Tuomo Itkonen. / Kuuromykkäin lehti 1.7.1919.

Lapinmatkaltani.


Tuiskuinen ja pyryinen aamu joulukuun 15 p:nä ei ollut vielä ehtinyt ru-veta valkenemaan, kun kapsäkkeineni ja matkakoreineni ajelin Oulun asemalle aloittaakseni pitkän matkani Tervolan ja Rovaniemen kautta Kittilään, Sodankylään ja aina Enontekiölle asti.

Vaikka olikin tuiskuinen sää, olin kuitenkin juuri siitä hyvilläni: vielä eilen illalla olivat kadut paljaina, eikä varmaankaan Lapissakaan vielä ollut lunta rekikeliksi asti - ja ilman rekikeliä minun olisi oikeastaan ollut turha yrittääkään lähteä matkalle. Mutta nytpä olikin yöllä vahva lumivaippa peittänyt maan. Kuta kovemmin tuiskusi, sitä paremmalle tuulelle tulin, tietäen, että nyt pääsen reellä jo kaukaisimpiinkin Lapin sydänmaan kyliin.

Junamatka Oulusta Tervolaan oli mahdollisimman ikävä. Melkein joka asemalla ryntäsi junaan joukko kaupustelijoita, millä mukanaan "pannu-kakkuja", millä "lättyjä" surkean pikkuisia muuten -, joita tunkeillen ja karttaen myytäviksi tarjosivat. Penkkien alukset olivat täynnä viljasäkke-jä jauhoja vai jyviäkö lienevät sisältäneet -, joita gulashit ja "trokarit" sa-lakuljettivat Etelä-Pohjanmaalta Rovaniemelle.

Vaunujen nurkissa ja junasilloilla näki miesten kuiskutellen tekevän kauppoja. Siirryttyäni Kemin asemalla Rovaniemelle lähtevään junaan, satuin kutsumattomaksi todistajaksi, kun muuan mies "luki" toisen kou-raan yli 800 mk. kahdesta pienellaisesta viljasäkistä, joiden onnelliseksi omistajaksi hän siis nyt pääsi.

Tervolan asemalla hyppäsin kapsäkki-kourassa junasta. Kyselin tietä pappilaan. Kuulin, että pappila on lähellä virtaavan Kemijoen rannalla, mutta toisella rannalla ja joki on vielä sula! "Ohoo, mitenkäs tästä sitten yli päästään" ihmettelin; mutta onneksi sattui lauttamies eli "färimies" olemaan asemalla, ja hän opasti meidät (pari muutakin matkustajaa) veneensä luo.

Joki oli jo aika leveälti jäässä, mutta keskellä uomaa virtasi vesi vuolaa-na, kuohuen ja kohisten. Tuntuipa aika hauskalta "seikkailulta" laskea lumisateessa yli virtavan joen: kahdenpuolen valkoiset, lumenpeittämät rannat ja jää ja keskellä kiitävä vesi, musta kuin yö! Ja kuohujen yllä pie-ni veneemme vältellen yhteentörmäystä ohikiitävien jää- ja hyhmälaut-tojen kanssa. Mutta onnellisesti päästiin yli.

Vierasvaraisessa pappilassa oli meillä sitten seuraavana päivänä kans-liassa jumalanpalvelus. Ystävällinen kirkkoherra oli jokaiselle kuuro- my-källe lähettänyt kirjeellisen kutsun. Melkein kaikki seurakunnan kuuro-mykät olivatkin saapuneet. Kokouksemme loppui liiankin pian: hartaus-puhe viitaten ja H. P. Ehtoollisen jako, vähän keskustelua ja kahvit ystä-välliseltä pappilan väeltä ja niin tuli jo lauttamieheltä sana, että pitää kii-rehtiä veneelle, jos mieli ehtiä junaan! No, mikäs siinä, "seurakunta" pappeineen työntyi venheeseen, taasen yli kuohuvan virran, sitten ase-malla "hyvästi, hyvästi!" -, juna vihelsi, ja niin jatkui matkani Rovanientä kohti.


Jäitten lähtö Kemijoessa Rovaniemen kirkonkylän kohdalla. Kuva: Rajamme vartijat 12.05.1938 no 5.

Rovaniemellä - 17 p. - ei kokoushuonettamme suinkaan rasittanut liialli-nen väenpaljous. Vain yksi kuuromykkä, nti Ebba T., oli äitinsä kanssa saapunut kokoushuoneeseen, mikä, ollen kauttakulkupaikkana kunnan kansliaan, oli mitä rauhattomin ja sopimattomin kokoushuoneeksi. Pake-nimmekin sen vuoksi erääseen pieneen syrjähuoneeseen, missä pidim-me vaatimattoman hartaushetkemme. Ehkäpä Herra silti oli sielläkin kanssamme.

