I. I-nen. / Perä-Pohja 8.3.1928.

Enontekiö


Mielenkiintoinen matkailuseutu, joka ansaitsee tulla laajalti tunnetuksi ja katsotuksi.


Enontekiö lienee kyllä monestakin liian kaukana asutuskeskuksista -onhan sinne, nim. sen kirkonkylään Hettaan, Torniosta kokonaista 350 km., ja vielä kohta valmistuvan uuden radan päälekohdastakin, Aava-saksan takaisesta Kaulirannasta, tulee sinne jäämään taivalta 270 km. mutta sittenkinhän se on sentään melkein kaksi kertaa lähempänä kuin esim. yhä enemmän muotiin tuleva Petsamo. Ja kun matkailusta ei il-man todellista matkantekoa kannata puhuakaan, on Enontekiö juuri pa-rahultainen määränpää sellaisen vähävaraisemmankin matkailijan saa-vutettavaksi, joka kuitenkin haluaa tutustua todelliseen Lappiin.


Kesäinen matka Enontekiölle on nim. nykyisillä, enemmän tai vähem-män kuuluvien räjähdysten voimasta etenevillä kulkuneuvoilla valtakun-nan eteläisemmistäkin nurkista lähtijälle ajan puolesta korkeintaan 3 vuorokauden asia ja kukkaroonkin katsoen vain enintään 400 markan juttu. (Ja sama palatessa!) Eikä näkeminen suinkaan rajoitu siihen, mitä toivoo perillä kohtaavansa, vaan mielenkiintoista havainnoitavaa kyllä on pitkin matkaa, kun vaan panee mieleensä sen evästyksen, että "Lappi" pyrkii pakenemaan tieltä samaa vauhtia, kuin sitä koettaa tavoitella

Tornionjoki varsi rajaväylää kohti kahtaalla kallistuvine vaihtelevine, jyr-kin vaaroin ja mehevin niityin ja jokiliettein vuorottelevine maisemineen ja vauraalta vaikuttavine asutuksineen lienee kenen hyvänsä silmille, varsinkin autossa istujan, joka ei ehdi kiinnittää katsella yksityiskohtiin, mieluista nähtävää. Näin vilahtelevat maisemat ohi Alatornion, Karungin. Ylitornion ja Turtolan, kappaleen matkaa sivu napapiirinkin, aina Pellon vankkaan kylään. Siellä erkaantuu tie - mitä se lieneekin syntyessään koiritellut! - viljavammasta väylänvarresta metsäseutuun, vaarat korke-nevat, asutus harvenee, kylät pienenevät ja niiden välimatkat pitenevät.

Kolarin puolelle tultua alkaa tuolla täällä ilmaantua näköpiiriin tuntureita-kin. Varsinkin Sieppijärven ylävälle rakennetusta kylästä aukenee Lapis-ta jo hieman esimakua antava näköala kaukana pitäjän pohjoisnurkasta ylpeänä nousevalle Yllästunturille, joka kuitenkin lähimpänä ollessaankin jää kolmisen peninkulman taakse valtamaantiestä. Muuten Kolarin seutu jänkineen vaikuttanee hieman alakuloiselta.

Rajaväylän, nyt Muonionjoen rannassa taas käväissyt, makasiinia muis-tuttavan ikävännäköisen kirkon sivuuttava, pohjoiseen päin yhä parane-va maantie, poikkimaisin kulkien, kiipeää vaaralla toiselle, sallii Kangos-järven kohdalta Muoniossa nähdä kauniin järvimaiseman, taustana jo Pallaslunturit ulompana koillisessa, ja päätyy niin Alamuonioon, vetten-ranlaiseen, kaareva-asemaiseen, edistyvän näköiseen Muonion kirkon-kylään, vallitsevalta paikalta kohoavan komean kirkon ensiksi tervehties-sä tulijaa.

