ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Anna-Kaisa Sarre.



Istuin veneen perässä ja virta ja soutaja venettä veivät. Huokea ammat-ti, ei hartioita halkaise. »Uitin sikaa», niinkuin Savossa sanotaan, melan viilettämistä. Veneen vesi on minuun kiintynyt lujilla siteillä, niin että nyt sain istua anturat vedessä yhteensä 3 päivää perätysten.

Kenkäni kestivät vuotamatta tämän vesikoetuksen. Pidin uistinta peräs-säni. Taimen tarttui, tarttui toinenkin. Herkkukaloja, kun ne paistaa. Pa-rasta, mitä ihminen syntiseen suuhunsa pistää saattaa. Näillä mailla ei väki syökään muita kuin herkkukaloja. Ahvenet ja hauet ovat vain »peto-kaloja», jotka hätätilassa kelpaavat juuri ja juuri.

Vieraalle tarjotaan taimenta, tammukkaa (forelli) ja siikaa. Kala palotaan ja pistetään kattilaan. Kalasoppana se sitte tarjotaan kaloineen päivi-neen. Minun taimeneni sentään paistettiin. Jälkiruuaksi tarjottiin joka pai-kassa viiliä suurista puisista pytyistä. Herkkuviiliä.

Patsjoen niityt kasvavat tuoksuavia yrttejä. Maito on rasvaista, maku erinomaista. Leipä valkoista amerikalaista ruista,ensiluokkaista. Väki erinomaista leivän paistajaa ja kahvinkeittäjää. Leivinuuni on pihalla, noin 50:n - 100:n metrin päässä rakennuksesta. Sinne kiidätetään leipo-miset, satoipa ulkona tai paistoi, oli pyry tai pakkanen.

Siinä seistä värjötteli leipuri uunin edessä ja vartioi leivoksiaan. Suloinen uunin lämmin haihtui lintujen hyväksi eikä levinnyt tupaan niin sulotun-teita herättävästi kuin täällä muun Suomen tuvissa. Eiköhän tässä ta-pahdu muutos nyt, kun Petsamo kuuluu Suomeen?

Patsjoen rantaa ja niittyjä.

Paatsjokelainen kruununtorppa 1900-1911. Kuva: Itkonen Ilmari. Museovirasto. / finna.fi

Ei mikään Patsjoen maisemissa eroa muun Lapin luonnosta. Rannat ovat heinäisiä nevoja, koskia on tuhkatiheään. Nautsisuvantoon laskee komea Rajakoski. Inarista Rajakoskelle on Patsjoella virran luonne, Nautsisuvannosta lähtien sen muoto vaihtelee. Milloin joki muodostaa suvantoja, järviä, salmia ja koskisia taipaleita, milloin putouksia, nevoja. Sillä on siis enemmän vesistön kuin joen ulkomuoto.

Kosket ovat perkaamattomia luonnonkoskia, joista laskeminen on vaa-ranalaista. Harvasta päästään laskemalla alas. Vene tyhjennetään kos-ken niskassa tavaroistaan, lasketaan alas perä edellä tai uitetaan köy-den varassa kosken rantaa pitkin suvantoon. Pahimpiin koskiin on ra-kennettu telat, joita myöten vene kiskotaan maata pitkin kosken sivu.

Rullatie kosken sivulla.

Veneitä rannassa Höyhenjärvellä Hakokönkään yläpuolella 1867. Kuva: Friis J. A. Museovirasto. / finna.fi

Kalle Nickul: Jegor Ljätoff (Höyhenjärveltä 1933, Patsjoen koltta) ja Jakkim Feodoroff (Njaannamjaur, paitahihasillaan) voitelevat lapikkaitaan. Kuva: Nickul Karl. Museovirasto. / finna.fi

Telkän munitusuuttu Höyhenjärvellä 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto. / finna.f

Tultiin Höyhenjärven majataloon. Se oli taas sellainen majatalo, jossa ei ollut isäntää ei emäntää, ei hevosta ei lehmää. Oli siellä sentään 3 ih-mistä, kolme solttupoikaa, jotka toimivat rajavartioina. Ei se rajavahdin ammatti raskasta ole, mutta näillä pojilla on sitä paitsi huolena postinku-letus, joka antaa vähän työtä.

