Ilmari Manninen. / Kansan kuvalehti. 23.5.1930.

Ei meillä mitään ilmaiseksi anneta



Totta kyllä, että taistelu jokapäiväisestä leivästä pohjoisessa on ankaraa. Mutta siitä huolimatta monta kertaa tuntui kaikkialla ilmenevä rahanah-neus suorastaan tympäisevältä. Onhan tunnettua, että hintataso Kemin ja Lapin kihlakunnissa on yleensä huomattavasti kalliimpi kuin muualla maaseuduillamme ja sitä mukaa ovat kievarien ja yksityisten taksat ruo-asta vastaavasti kalliimmat kuin maalaisoloissamme yleensä. Tästä em-me aio napista. Mutta kun aina ja joka paikassa ihan vaanimalla vaanit-tiin, miten saataisiin meiltä edes joitakuita kolikkoja heltiämään; kun näimme, että meitä pidettiin tervetulleina vain siitä syystä, että arveltiin laupiaan kohtalon lähettäneen meidät kynittäviksi; kun paremmissakin paikoissa kaikkein mitättömimmistäkin tavaroista, joita ei oltu rahanalai-siksi uneksittukaan, keksittiin vaatia maksua, useinkin aivan pientä mak-sua, josta maksaja ei köyhtynyt eikä saaja rikastunut, niin tuntui se perä-ti masentavalta. Mitä pohjoisemmaksi tultiin, sitä ankarammaksi kävi tie-tenkin ihmisten olemassaolon taistelu ja sitä suuremmaksi paisui peitte-lemätön rahanpalvonta.

Joitakuita tapauksia on jäänyt mieleen.

Olimme Vaattojärvellä pari yötä ja söimme muutamia aterioita samassa talossa, joka oli yöpaikkanamme. Maksua tarjotessani emäntä aluksi ei tiennyt, mitä olisi otettava. Ei kuulunut maalla olevan vieraille herkkuja tarjottavana j.n.e. - Ja herrahan ei juonut kahviakaan. En muista, paljon-ko saatiin vihdoin maksun määräksi. Se tuntui minusta joka tapauksessa kohtuulliselta. Tarjouduin maksamaan kaverinkin puolesta, koska hän it-se ei ollut saapuvilla. Maksu otettiin ja läksin jo menemään, kun emäntä pidätti minut ja häkeltyneen näköisenä selitti:
- Olisin minä siltä toiselta herralta vähän rapiammin ottanut, se kun joi kahviakin. Minä ajattelin, että jos viisi markkaa pantaisiin enemmän.

Se maksettiin tietysti kenkkuilematta. Emäntä ei tainnut olla oikein tietoi-nen siitä periaatteesta, jota isäntä edellisenä iltana oli meille opettanut, nimittäin että maksu ei tule kysymykseen, jos talonväki itse jotain tarjoo. Olisi muka loukkaus silloin maksaa. Vai oliko emäntä unohtanut, että hän itse oli meille kahvia tarjonnut ja että vain ruoan olimme tilanneet, erikseen joka kerta, kun vatsamme oli ruvennut vaatimaan. Tuollainen erontekohan on meidän puoleltamme vähän pikkumaista, mutta emme voineet olla keskenämme kertaamatta isännän edellisenä iltana juhlalli-sella äänenpainollaan annettuja opetuksia.

Rekinon talon ovi, Muonion kirkonkylä.

Eräs tuttavuuksistamme oli erään korpikievarin isäntä. Tapasimme hänet ensi kerran Jierisjärvelle mennessämme.Tiedustelimme mahtavina ko-hoavien Pallastunturin huippujen nimiä. Ukko kirosi sisukkaasti, mutta ei sanonut tietävänsä. Sanoi yhdesti Pallastunturilla käyneensä 60-vuoti-sen elämänsä aikana, minkä kaiken oli asunut melkein mainitun tunturin juurella. Kirosi äijä vielä toisenkin kerran. - Ei sitä tiedä muut kuin lappalaiset, jotka siellä varvaa.

Takaisin tullessamme oli meillä melko lailla tavaraa, mikä pakotti otta-maan venekyydin. Matka oli kuljettava kolmessa palassa, kun ei saatu saattajia koko välille. Jouduimme viimeisen palan kulkemaan äsken-mainitun äijän saattamina. Aikaa oli keskustella yhtä ja toista, sikäli kuin viitsi, maatessaan tihkusateessa viluisena veneen pohjalla. Ukko istui perässä, tytär hoiteli airoja.
- Miten vanha te olette? tiedusteli vaari minulta. Ilmoitin ikäni.
- Te sopisitte paremmin minua kyytiin kuin minä teitä.
- Mitenkä niin?
- No, ikänne puolesta.
- Jaa, ikäni puolesta.
- Mutta ei rahan puolesta, päätti ukko repliikin.

Hänellä oli yhtä mittaa raha mielessä ja huulilla. Väliin hän aina puheen-sa höysteeksi noitasi. Niin kiroisaamiestä ja sellaista rahasta vatkuttajaa en tavannut koko matkalla muuta.
- Kyllä te tuon takia hyyriä maksatte minulle viisi markkaa. Olisiko se pal-jon?

Minulla oli nimittäin säärieni suojana hänen paksu takavaraksi otettu tak-kiretkunsa.
- Mutta tuo sadenuttu, joka on teidän kaverillanne, se onkin kalliimpi, sii-tä pitää saada kymppi.