Että näkyväiset tulokset jäivät näin mitättömiksi seurakunnassa, jossa kuitenkin on 15 kuuromykkää, johtuu osaltaan siitä, että Rovaniemen kirkkoherra oli matkoilla ja että nuori kirkkoherranapulainen oli vasta seurakuntaan tullut eikä tuntenut paikkakunnan kuuromykkiä henkilö-kohtaisesti (yhtä vähän kuin allekirjoittanutkaan!), eipä tietänyt edes hei-dän osoitettaan, niin että olisi voinut kokouksesta ilmoittaa heille muuten kuin kuuluttamalla kirkossa ja kirkkokuulutustahan eivät kuulevat ihmiset juuri viitsi kuuromykille ilmoittaa, senhän tiedämme vanhastaan, valitet-tavasti.

Rovaniemellä vaihdoin kulkuneuvoja: valtion höyryvarsa ei kulje etem-mäksi, ja niinpä minä, kuten muutkin "ylös"-matkaavaiset, sain tyytyä kievarikoniin! Paulatin jalkaani hyvästi heinillä täytetyt valkoiset poron-nahka- kengät, "nutukkaat", kiskoin päälleni lämpöiset Kittilästä vastaani lähetetyt valkokauluksiset susiturkit ja painoin korvilleni valkoisen soti-laslakin ja niin rekeen tyytyväisenä ja turvallisena, tietäen, ettei näissä tamineissa mieheen Lapin ankarimmatkaan pakkaset pysty!


Tietäähän ne nykyajan "heinähevoset", jotka eivät tietenkään ole "elo-kunnossa": semmosta puoliksi kävelyn, puoliksi hölkän sekaista jumpu-tusta kilometri toisensa jälkeen se on se matkanteko Lapin kievarikoneil-la! Mutta mitäpä se haittaa! Lapissa ei liikutakaan minuutilleen, kuten saksalaiset kuuluvat tekevän, ei toki, meillä täällä tunturien, vaarojen ja vuorien, koskemattomien korpien ja äärettömien soiden, "aapojen" ja "vuomien" maassa ei ole mitään niin runsaasti kuin aikaa!

Joka aikoo mieliharmitta Lapissa kulkea, varatkoon itselleen runsaasti aikaa ja niin hän, vuoroin nukkuen, vuoroin valvoen autioilla taipaleilla, missä yksi peninkulmakin voi vetää tuntimääriä, taikka odotellen kolkos-sa kievarikamarissa (russakat ainoana seuranaan) melkeinpä puolen-päivää kerrallaan kyytihevosta, voipi kenties uppoutua täydelliseen, verkkaiseen ja uneliaaseen Lapin-tunnelmaan, ja unohtaa kerrassaan, että on olemassakaan sitä niin sanottua "suurta maailmaa", missä elämä käy höyryn ja sähkön voimalla!

Mikä nautinto onkaan unhoittaa kaikki "tärkeät" ajatuksensa ja reessä mukavasti lojuen vain toinen silmä vähän sirrillään tarkastella kuinka puiden oksat taipuvat huurteen painosta vain silloin silmiä vähän enem-män raottaa, kun kyytipoika julistaa näköpiirissä olevan jotakin erityi-sempää katseltavaa!

No, matkanteko menestyi; eräänä päivänä kuljettiin yli Kittilän rajan ja pian sen jälkeen saavuttiin lähimpään, Helpin, kylään. Kittilän seurakun-nassa olin lupautunut pitämään kaikki kinkerit, syrjäisiinmissä sydän-maan kylissä asti, siinä toivossa, että samalla saisin tavata kunkin kylän kuuromykkiäkin, joita on mahdoton saada yhteen taikka kahteen paik-kaan kootuiksi tuossa harvaan asutussa, suureksi osaksi tiettömässä, pinta-alaltaan Lapin ja samalla koko Suomen toiseksi suurimmassa seu-rakunnassa!

Rovaniemellä v.1916. Kuva: Virolainen postikortti.