Heidän pitää kantaa postipussi, joka joskus painaa noin 20 kg., majata-losta majataloon. Pojat väittivät, että postilaukku painaa ja vaivaa jängil-lä. Itse kulettajat eivät paljoa painaneet, niin että, kun jängät kerran kan-toivat minut, jolla aina on paljoa painavampi postilaukku kannettavanani, niin kyllä sotapoikien olisi pitänyt nurkumatta suoriutua tästä urakasta. Eräs pojista kertoi, että hän edellisenä päivänä jängällä kohtasi karhun. Ei tiennyt, kumpiko enemmän säikähti, hänkö vai karhu?

Höyhenjärven korpraali hankki meille pitkän soutukyydin Salmijärvelle saakka, noin 50 km. Lähitalon emäntä ja isäntä olivat lupautuneet lähte-mään saattajiksi. Lähitalon emäntä, pitkä laihahko nainen, saapui maja-taloon sopimaan soutupalkasta. Se oli mielestämme hieman Lapin hin-tojakin korkeampi, niin että halusimme tavata isäntää.

Minä talossa sekä isäntä että emäntä olen. Minä talossa määrään, ei isännällä ole mitään sanomista. Eikä se sitä paitsi kuulekaan juuri mi-tään. Siis ilmetty Louhi Pohjolan emäntä, tuo Anna-Kaisa Sarre!(* Hän seisoi edessäni pitkänä ja solakkana kuin tukinuittaja ja hymyili itsetie-toisen varmasti.
*) Martin Kaija os. Rautiola.

Tuommoiselle lupaa kernaasti suuremmankin soutupalkan. Hän vie var-masti perille. Mutta uteliaisuuteni paloi nähdä isäntää:
-Eikö sentään saisi tavata teidän herraanne ja miestänne?
- Miksei! Anna-Kaisa avasi porstuan oven ja viittasi etusormellaan jolle-kin siellä porstuan nurkassa.

Sisään astui hitain askelin pienen pienokainen ukko, niinkuin joulutonttu, harmaatukka, mustasilmä. Se oli Anna-Kaisan nöyryyteen ja tottelevai-suuteen kasvatettu, itseään paljoa vanhempi mies. Heti ensi silmäyksel-lä huomasi, että ukko oli lappalainen. Sen nimestäkin kuuli. Yksi niitä monia satoja avioliittoja, jotka lopettavat Lapin kansan.

Anna-Kaisan vanhemmat olivat muuttaneet Kittilästä, hän tosin syntynyt Patsjoella, mutta yhtä hyvä suomalainen kuin kuka tahansa Suomen rin-tamaitten emäntä. Ukko Sarre oli pienuudestaan huolimatta kaunis uk-ko, silmät kauniit, kasvot säännölliset. Eleiltään oikea filosofi, niinkuin maailman kaikki tohvelisankarit Sokrateksesta lähtien ovat olleet. Nais-valta neuvoo miehelle resignation suurta kykyä, alistumista nurkumatta aina kuolemaan saakka.

Kuka oli kosinut, Anna-Kaisako vai Martti? Varmasti Anna-Kaisa. Hän oli arvatenkin tavannut Martti Sarren Höyhenjärvellä kalastelemassa, huu-tanut hänet rantaan, nähnyt hänen kainot, mustatsilmänsä, huomannut hänet sopivaksi luonteelleen, astunut veneeseen ja soutanut Martin ko-tiinsa. Martti oli kysynyt:

- Minne sinä soudat?
- Meille.Sillä hyvä.

Anna-Kaisa ei ollut koskaan nähnyt käärmettä muuta kuin Raamatun kuvissa, Syntiinlankeemuksenhistoriassa. Käärmeitä ei ole Petsamossa. Ne eivätmatele Luttojokea pohjoisemmaksi. Ei hän tiennyt, asuuko käär-me puussa vai maassa. Hän siis antoi omenan Martille, ja he söivät mo-lemmat, ei käärmeen houkutuksesta,vaan hyvän luonnon. Siispä he ei-vät äkänneet, että he olliit alastomat. Ei kukaan petsamolainen ole mi-tään sellaista äkännyt. He elävät hyvän ja pahan ulkopuolella, ja sen-tähden he ovat olleet niin siveellisiä. Monet emännät Patsjoen laaksos-sa, ei sentään Anna-Kaisa, puhuivat sellaista, että me, jotka olemme äkänneet, kauhistuimme. Kun pappi saapui Patsjoelle, vihittiin pari, ja nuhteetonta elämää oli vietetty aina tähän päivään saakka, ja Martti oli ollut kuuliainen vaimolleen, heikomman, mutta viisaan miehen suurem-man resignatio kyvyn avulla.

