O. W. T. / Matkailulehti no 5. 01.06.1912.


Aina Ylitornioon asti


Ja Ispahan vakuutti pääsemästä päästyäänkin ettei hän enää koskaan tule matkatoverikseni. ”Ei vaikka isänmaa olisi vaarassa" kuten hänen käsittämätön loppulausuntonsa aina kuului. Minkäs minä sille mahdoin. Olimme kulkeneet myöhäiseen iltaan ja nyt oli anivarhainen aamu, kello vasta 4. Liikkelle meidän kumminkin taas piti päästä, mutta turhaan olin yrittänyt saada sovinnolla nousemaan toveriani, jolle joku onneton sal-lima oli kasteessa antanut tuon hirveän nimen Ispahan.


Niin, lopuksi täytyi minun nostaa tuo kelvoton vuoteesta ja kaataa pesu-kannun sisältö hänen unisen päänsä yli. Tietysti havaitsin parhaaksi poistua sen tehtyäni, mutta kun 10 minutin päästä palasin huoneeseeni, oli Ispahan valmis, vaikka hän yhä heitti minuun varsin kiukkusia sil-mäyksiä. Entäpäs sitte! Kyllä kesyttyy! Asianlaita oli se, että Muinaistie-teellinen Toimikunta oli lähettänyt minut tutkimusmatkalle Pohjanmaalle, aina Ylitornioon, ja kun minulla oli aikaa, päätin yhdistää velvollisuuden turistielämään ja lähteä tuntemattomille maille tutkimusretkelle Savon kautta.

Näkymä Väinölänniemellä sijainneen Teatterihuoneen katolta v. 1890, taustalla Varvisaari ja Rönö Kuva: Petander, F. L. / Museovirasto.

Nähtyjä ne jo olivat, Lappeenrannat, Punkaharjut, Savonlinnat ja Puijot, Saimaa ja Unnukkavesi, ja nyt olimme Ispahanin kanssa Maaningan Tuovilanlahdessa. Kyllä minulle monet olivat Pohjois-Savon luontoa ylis-telleet ja sen kauneuksia kehuneet, mutta olin aina kuunnellut niitä juttuja vain puolella korvalla. Minulla oli omat varmat piintyneet ennakko-luuloni. Olin vakuutettu vaistomaisesti ja tarkemmin ajattelematta, että täällä oli kurjaa ja köyhää, loppumattomia, lohduttomia soita, tihkuvia rämeitä ja harmaata ilmaa.


Mutta kuinka toisin oli laita! Nyt jo astuisin minäkin jokaiselle uteliaalle oppaaksi kertomaan ja kehumaan. Enkä valehtelisi. Sillä niin on todella laita, etten missään koko Suomessa asuisi mieluummin joitakin viikkoja kuin juuri täällä Kuopion ja lisalmen välimailla, niin ihastuin, ja vielä sin-ne menenkin. Ilmako muka harmaa! Kaikkea vielä! Se loistaa ja hehkuu, ja sen läpi siintävät mahdottoman etäältä vaarat, niin uljaat ja suuret ja kauniit, että aina uudelleen sellaisen nähdessään sanoi itselleen: kas kuinka se siintää ja kuinka tämä on avaraa!

Lounais-Suomen lapsi, joka on tottunut vain mäkiinsä ja kukkuloihinsa ja laaksoihinsa ja töyräihinsä, jonka taivaanranta aina on lähellä ja näköpii-ri rajoittettu, ei muistakaan mitä ne oikeat vaarat ovat. Me, Ispahan ja minä, joille kohtalo on kotiseuduksi tuon maanäären luonut, hämmäs-tymme aina uudelleen ja uudelleen, ja Ispahan kerrankin Pielaveden ja Tuovilanlähden välillä korkealla vaaralla, jonne toisia korkeita vaaroja siinsi ja sinersi etäisyydessä ja jossa oli niin ihana hengittää, hän huu-dahti ja ihastui ja piirusti kirjaansa maiseman, jossa mutkattoman tien takaa vaaranlaella näkyi uusi talo, hänen talonsa. Oliko se fantasiaa vai totta? Ehkä molempia.

En muuten luule että objektivisinkaan matkailija katuisi saapumistaan Tuovilanlahteen. Mukavasti tulee laivassa Kuopiosta lahden pohjukkaan asti, ja aivan rannassa on mainio kestikivaritalo. Tuovilanlahden luonto on puoleksi sisäjärven, puoleksi jonkun jylhemmän rannikkoseudun luontoa. Lahti pitkä ja kapea ja paikotellen korkea äyräinen, kallioranta, ja äyräiden päällä jylhää metsää; toisin paikoin on aukeampia nousurin-teitä, joilla kasvaa leppoisesti tuoksuvaa heinää, ja joiden vierillä nousee tuulettomaan käsäyöhön sininen lehmisavu.