Helpin kylissä oli niin ollen ensimäiset kinkerit. Sinne saapui lukkarikin vastaani n. 60 kilometriä pohjoisempana olevasta kirkonkylästä lukkarin mukana tietysti suuri kirkonkirjakin! Kinkerit onnistuivat aika hyvin, se vain oli puutteena, että läsnä oli melkein yksinomaan vain naisia ja lap-sia; samana päivänä pidettiin näet siinä likellä "porokinkerit", "pykällys" eli "poro-erotus"; joka suunnalta ajetaan irrallaan metsissä kulkevat po-rot koirien avulla yhteen aitaukseen, jossa ne, sitten "suopungilla" heite-tään kiinni ja "erotetaan", niin että jokainen saa omansa. Kunkin poron korvaan on pienenä vasikkana leikattu veitsellä "merkki", josta sitten jo-kainen tuntee omansa.

Näihin "porokinkereihin" oli nyt kylän koko miesväki rientänyt; sinne oli mennyt kinkeritalon isäntäkin, mutta sen vahingon hän kyllä korjasi, tuoden palatessaan mukanaan tuoretta poronlihaa, josta seuraavana aamuna saatiin makeat paistit!

Seuraavat kinkerit - 20 p. - olivat kaukana maantiestä, Kittilän ja Sodan-kylän rajalla olevassa Molkojärven kylässä. Siellä tapasin kuuromykkää. Yksi heistä oli Sodankylän puolelta Kieringinkylästä, J. G., joka on käy-nyt vain yhden vuoden Jyväskylän koulua, mutta osaa kuitenkin.aika hy-vin puhua, lukea ja kirjoittaa, vieläpä "lukee" puhetta huulilta hämmästyt-tävän hyvin. G. on hyvin miellyttävä poika, lisäksi elävä ja lämmin usko-vainen eli "kristitty", hän näet lukeutuu Lapissa kaikkialla vallitsevaan, voimakkaaseen lestadialaiseen suuntaan.


Kinkerin loputtua saatteli Juho minua jonkun matkaa ja niin otimme sy-dämelliset jäähyväiset, toivossa että "taivaassa tavataan", jos ei ennen. Molemmat muut kuuromykät, veli ja sisar, olivat koulunkäymättömiä ja aivan oppimattomia; en voinut muuta kuin parhaani mukaan selvittää heidän isälleen hänen velvollisuuksiaan lapsiraukkojaan kohtaan: hän tekee ihan anteeksiantamattoman synnin, ellei lähetä heitä Jyväskylän kouluun! Isä-parka hätääntyi ja lupasi lähettää ja siinä toivossa olen vieläkin, että hän lupauksensa toteuttaa.

Seuraavat kinkerit olivat taas maantien varressa, Kaukosen kylässä, jo-ka on kuuluisa siitä, että siinä melkein kaikki ihmiset, maanviljelijätkin, ovat mielipiteiltään enemmän tai vähemmän "punaisia".

Edellisenä vuonna samoihin aikoihin "marraskuun lakon" aikana murha-sivat punikit Kittilän kruununvoudin. Olin silloin siellä kirkkoherranapu-laisena ja julkisesti mikäli minun vallassani oli rupesin vastustamaan pu-nikkien hommia, jonka johdosta jouduin heidän vihoihinsa. Kaukosen ky-länkin nuoria miehiä oli ollut suuri joukko tuolla murharetkellä mukana ja sentähden minä joku viikko myöhemmin kinkereillä pidin näille nuorille miehille ankaran nuhdesaarnan.


Nuoret miehet_ koettivat pitää puoliaan, ja niin siitä syntyi niin "vilkas" keskustelu, että harvoinpa taitaa sellaista kinkereillä sattua. Näennäi-sesti kyllä rauhassa erottiin, mutta niin on minulle kerrottu, että kovin oli-vat minua jälestäpäin uhkailleet. Kun nyt olivat kuulleet, että minä taas tulen pitämään kinkerit, niin olivat monet luvanneet, että vaikka konttaa-malla tulevat kuulemaan. Väkeä olikin kinkereissä paljon, nuoria miehiä-kin, mutta kaikki käyttäytyivät mallikelpoisesti.

Kaukosen kinkerit jättivätkin mieleeni aivan harvinaisen miellyttävän muiston. Näillä kinkereillä tapasin kuuromykkätyttöä; toinen heistä oli koulunkäymätön ja niin sokea, ettei nähnyt juuri mitään; mitäpä olisin hänelle voinut viittomallakaan "puhua"? Toinen taas oli käynyt yhden lukukauden Jyväskylän koulua, mutta oli niin ujo ja arka, että väkistenkin tahtoi kääntyä selin ja tuherteli itkua, kun koetin viitata hänelle ja ottaa selville, vieläkö hän muistaa sormiaakkoset. Ikävää on kun ei lapsia ajoissa lähetetä kouluun!