Luttojoen suvantoja 1912. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. Museovirasto. / finna.fi

Lähdettiin matkalle. Minä istuin perässä, ja Anna-Kaisa souti alahangoil-la. Istua nökötimme vastakkain kaksi pitkää päivää. Harvoin oltiin vaiti. Anna-Kaisa kertoi minulle koko Patsjoen asutuksen historian katkonai-sissa, elävissä paloissa, oman elämäkertomuksensa ja vähän muitten-kin.

Minä kuuntelin valmista ja yllytin aina kun Anna-Kaisa väsyi. Erinomai-nen ihminen tuo Anna-Kaisa! Yhtä voimakas airoissa ja koskissa kuin sulava kertoja. Isännyydestään huolimatta naisellinen. Pisti itkuksi, niin-kuin todellisen naisen tuleekin, kun murheellisia tapahtumia kertoo. Se ei ollut teatteri-itkua, se tuli pakahtuvasta sydämestä. Äidin sydämestä.

Anna-Kaisalla oli kaksi poikaa. Heidät bolseviikit veivät viime kevännä Venäjälle, vaikka Petsamo oli jo luovutettu Suomelle. Heidät vietiin vä-hää ennenkuin suomalaiset viranomaiset saapuivat Petsamoon. Kun po-jat tulivat Kuollan kaupunkiin, olivat venäläiset sanoneet, etteivä the ol-leet tahtoneet petsamolaisia ottaa. Suomalaiset punikitsen olivat teh-neet.

Monet olivat karanneet takaisin. Nähtiin mies rannalla, joka juuri oli saa-punut Venäjältä, iloisesti venettä veistämässä. Ei tiennyt Anna-Kaisan pojistasen enempää. Se Anna-Kaisaa vaivasi, kun ei tiennyt, elivätkö vaiko olivat kuolleet, näkivätkö nälkää, olivatko pakkotöissä. Paljon oli kansa saanut kärsiä viime vuosien aikoina. Ensin sodan, sitte sisällisien levottomuuksien takia.

Tuli valkoisia joukkokuntia, tuli punaisia. Kaikki komensivat ja reuhasivat vuoroonsa. Ei uskaltanut lausua julki mielipiteitään. Jos piti valkoisten puolta, niin pahansuovat naapurit ilmiantoivat punaisille. Kun punaiset saapuivat voittajina, kohtasi kosto. Kaksi kertaa oli jo Anna-Kaisakin kuoleman kielissä.

Hänet oli määrätty pakkotöihin Venäjälle, ehkä tiellä murhattavaksi, mut-ta eräs punainen mies, joka Anna-Kaisan kotona oli oleillut viikkomääriä ja nauttinut parasta kestiystävyyttä, sai tämän julman määräyksen pe-ruutetuksi.

Anna-Kaisalta oli poltettu navetta, jonkun vihamiehen sytyttämä. Renval-lin joukko oli ratsuillaan ajaa karauttanut pihalle, saartanut talon ja tiu-kannut:
- Onko täällä punikkeja? Jos on, niin ne tapetaan.
Anna-Kaisa oli mennyt rappusille ja kysynyt:
-Olemme tilallisia Patsjoella. Tehdäänkö viattomille pahaa?
- Ei tehdä, olivat ratsumiehet sanoneet.

Toisessa talossa olivat nämä ratsut ajaneet hevosensa niin lähelle ikku-noita, että talon tyttö, kun näki huohottavat hevosten turvat ikkunasta, pyörtyi keskilattialle. Kannettiin sänkyyn, ja sotilaslääkäri rupesi puoska-roimaan.

Sehän todistaa jo suurta sivistystä, kun Patsjoen talollisentytär ymmär-tää pyörtyä. Mutta mitäs sanotte tästä? Lääkäri vastaa ylipäällikölle, kun tämä utelee tyttären tilannetta:
- Ei se ole vaarallista. Se on vain hysteriiaa.

Silloin herää talon tytär ja sanoo:
- Minä vakuutan herroille, etten niinä ole hysteerinen, mutta kun te uh-kaatte ampua punikkeja meidän pihallamme, niin eihän sitä voi olla pyörtymättä.

Majatalon sauna Pitkäjärvellä.

