Pentti Stoor.

Elämäni hiihto.



Vielä vuonna 1954 Marian päivän suurta juhlaa vietettiin viimeisen ker-ran sen alkuperäisellä paikalla 25. päivänä maaliskuuta. Sinä vuonna päivä sattui torstaille. Silloin lappilaiset, saamelaiset ja lähikylien asuk-kaat kerääntyivät Hetan kirkolle kuuntelemaan jumalan sanaa. Samalla pitäjän nuoret juhlivat ripille pääsyä. Antoihan rippikoulun käynti viralli-sen avioliittoluvan, jota monet juhlivat tapaamalla toisiaan kirkonkylän raitilla yömyöhään asti. Koulu kesti kaksi viikkoa ja opetusta annettiin vanhassa kirkkoparakissa. Pääosan tunneista hoiti kummisetäni rovasti Aimo Kallio, jonka tunneilla säilyi hyvä järjestys, mutta kanttori Pekka Vallen veisuutunneilla paperipallot lentelivät niin, että lukkarin täytyi suo-jautua suuren mustan virsikirjansa ja harmoonin taakse, jottei olisi saa-nut tolloa suuhunsa.

Koska isä maatalousneuvojana tunsi henkilökohtaisesti jokaisen per-heen Enontekiöllä, meille majoittui aina rippikoululaisia. Sinä vuonna nurkkakamarissa asui neljä Baasin nuorta Kutunivasta läheltä Kuttasta. Tytöistä toiseen – pienempään ja vilkkaampaan - oli Jolangin Timo ihastunut. Hänkin oli tuolloin rippitiitiäisiä.

Maarianpäivän aattona – itse pyhäpäivä oli varattu kirkossa käynnille ja porokilpailuille - Hetan Hukat järjesti vanhalla Hukkain talolla, Vuoma-järven rannalla, suuret hiihtokilpailut, joissa ei ollut lainkaan lasten sarjoja. Pienin sarja oli alle 18-vuotiaiden 5 kilometrin kisa. Aluksi järjestäjät eivät meinanneet huolia minua lainkaan kilpailuun mukaan, kun olin 5 vuotta alaikäinen, mutta Laakson (Mäntyvaaran) Esko ”antoi pojan hiihtää, ko se niin kovasti halusi”.Olin juuri saanut Järvisen suksi-tehtaalta uudet pituuden ja painon mukaan tilatut punaruskeat sälesuk-set - samanlaiset joilla kaikki huippuhiihtäjätkin kilpailivat. Isän kanssa kiinnitin niihin Y-siteet. Sukset oli liimattu useasta puusta ja siitä syystä ne säilyttivät hyvin muotonsa. Pohja ja pinta olivat koivua. Runko oli lii-mattu kevyestä haavasta, Pohjan sivuille oli asennettu kapeat hikkori-suikaleet ehkäisemään reunojen pyöristymistä.

Oli pakkasaamu ja latupohjat olivat kovia, joten kelin piti olla hyvä, mutta sukseni eivät luistaneet mihinkään. Maalialueella oli tullimies Viljo Bus-ka, joka valmistui omaan kilpailuunsa. Hän kuuli, kun valittelin uusien suksieni huonoa kuntoa. Latuun tutustumisessa kastuneen paidan vaih-tonsa jälkeen, minkä Viljo teki tosi näyttävästi esiintymislavalla vatsaa sisään vetäen ja lihaksia komeasti pullistaen, tämä käski tuoda sukset sisälle. Hän otti repustaan ikkunalasin palan ja siklasi sillä lakan suksen pohjasta. Totesi, ettei näitä nyt ehdi tervata, mutta pyysi lämmittämään suksen pohjia kaminan kyljessä. Kun pinta oli kylliksi lämmin hän veteli pehmitettyä Kas-Kas pohjavoidetta koko suksen pituudelle. Kas-Kas-merkki tunnettiin siihen aikaan paremmin kenkärasvana. Silitti tervalle tuoksuvan, sitkeän voiteen isolla luonnon korkilla sivakan pohjaan ja käski viedä sukset ulos jäähtymään. Jonkin ajan kuluttua hän ulkona si-veli Voitto-merkkistä pakkaskelin voidetta kaksi ohutta kerrosta jäähty-neisiin suksiin ja käski sitten käydä kokeilemassa luistoa ja pitoa. Voi jumalisten, millaisen luiston ja seinä pidon Buskan Viljo oli taikonut uu-siin suksiini. Kyllä oman reppuni Swixit ja Bradlit olivat pelkkiä jarruja Voitto-voiteen rinnalla nihkeällä pakkaskelillä.

Kilpahiihtovaatetuksena käytettiin alhaalta kapenevia hiihtohousuja, joi-den lahkeissa oli jalan alle pujotettava leveä kuminauha. Muotkajärven Heikki, tosi kaitaposkinen yleisen sarjan hiihtäjä, oli painanut näihinkin Marianpäivä kisoihin partaveitsen terävät prässit beesin värisiin housui-hinsa. Harmajan, korkeakauluksisen, olkapäältä napitettavan villapaidan päälle vedettiin hupullinen anorakki, jossa edessä oli pikkutavaroita – voidepurkkia – varten kengurutasku. Kengät olivat matalavartiset pinta-nahkaiset leveäkärkiset hiihtomonot, joissa oli paksusta solanahkasta tehdyt pohjat. Pohjien oli oltava paksut, koska niihin tehtiin naskalilla tai kuumalla naulalla polttamalla siteiden metallitappeja varten reiät. Pää-hän vedettiin villapipo ja kovilla pakkasilla korvat suojattiin erikseen mustilla tuulen pitävillä korvalapuilla.