Kun sitten on sivuutettu Torniontien levein lossipaikka, Utkujärvi, ja sen takainen Ylimuonion päivänrinteinen kylä, joka sekin tekee tukevan, maahenkisen vaikutuksen, sekä menty Kälkäsuannon ohi, saavutaankin jo Enontekiön rajoille, jätetään taakse viimeiset surulliset kuuset ja ol-laan pian Palojoensuun kylässä. Kun siellä ilmeisesti on kirves saurasti käynyt puun tyvellä, eikä karu maa työnnä toista tilalle, vivahtaa tienoo vähän vilulle kitukasvuisine ympäristöineen, mutta siksipä näkeekin ky-lässä aina poroja, kesällä huoneissakin viljeltyinä.

(Harva Palojoessa pistäytyvä välttynee myös kohtaamasta paikan kan-nattavaa persoonallisuutta, jossa kyllä on kappale puusta, mutta leuka lujasta luusta, sananvoiman ryöpytessä suusta. - Terve, Kalle!)

Kolarin lossi 1920-luvulla. Kuva: Postimuseo.

Muonio v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Talassaura ja uuttuja Palojoensuussa v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto.

Valokuvaaja Otso Pietisen auto poron pysäyttämänä Enontekiöön johtavalla maantiellä v. 1938. Kuva: Pietinen Otso. / Museovirasto.

Peltoa karhitaan poron vetämällä risukarhilla Hetassa v.1922. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Muutaman kilometrin päässä Palojoensuusta, jossa maantie rajaväyläs-tä erkaantuen jyrkästi polveaa itäänpäin, aukeaa Lompolenrova-nimisel-tä vaaralta keski-Enontekiölle luonteenomainen näköala, jota idässä, edestä kauas oikealle, rajoittaa Ounistunturin jykevä siniharmaa selkä, pienempien metsävaarojen ja välttämättömän vuoman ojarutoineen muodostaessa etualan. Hettaa lähestyttäessä huomaa ympäristössä yhä enemmän Lapin tuntua: mäntymetsä on harvahkoa ja lyhyitä, koivi-koiden tunkeutuessa sen sekaan kuivillakin mailla, kankaat, paikoin jänkkäpounutkin, ovat valkeanaan jäkälää, ja keskikorkuistenkin vaarain laet käyvät paljaiksi.

Niin saavutaan Hettaan. Uskaliaasti ylöspäin pyrkivä valkeahohtoinen kirkko, kuin vartavasten luodulta tievalta nousten, siinäkin kaitsee kylää. Noin 300 m. merenpinnan yläpuolella olevan Ounisjärven, veden täyttä-män pitkän, paikoin kapean ja uhkasyvän maanrepeämän karuille kel-taille on Hetta perusteltu. Vain kalavesi on saattanut sille paikalle ensim-mäisen uutisasukkaan houkutella. Hänen likinäköisyytensä kostetaan nyt, kun kalansaanti on kehnoutanut, perillisille sivu 3;nnen ja 4:nnen polven. Sillä hukkaanpa pyrkii valumaan navetoissa luodun ja niiden ta-kana limpuiksi leivotun höystön voima, karinen maa kun vain siivilöi sa-kat pinnalle ja imaisee mehun hedelmättömään kohtuunsa.

Mutta kylänväki, nyt jo parisatainen, yhä lisääntyy ja kuin kissanpoikue jää pesänsä ympärille. Se se panee kaiken uhallakin kynsimään maa-emon laihaa rintaa. Ja kasvuahan toki siinäkin - laillansa tosin - mikä kasvamaan on pantu. Syy on siihenkin; päivänterä laulaa vuorokaudet, viikot umpeensa lämmintä, kirkasta säveltään, ja sääsket lisäksi poltta-vat kesän täyteensä.


