Pentti Haanpää. / Lipeäkala 1.1.1928.

Kertomus kahdesta jätkästä.



Elokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski örräsi, pienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä. Sotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä. Omituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä, kaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen kaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin.

He saapuivat talon luo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa hajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoi-nen, kilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään, syn-keän määynnän. Hämmästyneitä uteliaita kasvoja pilkisteli talon akku-naruuduista.

Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain ärjäisi, iski köyden lat-valla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet liikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena, oudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä erämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa ...

He astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi samassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta peloittavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti peräloukkoon, nuorimmat tarrau-tuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä hellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysy-västi toiseen jätkään. Tämä rauhoitti:
- Olkaa huoletta. Ei se mitään tee.

Sitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja sanomalehtipa-perista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut ja alkoi harvak-seltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään taloon.

Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen an-sioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten tuli kave-ri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa saamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet viimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan hyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruuatta ei pärjää hullukaan, eikä hullun kuljet-taja ...

No, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja hul-lun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin puurontähdet-tä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin vielä pöytään ohraleipää ja palvattu poron raajakin.

Sitten hullun kuljettaja meni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas uunin rappusia. He istuivat syömään ja kyllä heihin ruo-ka upposikin. Siinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain puri kuin murhamies ja teki omia eleitään.

Pisti käden kainaloonsa ja pudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään.
- Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä.
- Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut sanaa-kaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina, niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.
-Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut sanaa-kaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina, niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.
- Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle, sanoi jo emäntä.

Mutta pöydän pinnalla, jolla matkamiehet söivät, juoksenteli russakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän huomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä liikkeellä kuljetti nii-tä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät ohi suunkin ja putosi-vat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas, ettei siitä saanut täyttä sel-koa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja sanoi:
- Rusinoita! Kalivornian herelmiä. Ne on makioita ...

Talonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain syl-käisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja sanoi:
- Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä.

Jätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä heiluen kaulassa, viimeinen poronlihaviipale vielä suupielessä. Toinen jätkä ky-seli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita taskuun-sa, vähän kuin anteeksipyydellen:
- Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee, mut-ta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja sääskisa-vuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla.

Isäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä vain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla paka-roille. Sitten hän kiitteli kestityksestä ja niin he lähtivät. Talon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon peittoon.
- On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arvelee emäntä, kun häätyy toisen köydestä talutella aivan kuin sonnia.

Mutta kun matkamiehet olivat päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu edellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi:
- Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti petsauksille! Etkö sinä opi lyömään varovammin!
- Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita! Minua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se kävisi vähem-pikin hulluileminen.
- Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti. Mi-nä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidellä pennillä kappaleen, kun viisaat syöttivät.

Hupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he kie-rittivät sätkän, puhallelivat savuja ja astuivat eteenpäin.
- Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon jalom-paa, ruokasempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi.
- Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä ole ensikertaa nappiteikalla. Konstit meiltä ei pidä puuttuman. Minä olen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monasti on parta-veitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin, kun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä pääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla. Kun olin vähän en-nen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko tukkisakin kylmäksi kort-tipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli käsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin liikkeisiin.

Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä apua ronkkumas-sa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain muutamalta rengiltä pitkän sarkatakin, ja aloin pitää saarnoja kylillä, tietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä!

Minulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan, ja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen kamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla talojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä, joiden housun-persaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani parannusta.

Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä oli ihanaa! Vähäl-lä piti, etten jäänyt saarnamieheksi ainaiseksi, mutta kun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta. Ja niinpä olen jälleen näil-lä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin heittäytyä uskonmieheksi.

Ja kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosesta pilkoittava ruskea, karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka.
- Voi, katumatoin maailma, voi, synniltä syöty raato.... ...

Kun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen:
- Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei sinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei pitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan.
- Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi vaikka päätä porossa keittäisi.

Toinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö niin se lyö. Päähän ei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen. Kerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli sekoitel-lut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä saa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä.

Mutta kun mies pääsi ulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sit-tenhän se tepsii jos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä!
- Miten siinä sitten kävi?
- Mut se teki soman vaikutuksen.

Kuva: Lipeäkala 1.1.1928.

Kävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän maailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut terve kuin sonni. He väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon sii-mekseen pitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan, som-mittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista nenäliinoistaan sääskisuojat.

Mutta ne inisivät ja vainosivat sittenkin ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät tänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat. Kun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennen kuin hän toisi tänne toistamiseen luitaan.

Niin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he kulkivat kohti poh-janperää, paitsi tavallista halua kiertää vain Suomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut ja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koittaneetkin, paitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja vettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, ka-lanmaksan katku oli ollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen laaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää ruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle.

Olivat olleet Ivalossa, Kultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppu-neet varat, eikä ollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella eteläisempiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on tukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lie-nevät lujasti parkitut kuten tammannahka.

Siinä saat kuulla jos jotakin, kun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukei-nolle saa vain laiskuus ja tyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksan-nut: hulluus on parempi passi tälle matkalle. Hedelmää kantava sielun-tila.

Niinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köyden pätkän veneestä Hyy-käjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin ja Mirha-miseljänteen, poikki Kittisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi Seurajär-vien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt hyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi loppumatkoilla yhä paremmin. Pian saavut-taisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa on vauraita taloja.


Kuva: Lipeäkala 1.1.1928.

Kyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitoisilleen; ilta oli so-puisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina. He kierittivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin. Miehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän monipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin.

-Hei, hei, kaveri, otappa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennen kuin ih-miset näkevät.


He astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat, niin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty tie, toti-nen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista hullulle miehelle luovu-tettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi kuten tehtiin viisaille tahi tyh-mille.

Se tie johteli pitkin mustana hyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna tuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea kuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat työtä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos äly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heit-tää pois hullun muodon ja kaulastasi vanhan, lahonneen köydenpätkän.

Joka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän mo-nipolvisella tiellä.