Rouva Kyllikki Aholan yksityiskirjeestä. / Kotiliesi 15.8.1927.

Elämää Suomen pohjoisimmassa pappilassa.



Kaukainen Utsjoki on tämän rovastikunnan kaikkein yksinäisin ja syrjäi-sin paikkaja pappilamme on Suomen pohjoisin. Kirkonkylässä on vain autioita kirkkotupia; lähimpään naapuriin on 4 km; kivenheiton päässä pellon takana on ruumishuone ja hautuumaa, ympärillä jylhät tunturit. Luonto on kyllä suurenmoinen, mutta kun erämaa oikein lujin kourin pu-ristaa, kysyy se, kuka kestää.



Meillä ei ole maantietä, vaan ratsutie, jota ei hevosella ajaen voi kulkea, ei puhelinta, ei tohtoria, ei sairaalaa eikä apteekkia lähempänä kuin 120 km päässä ja tienä sinne - ratsutie.



Apuihmisen saanti on äärimmäisen vaikeata. Ei tahdo saada muita kuin tottumattomia lappalaistyttöjä ja heillä on sellainen vaellus luontojäljellä, etteivät pysy paikassaan kuin korkeintaan kuukauden. Vaikka heillä olisi hyvä olla, muuttavat he sittenkin. Nyt onnistui minun kuitenkin saada Inarin Riutulasta, N. N. K. Y:n lastenkodista, 18-vuotias tyttö. Mutta mie-histä apua, esim. kesällä lohenpyynnin aikana, ei saa ensinkään. Miehe-ni vetää tuntureilta kaikki puut ja jäkälän, jota heinien lisäksi käytetään lehmienkin ruokinnassa ja jota syksyllä kootaan isoihin kasoihin, talvike-lillä kotiin ajettavaksi. Hän käy myöskin Norjan puolella ostopaikoissa ruokaa hakemassa.



Meillä on hevonen, kolme lehmää ja muutama kana. Itse täällä suoritam-me kaiken maatyön. On jokapäiväinen näky keväisin ja syksyisin se, että isäntä kyntää ja emäntä ajaa hevosta. Kasvitarhan hoidan alusta lop-puun eikä ole kaikkein herttaisinta istua ja nyhtää rikkaruohoja vihaisen sääskiparven kiusattavana. Olemme kuitenkin saaneet kasvitarhasta ja perunamaasta talviset tarpeemme, joka on mitä ihanin asia.


Ensimmäisen talven täällä Utsjoella saimme olla kokonaan ilman peru-noita, kun siemenperunoiden puutteessa saimme niin pienen kylvön, että koko siitä saatu sato täytyi jättää kevääseen siemeneksi. Monta ker-taa nostatti kyyneleet silmään, kun lapset tahtoivat perunaa eikä voinut antaa. Juhlahetki oli, kun nuo säästetyt perunat toivorikkain mielin pan-tiin itämään ja yhtä suuri juhlahetki, kun ne kätkettiin maaemon poveen, Lapin karuun maahan, sydän jo väristen ajatuksesta: "Jos tuleekin aikai-nen halla". Mutta, Jumalan kiitos, hallaa ei tullutkaan. Juhlaksi muodos-tui korjuukin ja turvallista oli emännän ajatella: "Nyt on perheelläni toisin kuin viime talvena". Äärettömän kiitollisena täällä korjaa Jumalan "suuret antimet.



Maata koetamme raivata lisää, peltoja laajentaa, mutta voimat eivät tah-do riittää. Olemme vielä nuoria; työ on meille kuin rakas ystävä. Kuinka-pa aikakaan täällä yksinäisyydessä kuluisi, ellei olisi työtä. Viime kesänä vuosi sitten jouduimme mieheni kanssa kahden joksikin aikaa. Kesällä, jolloin työtä on enin, on avunsaanti vaikeinta. Poikamme, joita on kolme, olivat silloin hyvin pieniä: vanhin 5-, keskimmäinen 3-, nuorin 1½-vuotias ja tarvitsivat luonnollisesti paljon apua, varsinkin kun oli juuri pahin sääs-kiaika, jolloin aikaihminenkin saa niistä tarpeekseen. Niin kauan kuin olin terve, tulimme kutakuinkin toimeen, mutta sain ankaran kuumeen.