Mutta tämä viimeksi kerrottu ei matkailijaa huvita. Hettaanhan tullaan suurenmoisten nähtävyyksien toivossa, eikäpä siinä petytäkään, jos vain Ilmojen haltija on suopeana. Jo aivan kylän viereisessä, järven pintaa satasen metriä ylemmässä jyrkähkössä, Jyppyrässä löytää sellainen, jo-ka ei halua vaivautua tunturiin asti, kiipeämisen täysin korvaavan näkö-paikan: edessä alhaalla ja molemmilla sivuilla ojentautuu Ounisjärvi ka-ruine rantoineen koko puolitoistapeninkulmaisessa itä-länsi-ulottuvaisuu-dessaan katseltavaksi kuin elävänä karttana; eri suunnilta eroittuu jäkä-läharjuja, niistä komeimpana järvenpäästä alkava, Ounisjoen alkutaival-ta sivuava verraton Ullatieva, ammoisen jääkauden virranpohja (minkä itse paikalta tarkastelua matkailijan ei tulisi laiminlyödä); luikahtaa sil-mään vaarain ja vuomain piilosta monia järvikäisiä; ilman rantoja ympä-riinsä piirittävät lukemattomat kaukaiset tunturit; (ja tämä kaikki vielä tarjoutuu myötävaikuttaessa miljoonaisen siivellisen kuoron, jonka laulu kuulostaa sävelletyn sanoihin:

- "eno, eno, anna imeä. . . ",

sen johtoaiheen kuitenkin keskittyessä havainnoitsijan niskahermoiihin erittäin tunteellisesti vaikuttaviin staccato-painelmiin). Mutta vastusta-mattomimpana sentään vie huomion puoleensa Ounistunturin Pyhäke-ron juuresta asti alaston järkäle, näyttäen harjaantumattoman silmälle nousevan ilmoille yllättävän lähellä.

Hetan kirkonkylän keskusta 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Hetan kylän yleinensauna 1920-luvulla- Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto.

Hetassa 1930-luvulla. Kuva: Orvo Öhmanin albumista.

Niin, Ounistunturi se on se magneetti, joka useimmat matkailijat Hettaan tuo. Eikä syyttä. Sillä tuskinpa liioilitelee väittäessään, ettei sen veroista tunturia toistaiseksi mistään muualta maastamme löydä yhtä vaivatto-man matkan takaa autotiestä. Tosin esim. lnarin rajoilla maantie jopa kii-peää yli tunturiselänteenkin, Saariselkien Kaunis- ja Urupäidenhän tien, mutta nämä tunturit ovat verrattain matalat ja loivat Pyhäkeron rinnalla eikä niiden yksitoikkoisempia näköaloja saata rinnastaa Ounistuniturilta avautuviin. Onhan Lapissa vielä muuallakin tuntureita maantien vierellä, kuten Levitunturi Kittilässä, Kalgoaivi y.m. Petsamossa j.n.e., mutta kai-kilta niiltä puuttuu joku Ounistunturin eduista. Tokkopa virallisen Lapin eteläpuolella olevat Kuolajärven Sallatunturi ja Kuusamon Rukatunturi-kaan ovat tästä poikkeuksia.


Tämän suitsutuksen jälkeen mainittakoon, että Ounistunturiin on Hetasta vain 3 neljänneksen pituinen, pari tuntia vievä kävelymatka jotensakin kuivaa, vaihtelevaa maastoa. Tunturijonon alkuna on, ilman sanottavia edeltäviä ylätasankoja, edellämainittu Pyhäkero kolmine lakineen, joista korkein on 730 m. merenpinnasta. Lakien välissä siellä puuttomassa korkeudessa on viileä järvinen, jossa väitetään olevan kai jääkaudelta sinne jäänyttä kalansukuakin ja jonka rannalla lumikinos tavallisesti viih-tyy myöhäiseen kesään asti. Tunturijono jatkuu usein erinimisin keroin ja laein joista mainittakoon Pippokero, Tappuri ja Outtakka (760m.) yhte-näisenä voimallisena seljänteenä eteläkaakkoon, liittyäkseen Kittilän ra-joilla vieläkin korkeampaan Pallastunturiryhmään.