Kaukosen lossi Ounasjoella v. 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Jouluaaton aattona saavuin Kittilän kirkolle jonne Rovaniemeltä on 160 km. Siellä viivyin loppiaiseen asti; saarnasin kirkossa molempina joulu-päivinä, uudenvuodenpäivänä ja loppiaisena. Vuoden viimeisenä sun-nuntaina sen lisäksi kävin pitämässä kinkerit Kallon kylässä, joka on kir-kolta 30 km. länteenpäin. Kirkolla asuu vain yksi kuuromykkämies, joka on käynyt Kurikan koulun. Kävin hänen luonaan 2 kertaa.

Loppiaisiltana lähdimme lukkarin kanssa uudelle kinkerimatkalle pohjois-ta kohti pitkin Ounasjokivartta tehden jos minkälaisia mutkia. Noin 70 km. kirkolta kaukaisessa erämaankylässä Lompalassa tapasin kinkereil-lä erään vähän yli 20 v. vanhan kyyromykkätytön, Maria L:n, joka sekä puhui, että luki ja kirjoitti hyvin, jopa luki puhetta huuliltakin.

Tavattoman vilkas tyttö. Ja puhelias. Lisäksi elävä uskovainen, hänkin lestadiolainen. Kertoi, että "saarnamies" on 2 eri kertaa antanut hänelle synnit anteeksi. Minä kysyin, että oliko siis Maria tehnyt syntiä.
- En olen, olen joskus höpertänyt.
- Höpertänyt, mitä se on? ihmettelin minä.

Marian täti, joka oli siinä läsnä ja vähän niin kuin tulkkinakin, selitti, että se merkitsee ylpeilemistä. - Niin, eiköhän ylpeys olekin monella kuuro-mykällä helmasyntinä?
- Mutta en höperrä enään, en höperrä enään! vakuutti Maria innokkaas-ti.

Maria muuten pyysi hänkin päästä kinkereillä H. Ehtoolliselle ensi kertaa eläissään ja luulenpa, että kun Ehtoollista hetkistä myöhemmin vietettiin, oli Maria otollisin ja kelvollisin ehtoollisvieras tuossa pimeässä, matalas-sa Onnelan pirtissä.

Yhä vain pohjoista kohti, kinkereitä pitäen, lapsia kastaen ja sairaita ri-pittäen. Lopulta saavuttiin Kittilän luoteisrajalle, Kyrönkylään, mahtavan Pallastunturin juurelle. Valitettavasti ei ollut selkeä ilma, joten tunturia ei näkynyt juuri ollenkaan. Kerran vain vähän häämötti tunturin laki tuolta päänyläpuolelta kuin summattoman suuren valaskalan selkä. Edellise-nä vuonna Kyrön kinkerien aikana oli kirkas ilma ja silloin sain mielin-määrin ihailla sitä juhlallista näkyä, minkä Pallastunturi katseltavakseni tarjosi.

Kyröstä kääntyi lukkari kirkonkirjoilleen takaisin Kittilään, kun taas minä lähdin yhä pohjoisemmaksi, Enontekiölle, matkustaen aluksi hevosella, sitten lopuksi 40 km. porokyydillä kelkassa ajaen. Kelkalla on paljon ikä-vämpi ajaa kuin ahkiolla, se on niin vakava ja yksitoikkoinen kuin rekikin ja siinä tulee helposti kylmä, jos ei ole paljon vaatetta päällä.

Ahkio taas keikkuu ja kiikkuu, hyppii ja pyörii, niin että siinä tarkenee kyllä vähemmälläkin. Minulla oli kyllä hyvät vaatteet nytkin, sarkapuvun yllä lapintakki (mekko) ja sen päällä vielä poronnahkainen turkki eli "pes-ki", mutta kylmä tuli kelkassa kuitenkin. Oli edellisenä yönä tuiskuttanut lunta, tietä ei näkynyt juuri ollenkaan, jonka tähden kulku kävi kovin hi-taasti. Jalat varsinkin olivat ihan paleltua.

Onnellisesti sentään saavuin Enontekiön kirkolle, jossa vanhin veljeni asuu. Hän on näet Enontekiön nimismies. Ensi kerran nyt olin katso-massa hänen kotiansa. Arvaahan sen, että mielelläni Enontekiölle me-nin, vaikka olikin pitkä ja vaikea matka. Kittilän kirkolta on Enontekiön kirkolle n. 130 km., ja minulla meni sillä matkalla kokonainen viikko tie-tysti kyllä kinkerien tähden.