Nuori kansa Patsjoella tuntee jo muutakin kirjallisuutta kuin raamattua. Mistä se on sen oppinut? Norjasta. Siinähän raja kulkee keskeltä virtaa. Toinen ranta on Norjaa, toinen Suomea. Ei Venäjältä mitään kulttuurivir-tauksia saapunut Petsamoon. Raakuutta vain.

Mutta Norjahan on vanha kulttuurimaa hyvin korkealle kehittyneine kan-sanopetuksilleen. Ei Patsjoella ollut suomalaista kansakoulua, pahainen venäläinen tavauskoulu vain. Sentähden tiedonhaluinen väki lähetti lap-sensa norjalaisiin kansakouluihin. Anna-Kaisan lapset olivat koulun käy-neet Norjassa. Lapset kyllä puhuvat paremmin suomea kuin norjaa, mutta luvunlaskussa käyttävät he aina norjaa.

Martin ja Anna-Kaisan tytär, joka Salmijärven luutnantin sanojen mukaan oli kaunotar - tällaisissa seikoissa täytyy luottaa luutnanttien lausuntoihin - oli naimisissa miehen kanssa, joka myös oli norjankielen taitoinen; he usein puhelivatkin norjaa keskensä. En tavannut heitä, sillä mies oli Nautrissa valmistamassa presidentille säädyllistä sänkyä, mutta luotan Anna-Kaisan sanoihin, sillä Anna-Kaisa sanoi itsekin vähin ym-märtävänsä norjaa.

Muutamien kymmenien vuosien kuluttua Patsjoen laaksosta olisi tullut norjalainen seutu, jos se vielä olisi jäänyt Venäjän huonon hoidon alle. Monet nuoret tytöt palvelevat Norjan kaupungeissa ja palatessaan koti-puoleen osaavat jonkun verran norjaa. Vanha Anna-Kaisakin, niin supi-suomalainen kuin olikin, oli joutunut likeisiin suhteisiin norjalaisen kult-tuurin kanssa.

Anna-Kaisalla oli sisar, kuvakaunis. Tuli Patsjoelle nuori norjalainen luonnontutkija. Mitä lienee tutkinut, ei Anna-Kaisa sitä oikein osannut se-littää. Minä heti ymmärsin, että mies luonteeltaan oli aito idealisti, ehkä kovakuoriaisten kerääjä. Sellaiset Suomessa tavallisesti ovat idealis-teja.

Hän rämpi Patsjoen jänkiä ja hänen silmänsä äkkäsivät Anna-Kaisan si-saren. Hänen norjalainen sydämensä ihastui ikihyväksi; hän rakastui niinkuin ainoastaan idealisti voi sen tehdä. Anna-Kaisan sisar oli tietysti maailman täydellisin nainen! Hän vei sisaren muitten kovakuoriaisten mukana Kristianiaan, pani sisaren kouluun ja nai hänet ja sai lapsia.

Anna-Kaisa oleili kokonaisen vuoden heidän perheessään Kristianiassa. Sisar kuoli, mies suri, niinkuin ainoastaan idealisti voisen tehdä. Hän ra-kastui uudelleen, niinkuin idealistit aina tekevät, tällä kertaa norjattareen. Mutta Patsjoki, ensimmäisen vaimonsa synnyinpaikka, oli lumonnut hä-nen sielunsa. Hän houkutteli uuden vaimonsa Patsjoelle ja aikoi asettua asumaan tänne karhujen maihin ikiajoikseen. Nuori rouva tuli, näki ja sanoi:

- hyi hiisi!

Perhekunta siirtyi tuota pikaa takasin Kristianiaan. Idealistit tottelevat aina rouviaan. Niinkuin vanha Martti Sarrekin tuossa ylähangoilla.

Leivinuuni Patsjoella.

Näin helliä olivat suhteet patsjokelaisten ja norjalaisten välillä. Nyt Pats-joen tyttäret seuraavat tiedemiehiä, hyönteisten kerääjiä, Helsinkiin. Täällä ei heidän tarvitse päntätä päähänsä vierasta kieltä. Eivät asuk-kaat rohkene oikein empimättä tunnustautua uuden ajan ihailijoiksi, uu-den hallituksen kannattajiksi.