Näköala Pyhäkerolta vaikuttanee olletikin ensikertalaiseen tehokkaasti. Syynä on osaksi ulottuvaisuuden tavaton laajuus horisontin joka suun- taan. Miltei kaikkialle ylettyy sitä nim. enemmän kuin silmä kantaa, eikä muutamalle taholle, olipa sää kuinka otollinen hyvänsä, tahdo riittää en-siluokkaisen kiikarinkaan apu. Niinpä esim. luoteen ilmalla, "peukalon" kynnessä, ovat näkymismahdollisuuden rajat vasta valtakunnan kor-keimmassa tunturissa, Hallissa, sekä Ruotsin pohjoisimman kärjen ja Norjanmeren äärellisissä vielä korkeammissa "kaisoissa", jonne silmän-tietäkin kertyy liki 200 km.

Toinen syy katselun vaikuttavuuteen varmaankin on Pyhäkeron suhteel-lisesta jyrkkyydestä ja korkeudesta johtuva alhaalla olevan lähinäkymän karttamaisen selvä havainnollisuus. Ja kolmas - eikä vähin - siinä, että silmälle tuttuja vertauskohtia vaihtuvan mahdottoman tunturimassan rin-nalla havainnoitsija itse kylläkin äkkää oman henkilönsä melko piskui-seksi maanmatoseksi, mutta toisaalta silti tuntee ikäänkuin rauhallista kevennystä, vapauduttuaan tavallisista rajoittavista puitteistaan. Olipa nyt näissä mietteissä perää tai ei, joka tapauksessa tunturilla ihmeesti viihtyy ellei ole vilu ja nälkä!

(Muuten parina viime vuonna jo huomattavasti lisääntynyt, Ounastuntu-rilla käyntiä tarkoittava matkailu varmaan kovasti kasvaisi, jos tunturilla olisi matkailijain käytettävissä vaikkapa vain laudoista rakennettu maja lämmitys- ja keiltolaitteineen ja -tarpeineen.)


Ounistunturiin tutustuminen, lyhyesti sanoen, kannattaa vaivan. Eikä sinne suuntautuvalla matkailulla, mahdollisesti tuolloin tällöin Hetassa sattuvaa heiikonpuoleista asunnonsaantia ja ilmastollisia epäonnistumi-sia lukuunottamatta, ole muuta niinkään tuntuvaa varjopuolta kuin on se, että nyt, ja siihen saakka, kunnes joskus vihdoin saadaan Enontekiöltä yhdystie suoraan Kittilään, täytyy palata samaa tietä kuin on tultukin, el-lei tahdota turvautua kylläkin hauskaan,mutta suhteellisesti kalliimpaan venekulkuun Ounisjokea alas. Mutta samapa "jälkiensä kertomisen" pakkohaittaa vielä suuremmassa määrässä Petsamonkävijöitäkin, ellei-vät he mieli keventää kukkaroaan runsaasti maksavaan Ruijan ympäri laivauttamiseensa.

Ounastunturin Pyhäkero. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Vasemmalla poromies ja kylän rautio eli seppä Tauno Fredrik Juhaninpoika Rova (s.16.3.1906 Enontekiön Hetan kylässä.) ja Jouni Tapiola Ounastunturilla. Kuva: Elokuvasta: Valkoinen peura v.1952. / Erkka Blomberg.

Vaikka Ounistunturi onkin Enontekiön helpoimmin saavutettavia nähtä-vyyksiä, ei se kuitenkaan ole niistä likikään ainoa. Siksipä, ja jotta tehtäi-siin oikeutta tämän pakinan otsakkeelle, naksautellakoon paria muutakin vetonaulaa.