Soudappa silloin Savolais-kuirussa lahden pintaa, anna sen solua jyrk-kien rantavuorien vieritse noille väljemmille kohdille, ja takaanpa että voit uneksua valveellakin. Tuovilanlahden paraita nähtävyyksiä on Kor-keakosken putous, jonne kievarista on 4 kilometriä matkaa. Nopeasti sinne pyöräilet tai kulet maantietä pitkin, kunnes pieni tienviitta näyttää että perillä ollaan. Häpeän tunnustaa että en ollut tästäkään ylistettäväs-tä putouksesta mitään tiennyt, todella!

Pirunpesä Tuovilanlahdella Forstén, Lennart, alkuperäisen kuvan tekijä ; Adler und Dietze, painaja 1845–1852. Kuva: Museovirasto.

Tuovilanlahden pirunpesä Kuva: Åbo Akademin arkistokokoelmat.

Meillä Suomessa äkkijyrkkä putous, joka on kokonaista 43 mtr. korkea, joka ei ole tavallinen vuolaskoski, vaan oikea mahdoton putous! Kyllä siinä saa varansa pitää, kun putouksen vieritse kulkee alas laaksoon, jonka pohjalla putouksen tuoma vesi jokosena juoksee Tuovilanlahteen.

Siinä on syvällä kuin kattilanpohjassa, taivas on ylen ahdas ja korkealla ja edessä kohisee vallaton —ei se on liika vähä — hurja vesi kuin pilvis-tä vallan. Keväisin paljon veden aikaan sanovat olevan kuin vaahtopat-saan ylhäältä alas asti ja niin vihaisen että ei uskoisi. Se mahtaa joltain tuntua! Ja, kun ajattelen loppumatonta vesiputousta Turun Tuomiokirkon tornin kellojen kohdalta — niin korkea on Korkeakoski — Brahen puis-toon, olen päättänyt tulla ensi keväänä paljonvedenaikaan tänne.


Pitää Maaningalle tulijan tehdä retkeilyjä ympäristölle muuallekin ja tu-tustua tähän oivalliseen kansaan ”Kuopion takana". Tässä kasvaa Suo-men intelligenssi, teki mieli useinkin ajatella kun jonkun oikein viisaan miehen kanssa asioista jutteli. Ja viisaita ne olivat järjestään jokainen. Historiasta ja maantieteestä, tieteestä, taiteesta, päivän tapahtumista ja taloudellisista kysymyksistä, luonnosta, eläimistä, metsästyksestä, juttelivat ne kuin henkevin helsinkiläinen.

Ne ovat lukeneet. Melkein satua on länsisuomalaiselle nähdä suuria kir-jastoja talonpoikaistaloissa. — Tietokirjoja, kaunokirjallisuutta aikakaus-kirjoja, meillä kun Länsisuomessa joku rasvainen allakka, likainen virsi-kirja ja Pellervo-lehti niin usein ovat talon ainoa henkinen kapitaali. Nyt minä ymmärrän sinun kansan ihailusi, Juhani Aho! Ne ovat tosikuvauk-sia, nuo sinun mainiot kansantyyppisi, joille ennen olen hymähdellyt epätodellisina houreina.

”Tietääkös emäntä mikä se on tää vieras", uteli joku vaimoihminen, joka aika hamppua tuli pihan yli kun olin poikennut piimää juomaan taloon muutamaan. ”Mittee? Eipä taia tietee", nauroin minä, ”sieltähän mie oon Helsingistä asti". ”No voi veikkonen, vai Helsingistä! Sitte työ kai tunnet-te sen Jahvetti Vihtoor Heinosen. Se on mun lankon, semmonen paksu, pulska muurar. Oikein mulla on portretti kotona. Ettekös työ tule kahto-maan? Pankaas sille terveisiä", ja puhelias eukko toimitti minulle vielä kukankin napinläpeen tiepuolesta.

Tie Kaavilla v. 1929. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Hartikaisen mökki Kaavin Vehkalahdella 1900-1915. Kuva: Työväen Arkisto. / finna.fi

Pitihän minun joutua taipaleelle, joten vaan kiitin ja nousin pyöräni sel-kään, mutta kohta karkasi kimppuuni talosta kaksi vimmastunutta koiraa, jotka sitte monta sataa metriä kilvan nauskuttivat kummallakin puolella-ni, kunnes tultiin toiselle talolle ja sama lysti uudestui taas. Se oikein kuuluu tämän puolen tapoihin, tuo koirain äkäinen haukunta.