Ehkä he ovat sitä sydämissään, ehkä eivät. He eivät vielä oikein var-masti luota tämän uuden tilanteen pysyväisyyteen. Muutamassa vuo-dessa ovat he nähneet monen hallituksen nousevan, monen hallituksen kukistuvan. Tsaarivalta kukistui, sijalle astui bolsevikihallitus. Sitä seurasi aika, jolloin englantilainen amiraali oli heidän komentajansa. Tuli sitte taas valkoinen valta, joka kukistui Salmijärven taistelussa toista vuotta sitte. He kysyvät epäröiden, kuinka kauan nykyinen hallitus pysynee vallassa?

Voihan vielä tulla se aika, jolloin punaiset perivät voiton, ja voi silloin nii-tä, jotka ovat huutaneet eläköön nykyiselle hallitukselle. Bolsevikit eivät tunne sääliä, ja vihamiehet kuiskuttelevat heidän korviinsa. Kun olot va-kiintuvat kerran, silloin on tämä supisuomalainen kansa täydellisesti meidän puolellamme.

Nykyään lienevät varakkaat sielultaan valkoisia, köyhimmät punaisia. Anna-Kaisan talo oli suurimpia seutukunnalla. Hänellä oli 5 lehmää, niin-kuin Salmijärven Mörsarillakin. Muilla talollisilla on vähemmän. Hän pitää itseään kaikesta huolimatta köyhänä, varsinkin nyt kun kaksi poikaa oli viety Venäjälle orjuuteen, eikä tiennyt, mistä työvoimia saataisiin heinän-korjuuseen,

Sentähden hän oli antautunut soutajaksikin, ansaitaksensa pienen pen-nin. Niin Anna-Kaisaa kuin kaikkia muitakin Patsjoen asukkaita oli koh-dannut suuri onnettomuus sen kautta, että Venäjän rahalta oli hävinnyt arvonsa. Talollisilla oli tuhansittain venäjän ruplia, mutta niillä ei saatu mitään suomalaisilta eikä norjalaisilta.

Punaiset venäläiset olivat väkisin ottaneet karjaa ja tavaraa maksaen ne auliisti omilla ruplillaan, joilla nyt oli seinäpaperin arvo. Monelta pääsi huokaus tällainen: saisihan niillä edes jotakin venäläisiltä, nyt ei kerras-sa mitään suomalaisilta. Odotetaan lähitulevaisuudessa apua maantien-töistä.

Ennen kun tämä tie Petsamoon valmistuu, ennen kun kaikki nuo kirotut jängät saadaan kestämään hevosta ja kuormaa, uppoaa siihen miljoo-nia. Näistä toivoo patsjokelainen tavalla tai toisella pistävänsä jonkun markan omaan taskuunsa sellaisessa rahassa, jolla jotakin saa.

Anna-Kaisa väitti, että se heidät viimeisinä sotavuosina pelasti nälästä, että maantien linja avattiin pitkin Patsjoen uomaa ja ihmiset saivat työn-ansiota. Omituistahan oli, että tämän maantielinjan avasivat suomalai-set, vaikka maantie kulki venäläisen alueen läpi. Suomalaiset arkkiteh-dit, rakennusmestarit ja työmiehet rakensivat valtion majalat Venäjän puolella.

Minulle oli sanottu jo Helsingissä, ettei pidä kulkea Jakolan Mikon talon ohi pistäytymättä emäntää puhuttelemaan. Kuului olevan erittäin ystä-vällinen ja liukaskielinen. Soudettiin siis rantaan. Otettiin ystävällisesti vastaan. Isäntä ja emäntä olivat Kittilästä kotosin, niinkuin kaikki parem-mat isännät ja emännät Patsjoen rannoilla. Patsjoen laakso on Kittilän siirtokunta uloimmassa Pohjolassa.


Asukkaat olivat lähteneet nälkää pakoon suurina hallavuosina 1860-luvulla. Sananpartena kulki vanhojensuussa: »Ei olkileipä pitkän päälle maittanut». Täältä saivat paremman leivän Jäämeren satamista. Tai oi-keammin:saivat rasvaisemman särpimen taimenista, tammukoista, sii-oista ja harreista. Jakolan Mikon emäntä sytytti heti takkavalkean puut palamaan keskellä kesäistä päivää. Siis tervetulleita olimme.