Oltuani pari päivää Enontekiöllä, lähti veljeni kolmen miehen kanssa pohjoiseen päin "raja- retkelle". Minä liityin matkaan viidenneksi. Aiko-mukseni oli mennä Muoniojokivartta ylös aina Kilpisjärvelle asti, joka on n. 200 km. Enontekiön kirkolta niin sanotussa "Suomen peukalossa", li-kellä sekä Ruotsin että Norjankin rajaa.


Nimismiehen tarkoituksella tällaisella rajamatkalla on tarkastaa, ovatko Ruotsin tai Norjan lappalaiset kuljettaneet porolaumojaan Suomen puo-lelle, mikä on luvatonta. Poronhoito on riippuvainen ruoan saannista, s.o. jäkälän runsaudesta. Ruotsin ja Norjan Lapissa on jäkälän saanti käynyt jo vaikeaksi, syystä, että siellä on liian paljon poroja. Jäkälä taas kasvaa hyvin hitaasti. Sentähden koettavat Ruotsin ja Norjan lappalaiset säästää omia jäkälämaitaan ja salaa tuovat poronsa Suomen puolelle elättääkseen niitä Suomen kustannuksella.

Jos nyt Suomen nimismies sattuu kohtaamaan Suonien puolella vieras-maalaisen porolauman, on hänellä oikeus takavarikoida (ottaa) laumas-ta joka kymmenennen poron eli siis 1/10 koko laumasta, mikä kylläkin välistä koituu oikein ankaraksi rangaistukseksi. Takavarikoidut porot myy nimismies huutokaupalla ja rahat tulevat Suomen valtiolle.

Tällaiselle "rajaretkelle" siis lähdimme 16 p. tammik. Tietysti ajoimme poroilla ja ahkiolla eli "pulkalla". N. 16 km. päässä Enontekiön kirkolta oli Muotkajärven kylä. Siellä kävin katsomassa erästä Agata-nimistä kuuro-mykkä-tyttöä, joka on käynyt yhden vuoden Jyväskylän koulua. Astuin pirttiin, riisuin päältäni peskin ja lapintakin ja aloin kysellä, onko talossa kuuromykkää-tyttöä.

- Onhan se, tuolla on sängyssä.

Joku pikku lapsista meni sängyn luo ja töyhkäsi ryysyläjää: se rupesi liik-kumaan, ja niin sieltä nousi näkyviin Agatan pörröinen tukka ja likaiset kasvot. Agata-rukka oli parhaillaan espanjantaudissa, kovin kipeä ja vä-synyt. Kovin kävi häntä säälikseni. Koetin viittailla hänelle, mutta vähän hän ymmärsi. Muistaako hän edes sormi-aakkosiakaan?

Aukaisin kirkkokäsikirjani nimikkolehden, joka suurilla kirjaimilla on pai-nettu kirjan nimi. "K-i—n-k-k-o-k-ä-s-i-k-i-n-j-a" tavaili Agata. »Ärrän» oli hän unhoittanut, mutta muut muisti.

Nyt tuli kotiin Agatan isäkin, joka oli tavattoman pieni ukko. Kyselin, mik-si Agatan koulunkäynti oli keskeytynyt. Syy oli köyhyydessä. Kovin tyttö-parka kyllä haluaisi kouluun. Ja vanhemmat hänet sinne mielellään lä-hettäisivät. Mutta se varattomuus Kehoitin kääntymään kunnan puoleen avunpyynnöllä. Enontekiön pappi ja veljeni kuuluvat molemmat valtuus-toon, lupasin puhua asiasta heille saadakseni tytölle avustusta.

Sainkin tietysti nämä molemmat herrat puolelleni, jotenka olen siinä toi-vossa, että ensi syksynä Agata taas pitkästä ajasta näkee Jyväskylän kauniin kaupungin.

Kalle Muotkajärven pihapiiri Enontekiön Muotkajärven kylässä.. Kuva: Kuuromykkä lehti 1.7.1919.

Matkaa jatkettiin. Käytiin väliin taloissa, joissa kaikkialla melkein kaikki sairastivat espanjantautia. Ei ollut hauska olla sellaisissa taloissa yötä samassa pirtissä talonväen kanssa, mutta mikäpä auttoi. Kerran muuta-massa paikassa ajoimme törmältä joen jäälle ja niin yli joen.


Veljeni huusi, että nyt ollaan Ruotsissa! Minä hämmästyin suuresti; mut-ta veljeni selitti, että tie nyt eteenpäin kulkee vuoroin Suomen -, vuoroin Ruotsin puoleista Muoniojoenrantaa. Jonkun aikaa ajettuamme olimme-kin jälleen Suomen puolella. Minä olin silloin tehnyt ensimäisen ulko-maanmatkani.