Monihan lähtee Lappia katsomaan myös itse lappalaisten ja lappalais-elämän näkemisen toivossa. Ken tässä mielessä valitsee suunnakseen Enontekiön, menettelee peräti viisaasti ainakin siinä kohden, että hän sieltä, ja vain sieltä, voi löytää valtakunnan ainoan todellisen paimento-lais- ja kotalappalaiskansan keskiltyneine poronhoitoineen. Kun tässä nyt, kuten edelläkin, tietysti on puhe vain kesämatkailusta, on äsken mainitussa tarkoituksessa ensin tultava Hettaan ja sitten käännyttävä siellä kinttutaipaleille pohjoiseen päin Norjan rajaa kohti joko suoraan poikki tuntureiden tai mieluummin polkua pitkin Näkkäläjärven kautta, jonne on Hetasta n. 3 penink. Jo tämä ensimäinen taival, jolle on mat-kaajain varalle rakennettu autiotupa (siinä muuten väitetään kuuluvan kummituksiakin), on siinä suhteessa kiintävä, että jonkun verran tuon-nempana sen puolivälin jo sivuutetaan mäntymetsikkövyöhykkeen poh-joinenraja ja saavutaan lyhyt- ja väärärunkoisen tunturikoivikon alueelle.


Runsaasti jäkäläkatteinen ympäristö käy tämän johdosta ikään kuin va-loisammaksi ja helpommin yleissilmäiltäväksi. Puoleksi karjanpidosta, puoleksi poroista, kalastuksesta ja riekonipyynnistä elävistä, karunkau-niin Näkkäläjärven rannalla, vaarain välissä sijaitsevista lappalaistalois-ta, vainionkeihäitä pitkänä raijona olevine Näkkälän suohkanan jalka-aittoineen, löytää matkailija levähdysajäksi monenlaisia huomioitavaa sekä ulkoa että sisältä. Melkoinen merkillisyys olisi vanhin paikan halti-joista, Hukka-Salkko, kookasruhoinen velho ja verenseisottaja, paran-tekijä ja palvoskivien voitelija, jos vain ehtisi saamaan hänen sirrisilmäi-sestä, muhoilevasta vaski-naamastaan avatuksi sanaisen arkun, mihin kuitenkaan nykyisenä, tarvittavan "suunavauksen" puutetta potevana aikakautena ei ole suuria mahdollisuuksia siitäkään syystä, että Salkon varastosta puuttuu kokonaan kiireen käsite; hänhän tavallisesti ehtii här-kineen ja nulppokelkkoineen sonnustautua viimeiselle talvimatkalleen Norjaan vasta sitten, kun vaaroissa on jo puhdas jäkäläkeli, ja saa kiittää hyviä haltijoitaan, jos vielä jollakin sulien rantaporeiden takaiselta tuntu-rijärven seljältä sauttaa kantavaan jään.


Näkkälästä olisi maanselkään Norjan rajalle vain peninkulma, enimmäk-seen järvimatkoja, mutta ne on parasta jättää ja kävellä vielä pari penin-kulmaa koilliseen, kunnes kohdataan Pöyrisjärvi. Vasta siellä aukenee joka puolella tunturien saartama, tuulien tuivertama porojen valtakunta, jossa laajat vuomat, monet kirkkaat järvet ja niiden väliset vaarat ja tärkit harjut vuorottelevat ja jossa koivukin jää melkein vain miehen mittaisek-si, kunnes laajoilta aloilta kokonaan katoaa.

Pöyrisjärvellä asuu keski-kesän ajan 4-5 kotakuntaa lappalaisia, kaikki Näkkälöitä, joilla on poronhoito pääelinkeinonaan, mutta kun itse Pöy-risjärvi on suurehko ja hyvä siikavesi, he myös nuotin ja verkoin sitä ah-kerasti kalastavat sekä omiksi tarpeikseen että myyntiäkin varten. Mutta pääasiallisin vilja on sittenkin poroissa. Lapinkylän porojen kokonaisuut-ta kuvaavasti nimitetäänkin "eloksi", pienemmät ryhmät ovat tokkia, parttioita, sorrakoita. Nämät lappalaiset, kuten yleensä Enontekiön po-rolliset, ovat varakkaita.