Koskahan se muuttuu niinkuin turistija kynäniekkakuningas Ernst Lam-pén kertoo Parikkalassa jo käyneen, sielläkinkun hänen nuorena pyöräil-lessään koiria oli aina hänen kimppuunsa kahden puolen hyökännyt, vaikka nyttemmin siellä vain suloiset primadonnat heläyttelevät ihastut-tavia laulujaan kesäiltoina.


Täällä Maaningan puolella on paljo muinaisjätteitä, ja kotiseutututkijalle kyllä työalaa. Ihan hämmästyttää kun sukutarinat vielä ovat niin selvät - mitäs meillä Lounais-Suomessa!- ja kun liedetään koska ja mistä suku on taloon tullut. Viannan suuren ja kauniin kylän ensimäiset asukkaat olivat Puurasia ja Ruotsalaisia, jotka molemmat suvut nyt ovat loppu-massa, ja Itä-länteen tuli Ruotsalaisten jälkeen Ryynäsiä, kunnes 60 v. sitte Räsäset talon saivat haltuunsa.

Viannan Korppilassa on talon ympärillä olevissa pelloissa kivikauden asuinpaikka, Halolan Hämeensuolta on eriskummallinen pronssikirves pantu talteen ja samalla suolla on Lapin raunio. Käärmetlahden Metelin-kalliolla ja suurella Ruuskalansaarella - jota ihme kyllä ei Maanmittaus-hallituksen kartassa edes ole - on täällä niin outoja hiidenkiukaita j. n. e. Kyllä on täällä aikanaan vilkas elämä myllerrellyt!

Olihan sieltä Maaningan kulmiltakin vihdoin erottava vaikka ikävä olikin. Viimeisen kerran söimme eräässä majatalossa raakoja muikkuja ja ma-kiaa juustoa, josta Ispahan kovasti piti, mutta minä taas en voinut sitä sietää — ja se olikin ainoa vihani syy Pohjois-Savoon —, ja niin ajettiin kuumana sunnuntaina hevosella lisalmen rautatieasemalle. Pikimältään heitettiin menemään muutamia postikortteja eteläänpäin, otettiin matka-varustuksia, ja niin oli matka alkava Kajaaniin, aina valoisampia öitä kohti. Ja jo täällä olivat yöt kuin lempein kesäpäivä.

Kajaanissa olosta ja matkasta Oulunmeren yli ja alas Oulujokea yhdes-sä kuvernöörin kanssa, jolta Ispahan häntä tuntematta pyysi saada os-taa ja ostikin postimerkkejä, niin, matkasta Oulun merikaupunkiin kävisi liian pitkäksi kertoa, ja Matkailija Yhdistyksen vuosikirjoissa on tuosta reitistä jo monasti puhuttu. Ouluun sitä vaan kunnialla tultiin ja sieltä sa-maa vauhtia Tornioon, josta piti alkaa matkan viimeinen vaihe Ylitornion Lohijärvelle, 11 pk. hevoskyyti pohjoiseen ja itään.

Ispahan, joka ei ole näillä mailla ennen ollut, olisi tahtonut ottaa matka-varustuksiksi revolverin ja nahkalakin, mutta minä vaan nauroin. Muistin kokemasta, kummoista oli kievarikyydillä ajaa Tornionjokilaaksossa. He-voset olivat olleet ja olivat nytkin niin surullisen tylsistyneet, että ei niitä juoksuun saa kuin ihmeeksi, ja sitä ei juuri paranna se, että kyydissä on tavallisesti täyskasvaneita neitosia, jotka hellien pitelevät ohjaksia. Ja niin voi yksi taival kestää — lievästi liioittelemalla — lähes yhtä monta tuntia kuin matkalla on kilometriä.

Aamulypsy Onkiniemen mökillä. Valok. Olla Teräsvuori.

Vieläkin selkäpiitä karmii kun ajattelee. Kyllä silloin jo kelpasi kun vihdoin sai oman ”pitkän kyydin" 4-penikulmaiselle kievarittomalle taipaleelle, jota lähdettiin ajamaan yötä vastaan.

Pari tuntia syötettiin hevosta eräässä talossa matkan varrella, ja siellä me pantiin monikertaisia vaatteita yllemme, sillä oikullinen taivas oli al-kanut koleanpuolisesti sataa. Tunti ajettiin toisensa jälkeen usein kilo-metrittäin linjasuoraa tietä joka loivasti nousi tai laski pilvien hämärtä-mään etäisyyteen.


