Ilmari Turja. / Suomen Kuvalehti 2.3.1929.

ei tämä ole ainoastansa Sofian ja minun välinen asia.

satamaan ja heillä oli kaloja ja kohta kruunujakin.



Kyllä nyt Ruijanmaassa kylmä kiljahtelee ja Jäämeren tuuli on raakaa. Meri kiroaa raskaasti, tunturit ovat suuret ja ankarat ja köyhäin ihmisten on vilu. Ja köyhiä siellä on paljon.

Kovasti tämä nälkätalvi taitaa koitella Ruijanrannan kalamiehiä, kun tä-mä on jo kolmas katovuosi. Mutta heillä on merkillinen ja sitkeä sisu, sil-lä he taivuttavat päänsä ja nostavat sielunsa ylös toivomaan parempaa vuotta. Eivät he kiroa. He paikkaavat vain verkkojansa. Ja heidän aska-reistaan paistaa Jumalanmiesten nöyryys.

Sillä he ovat suomalaisia.

Sofia ompelee kapioita.

Ruijalaisnaisia.

Lähes parinsadan vuoden ajan on salskeata Pohjanmiestä lappanut Rui-janrannalie eli Finmarkkuun kuin karvaköyttä. Kun kotomaassa kulki näl-kä ja kuolovuodet, oli pakko lähteä niiden alta pois. He astelivat satoja virstoja yli aapojen ja kiveliöiden. Monta miestä meni jo näillä teillä, mikä kuoli nälkään ja nälkätautiin, minkä söi pedot ja pakkaset. Mutta useim-mat pääsivät päämääräänsä ja menivät merelle saakka, siellä nousi myrsky, suuri ja kauhea niin kuin helvetti. Ei siellä painanut mitään hei-dän kutjat ja kelvenet venheensä. He kuolivat pois. Mutta useimmat tie-tenkin kestivät: he tulivat onnellisesti satamaan ja heillä oli kaloja ja koh-ta kruunujakin. Kaikki nämä miehet ovat tehneet historiaa, suurta ja ko-meaa.

Kaikki nämä miehet ovat tehneet historiaa, suurta ja komeaa. Norjalaiset kirjoittajat väittävät, että kaikki mitä Ruijassa on, on suomalaisen työtä. Suomalainen on opettanut, miten Jäämerestäkin voi saada elantonsa se, jolla on saajan lahjat. Suomalainen on tehnyt sellaisen taian, että Jäämeren äärelläkin on ruvennut elämään lehmä ja peruna. Suomalai-nen hallitsee siellä maan ja meren, on uskollinen nykyiselle esivallalleen ja hänen suolaisilla huulillansa lepää edelleen tämä sama kieli, jota syystä on mainittu suloiseksi.

Lemminjoen koulu ja kirkko.

Lemminjoen kirkko sisällä. Lemminjoki on suomalaiskeskus Kirkossa saarnataan vain norjaksi ja lapiksi.

Näiden jälkeläisiä ovat Ruijan nykyisten verkkojen paikkaajat. Kevät saapuu! Vuonojen varsilla alkaa pian iloinen liike. Jospa hyvinkin tänä kevännä saalis paranee — —! Näissä hommissa taitaa hääräillä Sofian isäkin poikinensa. Sofia itse keittelee. Ja suuri savu nousee mökistä, jossa on matalat ikkunat ja mullasta katto. Sofia on nuori tyttö ja meistä tuli kesällä ystävät. Kun me kesällä tulimme Sofian kotiin, oli hän pudot-taa pannun varpaillensa, niin hän hätkähti. Säikähtäähän sitä erämaas-sa kuka hyvänsä, kun näkee outoja lurjuksia.

-Päivää!

-Ku-taak, vastaa Sofia. - Mistä ne oot poikes?

-Suomesta vain. Paljon terveisiäI

Mitä keinoa net jutaat?

Tuntureita Vesisaareen ja Taanan Tenon kautta.

- No, voi hyvöi aika, vai Suomesta. Kylläpä nyt tuli somat vieraat. Siitä on jo kymmenen kesää kun mie on suomalaista nähnyt.


Sitten Sofia keitti ja paistoi. Keitti kirjavia merilinnun munia ja paistoi pu-namahaista lohta.

Ja kyseli.

-Mistä kaukaa Suomesta sie oot pois? Entä sie? Kuinka vanha sie oot? Mitä hommaa sie piät? Onko siulla jo ämmä? Häh? Onko Suomessa kauhean lämmin? Onko Helsingin kaupungissa paljon poroja? Mitä varten Suomen kuninkaan nimi on presitentti? Onko Suomessa nyt sotaa? Saarnataanko Suomen kirkoissa ruijaksi (norjan kielellä).

Ja paljon, paljon muuta yhtä liikuttavaa.

Me koimme vastata ja kertoa, kuten jo monta viikkoa olimme joutuneet vastaamaan ja kertomaan. Joulun alla panimme Sofialle menemään muutaman aikakauslehden ja valokuvan. Hän on käynyt koulunsa nor-jaksi eikä osaa suomea muuta kuin puhua, mutta mielellään hän näyttää suomea lukeneen ja hyvin ymmärtäneen. Sillä Sofia on vastannut, vielä-pä suomeksi, niin kuin suomalaiseen kirjeeseen pitääkin. Näin kirjoittaa Sofia
Sofia on näppärä tyttö. Hänen kirjeensä on lyhyt, mutta se puhuu paljon, eikä kaipaa selityksiä. Olisi kauhean hauska tietää, onko tämä hänen ensimäinen kirjoituksensa suomeksi. Oikein pitää kirjoittaa ja kysäistä! Ajatelkaa, jos Sofian isän isä olisi satakunta vuotta sitten ohjannut kul-kunsa 500 km etelään eikä pohjoiseen, niin Sofia istuisi nyt ehkä upeassa autossaan pääkaupungin Aleksanterilla ja häntä ehkä vähän harmittaisi, kun ei saakkaan sitä silkkipukua huomiseksi —. ei Sofia tie-dä mistään sellaisesta edes untakaan nähdä. Hän on vain odotellut muutaman tunnin kestävän päivän kajastusta ja kirjoittanut " - kyllä olis hauska tilata kokkilehden".

Saamas pitää, Sofia-kulta, mutta mitä saavat ne monet tuhannet muut teikäläiset? Ei ruijanrantalaiset tule ravituksi yhdellä ainoalla kirjalla, vaikka se olisikin - keittokirja. Eikä tämä ole yksin Sofian ja minun väli-nen asia.