On mielenkiintoista kerääntyä tuollaisen kirkkaasti palavan ja kauas loi-muavan takkavalkean ääreen saappaitaan kuivaamaan. Siinä juttu luis-taa niin kepeästi kahvipannun poristessa liedellä. Ja mikä se tuo takka-valkea muu on kuin nuotiotuli, joka on muutettu seinien sisälle ja katok-sen alle.

Ensin nuotiotuli eli rakovalkea muutettiin metsästä kotaan, jossa se paloi keskellä kotaa kattoaukon kohdalla. Sen ympärillä ihmiset lämmittelivät itseään tulen loimussa. Kun tuli sammui yöllä,karkasi pakkanen avonai-sesta kattoaukeasta. Ken heräsi yöllä, nakkasi puita arinalle, ja taas nousi loimu. Ilman loimua ei mitään lämmintä. Kodassa paloi ikuinen tu-likuin Vestan neitsyen temppelissä.

Nyt on tuo tuli keskilattialta muutettu nurkkaan Patsjoen hirsirakennuk-sissa. Muuta eroitusta ei lämmityksessä ole. Se on vain paikan muutos. Takkavalkeasta savu pakenee suoraa päätä savupiipusta ilmaan ja sen mukana lämmin. Se on loimun tuli, joka takkavalkean ääressä hohtaa, kuivattaa ja lämmittää. Kun loimu sammuu, on lämmin lopussa.

Takkavalkeassa ei ole uunia, jonka kivet kuumenisivat ja antaisivat läm-mintä vielä loimun sammuttua. Niinkuin meillä täällä vanhassa Suomes-sa. Patsjoen talossa on loimun lieskuessa lämmin; jos loimu yöllä sam-muu, hiipii pakkanen sisään. Illalla maata mennessä voi olla hiki, aamul-la herätessä puistattava vilu. Mitään ihanteellisia lämmityslaitoksia takat tosin eivät ole, mutta kodikkaita, kauniita ja kuivattavia ne mitä suurim-massa määrässä ovat.

Ehkä niillä sentään talvipakkasillasaa nopeammin lämpimän tupaan kuin meidän uunillamme, ehkä niiden loimussa kohmettuneet kämmenet ja jalat nopeammin sulavat kuin muurin kupeessa. Emäntä kertoi pote-neensa kovaa influensaa toissa talvena, eikä vieläkään oikein toipu-neensa. Luuli minua piispaksi tai arkkipiispaksi alussa, mutta puhelun vilkastuttua huomasi erehtyneensä.

Emännän kaikkia sutkauksia ei voi painattaa; ne ovat vanhaan malliin tekaistuja, sellaisia, jotka 150 vuotta sitte meillä vielä olivat yleisiä ja yleisen mielipiteen suvaitsemia. Kerrotaan hänen repliikeistään sentään muutamia puolisovinnaisia.

Hevoskoski.

Tie- ja vesirakennusten ylitirehtööri majaili Jakolan Mikossa insinöörei-neen. Tirehtööri kysyi seuralaisiltaan:
- Joko herrat ovat maksaneet?
-Talonpoikako sinä olet, sanoi emäntä, kun nuo on herroja.
- Enhän minä talollinen ole, olen tämän maantien rakentaja.
- Vai sinäkö sitä rakennat tätä kusiaispolkua.
- Mikä kusiaispolku se on? Automobiili-tiehän siitä tulee.
- Vai auttotie! Eihän tuo kestä edes tavallisen emännän tallustella. Ku-siaisen kannattaa, jos kannattaa.

Kun Petsamon emänniltä kysyy, montako lasta heillä on, saa vastauk-seksi Patsjoen laaksossa:
-Kaksitoista on tehty.

Petsamon karjalainen emäntä taas vastaa

- Kaksitoista olen tehnyt.

Kielellisesti ei ole suurta eroitusta näissä vastauksissa, mutta aatteelli-sesti kokonainen valtameri.

Alkeellisin käsitys on, että lapset ovat »Herran lahjoja» vaimoihmisille, jotka ne tekevät. Tämä ajatus on kulmakiviä kaikissa maailman suurissa uskonnoissakin.

Menikan koski.

Kummun talon emäntä Töllevijärven rannalla puhuu vieläkin vanhempaa suomea, 200 vuotta vanhaa. Boccaccio ja hän ovat saman vuoden lap-sia.

