I. I-nen. / Perä-Pohja 8.3.1928.
Enontekiö

Kolarin lossi 1920-luvulla. Kuva: Postimuseo.

Muonio v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Talassaura ja uuttuja Palojoensuussa v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto.

Valokuvaaja Otso Pietisen auto poron pysäyttämänä Enontekiöön johtavalla maantiellä v. 1938. Kuva: Pietinen Otso. / Museovirasto.

Peltoa karhitaan poron vetämällä risukarhilla Hetassa v.1922. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.
Muutaman kilometrin päässä Palojoensuusta, jossa maantie rajaväyläs-tä erkaantuen jyrkästi polveaa itäänpäin, aukeaa Lompolenrova-nimisel-tä vaaralta keski-Enontekiölle luonteenomainen näköala, jota idässä, edestä kauas oikealle, rajoittaa Ounistunturin jykevä siniharmaa selkä, pienempien metsävaarojen ja välttämättömän vuoman ojarutoineen muodostaessa etualan. Hettaa lähestyttäessä huomaa ympäristössä yhä enemmän Lapin tuntua: mäntymetsä on harvahkoa ja lyhyitä, koivi-koiden tunkeutuessa sen sekaan kuivillakin mailla, kankaat, paikoin jänkkäpounutkin, ovat valkeanaan jäkälää, ja keskikorkuistenkin vaarain laet käyvät paljaiksi.
Niin saavutaan Hettaan. Uskaliaasti ylöspäin pyrkivä valkeahohtoinen kirkko, kuin vartavasten luodulta tievalta nousten, siinäkin kaitsee kylää. Noin 300 m. merenpinnan yläpuolella olevan Ounisjärven, veden täyttä-män pitkän, paikoin kapean ja uhkasyvän maanrepeämän karuille kel-taille on Hetta perusteltu. Vain kalavesi on saattanut sille paikalle ensim-mäisen uutisasukkaan houkutella. Hänen likinäköisyytensä kostetaan nyt, kun kalansaanti on kehnoutanut, perillisille sivu 3;nnen ja 4:nnen polven. Sillä hukkaanpa pyrkii valumaan navetoissa luodun ja niiden ta-kana limpuiksi leivotun höystön voima, karinen maa kun vain siivilöi sa-kat pinnalle ja imaisee mehun hedelmättömään kohtuunsa.
Mutta kylänväki, nyt jo parisatainen, yhä lisääntyy ja kuin kissanpoikue jää pesänsä ympärille. Se se panee kaiken uhallakin kynsimään maa-emon laihaa rintaa. Ja kasvuahan toki siinäkin - laillansa tosin - mikä kasvamaan on pantu. Syy on siihenkin; päivänterä laulaa vuorokaudet, viikot umpeensa lämmintä, kirkasta säveltään, ja sääsket lisäksi poltta-vat kesän täyteensä.

Hetan kirkonkylän keskusta 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Hetan kylän yleinensauna 1920-luvulla- Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto.