Kyytipoika nukkui takana palttoonsa sisässä pitkällään istuimella ja hei-nillä, ja me kaksi matkustajaa kerrottiin tarinoita, joten taipale pian tuntui loppuvan. Ja kun hevonen sitte saapui Tengeliönjoen toiselle lautalle, jonne se jätettiin, ja me rankimman sateen tieltä pakenimme viereisen pirtin lämpimään, tunsimme todella voivamme hyvin ja olevamme kuin ruhtinaat tuvassa, jossa kiiristeli suloinen lämmin, ja jossa isäntä ja emäntä ja 3 lasta ja 3 kissaa sekä kyytipoika ja me vietimme yön lopun ja aamun valkenevat tunnit.

Aamulla sitte jalan mentiin itse Lohijärven kylään. Se oli kuin kaupunki upeudessaan ja vallankin sen vuoksi että siinä talojen ympärillä ei ollut puuta eikä pensasta, kuten ei suuressa kaupungissakaan. Alla lepäsi matala, hietapohjainen Lohijärvi, jonka rannat olivat jo ammoin asukkai-ta houkutelleet, kansaa, jonka muinaisia muistoja meidän nyt piti kaivaa esiin. Hommasin siis kaivausmiehet, saatuani asunnon suuressa Kreivin talossa, ja niin alkoi tutkimustyö Krunnin talon liepeellä ja kentillä, joista löytöjä ennenkin oli tavattu.

Ispahan raukka oli vallan tuskissaan kun mäkäräiset liiaksi häntä vaino-sivat. Saattoi sattua että niitä lensi silmiin ja suuhun yht'aikaan, kun hä-nen taiteilija-verensä oli vilkkaimmillaan, ja hän olisi tahtonut piirtää vaa-roja ja vuoria muistikirjaansa, tai kun kartotustyö sitoi kädet, estäen hyt-tysiä karkottamasta. Silloin hymyili Krunnin vanha isäntä ja sanoi että ei-hän tässä vielä niin vaarallisesti ole mäkäräisiä. Pahempi sitte on elo-kuussa: silloin on sääskiä, suuria kuin koirat ja ne purevat niin että veri löpisee. Mutta minun mielestäni Ispahan oli syystä kyllä tuskissaan, ja kun minäkin olin saanut suuhuni joukon noita petoja, aloin minä puhua vegetarismin hyväksi, mutta pelkään että en sittekään saanut ketään heimolaisia itselleni.

Ja pian sujui puhe toisiin asioihin ja paikkakunnan muistoihin. Paljo se asioita muistikin, tämä Krunnin Juha, ja oiva se oli tarinan kertoja. Pu-huipa hän katovuodesta 1867, jolloin ”käki kukkui niin ihanasti pakkas-aamuna Erkin päivän aikaan," ja jolloin Tornionjoen yli ajettiin vielä Kus-taan päivänä, vaikka joki tavallisina vuosina laskee jääpeitteensä kuu-kautta aikaisemmin, tai haastelipa hän nykyajasta ja sen eduista ja viois-ta entiseen nähden, aina kuunteli häntä yhtä kernaasti, sillä hänessä ja hänen koko esiintymis- ja kertomistavassaan oli tyyliä. Panin paperille pari tietoa.

Keskisalon mökki Maaningalla. Valok. Olla Teräsvuori.

Oli ennen vanhaan ollut Ruotsin Jukkasjärven Taalosaivon järven luona kivinen ihmisen kuva, uumeniaan myöten, kädet puuskassa sivulla. Kor-kealla kalliolla seisoi se kivijalustalla. Se oli yhdestä kivestä tehty, ”uh-kea jumalan piti olla." No, sille rasvaa, halkoja ja muita uhreja ympäris-töltä kannettiin, ”kuten jumalaiselle ainakin." Mutta jopa kerran kun taas oli sille ruokia kannettu, miestä pari sen veneeseensä ottivat, pieksivät sitä kepeillä pahanpäiväisesti ja viskasivat järveen.

Seuraavana päivänä kalastajat taas veivät saalistaan — ja mitäs, paikal-laan muka oli jumalainen taas. Mutta samatpa ”miehen ilvekset" ottivat ukon uudelleenja pieksivät sitä tällä kertaa leppäkepeillä 7 tai 70 kertaa ja viskasivat järveen ja jo jäi ukko sinne. Mutta upottaja olikin noita.1)


Entäs viime sodan aikaan? Joo, viime sodan aikana oli muka ryssän so-tilasten laukuissa ollut kuulia paljo vähempi kuin suomen, ja ruokaan ne niitä vaihtoivat. Veivätpä sentään mennessään esim. Ruotsin Hietanie-men kirkonkellon jonnekin Venäjälle, josta se kumminkin on tuotu takai-sin punaiseen verkaan kätkettynä. Mutta vielä tiesi Krunni senkin kertoa, että oli hän ”oikein vanhan" löydön tehnyt 40 v. sitte. Hän oli ollut ojaa kaivamassa Lohijärven Loukumavaaran talon Vaaranpään jänkässä, ja silloin löytänyt 4 korttelin syvästä 2 mäntyistä 2 sylen pituista rankaa ai-van rinnan.