Tytär sattui nostamaan purjeen varomattomasti pystyyn, niin että se tart-tui kiinni keskellä venettä sijaitseviin tavaroihimme, jolloin siihen repesi hyvänlainen reikä.
- Satalappusella sen saa paikata, uhoili ukko. Teidän tavaranne sen repäisivät.

Ja samalla päästi hän taas siivottomasta suustaan monta pyristelevää sanaa. Pelkäsin, että mitenhän vaarin kanssa selvitään perillä, kun on saattopalkka suoritettava. Olin lähtöpaikassa tarjonnut sataa markkaa saattamisesta, mutta ukko oli vaatinut kahta ja sivulliset vakuuttaneet, että "nimismieskin maksaa aina 150." Toistin tarjoukseni useampaan kertaan, saamatta suoraa vastausta. Sen sijaan oli vaari aterioituaan sonnustautunut lähtöön. Minun mielestäni se merkitsi sitä, että hän oli ottanut tarjoukseni vastaan. Mutta tiesi, mitä hän nyt mielessään suun-nitteli. Olin melkein varma siitä, ettei hän tyytyisi sataseen, vaan alkaisi pyytää lisää.

Kun hän tuli maksua perimään, toimin sen vuoksi päättävästi ja nopeas-ti. Tietäen, että sadassa markassa oli matkasta yllin kyllin, työnsin hänel-le setelin käteen ja sanoin, että niinhän se oli puhe. Aloin sitten heti haastella muiden kanssa muista asioista. Eikä ukkeli avannut suutaan. Ei iljennyt kirotakaan, kun oli niin siivossa paikassa ja vanha kunnianar-voisa kauppias K. saapuvilla.

Antin porokaarre Kätkäsuvannossa v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari.. / Museovirasto.

Välistä vaadittiin joutavasta romusta huimia hintoja, Jierissaaren eukon suolaruuhi, pieni puinen puoleksi lahonnut kaukalo, maksoi aluksi 60 mk ja lappalaisverinen eukonrötös osasi kehua sen museoarvoa maasta tai-vaaseen. Kun siitä ei luvattu maksaa enempää kuin kymppi, tuli hän täy-teen pyhää vihaa ja kielsi piirustuksenkin. Pojat olivat oikeudenmukai-sempia ja naureskellen äitinsä kauppiasominaisuuksille myöntelivät, et-tei piirustamista kuitenkaan tahdottu kieltää. Kun eukko näki, ettei hänen pauhunsa vienyt toivottuun päämäärään, lientyi hän äkkiä, nähdessään, että tilaisuus muuten menee kokonaan ohi ja suostui lopuksi, useam-paan kertaan huojistettuaan luovuttamaan meille kaukalon tarjoomas-tamme hinnasta.

Palojoensuussa taksoitti eräs eukko meitä romutavarasta korkeimman kurssin mukaan. Lopuksi hän esitti, että meidän olisi maksettava hänelle valokuvanotosta, kun muka olimme häirinneet häntä, valokuvaamalla hänen likaisen pirttinsä.

Saanen kertoa vielä erään mallitapauksen. Saman kylän kievarissa is-tuskeli illalla pirtin penkillä joutilaana eräs nuorimies ja pari ämmää. Näyttelin saamiani päreporoja ja rekiä - lasten leikkikaluja. Porot teh-dään hyvin yksinkertaisella tavalla halkaisemalla pärepalanen molem-mista päistään kolmia ja taivuttelemalla haarat jaloiksi, pääksi, kaulaksi ja sarviksi.

Nuorimies tuntui innostuvan asiaan ja jäi tekemään hänkin poroa, kun läksin kievarikamariin. Vähän ajan perästä tulee sinne toinen ämmistä, mukanaan poro ja päreestä hät'hätää tekaistu leikkireki.
- Se tahtoo saada näistä rahaa, sanoo ämmä.

Kaveri ja minä katsomme ällistyneinä toisiimme. Nuori mieskin ilkesi esittää tuollaisesta työstä korvausvaatimuksen, vaikka hyvin tietää, ettei siitä parhaassa tapauksessa voisi saada kuin aivan mitättömän korvauk-sen.
- Niin, ei meillä mitään ilmaiseksi anneta, paukahutti eukko säälimättö-mästi.
- Paljonko näistä pitäisi maksaa? Sitä ei eukko kuitenkaan tiennyt.
- Yhtä markkaa en ilkeä miehiselle miehelle antaa, tuossa on kaksi!

Eukko läksi sen tien. Olin vakuutettu siitä, että maksu riitti ja että olisi hy-villä mielin otettu vastaan yksikin markka, mutta menin vähän ajan pe-rästä kuitenkin pirttiin ja kysäisin vielä pilanpäiten, riittikö se.
- Kyllä se riitti, vastasi nuorimies hymyillen tyytyväisenä.

Että kaikki tulisi kerrotuksi niin kuin on tapahtunut, on vielä mainittava, että myöhemmin illalla oli tapahtumasta puhetta. Kun ihmettelimme, että sekin nuorimies kehtasi pyytää maksua noin vähäpätöisestä esineestä, minkä hän leikitellessään oli valmistanut, virkkoi emäntä:
- Taisi se olla enemmän niiden naisten syy.