Toisena iltana lähtömme jälkeen saavuimme erääseen lapinkylään. Kylä oli tiheässä koivu metsässä. Kun lähestyimme sitä, alkoi vastaamme tul-la koiria joka suunnalta hyppien ja haukkuen. Porot pelästyivät ja riuh-toivat joka taholle. Varmaankin parikymmentä koiraa siinä melusi ympä-rillämme. Kävi siinä aika melu. Ihmisasuntoja ei näkynyt minkäänlaisia. Minä arvelin, että kyllä nyt olemme tulleet koirien maahan.

Mutta löytyihän lopulta ihmisiäkin. Siellä oli 4 vaatteella päällystettyä ko-taa. Pian istuimme kodassa tulen ympärillä poron taljoilla hörppien ter-vetulijaiskahvia sokerin ja poronmaidon kera. Nuotiosta nouseva savu täytti koko kodan ja kirveli tottumattomia silmiäni. Aivan maan tasalla oli ilma puhtaampi, ja kun painui taljalle pitkälleen, oli helpompi olla.

Kodan laessa olevasta aukosta kiiluivat sisään kylmät tähdet. - Ensi ker-taa eläissäni olin tällaisessa vaatekodassa, vaikka olenkin Lapissa kas-vanut. Ei tuntunut olo kodassa minusta kovin mukavalta. Liian paljon sa-vua. Eikä ollut juuri lämminkään. Vaivaisesti, kovin kihisten ja pihisten paloivat jäiset koivuhalot nuotiossa keskellä kotaa.


Niin pohjoisessa ei enää kasva paljon ollenkaan havupuita, ja jos kas-vaisikin, ei niitä kuitenkaan käytettäisi, sillä varsinkin mäntypuun savu kuuluu kovin pahoin nokeavan kaikki paikat. Siinä kodassa, jossa joim-me kahvia, makasi nuori emäntä pienessä seinään kiinnitetyssä teltassa kovin sairaana espanjantaudissa. Kylläkin hauska sairaala.

Lapsia oli kodassa monta. He olivat kokonaan puetut poron nahkaan. Karvakengät ja pehmeästä nahkasta tehdyt housut jalassa, ja pieni, kar-vapuoli sisäänpäin käännetty, poronnahkaturkki iholla; muuta ei mitään. Vain piippalakissa päässä oli vähän vaatetta.

Paljon oli minulla kyselemistä kodan asukkailta, lappalaisilta.

- Hyvinkö kota kestää rajuilman raivotessa?» kyselin.

Mielellään nuo yksinkertaiset, ystävälliset Lapin lapset kertoivat laula-valla äänellään. Monasti myrsky hajoittaa kodan, viepä sen mennes-sään. Silloin täytyy paeta toisiin kotiin, jos niitä on, tai muuten maata lu-messa. Kerran oli tästä Lapinkylästä joitakin peninkulmia pohjoiseen päin olevasta Naimakan talosta ollut n. kymmenen tai parinkymmenen km. päässä tunturissa yksinäinen lapinkota.


Oli noussut ankara lumimyrsky ja tuulenpuuska oli vienyt kodan men-nessään. Tuossa tuokiossa oli tuli sammunut ja kaikki peittynyt lumeen. Mitä tehdä? Lapin-äijä latoi akkansa ja lapsensa poronkelkkaan ja läh-tee laskea huristamaan Naimakan taloa kohti, jonne onneksi oli myötä-tuuli.

Ja hyvä myötätuuli olikin. Hurjaa vauhtia se kiidätti kelkkaa kuin lentä-vää lehteä myötämaata, tasaiset jopa pienet vastamaatkin.- Vähällä oli ukko laskea talon ohi järvelle, mutta onneksi sai kelkan pysähdytetyksi, vaikka vaivoin. Huonosti olisi käynyt, jos olisivat järvelle joutuneet, myrs-ky olisi vienyt minne tahtoi ja lopuksi haudannut lumeen Sellaista kertoi-vat ja todeksi sanoivat. Ja kyllä se Lapissa, varsinkin tunturiseudulla, on hyvin mahdollista.