Anna-Kaisa ja Martti soutaa nytkyttivät vastatuuleen ja nuori Numelin is-tui keskellä venettä, tarkasti Norjan rajaa ja ikävystyi. Häntä huvittavat vain ponnistukset ja työt, eikä kädet ristissä istuminen. Ukko Sarre oli kuuro ja myöskin mykkä. Ukon kanssa ei hän päässyt puheisiin. Kaihon silmäyksiä Numelin heitti Patsjoen viertotiehen, tuohon kusiaispolkuun; siellä olisi hän tahtonut rämpiä.

Paatsjoen maisema. Kaskamotunturi taustalla.

Laskettiin Jordanin nivoja ja keskusteltiin Anna-Kaisan kanssa uskon pääkappaleista. Kaisa tunsi mainiosti sen toisen pyhän Jordanin, jonka vesi paransi ihotauteja. Soudettiin Vuovatusjärveä ja tultiin Vetokoskelle Norjan puolelle. Tyhjennettiin vene ja ukko Sarre lähti laskemaan ryöp-pyävää koskea.

Katseltiin rannalta veneenkulkua räiskyvissä aalloissa. Silloin Kaisa suo-ristihe pitkäksi ja huudahti:
- Noin se minun mieheni koskista pärjää! Ei sitä monimies uskalla tuon-ne. Semmoinen mies minulla on!

Oli yksi ala, jossa Kaisa tunnusti huonommuutensa, ja se oli kosken las-ku. Siinä hän, Saaran esimerkin mukaan, kunnioitti miestään herranaan. En kumminkaan päässyt siitä vaikutuksesta, minkä Kaisan kehuminen teki minuun, nimittäin että tässä kehui äiti poikaansa eikä vaimo mies-tään.

Ylen on kaunis Vouvatusjärven suomenpuoleinen ranta. Jylhät tunturit kohottavat kaljuja kallojaan aivan senrantaäyräältä. Siinä on kolme myh-kyrää, Kalko-oaivi, Kaskamatunturi ja Kuuroivi. Huiput ovat alastomat. Liepeillä alempana kasvaa tunturikoivuja ja alimpana havumetsää. Poh-joisella kupeella näkyy vielä sulamatonta lunta. Tunturien välissä on sy-vällä notkossa kaunis alppijärvi Kaskamajärvi ja vielä kauempana ehkä vieläkin ihanampi pikku järvi Niilijärvi.

Niilijärven rannalla on kuuleman mukaan hyvin säilynyt kämppä. Tästä-hän pitäisi saada rauhoitusalue. Nämä tunturitynnä siihen liittyvä met-sämaa olisi palstoitettava kansallispuistoksi,jotta nouseva kansa saisi tu-tustua koskemattomaan korpeen. Näiltä tuntureilta leviävät etelään kä-sin suuret metsät, jotka ulottuvat aina Luttojoen vesistöille saakka, s.o. Suomen ja Venäjän rajalle. Asumattomat,tuntemattomat salot.

En nähnyt näitä metsiä muuta kuin loitolta, mutta niitä kävi viime kevää-nä tutkimassa etevin ammattimies ja paras Lapin metsien arvostelija, vanha metsäherra H.R. Sandberg Rovaniemeltä. Tämä »Lapin kunin-kaaksi» kutsuttu 72:n vuoden vanhus samosi Luttojoen salot läpeensä ja kertoi näkemänsä minulle.


Salolla kuuluu olevan suuri joukko sangen paksuja sahatukkeja, 3:n -4:n sadanvuoden vanhoja, jotka ovat erittäin tiivissyisiä honkia. Parasta lau-ta-ainesta siis. Ei pituudellakaan kuulu olevan suurtakaan eroitusta, ver-rattuina etelämpänä kasvaviin puihin. Mutta varovasti on näitä puita har-vennettava. Puut kasvavat täällä Jäämeren hengessä niin perin hitaasti.

Metsän haaskuu on raskas rikos tulevia polvia kohtaan. Lasten lasten lapset vasta saavat nähdä metsän, missä nykypolvi on sen kaatanut maahan. Sentähden olisi nyt aika käsissä suojata jokunen osa tätä suur-ta saloa kaikelta metsän hakkuulta. Olisi sitäkin sopivampi juuri tältä kohdalta eroittaa palsta kansallispuistoksi, kun seudun väki on tottunut tähän aatteeseen.