Hetassa 1930-luvulla. Kuva: Orvo Öhmanin albumista.
Niin, Ounistunturi se on se magneetti, joka useimmat matkailijat Hettaan tuo. Eikä syyttä. Sillä tuskinpa liioilitelee väittäessään, ettei sen veroista tunturia toistaiseksi mistään muualta maastamme löydä yhtä vaivatto-man matkan takaa autotiestä. Tosin esim. lnarin rajoilla maantie jopa kii-peää yli tunturiselänteenkin, Saariselkien Kaunis- ja Urupäidenhän tien, mutta nämä tunturit ovat verrattain matalat ja loivat Pyhäkeron rinnalla eikä niiden yksitoikkoisempia näköaloja saata rinnastaa Ounistuniturilta avautuviin. Onhan Lapissa vielä muuallakin tuntureita maantien vierellä, kuten Levitunturi Kittilässä, Kalgoaivi y.m. Petsamossa j.n.e., mutta kai-kilta niiltä puuttuu joku Ounistunturin eduista. Tokkopa virallisen Lapin eteläpuolella olevat Kuolajärven Sallatunturi ja Kuusamon Rukatunturi-kaan ovat tästä poikkeuksia.
Tämän suitsutuksen jälkeen mainittakoon, että Ounistunturiin on Hetasta vain 3 neljänneksen pituinen, pari tuntia vievä kävelymatka jotensakin kuivaa, vaihtelevaa maastoa. Tunturijonon alkuna on, ilman sanottavia edeltäviä ylätasankoja, edellämainittu Pyhäkero kolmine lakineen, joista korkein on 730 m. merenpinnasta. Lakien välissä siellä puuttomassa korkeudessa on viileä järvinen, jossa väitetään olevan kai jääkaudelta sinne jäänyttä kalansukuakin ja jonka rannalla lumikinos tavallisesti viih-tyy myöhäiseen kesään asti. Tunturijono jatkuu usein erinimisin keroin ja laein joista mainittakoon Pippokero, Tappuri ja Outtakka (760m.) yhte-näisenä voimallisena seljänteenä eteläkaakkoon, liittyäkseen Kittilän ra-joilla vieläkin korkeampaan Pallastunturiryhmään.
Näköala Pyhäkerolta vaikuttanee olletikin ensikertalaiseen tehokkaasti. Syynä on osaksi ulottuvaisuuden tavaton laajuus horisontin joka suun- taan. Miltei kaikkialle ylettyy sitä nim. enemmän kuin silmä kantaa, eikä muutamalle taholle, olipa sää kuinka otollinen hyvänsä, tahdo riittää en-siluokkaisen kiikarinkaan apu. Niinpä esim. luoteen ilmalla, "peukalon" kynnessä, ovat näkymismahdollisuuden rajat vasta valtakunnan kor-keimmassa tunturissa, Hallissa, sekä Ruotsin pohjoisimman kärjen ja Norjanmeren äärellisissä vielä korkeammissa "kaisoissa", jonne silmän-tietäkin kertyy liki 200 km.
Ounistunturiin tutustuminen, lyhyesti sanoen, kannattaa vaivan. Eikä sinne suuntautuvalla matkailulla, mahdollisesti tuolloin tällöin Hetassa sattuvaa heiikonpuoleista asunnonsaantia ja ilmastollisia epäonnistumi-sia lukuunottamatta, ole muuta niinkään tuntuvaa varjopuolta kuin on se, että nyt, ja siihen saakka, kunnes joskus vihdoin saadaan Enontekiöltä yhdystie suoraan Kittilään, täytyy palata samaa tietä kuin on tultukin, el-lei tahdota turvautua kylläkin hauskaan,mutta suhteellisesti kalliimpaan venekulkuun Ounisjokea alas. Mutta samapa "jälkiensä kertomisen" pakkohaittaa vielä suuremmassa määrässä Petsamonkävijöitäkin, ellei-vät he mieli keventää kukkaroaan runsaasti maksavaan Ruijan ympäri laivauttamiseensa.

Ounastunturin Pyhäkero. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Vasemmalla poromies ja kylän rautio eli seppä Tauno Fredrik Juhaninpoika Rova (s.16.3.1906 Enontekiön Hetan kylässä.) ja Jouni Tapiola Ounastunturilla. Kuva: Elokuvasta: Valkoinen peura v.1952. / Erkka Blomberg.
Monihan lähtee Lappia katsomaan myös itse lappalaisten ja lappalais-elämän näkemisen toivossa. Ken tässä mielessä valitsee suunnakseen Enontekiön, menettelee peräti viisaasti ainakin siinä kohden, että hän sieltä, ja vain sieltä, voi löytää valtakunnan ainoan todellisen paimento-lais- ja kotalappalaiskansan keskiltyneine poronhoitoineen. Kun tässä nyt, kuten edelläkin, tietysti on puhe vain kesämatkailusta, on äsken mainitussa tarkoituksessa ensin tultava Hettaan ja sitten käännyttävä siellä kinttutaipaleille pohjoiseen päin Norjan rajaa kohti joko suoraan poikki tuntureiden tai mieluummin polkua pitkin Näkkäläjärven kautta, jonne on Hetasta n. 3 penink. Jo tämä ensimäinen taival, jolle on mat-kaajain varalle rakennettu autiotupa (siinä muuten väitetään kuuluvan kummituksiakin), on siinä suhteessa kiintävä, että jonkun verran tuon-nempana sen puolivälin jo sivuutetaan mäntymetsikkövyöhykkeen poh-joinenraja ja saavutaan lyhyt- ja väärärunkoisen tunturikoivikon alueelle.

Näkkälän kylän talo v. 1934. Kuva: Ravila, Paavo. / Museovirasto.

Näkkälän paliskunnan porokoira v. 1918. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Lapset leikkivät kodassa Pöyrisjärven rannalla v.1921. Oik Vilkunan Tuomas eli Tuomas Näkkäläjärvi ja tyvär oik. Iiskon-Antin Elli. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto..

Elli Aslakin tytär Sjudda (2. oik.), hänen tyttärensä Kristiina Näkkäläjärvi (4. oik.), vasemmassa laidassa Juhan Erkki Proksi poikansa Antti-Juhanin ja vaimonsa Elli-Marja Proksin eli Erkin Ellin kanssa Raaskaltiossa v. 1923. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto.