Utsjoen kirkko ja pappila. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Jalkeilla kuitenkin olin, sillä esim. navettaan menijää ei ollut ja lehmät ammuivat lypsäjää. Lääkkeitä nautittuani jaksoin mieheni avulla navetta-työni suorittaa, joskin pyörryin pari kertaa. Vaikka monta päivää olin kuu-meessa ja ruoatta, en voinut sängyn suomaa lepoa ajatellakaan, sillä olinhan perheeni ainoa naispuolinen huoltaja. Vihdoin sain nuoren tytön avukseni.



Kesäisin postin matkassa kulkee vieraita milloin suomalaisia, milloin ul-komaalaisia, välistä useitakin, jopa 5 - 6 henkeä kerrallaan ja poikkeavat pappilaamme. He ovat tulleet perimmäistä Lappia katsomaan ja mene-vät sitten usein tätä tietä Petsamoon. Ainoina kirkonkylän asukkaina koetamme järjestää heille asuntoa ja ruokaa, sitä suuremmalla syyllä, kun he usein ovat lopen väsyneitä kuljettuaan hankalia teitä. Onhan täl-laisista käynneistä virkistystäkin täällä yksinäisyydessä. Valtio on tehnyt suurtyön hankkiessaan tänne huonekalut. Se on korvaamaton hyvä, jos-ta mielellään suo iloa muillekin ja antaa matkustajien lepuuttaa turtuneita jäseniään.



Valoisat yöt täällä jatkavat päiviä, joten yöni usein jää 3 - 4 tunniksi, jopa joskus vain 2:ksi.Kun sitten kaiken valveillaoloajan on liikkeellä yhtä mit-taa, ymmärtää hyvin, että rautainenkin terveys tahtoo kärsiä.



Terveyttä ja voimia kysyvä aika on sekin, jota pitkät taipaleet elämme, nim. auringoton aika. Emme kahdeksaan viikkoon näe aurinkoa ensin-kään. Joulun aikana on usein poltettava lamppua koko päivän. Pakkaset ovat kovia. Tänäkin talvena oli -42 C. Sitä ei sentään ole usein, ei joka talvikaan. Vaikeata ja raskasta on työ pitkän, pimeän ja kylmän keskellä.

Papinemännän kasvitarhaa Utsjoella. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Ei uskoisi, että elämä täälläkin tulee kovin kalliiksi, vaikkei täällä suin-kaan liiaksi herkutella. Norjasta täytyy melkein kaikki ostaa, sinne kun tässä rajalla on helpompi päästä. Siellä taas tavara on huonoa ja kovin kallista, niin että esim. kaikki ryynit tilaamme 5 kilon postipaketteina Hel-singistä. Suurempia paketteja tänne ei saa lähettääkään; kesällä on kor-kein sallittu paino ainoastaan 2 kiloa, sillä silloin on meillä vain kantopos-ti. Kun ei ole mitään kärryillä ajettavaa tietä, täytyy ruokavarat saada tuoduiksi rekikelillä, jolloin myös saamme käyttää hyväksemme omaa hevosta. Kesällä täytyisi sauvottaa ruokavarat veneillä virtavaa Tenojo-kea ylös ja se vasta kukkaroa kysyisi. On siis talvikelillä hankittava ruo-kaa 8 kuukaudeksi.



Täällä täytyy niin kokonaan eläytyä jokapäiväiseen taisteluun, että mo-nen muun asian täytyy jäädä syrjään. Työntekijöitä tarvittaisiin, lujia ja sitkeitä, sellaisia, jotka uhmaavat kaikkia Lapin myrskyjä, kuten tuollai-nen väärä mänty tunturin kolossa, joka on juurineen kiinni melkein pel-kässä kalliossa, mutta seisoo vain, huolimatta riehuvista myrskyistä ja tuiskuista. Jos tänne tuotaisiin joku ison pitäjän papin emäntä ja sanot-taisiin: "Ala elää nyt perheinesi, kuten parhaaksi näet", niin varmaan moni pitelisi päätään jonkin aikaa pelkästä tuskasta ja kauhusta. Tottu-mista täällä eläminen vaatii.



Onhan hyvä keskellä Helsinginkin hyörinää ajatella, että täällä tunturien takana vielä elää ja taistelee ihmisiä peräti alkuperäisissä oloissa. Usein täällä sanomattomasti kaipaa uskovien seuraa, kaipaa kuulla ja nähdä ylentäviä jumalanpalveluksia ja juhlia ja muuta henkistä hyvää ja kaunis-ta, mutta meidät erottaa kaikesta niin suunnaton matka.