Iiton majatalo 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Jatkoimme matkaa. Kävimme äsken mainitussa Naimakan talossa, joka on Ruotsin puolella, ja pari peninkulmaa siitä pohjoiseen olevassa liton talossa, joka on valtion majatalo. Siitä olisi ollut Kilpisjärvelle vielä n. 50 km., mutta kun aika kävi vähäksi ja lisäksi nousi kova tuisku, täytyi kään-tyä takaisin. Saavuttuamme jälleen äskeiseen lapinkylään, menimme metsään porolauman luo, katsomaan, oliko siellä "varasporoja", joilla korvissa oleva merkki on jälestäpäin puukolla leikattu pilalle tai väären-netty toiseksi merkiksi. Sellaiset porot tulee nimismiehen myös myydä huutokaupalla.


Olipa se komea näky, kun porolauma ajettiin kokoon. Se tapahtui kah-den porokoiran avulla. Lappalais-äijä huusi ja komensi koiraansa ja koi-ra haukkuen ja räkyttäen kiersi laumaa kuin kiljuva jalopeura ihan näytti olevan valmis elävältä nielemään jokaisen tottelemattoman poron. Ja hyvin ne porot tottelivatkin. Joka suunnalta virtasi niitä metsästä auke-alle suolle kuin sääskiä. Siinä vasta vilskettä ja koparan naksetta.

Ei kestänyt kuin kymmenisen minuuttia kun jo tuo 500- 600 poroa käsit-tävä lauma oli koossa polkien lumen aivan tantereeksi. Yhtään varaspo-roa ei löydetty; sen sijaan ostettiin joitakin teurasporoja. Lämpimikseni ja huvikseni koetin minäkin heittää suopungilla pieniä poroja sarvista kiinni, mutta hankalasti se oppimattomalta kävi.

Jonkun kerran kuitenkin onnistuin; ja totisesti siinä sitten lämpesi, kun piti kaikin voimin vastaan rimpuileva poro kiskoa luokseen ja päästää suopunki pois sarvista. Kerran sattui suopunki vähän liian ison poron sarviin: olin ihan läkähtyä, kun viimeisillä voimillani onnistuin saamaan suopungin irti. Vähällä olivat silmäni jäädä tappioni merkiksi poron sar-viin.

Pitkiä päivämatkoja tehden, ajaen aamusta iltaan, palasimme kirkolle päin, jonne onnellisesti, lopulta mitä parhaimmalla kelillä ja hurjimmalla vauhdilla saavuimme 22 p:n iltana, oltuamme siis matkalla päivää ja ajettuamme liki 300 km.

Sattui niin onnellisesti, että veljeni täytyi niihin aikoihin lähteä virkamat-kalle Kittilän kirkonkylään. Läksimme yhdessä lauantaina 25 p. tammik. Kolmantena oli eräs kemiläinen liikemies, joka oli käynyt Enontekiöllä. Hän ajoi kelkalla, veljeni ja minä ahkiolla. Oli hyvin huono keli. Lumi oli peittänyt tien ihan umpeen, niin ettei porokaan osannut sitä kulkea. Ellei veljeni olisi tiennyt tien suuntaa, niin varmasti olisimme noilla silmänkan-tamattomilla aukeilla soilla eksyneet. Mitenkähän olisikaan käynyt?


Onneksi emme sentään eksyneet, mutta syvässä lumessa porot kovin uupuivat. Hyvin hitaasti kävi kulku. Lisäksi metsäjärvet ja Ounasjoki, kun sille päästiin, olivat monin paikoin vesillä. Ahkion pohjat ja kelkan jalak-set jäätyivät, niin että aina vähän päästä täytyi ajoneuvo kääntää ku-moon ja raapia jää puukolla pois. Lisäksi ilmakin niin lauhtui, että ahkio jäätyi, vaikkei vettäkään ollut. Arvaa sen, että kulku oli hidasta. Saimme ajaa n. 70 km. jo toista päivää ennen kuin tuli ensimmäinen porolla-ajaja vastaamme, niin ettei tarvinnut ihan umpeen mennyttä tietä ajaa.

Porot väsyivät kovin ja kävivät juonikkaiksi. Kerran ajoin etumaisena tietä aukoen ja laulellen pohjalaista kansanlaulua kun poro hyppäsi syrjään ja pani maata.

Nousin ahkiosta pois ja kiskoin poron ylös, riuhtasin tielle ja läimäytin hihnalla kylkeen, että ann' mennä! Poro hyppäsi toiselle puolen tietä. Kiskoin sen taas tielle. Yritin ahkioon, mutta poro heti pois tieltä ja py-sähtyi. "Mitäs niskuroivat -- vieläkö vieläkö!" (kiivaita riuhtaisuja hihnal-la). Istuin pulkkaan ja poro se roisto pani maata. Huh, kun on hirveän lämmin! Lauha ilma, ja minulla paksut Lapin tamineet päällä.

