Y.K. Suominen. / Suomen Kuvalehti 11.09.1926 no 37.

Antropologeina Lapissa.


Antropologia (sanan mukaisesti: ihmistiede) on tiede, jolla on kunnia ai-na silloin tällöin saada osakseen ei ainoastaan kylmän älyllistä, vaan vieläpä koko lailla tunnepitoistakin mielenkiintoa suuren yleisön puolelta enemmän tai vähemmän tieteellisissä väittelyissä kansojen ja rotujen ominaisuuksista, etenkin paremmuudesta tai huonommuudesta toisiinsa verrattuina. Meillä Suomessa tämä väittely kohdistuu usein kysymyk-seen, olemmeko mongoleja vai emmekö.

Ihmisten, kansojen ja rotujen ominaisuuksia tutkiessaan antropologia turvautuu luonnontieteiden jonkunverran hitaaseen, aikaa ja vaivaa ky-syvään, mutta hedelmällisimmäksi osoittautuneeseen keinoon: tarkkoi-hin, yksityiskohtaisiin mittauksiin ja havaintoihin. Jos mieli saada käsitys-tä kokonaisesta kansasta, on koetettava saada tällaisia mittauksia mah-dollisimman lukuisista, eri seuduilta kotoisin olevista, eri ikäkausia j.n.e. edustavista kansan jäsenistä. Näitä mittoja sitten vertaillaan ja arvostel-laan, lasketaan erilaisia keskiarvoja j.n.e., ja niin hitaasti ja vähitellen saadaan tuloksia tutkimuksesta.

Porolappalaisia Sodankylästä, isä ja poika suuresta Alkio-suvusta.

Suomessa on kaksi vuotta sitten prof. Yrjö Kajavan aloitteesta ja johdol-la ja Suom. Tiedeakatemian varoilla alettu suurisuuntainen työ Suomen kansan antropologiseksi tutkimiseksi. Tätä työtä on kymmeniä lääketie-teen kandidaatteja ja ylioppilaita ollut tekemässä eri seuduilla Suomea siis jo kolmen kesän aikana. Kulkuneuvojen nopea kehitys aiheuttaa sen, että tällaisella tutkimuksella onkin jo kiire.


Sekoitusta tapahtuu yhä enemmän sekä vieraitten kansojen kanssa, et-tä etenkin oman kansan eri heimojen kesken. Tietysti sitä silti on aikai-semminkin tapahtunut, eihän juuri mitään kansaa tai rotua voida pitää täysin puhtaana ja sekoittumattomana, mikäli tällaisestä käsitteestä yleensä voi puhuakaan. Tuhansia henkilöitä on Suomessa jo tällä tavalla tutkittu.

Kustakin on otettu viitisenkymmentä mittaa eri paikoista ruumista, niistä parikymmentä päästä, lisäksi seitsemisenkymmentä havaintoa silmistä, korvista, nenästä, hiuksista, kasvojen ja pään muodosta j.n.e. Siihen li-säksi usein vielä tukkanäyte, valokuvia koko ruumiista edestä, sivulta ja takaa ja rintakuvia edestä, puoli- ja kokoprofiilista ja verinäyte n.s. iso-agglutinatiotutkimusta varten. Viimemainitun tutkimuksen kautta saa-daan ihmiset luokitelluiksi erilaisiin ryhmiin, joitten suhteellisella luku-määrällä eri kansoissa on huomattu olevan merkitystä kansojen ja rotu-jen keskinäisiä sukulaisuussuhteita selvitettäessä.

Lohia kalastava Norjan lappalainen vaimoineen sekä oikealla kaksi heidän lastaan.

Kaksi antropologia, lääket. yliopp. Urho Toivola ja allekirjoittanut, joutui tänä kesänä kahdeksi kuukaudeksi Lappiin tällaisia tutkimuksia suoritta-maan. Lappalaiset ovatkin antropologisessa kuten monessa muussakin suhteessa mielenkiintoinen kansa, jonka kielellinen sukulaisuus suoma-laisiin on ilmeinen, mutta veriheimolaisuus monessa suhteessa epäsel-vä. Heitä asuu hajallaan laajalla alueella Suomen kartan "päässä" ja "käsivarsissa".


Heidän pääasiallinen asuma-aluensa on kuitenkin Norjan puolella. Koko laajalla lappalais-aluella ei näin lyhyessä ajassa tietenkään ollut mahdol-lista tutkimuksia suorittaa. Aloimme Suomen "kaulasta" Sodankylän pi-täjästä, tosin n. 100 kilometriä kirkonkylän pohjoispuolelta (sellaisia ovat Lapin pitäjät kooltaan).