Poroja heillä on tuhansia, mutta kun Norja, niiltä kielletty ja niille muuten-kin vaarallinen maa, on aivan lähellä, niitä on koko kesäkin tarkoin pai-mennettava. Tässä suhteessa Enontekiön poronhoito oleellisesti eroaa-kin muualla maassamme käytännössä olevasta ja samalla on ankaram-paa kuin missään muulla. Ruotsi ja Norjakin lukuunotettuina. Paimennus vaatiikin miehiltään herkeämätöntä valppautta ja väsymättömyyttä öin päivin, pyhät ja aret. Mutta siitä huolimatta, että porot alituisen paimen-nuksen kautta aika lailla kesyyntyvät, ne kuitenkin vaivattoman, nopean kulkunsa vuoksi olisivat paimenille saavuttamattomat päästessään pal-kiessaan omasta halustaa nyhteen suuntaan painelemaan,ellei paime-nilla olisi apunaan harjoitettuja porokoiria. Tosi hyvä porokoira vastaa monta miestä ja on korvaamaton - ei sitä rahasta myydä. On koiria, jotka isäntänsä käskystä, tämän lähtemättä mukaan, penikulmankin päästä kääntävät ja eloon palauttavat karkaavan poron; on toisia, jotka yksi-nään ajavat laitistajan perässä tulevaa tokkaa, pitäen kurissa siitä eroon pyrkiviä pilttoja ja muita menentelijöitä.

Näkkälän kylän talo v. 1934. Kuva: Ravila, Paavo. / Museovirasto.

Näkkälän paliskunnan porokoira v. 1918. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Lapset leikkivät kodassa Pöyrisjärven rannalla v.1921. Oik Vilkunan Tuomas eli Tuomas Näkkäläjärvi ja tyvär oik. Iiskon-Antin Elli. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto..

Elli Aslakin tytär Sjudda (2. oik.), hänen tyttärensä Kristiina Näkkäläjärvi (4. oik.), vasemmassa laidassa Juhan Erkki Proksi poikansa Antti-Juhanin ja vaimonsa Elli-Marja Proksin eli Erkin Ellin kanssa Raaskaltiossa v. 1923. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto.

Jaurustunturissa v. 1947. Antti Näkkäläjärvi eli Vilkunan Antti pitelee vaamia, jota hänen vaimonsa Berit-Anne eli Pirihanni Näkkäläjärvi lypsää. Kuva: Antti Hämäläinen. / Museovirasto.

Lapset rakentamassa leikkikotaa Pöyrisjärven rannalle v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Pöyrisjärveltä peninkulma itään on toinenkin osaksi Näkkälöiden, osaksi Maggojen asuma kesäkylä Kalkujärvellä, vieläkin lähempänä Norjan ra-jaa kuin edellinen. Viime aikoina muuten on sinne, samoin kuin Pöyris-järvelle, tunkeutunut lappalaisuutta tavallaan tuvat, varsinkin milloin niis-sä lämmityslaitteina käytetään kamiinihelloja, ovat paljon epäterveelli-semmät kuin pilaava mukavuusharrastus: on ruvettu hankkimaan sinne kesäasunnoiksi hirsistä rakennettuja tupia. Paitsi että kodat, ne eivät su-laudu tunturimaisemaan hetikään niin sopusointuisasli kuin viimemaini-tut.