-Älä anna perään, huutaa veljeni, -jos poro jää voitolle, niin ei se enää ikinä sinua tottele!

Alamme taas alusta. Riuhtasen poron ylös. Taas kiivaita, vihaisia tem-paisuja! "Sinä sinä sinä!" Poro jalat harallaan pitää vastakynttä silmät melkein nurin päässä. Paremmin ei liene minunkaan silmieni laita, hiki silmiä karvastelee. Tuijotimme vihaisina toisiamme. Minun mainio poro-ni, joka koko rajamatkan ajan ja vielä tähän asti on käyttäytynyt niin oi-vallisesti. Kaiketi se on väsynyt ja kyllästynyt ajettuani sillä jo melkein viikon kuluessa liki 400 km. Mutta ei auta!
- Etkö lähde etkö! Kiukuissani tuuppaan sitä, potkasenkln, mutta ei apua. Ei se lähde. Sydän on mulla ihan haljeta ponnistuksesta ja paidan selkä tuntuu olevan hiestä likomärkä. Täytyy heittäytyä armoille. Veljeni tulee avuksi. Hän on pitkä, väkevä mies. Taitava porolla ajaja. Ajelee pe-ninkulmittain seisoen ahkiossa niin tasaiset maat kuin mäetkin.
- Aja sinä minun porollani, sanoo hän, -minäpä otan tästä pahuuden pois!


Tehtiin niin, ja tuskin olin istunut veljeni ahkioon, kun oltiin jo täydessä menossa, etumaisena minun poroni laukaten niin paljon kuin kavioista lähti ja veljeni polvillaan ahkiossa läimäytellen hihnalla poroa kylkeen, että paukkui. Taitoa sitä kysytään porolla ajamisessa. Mutta veljeni kädestä saamansa kurituksen piti poroni nähtävästi riittävänä, sillä sen perästä se ei enää näkynyt muistavankaan, että maailmassa on välistä juonitteleviakin poroja.

Vähitellen tie parani. Useasti tuli vastaan enontekiöläisiä hevosmiehiä, vieden jauhoja seurakuntaansa, joka on kuukausia kitunut täydellisessä leivänpuutteessa - raukanruumenien avulla. Niin, tie parani, kulku kävi nopeammaksi, ja onnellisesti saavuttiin Kittilän kirkolle maanantai-iltana 27 p. tammik. Minun pitkä poromatkani oli lopussa, kaikesta huolimatta kovin hauskat muistot vain jälellä.

Kittilän seurakunnassa täytyi minun vielä pitää 4 kinkerit, joilla tapasin vielä jonkun kuuromykän. Kaikkiaan pidin kinkerit 13 kylässä ja kastoin yhteensä 85 lasta. Pidettyäni kaikki kinkerit, olinkin jo valmis lähtemään Lapista takaisin tänne "alas". Aijotusta käynnistäni Sodankylässä ei eri-näisistä syistä tullut mitään.


Sain Kittilän lukkarin, hyvän kinkeritoverini, lähtemään viemään minut hevosellaan Rovaniemelle. Hiljalleen ajellen kuljimme tuon matkan 3 päivässä. Maanantai-aamuna helmik. 10 p:nä klo 4 a. lähti juna Rova-niemeltä ja saapui 8 tuntia myöhemmin Oulun asemalle. Passitarkastus - matkakori ja kapsäkki ajurin rekeen, - pitkin vanhoja tuttuja katuja - "ko-ti"-pihalla - omassa kamarissani. Suuri kiertomatkani oli lopussa.

Olin viipynyt matkallani 5 päivää vailla 2 kk., ja matkustanut sillä aikaa n. 1650 km., niistä n. 500 km. porolla, n. 670 km. hevosella ja loput junalla. Ainoana näkyväisenä muistona Lapinmatkaltani on nyt pieni kaunis po-rontalja, joka on mattona kirjoituspöytäni alla, ja jonka ostin Enontekiöllä äsken kerrotulla "rajamatkalla" huutokaupassa. Poro oli varastettu, am-muttu; nahka oli takavarikoitu; veljeni möi sen huutokaupalla ja minä ostin sen 17 markalla.

Ja vielä: paljon terveempänä, reippaampana jopa jonkun kilon lihonee-nakin palasin tuolta "ikimuistettavalta" matkaltani Lapissa, tuossa rak-kaassa "kotimaassani", jossa olen kasvanut ja johon taas uusilla siteillä olen kiintynyt.

Oulussa helmikuulla 1919.