Sikäläiset lappalaiset ovat sinne verraten myöhään muuttaneet Ruotsin ja Norjan rajojen seuduilta. Nyt he asuvat taloissa, mutta heidän ensim-mäinen talonsa on rakennettu vasta tämän ja viime vuosisadan vaih-teessa. Keski-ikäiset ja vanhat ihmiset ovat syntyneet siis kota-aikakau-tena, mistä on kaksi huomattavaa seurausta: syntymäpaikasta ei voida sanoa muuta, kuin että se on jossain siellä niitten ja niitten tunturien ta-kana tai välissä, ja istuinpaikaksi vanhat miehet valitsevat mieluummin lattian (seinään nojaten) kuin penkin.

Kansan yksinäisyyteen taipuvaisen luonnon huomaa selvästi. Vain kaksi pientä kylää on, muuten talot rakennetaan jonnekin soitten taakse, met-sien sisään mahdollisimman kauas toisista. Viimeinen talo, missä kävim-me, samalla viimeinen talo kakin rajalle oli matkaa vielä 30 km.), oli kah-denkymmenen kilometrin päässä lähimmästä pikkukylästä, mistä mat-kasta kuusi viimeistä kilometriä on pelkkää hyllyvää suota, jossa täytyy liikkua nopeasti, ettei ennättäisi upota. Sillä suunnalla elänyt poika vas-tasi kysymykseen: "Oletko nähnyt enemmän poroja vai ihmisiä?", em-pimättä: "Tietysti poroja".

Inarin mies.

"Kaulasta" siirryimme "päähän" kulkien Inarista suoraan länttä kohti Nor-jan rajalle, Tenojoelle (oikeastaan Inarijoelle, Tenon lisäjoki) ja sitten tätä luonnonkaunista, tunturirantaista jokea alaspäin niin pitkälle, kuin sitä Suomen rajana riitti, ja siitä vielä jonkun matkaa eteenpäin Norjan puo-lelle. Täällä oli yhtenäistä lappalais-aluetta. Päiväkausiin ei nähnyt ai-noatakaan muihin kansoihin kuuluvaa ihmistä.


Koko asujamisto lappalaisia, mutta silti ei täälläkään puhdasrotuisia, vaan suomalaisiin y.m. sekaantuneita, minkä huomasi sekä ulkomuo-dosta että osittain myöskin sukunimistä. Täällä ei tarvitse enää ihmisiltä kysyä, ovatko he nähneet junaa. Sellainen kysymys kuuluisi joutavalta mahtailulta, kun tietää, etteivät he ole semmoista nähneet.

Valtiota edustaa kaksi kertaa kuussa kolmesataakaksikymmentäkilomet-risen taipaleentekevä jalka- ja vene- (talvella poro-) posti, hänkin paikka-kunnan lappalaisia, lappalaispuvussa kulkeva kuten kaikki muutkin. Pos-tin päätehtävä on tuoda sanomalehtiä niihin valistuneisiin taloihin, jotka sellaisia harrastavat. Jos taloon tulee sanomalehtiä, niin se merkitsee aina samaa: niitä on kaksi kappaletta, toinen on "Rovaniemi" ja toinen "Suomen Kuvalehti". Viime mainitusta leikataan kuvia ja liimataan suo-raan hirsiseinään koristukseksi, Tasavallan päämies puolisoineen ja joku "Odol paras hampaille" hyvässä sovussa vierekkäin.

"Venäläisen näköisiä" kolttalappalaisia.

Jokea alaspäin kulkiessa sivistys yhä lisääntyy, ja puut vähenevät, kun-nes tullaan puuttomaan tundra- seutuun (tarkemmin sanottuna havu-puuttomaan, parin kolmen metrin korkuisia koivuja kasvaa kylläkin), mis-sä kuitenkin tavat ovat jokseenkin kuin syrjäseuduilla etelämmässäkin, ruokansakin (=lohi) voi saada lautaselta j.n.e., kun sensijaan Tenon al-kujuoksulla se syödään mieluummin sormin ja suoraan puupöydältä. Puuttoman seudun varakkaammat rakentavat talonsa muualta tuoduista puista, köyhemmät asuvat turvemajoissa kauempana joesta eletään vielä teltoissa paimentolaisina.


Samoja lappalaisia ja usein saman perheen jäseniä he ovat molemmin puolin Tenojokea, mutta nimittävät toisella puolella itseään suomalaisik-si, toisella norjalaisiksi. Melkein kaikki miehet osaavat suomea, toiset paremmin, toiset huonommin, joku harva hiukan norjaa, naiset ja lapset harvoin muuta kuin omaa kieltään.

Koltat eivät enää esiinny kansallispuvussa, toisella naisista kuitenkin kansallinen päähine.