On selvää, että yksinpä porohommissa on matkailijalle, kun hän pääsee niitä seuraamaan niin likeltä kuin täällä on mahdollista, paljon mielen-kiintoista nähtävää ja kuultavaa, niin, mikseipä tunnettavaa, haisteltavaa ja maisteltavaakin, jos syvällisempi perehtyminen huvittaa. Ja tätä on omiaan helpoittamaan se, että vieraanvaraisuus outoakin kohtaan suo-rastaan kuuluu lappalaisen uskontoon. On vain vältettävä ylimielisyyttä, sillä luonnon lapsen avoin mieli vaistoaa sen helposti ja vetäytyy kuo-reensa.

Niille siis, jotka haluavat tutustua lappalaisten kesäelämään, poronhoi-toon ja tunturimaailmaan, suositellaan 6-peninkulmaista kävelyretkeä Hetta - Näkkälä - Pöyrisjärvi - Kalkujarvi. Viimemainitusta paikasta on edullisinta palata suoraan etelään Pöyrisjoen itäpuolta, 4 peninkulman päässä olevaan Vuontisjärveen, jossa jo ollaankin kulkukelpoisen tien, Hetan Peltovuoman erämaantien varressa.

"Heikkiläiset" Kalkujärvellä v.1948. Kuvassa on Heikki Juhani ja Heikki Maggan lapsia. Kuva: Antti Hämäläinen. / Museovirasto.

Maggojen kota Kalkujärvellä v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Osin peitteellä katettu suongeriteline Kalkujärvellä v.1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Enontekiön nähtävyydet eivät luonnollisesti rajoitu tähän. Kerrassaan sen mainioin kolkkahan vielä on mainitsematta. Mutta sinne menijältä vaaditaankin todellisia matkailumieltä ja aikaa, ehkä liikeneviä rahojakin, enemmän kuin edelliset reitit kaipaavat. Tarkoitan n.s. Suomen -"peuka-loa" ja varsinkin sen ulointa äärtä, astaan on sinne mukava pääsy ve-neellä pitkin kauttaaltaan kulkukelpoista rajaväylää, Muonionjokea ja sen alkuuluisan Kilpisjärven seutuja. Oikein kaunista ja koskista, kalaista Könkämäenoa pilkin. Mutta kun taival Palojoensuusta Kilpisjärvellä on noin 170 km., se vie vastavirtaan kuljettaessa aikaa 4-5 päivää (palates-sa vain puolet siitä). Varsinkin kun pitikin matkaa on käytettävissä sopi-via yöpymispaikkoja milloin Suomen, milloin Ruotsin rannalla, on tämä reitti yhä enemmän alkanut viehättää matkailijoita.

Ajan ja koskimatkojen jännittävyyden puolesta se kyllä on edullisempi kulkea päinvastaiseen suuntaan, nim. ensin menemällä rautateitse Poh-jois-Ruotsin kautta Norjaan Narvikiin ja siellä meritse Lyngenin Skibotte-niin eli Jyvkeään, josta on vain 5 peninkulman kävely Kilpisjärven Siilas-tuvalle, Suomen ainoaan alppihotelliin. Kun tästä reitistä yksityiskohtai-nen kuvitettu selostus Suomen Matkailijayhdistyksen julkaisussa n;o 282, nimeltä "Retkiä Länsi-Lapissa", viitataan suositellen siihen.


"Peukalon" kärkipuoli on maassamme ainutlaatuinen suur-tunturistonsa vuoksi. Jo suuremmoisen, paripeninkulmaisen Kilpisjärven luona, joka järvi itse on 463 m. merenpinnasta, nousee aivan sen rannasta kauem-paa etelästä katsoen suunnatonta kumoon kaatunutta laivaa muistuttava Saana aina 1024 m. korkeuteen (merenpinnasta), multa sieltä Porojär-velle päin kohoaa monta vielä korkeampaakin lakea, ylinnä maamme korkeimman tunturin Haitin korkein huippu, Haltitshohka, joka on tasan 300 m. Saanaa karkeampi. Näitä tosiasioita oikein painostaaksemme ja ottaen lähtökohdaksi 1000 m„ voimme tilastoida, että lähinnä sitä kor-keampia siellä on noin 15, yli 1100 m.10-kunta (m.m. Kahperus ja Luos-sonibba), yli 1200 m. ainakin yksi ja vihdoin yli 1.300 m. korkeita pari Haitinhuippua, joista yllämainittu Haltitshohka on tosin aivan rajalla, mut-ta toinen, 1314-metrinen Ritnitshohka kokonaan Suomen puolella.

