Kaarlo Hänninen. / Karisto viikkolehti 1930.

Autiopirtin kummitus.


Välisuvannon autiopirtistä puhuttiin koko pitäjässä puoleksi kuiskaillen ja salaperäisen näköisinä, koska siellä liikuskelivat yliluonnolliset voimat, joille ei vahvinkaan mies mitään mahtanut. Kun Hetasta Näkkälään tai-valtava rahtimies talvella pysähtyi siihen hevostaan syöttämään ja teki tulenpirtin avoimeen lapintakkaan, alkoi laipiossa ja seinillä paukahdella ja napsahdella näkymätön voima. Samanlaisiin kokemuksiin olivat tulleet myös Norjan puolelle markkinoille hiihtelevät nuoret miehet sekä riekon-pyytäjät, jotka pienenä seurueena olivat yrittäneet pirtissä asua. Olipa Näkkälän isäntä ollut näkevinäänkin pirtin pienen ikkunan takana oudon-näköiset kasvot, ja Salkon Matin oli kerran kesken kahvinkeiton pitänyt pistää poro valjaisiin ja jättää pirtti rienaajalle.

Ei siis ihme, että Välisuvannon sievästä, mäntymetsää kasvavan kan-kaan reunalla kököttävästä metsäpirtistä puhuttiin paljon ja että yksinäi-nen Lapin mies sitä mieluummin kiersi kuin kynnykseltäkään sisälle kur-kisti. Lapset kertoilivat siitä toisilleen silmät pyöreinä. Tietäähän sen.

Tiesivät pitäjäläiset syynkin, miksi siellä kummitteli. Kerran kesällä, maa-ilmansodan aikana, oli kolme kulkumiestä tullut Norjasta päin ja yöpynyt autiopirtille. Kaksi heistä oli seuraavana päivänä lähtenyt eteenpäin. Minne kolmas joutui, jäi ikuiseksi erämaan arvoitukseksi - ja sen kolman-nen piti olla varakas mies.

Mutta löytyipä pitäjästä sentään pari miestä, nuorta riekonpyytäjää, jotka uskalsivat uhmaten jäädä asumaan Välisuvannon kummituspirttiin. He olivat Muotkan Manasse ja Juolikon Antti. He päättivät eräänä talvena asettua pirtille päntiöksi, koska sen sivuitse virtaavan pienen joen pajuk-koisilla rannoilla oli paljon riekkoja.

Eräänä talvipäivänä Manasse ja Antti ajoivat pirtille ajokasporoillaan, vi-rittivät ansansa jokivarren pajukkoon ja asettuivat autiomajaan asu-maan. Mutta ei tullut ensi yönä uni kummankaan silmään. Kun oli juuri saamaisillaan unenpäästä kiinni, napsahti "kummitus" jossakin seinä-hirressä, lattiapalkissa tai laipion vuolessa, ja pakkanen paukutteli ulko-nurkissa pommejaan. Pian Manasse ja Anttikin olisivat lähteneet pois mokomasta asunnosta, ellei seuraavan aaamuna olisi jokilaaksoon las-keutunut satainen metsäkanaparvi. Kun erämiehet aamulla menivät ulos, nauroi ja naukutti, juoksi ja lenteli valkoisia lintuja joka puolella. Ja melkein joka ansassa niitä jo räpytteli, niin että miehillä oli täysi työ sinä päivänä riistaa päästellessään.

- Eivät nämä taida olla oikeita lintuja, epäili Antti illalla.

- Eivätpä taida, vahvisti Manasse hänen epäuskoaan. - Saattavathan ne kummitukset ajella lintujakin ansoihin.

Kaijanmaan välitupa Hetan ja Näkkälän välillä. Kuva: Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Joka päivä sen jälkeen saivat erämiehet hyvän saaliin, Antti kuitenkin aina vähän enemmän kuin Manasse. Ja nukkuakin he voivat öisin, kun outoja ääniä kuului sitä harvemmin, kuta kauemmin he asuivat pirtissä. Manasse mietti jo itsekseen, että kummituksiin taitaa olla luonnollinen selitys, nimittäin se, että kun pirttiä lämmitettäissä kosteat seinähirret kuivuivat, naksahtelivat ne kutistuessaan.

Mutta kun erämiehen kateus alkoi pahasti kaivella Manassen sydänalaa, päättihän käyttää toverinsa kummituspelkoa hyväkseen, jotta saisi yksin verottaa suurta riekkoparvea. Sellaisen keinon hän luuli keksineensäkin ja tahtoi ensi tilassa sitä koetella.

Manasse oli kulkenut etelämpänäkin Suomessa ja matkoillaan nähnyt poikasten tekevän tuulikanteleita rakennusten ulkoseinille rautalangasta ja rihmaan sidotusta kierosta pääreestä. Ja kun hänellä sattui olemaan mukanaan teräslankaa, pingotti hän sen Antin huomaamatta ullakon avoimen ikkunan kohdalle, sisäpuolelle, ja asetti keveän, kieroksi vuol-lun päreen rihmaan kiikkumaan langan eteen. Kun tuuli puhalsi avoi-mesta, pienestä ikkunasta ullakolle, alkoi "kannel" soida.

Seuraavana yönä alkoi vinniltä kuulua vienoa soittoa.

- Kuule, Manasse, nyt se kummitus meille jo soittelee kuolinkelloja.

- Niin kuuluu soittavan, ja surullinen kuuluu olevan sointi. Ei ennusta hy-vää tämä ennenkuulumaton saaliskaan ja minun eilen saamani "marraslintu".
- Mikä marraslintu?
- Semmoinen, jonka erämies saa vain kerran eläissään - kuolemansa edellä.

Ja Antti sytytti takkaan tulen keskellä yösydäntä ja haki varastostaan kummallisen näköisen linnun: sillä oli koirasteeren lyyranmuotoinen pyrstö, mutta muutoin se oli metsäkanan näköinen, paitsi väriltään, joka oli helakan valkoinen ja mustan kirjava.

- Tämä on "jerestilintu", myönteli Manassekin, vaikka hän tunsi linnun riekkoteereksi, metsäkanan ja teeren sekasikiöksi.

- Muistat kai, miten kävi Pöyrismellan Uulalle, kun hän sai marraskalan.
- En.
- Eräänä kesänä, siitä lienee noin kymmenen vuotta aikaa, hän sai uisti-mella hauen, jolla oli mateen pää. Mutta seuraavana päivänä ukko oli äkkiä kuollut.

Sen jälkeen menivät erämiehet uudestaan levolle, mutta Anttia ei nukut-tanut, sillä Autiopirtin kummitus soitteli vinnillä "kuolinkelloja", eikä Antti ollut siitä epätietoinen, kenelle se soitteli. - Hänelle, "marraslinnun" saa-jalle, se rummutteli...

Ja kun seuraavana aamuna kotipitäjäläisiä palasi pirtin kautta Koutokei-non markkinoilta, lähti Juolikon Antti heidän kanssaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen hermonsa eivät enää kestäneet "kummituksen" kujeita.

Mutta Muotkan Manasse jäi pirtille vielä toistaiseksi. Ja kun hän kahta viikkoa myöhemmin palasi pyyntimatkaltaan, oli hänellä mukanaan kaksi poronkuormaa lintuja.

Välisuvannon kummitus on siitä lähtien soitellut "kuolinkelloja" jokaiselle, joka on tuuli-ilmoilla sattunut siellä käymään.