Ne oli molemmista päistä veistetty jollain ylen tylsällä aseella, millä lie kivikirveellä. ”Tylsä oli ollut kirves, mutta voimaa oli ollut iskijällä." Ehkä-pä olivat hyvinkin olleet kivikauden miehen käsialaa. Suo säilyttää puun-kin vaikka tuhansia vuosia, ja suurempiakin ihmeitä on muinaistutkija saanut päivän valoon ulkomaan turvesoista. Mutta sittenkin! Ja minä elän yht'äkkiä Lohijärvellä 300 vuotta sitten, ja ihmettelen sen kalastaja- ja kauppakansaa, joka oli jommoisellekin aineellisen hyvin voinnin as-teelle kohonnut.

Ja minä näen muinaisen suurkansan Uralilta, nimettömän, maineetto-man mutta hämmästyttävän kyvykkään, lähettävän erämiehiänsä tänne asti. Ja uudella hartaudella seuraan kaivausmiesteni työntekoa ja paljas-tan taas yhden kiukaan, suon asujamiston' liedensijan täällä lähes Na-papiirin luona. Enkä usko erehtyväni kun väitän että tämä järvikulma vie-lä kertoo ihmeellisiä seikkoja Suomen muinaisesta asuttamisesta, ja että minä en suinkaan ole oleva viimeinen muinaistutkija näillä rajoilla.

Nuotanveto Onkivedellä. Valok. Olla Teräsvuori.

Ja melkein kunnioituksella katselen nykyajankin katoavaa tyyppiä, uu-pumatonta Krunnin Juhaa, jossa taas häviää yksi sukupolvi suomen si-vistyshistoriaa näiltä mailta: raataja, maatyöntekijä, kertoja ja itseoppinut ja vanhanaikuinen, ja sijaan tulee tukkilaistalolliset, veltommat, ja halut-tomammat, puolsivistyneet. Mutta sehän on sentään kehityksen kulku.


No Ispahan, nyt me lähdetään taivaltamaan takaisin päin. Tavarat kun-toon ja vaatetta ylle, sillä kylmä tulee ajaa yönselkään. ”On niillä somat tavat täällä päin. Ajattelehan," sanoo Ispahan — Matiksi häntä täällä kut-suivat, — ties minkä vuoksi —, joka oli käynyt emäntäväen puolella ja piirrustellut vanhaa morsiusarkku-tuolia, ”kun niillä ei ole koko kylässä muuta kuin yksi hevonen kotona. Kaikki muut lasketaan kesäkaudeksi valloilleen metsiin ja tuodaan kotio vasta Mikkelinä."

Niin olikin laita. Saamamme hevonen jolla pitkä kyyti ajettiin, oli kuiten-kin hyvässä kunnossa ja juoksi hyvin, milloin ajomies sen juoksemaan pani. Ispahanin kiusaksi minä alkutaipaleella kuitenkin juttelin pitkiä jut-tuja ajajan kanssa, vaikka Ispahan antoi hyvin selviä viittauksia siitä, että juosten ajo olisi pääasia, tuon tuostakin, milloin kaukaisintakaan aihetta tuntui olevan, kehuen sitä että on nyt sentään oivan näköinen hevonen, parempi kuin kestikievarien ja kai se hyvin on hyvä juoksemaan. Mutta eipä poika tarkoitustaan saavuttanut.

Tultiin me sitte sentään aamulla ani varhain perille ensimmäiseen kieva-riin ja ajettiin yhtämittaa Tornioon, aina vuoron perään nukkuen aurin-gossa rattaille sekunniksi, kunnes rattaanpyörät kolahtivat ja ihminen säikähtyi ja heräsi hetkiseksi. Torniossa sitte Ispahan! nukahti syömis-täkään ehtimättä odottaa, vaatteet päällä vuoteelle, enkä minä malttanut häntä herättää. Tuskinpa olisi edes patenttikeinoni, kylmä vesikylpy kan-nusta, auttanut.

1.) Tämän kaltaisesta lappalaisten jumalasta ks. ”Kevitsan jumalainen,”