Näytteenä sikäläisistä ihmisistä on tässä muutamia kuvia. Poronhoidolla elävät isä ja poika suuresta Aikio-suvusta, pojan äitirunouden kautta meillä täällä etelässäkin tunnettua Hetta-sukua. Isä on pitkä, lähes 163 cm. Tarkkaava lukija voi hänestä samoin kuin miltei 156 cm pituisesta Inarin miehestäkin huomata monia piirteitä, jotka erottavat heidät Suo-men kansasta.

Inarin mieheltä alkaa ikä jo vähentää tukkaa päälaelta. On omituista, et-tä Sodankylän ja Tenon lappalaisille tätä ei juuri koskaan näy tapahtu-van. Milloin sellaista esiintyy, niin kuulee, että henkilön isä tai äiti on Ina-rista kotoisin. Inarin lappalaiset ovat pieni ryhmä, oikeastaan eri kansaa kuin muut lappalaiset, he ymmärtävät tuskin muitten lappalaisten kieltä-kään. Että he ruumiillisestikin ovat koko lailla eri kansaa, sitä osoittaa m. m. juuri tämä kaljuus-erokin.

Kahdessa kuvassa näemme Tenosta lohia kalastavan Norjan lappalai-sen vaimoineen ja lapsineen (perheen kunniaksi täytynee huomauttaa, että lapsia on muitakin kuin nämä kaksi). Suomalaisiin verrattuina lappa-laiset ovat lapsellisempia ja vilkkaampia. Lapin ihmiset viljelevät run-saammin ääntään. Jaääni näillä ei ole niin matala kuin suomalaisilla, vaan kaikki miehet ovat tenoreja tai vieläkin korkeaäänisempiä.

Norjasta palasimme takaisin Suomeen, valtakuntamme uuteen "käsivar-teen", Petsamon alueelle. Ja siellä tuli eteemme aivan uusi kansa, kolt-talappalaiset, joista näytteinä on pari kuvaa. Tästä kansasta on viime aikoina verraten paljo puhuttu, sen alkuperäisistä oloista ja katsomuksis-ta j. n.e. Myöskin on väitetty heidän olevan puoli- tai miltei ryssiä. Niin voisi luullakin, jos pintapuolisesti tarkastaa kuvassa istuvaa hymyilevää miestä. Tässä väitteessä suuresta venäläisiin-sekoittuneisuudesta näyt-tää kuitenkin olevan paljon erehdystä ja liioittelua, mikä johtuu muista seikoista.


Kreikkalaiskatolisina heillä on venäläisiä tapoja, miehet osaavat venäjää paremmin kuin suomea (naiset ja lapset yleensä vain omaa kieltään), jota useimmat tuskin ollenkaan taitavat, miehet pitävät venäjänmallista partaa ja vaatetuksessa on venäjänmallisia kappaleita. Koltat eivät esiin-ny enää kansallispuvuissa kuten suurin osa varsinaisia lappalaisia. Nä-mä ihmiset eivät ole varsinaisia jättiläisiä, kuvassamme esiintyvä mies on kokonaista 145 cm pitkä.

Muitakin suuria ruumiillisia eroavaisuuksia sekä suomalaisiin että varsi-naisiin lappalaisiin verrattuina esiintyy runsaasti, kuten pienempi pään ympärysmitta (vähän yli 50 cm), ja suhteellisesti erittäin suuri silmien väli ja pienet silmät. Kuvissamme esiintyvät koltat ovat kotoisin Moskovan kylästä. Nimi kuuluu kovasti epäilyttävältä. Kolttien puolustukseksi mai-nittakoon, että kysellessämme saimme selville, että he eivät tiedä ole-van olemassa mitään Moskova-nimistä suurta kaupunkia.

Tätä ei tarvitse ollenkaan ihmetellä, sillä koltat ovat lukutaidottomia. Tal-ven nämä ihmiset elävät sisämaassa kylässään, kesäksi muuttavat per-heineen, tavaroineen Petsamonvuonon varrelle turvemajoihinsa kalas-telemaan, silloin tällöin kokoontuen Liimahamari-nimisen lahden poh-jaan, paikkaan, mihin on ajateltu tulevaisuudessa suurta satamaa Suo-melle.

Nyt siinä paikassa on vain pari luostarin munkkien rakentamaa raken-nusta ja muutama erinomaisen pikkuinen koltan kämppä. Lunta ja jäätä on rannoilla, vaikka on heinäkuu, ja keskiyön aurinko kultaa puuttomia rannan tuntureita. Silliparvet, lokit, hylkeet ja valaat liikkuvat kaikki yht`-aikaa vapaasti paikalla, antamatta mahdollisesti kulkevan veneen vä-hääkään häiritä rauhaansa.