Jos jo näköala Saanalta alla olevalle Kilpisjärvelle ja sen takaisiin kesäl-läkin lumiläiskäisiin, kuin puukolla piirretysti teräväsärmäisiin Ruotsin-Norjan rajatuntureihin ja merenranta "kaisoihini" on suuripiirteisyyttään hykähdyttävä, niin luulenpa, että lantapatteriensa korkeutta ihannoiva tavallinen liminkalainen tai lapualainen tai muu "latomeriläinen", jos hä-net äkkiä temmattaisiin pilvirajaan Haltitshiohkan pelkistä kivijärkäleistä rakelulle viimasta vinkuvalle huipulle, tovin äimistelisi sisään- ja uloskäy-vien vaikutelmien ja vastavaikutusten valtavuutta. (En tarkoita suinkaan loukata mainittuja tasankolaisia, harjoitan vain isänmaallista, toivottavas-ti heitäkin yllyttävää, reklaamia!)

Jehkastunturit, Saana ja Kilpisjärvi Possuvaaran (Possovarrin) valtakuntain rajanpyykiltä nähtyinä. Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK.

Siilasjärvi Saanan länsipuolelta nähtynä. Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK

Mainita kannattaa vielä, että Kilpisjärven seutu kalkkipitoisuutensa vuok-si on erikoisen rikas harvinaisesta tunturikasvullisuudesta. Vaikka Poh-jois-Norjassa, vain 5 penink. Haitistamme, Jäggevarre nousee likeltä merta aivan 1.500 m. korkeuteen ja vaikka Ruotsin korkein tunturi, jo iki-luminen Kebnekaise, Kilpisjärveltä 17 pnk. lounaaseen, on Haltia kerras-saan 800 m. korkeampi, saamme kuitenkin olla ylpeät tästä toistaiseksi syrjäytetystä, vilunihanasta tunturiseudustamme satoine pilvenpiirtäji-neen ja lukemattomine, taivaankorkeuksia heijastavine satumaisen kir-kasvetisine järvineen.


Paitsi edellämainittua Ruotsin rajaista Könkämäenoa, tunturien vesiä myös tuopi Muonionjokeen toisaalla,aina Haitin juurilta lähtevä, Norjan rajaa sivuava kristallinen Poroeno, joka rajasta etelään käännyttyään jatkaa vierintäänsä Lätäseno-nimisenä. Korkeitten, maisin taivallettavien kurkkioittensa takia vaikeammin kuljettavina kuin ensiksi mainittu ne ovat kalavuudestaan (kookkaista ja lihavista harreistaan) huolimatta säi-lyneet matkailullisesti täysin neitseinä. Niiden sauvonta onkin aika anka-raa, mutta tyydytys perillä nähdystä ja koetusta sekä huikea lasku myö-tälettä alas korvaavat kaiken.

Tuon tunturiseudun yläpäässä, osaksi Kilpisjärven, osaksi Porojärven lähettyvillä asustaa kesäisin tuhatpäisine eloineen toinen osa Enonte-kiön paimentolaisia, lappalaisina rodultaankin Näkkäläisiä puhtaammat Labbat, Valkeapäät, Vasarat y.m. He ovat pelkkiä tunturilaisia, kesät tal-vet kotaeläjiä ja laavustelijoita, jotka eivät kalastuksestakaan paljoa piit-taa ja joiden neniä ei tupien tunkka ilma vielä ole suuresti turmellut.