Jaurustunturissa v. 1947. Antti Näkkäläjärvi eli Vilkunan Antti pitelee vaamia, jota hänen vaimonsa Berit-Anne eli Pirihanni Näkkäläjärvi lypsää. Kuva: Antti Hämäläinen. / Museovirasto.

Lapset rakentamassa leikkikotaa Pöyrisjärven rannalle v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.
Pöyrisjärveltä peninkulma itään on toinenkin osaksi Näkkälöiden, osaksi Maggojen asuma kesäkylä Kalkujärvellä, vieläkin lähempänä Norjan ra-jaa kuin edellinen. Viime aikoina muuten on sinne, samoin kuin Pöyris-järvelle, tunkeutunut lappalaisuutta tavallaan tuvat, varsinkin milloin niis-sä lämmityslaitteina käytetään kamiinihelloja, ovat paljon epäterveelli-semmät kuin pilaava mukavuusharrastus: on ruvettu hankkimaan sinne kesäasunnoiksi hirsistä rakennettuja tupia. Paitsi että kodat, ne eivät su-laudu tunturimaisemaan hetikään niin sopusointuisasli kuin viimemaini-tut.
On selvää, että yksinpä porohommissa on matkailijalle, kun hän pääsee niitä seuraamaan niin likeltä kuin täällä on mahdollista, paljon mielen-kiintoista nähtävää ja kuultavaa, niin, mikseipä tunnettavaa, haisteltavaa ja maisteltavaakin, jos syvällisempi perehtyminen huvittaa. Ja tätä on omiaan helpoittamaan se, että vieraanvaraisuus outoakin kohtaan suo-rastaan kuuluu lappalaisen uskontoon. On vain vältettävä ylimielisyyttä, sillä luonnon lapsen avoin mieli vaistoaa sen helposti ja vetäytyy kuo-reensa.
Niille siis, jotka haluavat tutustua lappalaisten kesäelämään, poronhoi-toon ja tunturimaailmaan, suositellaan 6-peninkulmaista kävelyretkeä Hetta - Näkkälä - Pöyrisjärvi - Kalkujarvi. Viimemainitusta paikasta on edullisinta palata suoraan etelään Pöyrisjoen itäpuolta, 4 peninkulman päässä olevaan Vuontisjärveen, jossa jo ollaankin kulkukelpoisen tien, Hetan Peltovuoman erämaantien varressa.

"Heikkiläiset" Kalkujärvellä v.1948. Kuvassa on Heikki Juhani ja Heikki Maggan lapsia. Kuva: Antti Hämäläinen. / Museovirasto.