Tärkeintä oli suojautua hyvin kylmää viimaa vastaan. Näissä kisoissa Laakson Pekka yritti hiihtää vihreä verryttelypuku päällä kilpailun läpi, mutta ensimmäisen vitosen jälkeen hänen täytyi heittää tekohampaat hangelle ja tunkea sanomalehtiä perhekalleuksien suojaksi, jotta leuat ja kivekset eivät pitäisi liian kovaa kolinaa maaliin tullessa.

Näkymä Hettan kirkontornista 1950-luvulla, edessä pappila ja vas. kirk-koparakit. Taemmassa parikaissa oli liiteri, varasto ja kanttorin sauna. Kuva Tarja Ylitalon albumista.

Kas Kas No 5 -kenkävoide; tuote-pakkaus E.Poutiainen Oy, valmista-ja (sisällön), valmistuttaja (pakkauk-sen) 1940–1959. Kuva: Museoviras-to.

Hetan kansakoululaisia 1950-luvun alussa: 1. Pentti Stoor, 2. Erkki Vuontisjärvi, 3. Timo Jolanki, 4. Ole Öhman, 5 Toivo Ylitalo, 6. Hannu Kitti, 8. Ouva Muotkajärvi, 9. Pirkko Riekkinen, 8. Aarno Vuontisjärvi, 9. Asta Riekkinen, 10. Anneli Vuontis-järvi, 11. Inga Niemelä, 12. Eevi Muotkajärvi, 13. Suoma Salmela, 14. Varpu Kumpulainen, 15. ?, 16. Sirkka Sorjonen.17. Anna-Liisa Iso-lahti, 18. Orvokki Rova, 19. Veera Kumpulainen, 20 Vuokko Rova, 21 Rauha (Vieltojärvi) Leppäjärvi, 22. Sirkka Syväjärvi, 24. Mailis Kuru, 25. Airi Kuru, 26. Einari Kultima, 27. Orvo Öhman, 28. Reino Sonka-muotka, 29. Esko Muotkajärvi.

Puolen päivän jälkeen alkoi itse kilpailu. Radat olivat minulle ennestään tuttuja, olinhan itse ollut niitä tamppaamassa Kurun Paavon kanssa. Vi-tosen lenkki lähti Hukkain talolta Hetan Martin viljelystietä pitkin Vuoma-järven länsipuolta ampumaradan kautta suoraan kohti Jyppyrää. Siitä se nousi vinosti Näkkälän polkutielle, jota pitkin laski melkein Jyppyrän juu-reen. Sen jälkeen alkoi kilometrin mittainen poikittaisilla suksilla tampattu haarakäynti nousu lähes vaaran laelle, josta laskettiin jyrkästi kapeaa ränniä pitkin puoleen väliin rinnettä, johon oli tehty vauhtia hidastava mutka. Sitten pudotettiin lähes suoraan Laakson Veikon pellon nurkalle. Loppumatkasta suurin osa latupohjaa seuraili Hetan vaaran polkutietä, ennen kuin käännyttiin kallioiden päältä kohti Rovan Aarnen peltoa, joka kierrettiin ennen urheilukentän etusuoralle tuloa, jota pitkin hiihdettiin maaliin.

Lähdin koko kisan ensimmäisenä ladulle. Toisen ja kolmantena startta-sivat minua kolme vuotta vanhemmat Lauri Haapea ja Kari-Pekka Kum-pulainen. Viimeisenä matkaan lähti Muoniosta kotoisin oleva tuore alle 18 sarjan piirinmestari Paavo Niva. Luulin jo ensimmäisessä nousussa Laurin saavuttavan minut, mutta kun laskunkaan jälkeen hän ei ollut vie-lä kannassa, päätin juosta suorilla ”kläbolla” koko vaaran ylös. Olinhan Kari-Pekan opissa harjoitellut juoksemalla Ounastunturin Pyhäkeron nousun parikertaa ylös kertaakaan pysähtymättä. Laskun otin tosi roh-keasti koko mäen täysillä alas. Kun Vuomajängällä ei Lauria vieläkään näkynyt uskalsin rauhoittaa hiihtoni mukailemaan ladussa olevia painau-tumia. Latu ei ollut tasainen, koska pohjat tehtiin hiihtämällä. Viimeisen nousun päällä Lauri oli jo aika lähellä, mutta liukkaammilla suksilla en-nätin ensiksi maaliin. Itse kisassa, jonka Kari-Pekka voitti ja piirinmestari Nivan Paavo sijoittui toiseksi, olin neljäs, elikkä viimeinen, mutta mieles-täni hiihdin elämäni hiihdon.