Toisella puolen järveä, Norjan puolella,on Norjan hallitus nimittäin jo rau-hoittanut suuren metsämaan. Tosin kansallispuisto ei tuota rahaa ja tulo-ja valtiolle, mutta ei sen hoitokaan paljoa maksa, se kun etupäässä on uskottu vanhan forstmestarin, Ukko Tapion, kokeneisiin käsiin. Ja tämä on aina maksuttomasti hoitanut virkaansa.

Tosin Tapio on huono tien tekijä, mutta suvaitseehan hänkin niitä Jako-lan emännän polkuja. Niillähän lihava emäntäkin kuuluu pääsevän jota-kuinkin hyvin kulkemaan, niin myös se matkamies, joka hetkeksi tahtoo painua Luojan koskemattomaan luontoon hartautta harjoittamaan. Tep-po tietä neuvoo ja Nyyrikki veistää ristit rastit puihin.

Raskasta oli soutu Pitkäjärvellä ja Salmijärvellä. Jäämeri puhalsi vimma-tusti hyistä ilmaansa vasten kasvoja ja aallot nousivat aikamoisina näillä pitkillä järvillä. Tuuli oli vallan vastainen. Poikettiin Mörsarin taloon, Sal-mijärven suurimpaan, omistavat 5 lehmää.

" Tuo aihe on näpättävä!" (Kaskamatunturi) 14.4.1942. Kuva: Sot.virk. H.Roivainen. SA-kuvat./ finna.fi

Panoraama Petsamosta: linja-auto maantiellä, taustalla Kaskamatunturi 1934. Kuva: Mikkola Erkki. Museovirasto. / finna.fi

Kolttasaaren kylää Vouvatusjärven rannalla 1913. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. Museovirasto. / finna.fi

Mörsarin talo Salmijärvellä.

Mörsarissa oli kaksi rakennusta, uusi ja vanha, sekä joukko ulkohuonei-ta. Muhkea talo. Ei talot muuten täällä Patsjoella tietystikään muistuta Etelä-Suomen rustholleja. Tavallisesti vain yksi pienoinen tupa ja joku ulkohuone muodostavat talon rakennusryhmän.

Luulee tulevansa mäkituvalle, tuleekin taloon. Mörsarin isäntä, vaikutus-valtainen henkilö näillä seuduin, ei ole suomalaisen näköinen. Hänen esi-isänsä oli vanha kaarlolainen tykkimies ja hänen jälkeläisellään on sekarodun kasvonpiirteet, ruotsalais-saksalais-puolalais-suomalaista se-koa.

Hänen sisarensa on suomalais-norjalaisen sivistyksen hankkinut ja ollut takavuosina seudun vapaaehtoinen luvun opettaja, hätäkastaja, raama-tun lukija, tuskin vihkijä. Sillä ei mikään tässä maailmassa ole niin nuu-kaa kuin naimisiin meno. Ei tunneta mitään hätävihkimistä, vaikka sel-laista niin usein kipeästi kaivataan tässä maailmassa, varsinkin näillä seuduin, jossa luterilainen pappi takavuosina käväsi ainoastaan pikimäl-tään vuosien kuluttua.

Säälitti vanhaa soutajaparia tässä vastatuulessa Säälitti vanhaa ukko Sarrea, joka ei ääntä päästänyt tuntikausiin. Ainoastaan silloin kun Kai-sa ja minä makeasti nauroimme jollekin hullutukselle, rupesi Sarre ukko-kin ikäänkuin omituisella tavalla hökimään.
- Kuuleehan se sentään vähän, sanoin minä.
-Eikö mitä! Kun se näkee minun nauravan, niin se on myötämielin ja nauraa myöskin, sanoi Kaisa.

Siis sympatiianaurua. Tässähän näin ilmielävänä edessäni, "ihanne avioliiton", jonka olemassaoloa tähän asti olen epäillyt. Aina sitä jotakin oppii Patsjoellakin!

Sydänjuurihin saakka viluisina heitimme hyvästit ytimiin saakka väsy-neille Sarrelaisille Salmijärven sotilaallisessa majatalossa. Anna Kaisa edellä he poistuivat rantaan lähteäkseen takaisin Höyhenjärvelle, Kaisa eteenpäin pyrkivän kansansan hieman itsetietoisena edustajana, ukko Sarre kuolevankansan hienotunteisena, filosofisena, alistuvaisena jäse-nenä.

Teki mieleni huutaa: eläköön lappalaiset! Ukko Sarre, Anna-Kaisan otto-poika ja aviomies, oli sympaattinen vanhus.