Maggojen kota Kalkujärvellä v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Osin peitteellä katettu suongeriteline Kalkujärvellä v.1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.
Enontekiön nähtävyydet eivät luonnollisesti rajoitu tähän. Kerrassaan sen mainioin kolkkahan vielä on mainitsematta. Mutta sinne menijältä vaaditaankin todellisia matkailumieltä ja aikaa, ehkä liikeneviä rahojakin, enemmän kuin edelliset reitit kaipaavat. Tarkoitan n.s. Suomen -"peuka-loa" ja varsinkin sen ulointa äärtä, astaan on sinne mukava pääsy ve-neellä pitkin kauttaaltaan kulkukelpoista rajaväylää, Muonionjokea ja sen alkuuluisan Kilpisjärven seutuja. Oikein kaunista ja koskista, kalaista Könkämäenoa pilkin. Mutta kun taival Palojoensuusta Kilpisjärvellä on noin 170 km., se vie vastavirtaan kuljettaessa aikaa 4-5 päivää (palates-sa vain puolet siitä). Varsinkin kun pitikin matkaa on käytettävissä sopi-via yöpymispaikkoja milloin Suomen, milloin Ruotsin rannalla, on tämä reitti yhä enemmän alkanut viehättää matkailijoita.
Ajan ja koskimatkojen jännittävyyden puolesta se kyllä on edullisempi kulkea päinvastaiseen suuntaan, nim. ensin menemällä rautateitse Poh-jois-Ruotsin kautta Norjaan Narvikiin ja siellä meritse Lyngenin Skibotte-niin eli Jyvkeään, josta on vain 5 peninkulman kävely Kilpisjärven Siilas-tuvalle, Suomen ainoaan alppihotelliin. Kun tästä reitistä yksityiskohtai-nen kuvitettu selostus Suomen Matkailijayhdistyksen julkaisussa n;o 282, nimeltä "Retkiä Länsi-Lapissa", viitataan suositellen siihen.
"Peukalon" kärkipuoli on maassamme ainutlaatuinen suur-tunturistonsa vuoksi. Jo suuremmoisen, paripeninkulmaisen Kilpisjärven luona, joka järvi itse on 463 m. merenpinnasta, nousee aivan sen rannasta kauem-paa etelästä katsoen suunnatonta kumoon kaatunutta laivaa muistuttava Saana aina 1024 m. korkeuteen (merenpinnasta), multa sieltä Porojär-velle päin kohoaa monta vielä korkeampaakin lakea, ylinnä maamme korkeimman tunturin Haitin korkein huippu, Haltitshohka, joka on tasan 300 m. Saanaa karkeampi. Näitä tosiasioita oikein painostaaksemme ja ottaen lähtökohdaksi 1000 m„ voimme tilastoida, että lähinnä sitä kor-keampia siellä on noin 15, yli 1100 m.10-kunta (m.m. Kahperus ja Luos-sonibba), yli 1200 m. ainakin yksi ja vihdoin yli 1.300 m. korkeita pari Haitinhuippua, joista yllämainittu Haltitshohka on tosin aivan rajalla, mut-ta toinen, 1314-metrinen Ritnitshohka kokonaan Suomen puolella.
Jos jo näköala Saanalta alla olevalle Kilpisjärvelle ja sen takaisiin kesäl-läkin lumiläiskäisiin, kuin puukolla piirretysti teräväsärmäisiin Ruotsin-Norjan rajatuntureihin ja merenranta "kaisoihini" on suuripiirteisyyttään hykähdyttävä, niin luulenpa, että lantapatteriensa korkeutta ihannoiva tavallinen liminkalainen tai lapualainen tai muu "latomeriläinen", jos hä-net äkkiä temmattaisiin pilvirajaan Haltitshiohkan pelkistä kivijärkäleistä rakelulle viimasta vinkuvalle huipulle, tovin äimistelisi sisään- ja uloskäy-vien vaikutelmien ja vastavaikutusten valtavuutta. (En tarkoita suinkaan loukata mainittuja tasankolaisia, harjoitan vain isänmaallista, toivottavas-ti heitäkin yllyttävää, reklaamia!)

Jehkastunturit, Saana ja Kilpisjärvi Possuvaaran (Possovarrin) valtakuntain rajanpyykiltä nähtyinä. Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK.

Siilasjärvi Saanan länsipuolelta nähtynä. Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK
Mainita kannattaa vielä, että Kilpisjärven seutu kalkkipitoisuutensa vuok-si on erikoisen rikas harvinaisesta tunturikasvullisuudesta. Vaikka Poh-jois-Norjassa, vain 5 penink. Haitistamme, Jäggevarre nousee likeltä merta aivan 1.500 m. korkeuteen ja vaikka Ruotsin korkein tunturi, jo iki-luminen Kebnekaise, Kilpisjärveltä 17 pnk. lounaaseen, on Haltia kerras-saan 800 m. korkeampi, saamme kuitenkin olla ylpeät tästä toistaiseksi syrjäytetystä, vilunihanasta tunturiseudustamme satoine pilvenpiirtäji-neen ja lukemattomine, taivaankorkeuksia heijastavine satumaisen kir-kasvetisine järvineen.
Paitsi edellämainittua Ruotsin rajaista Könkämäenoa, tunturien vesiä myös tuopi Muonionjokeen toisaalla,aina Haitin juurilta lähtevä, Norjan rajaa sivuava kristallinen Poroeno, joka rajasta etelään käännyttyään jatkaa vierintäänsä Lätäseno-nimisenä. Korkeitten, maisin taivallettavien kurkkioittensa takia vaikeammin kuljettavina kuin ensiksi mainittu ne ovat kalavuudestaan (kookkaista ja lihavista harreistaan) huolimatta säi-lyneet matkailullisesti täysin neitseinä. Niiden sauvonta onkin aika anka-raa, mutta tyydytys perillä nähdystä ja koetusta sekä huikea lasku myö-tälettä alas korvaavat kaiken.
Tuon tunturiseudun yläpäässä, osaksi Kilpisjärven, osaksi Porojärven lähettyvillä asustaa kesäisin tuhatpäisine eloineen toinen osa Enonte-kiön paimentolaisia, lappalaisina rodultaankin Näkkäläisiä puhtaammat Labbat, Valkeapäät, Vasarat y.m. He ovat pelkkiä tunturilaisia, kesät tal-vet kotaeläjiä ja laavustelijoita, jotka eivät kalastuksestakaan paljoa piit-taa ja joiden neniä ei tupien tunkka ilma vielä ole suuresti turmellut.