O. W. T. / Matkailulehti no 5. 01.06.1912.
Aina Ylitornioon asti
Ja Ispahan vakuutti pääsemästä päästyäänkin ettei hän enää koskaan tule matkatoverikseni. ”Ei vaikka isänmaa olisi vaarassa" kuten hänen käsittämätön loppulausuntonsa aina kuului. Minkäs minä sille mahdoin. Olimme kulkeneet myöhäiseen iltaan ja nyt oli anivarhainen aamu, kello vasta 4. Liikkelle meidän kumminkin taas piti päästä, mutta turhaan olin yrittänyt saada sovinnolla nousemaan toveriani, jolle joku onneton sal-lima oli kasteessa antanut tuon hirveän nimen Ispahan.

Näkymä Väinölänniemellä sijainneen Teatterihuoneen katolta v. 1890, taustalla Varvisaari ja Rönö Kuva: Petander, F. L. / Museovirasto.
Nähtyjä ne jo olivat, Lappeenrannat, Punkaharjut, Savonlinnat ja Puijot, Saimaa ja Unnukkavesi, ja nyt olimme Ispahanin kanssa Maaningan Tuovilanlahdessa. Kyllä minulle monet olivat Pohjois-Savon luontoa ylis-telleet ja sen kauneuksia kehuneet, mutta olin aina kuunnellut niitä juttuja vain puolella korvalla. Minulla oli omat varmat piintyneet ennakko-luuloni. Olin vakuutettu vaistomaisesti ja tarkemmin ajattelematta, että täällä oli kurjaa ja köyhää, loppumattomia, lohduttomia soita, tihkuvia rämeitä ja harmaata ilmaa.

Pirunpesä Tuovilanlahdella Forstén, Lennart, alkuperäisen kuvan tekijä ; Adler und Dietze, painaja 1845–1852. Kuva: Museovirasto.

Tuovilanlahden pirunpesä Kuva: Åbo Akademin arkistokokoelmat.
Meillä Suomessa äkkijyrkkä putous, joka on kokonaista 43 mtr. korkea, joka ei ole tavallinen vuolaskoski, vaan oikea mahdoton putous! Kyllä siinä saa varansa pitää, kun putouksen vieritse kulkee alas laaksoon, jonka pohjalla putouksen tuoma vesi jokosena juoksee Tuovilanlahteen.
Siinä on syvällä kuin kattilanpohjassa, taivas on ylen ahdas ja korkealla ja edessä kohisee vallaton —ei se on liika vähä — hurja vesi kuin pilvis-tä vallan. Keväisin paljon veden aikaan sanovat olevan kuin vaahtopat-saan ylhäältä alas asti ja niin vihaisen että ei uskoisi. Se mahtaa joltain tuntua! Ja, kun ajattelen loppumatonta vesiputousta Turun Tuomiokirkon tornin kellojen kohdalta — niin korkea on Korkeakoski — Brahen puis-toon, olen päättänyt tulla ensi keväänä paljonvedenaikaan tänne.

Tie Kaavilla v. 1929. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Hartikaisen mökki Kaavin Vehkalahdella 1900-1915. Kuva: Työväen Arkisto. / finna.fi
Pitihän minun joutua taipaleelle, joten vaan kiitin ja nousin pyöräni sel-kään, mutta kohta karkasi kimppuuni talosta kaksi vimmastunutta koiraa, jotka sitte monta sataa metriä kilvan nauskuttivat kummallakin puolella-ni, kunnes tultiin toiselle talolle ja sama lysti uudestui taas. Se oikein kuuluu tämän puolen tapoihin, tuo koirain äkäinen haukunta.
Koskahan se muuttuu niinkuin turistija kynäniekkakuningas Ernst Lam-pén kertoo Parikkalassa jo käyneen, sielläkinkun hänen nuorena pyöräil-lessään koiria oli aina hänen kimppuunsa kahden puolen hyökännyt, vaikka nyttemmin siellä vain suloiset primadonnat heläyttelevät ihastut-tavia laulujaan kesäiltoina.

Aamulypsy Onkiniemen mökillä. Valok. Olla Teräsvuori.
Vieläkin selkäpiitä karmii kun ajattelee. Kyllä silloin jo kelpasi kun vihdoin sai oman ”pitkän kyydin" 4-penikulmaiselle kievarittomalle taipaleelle, jota lähdettiin ajamaan yötä vastaan.
Pari tuntia syötettiin hevosta eräässä talossa matkan varrella, ja siellä me pantiin monikertaisia vaatteita yllemme, sillä oikullinen taivas oli al-kanut koleanpuolisesti sataa. Tunti ajettiin toisensa jälkeen usein kilo-metrittäin linjasuoraa tietä joka loivasti nousi tai laski pilvien hämärtä-mään etäisyyteen.

Keskisalon mökki Maaningalla. Valok. Olla Teräsvuori.
Oli ennen vanhaan ollut Ruotsin Jukkasjärven Taalosaivon järven luona kivinen ihmisen kuva, uumeniaan myöten, kädet puuskassa sivulla. Kor-kealla kalliolla seisoi se kivijalustalla. Se oli yhdestä kivestä tehty, ”uh-kea jumalan piti olla." No, sille rasvaa, halkoja ja muita uhreja ympäris-töltä kannettiin, ”kuten jumalaiselle ainakin." Mutta jopa kerran kun taas oli sille ruokia kannettu, miestä pari sen veneeseensä ottivat, pieksivät sitä kepeillä pahanpäiväisesti ja viskasivat järveen.
Seuraavana päivänä kalastajat taas veivät saalistaan — ja mitäs, paikal-laan muka oli jumalainen taas. Mutta samatpa ”miehen ilvekset" ottivat ukon uudelleenja pieksivät sitä tällä kertaa leppäkepeillä 7 tai 70 kertaa ja viskasivat järveen ja jo jäi ukko sinne. Mutta upottaja olikin noita.1)

Nuotanveto Onkivedellä. Valok. Olla Teräsvuori.
Ja melkein kunnioituksella katselen nykyajankin katoavaa tyyppiä, uu-pumatonta Krunnin Juhaa, jossa taas häviää yksi sukupolvi suomen si-vistyshistoriaa näiltä mailta: raataja, maatyöntekijä, kertoja ja itseoppinut ja vanhanaikuinen, ja sijaan tulee tukkilaistalolliset, veltommat, ja halut-tomammat, puolsivistyneet. Mutta sehän on sentään kehityksen kulku.