Yrjö Kortelainen.

Enontekiö, kotiseutuni.


Tornionlaakson pohjoisin pitäjä Enontekiö käsittää Ruotsin ja Norjan vä-liin pistävän käsivarren tyvineen. Se rajoittuu idässä Inariin, kaakossa Kittilään, etelässä Muonioon, lännessä on rajana Ruotsia vastaan Muo-nionjoki ja ylempänä Könkämäeno sekä pohjoisessa Maanselkä rajana Norjaa vastaan.

Enontekiön virallinen historia on lantalaisväestön tunkeutumisen histo-riaa tänne mäntyrajalle, missä lapinihmisten osuus on jäänyt liian vähäi-selle huomiolle, vaikka heidän poronhoitonsa taloudellinen merkitys on ollut ratkaisevan tärkeä. Maantieteellisestä sijainnista johtuen nämä seu-dut vapautuivat mannerjään peitosta viimeisinä ja kun arktisen kasvulli-suuden peittämiskyky on vähäinen, ovat jääkauden jäljet selvästi näky-vissä, varsinkin mäntyrajan takana.

Maalajeista on moreeni yleisin. Lisaksi on soraharjuja ja hiekkamaita jo-pa hiesuakin. Turvetta on laajalti monissa jängissä, mutta se on yleensä melko ohutta. Mäntyrajan takana on laajoja alueita tundraa, joilla routa ei sula kesälläkään kokonaan.

Maan korkeus merenpinnasta on Enontekiöllä suurin Suomen rajojen si-sällä. Muonion- ja Ounasjoen korkeus kunnan etelärajalla on n. 250 m., Kilpisjärven 463 m. ja Porojärven n. 570 m. Tuntureita on paljon ja näis-tä on Käsivarren perillä yli 1000 m. korkeita n. 40. Korkein on Haldlts-hohka, maamme korkein laki, joka on 1 324 m.

Tunturit ovat yleensä loivia ja mannerjään pyöreiksi höyläämiä. Yleisin kivilaji niissä on graniitti, mutta myos gneissi, syeniitti ja oliviini noriittia esiintyy. Ounastunturi ja saman jonon jatke Ounasjärven pohjoispuolella kuuluvat samaan kvartsiitti- esiintymään, joka etelästä ojentuu ja johon kuuluu kunnan rajalla sijaitseva Pallas. Joet ja purot ovat pystyjä ja kos-kisia, järvet pieniä. Näistä mainittakoon Kilpisjärvi ja Pöyrisjärvi.

Iisko Näkkälän kota Enontekiön Pöyrisjärvellä. Vanha mies on Tuomas Näkkälä, nuoret ovat Iiskon tytär Saara ja vävy. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Retkeilijöitä veneellä Enontekiön Könkämäenossa 1933. Kuva: Stenbäck W. Museovirasto.

Pitäjä kuuluu suurin piirtein kokonaan Rajaväylän ja Ounasjoen sadealu-eisiin. Nämä vedet ovat olleet erittäin kalaisia aikoinaan, mutta nyt alkaa kalaisuus olla vain muisto. Seudun ilmasto on lähes arktinen, vuoden keskilämpö n. -3 C. Kesä jää olemattoman lyhyeksi, viljelyskasvien kas-vukausi loppuu tavallisesti kesken.

Kuusen kasvuraja sijoittuu jonkun matkaa pitäjän etelärajasta pohjoi-seen, mäntyraja katkaisee pitäjän outamaaksi ja tunturiksi itä-länsi suun-nassa n. 15 km kirkolta pohjoiseen. Koko alueelle aikaisemmin leimaa antanut kasvilaji, poronjäkälä on kadonnut tai katoamassa laajoilta alu-eilta. Myös mäntymetsä, joka on silmäänpistävän matalaa ja oksaista, on laajoilta alueilta hakattu kovin vähiin.

Ensimmäisinä saapuivat Enontekiöön jääkauden jälkeen lapinihmiset. Eräiden norjalaisten tutkijoiden mukaan he ovat asuneet mahdollisesti koko jääkaudenajan Ruijan rannikon jäättöminä säilyneiden vuonojen väliin jäävien niemien kärkiosissa. Siellä elivät luultavasti myös villipeu-ra, naali ja sopuli. Myös etelänmies lienee käynyt täällä jo kivikaudella. Palojoensuusta tehdyn, muutaman vuoden takaisen löydön mukaan. Keskiajalla olivat lantalaisten käynnit jo yleisiä ja pirkkalaiset olivat otta-neet tämänkin puolen lapinihmiset hallintaansa. Keskiajalta peräisin ovat rautaiset nuolenkärki löydöt Pallastunturista ja Tsuukisautsista.

Riistaiset maat ja kalaiset vedet houkuttelivat lantalaisia voimakkaasti tänne pitkästä ja hankalasta matkasta huolimatta. Ruotsin valtiovalta halusi poliittisista syistä saada tänne kiinteätä asutusta ja julkaisi 1673 ensimmäisen, missä kehotettiin lantalaisia muuttamaan Lappiin ja pai-notettiin maatalouden hyviä edellytyksiä täällä. Hallitus lienee tuntenut astuneensa lappalaisten varpaille, koska ensimmäisessä julistuskirjassa sanotaan: "loukkaamatta lappalaisten nautintaoikeutta heille tarpeelli-sissa maa-alueissa".

Kerokallioita Suantovaaran itäpuolella. Vasemmalla Matti Muotkajärvi ja oikealla hänen veljensä Iisakki Kuva: Pentti Eskola, 08.08.1906. GTK.

Kota Kolttalahdessa 1933. Kuva: Museovirasto.

Enontekiö oli saanut ensimmäisen asukkaansa v. 1650 ja julistuskirjat johtivat nopeasti toivottuun tulokseen. Useat kylät saivat ensimmäiset asukkaansa 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alkupuolella. Varsinkin Iso-Viha näyttää antaneen lähtösysäyksen monille Lappiin lähtijöille. Enontekiön seutujen katsottiin kuuluvan aluksi Tornion seurakuntaan, mutta vuoden 1673 julistuskirjan jälkeen toimitetussa Tornion Lapin jaos-sa se liitettiin anneksina Jukkasjärven emäseurakuntaan ja samalla Härnosandin hiippakuntaan.

Samoihin aikoihin se sai oman kappalaisen, lapinsyntyisen Olaus Sir-man. Täälla oli silloin ollut kirkkokin jo satakunta vuotta Ruotsin puolella Rounalassa. Sen oli omin kustannuksin rakennuttanut kolme lappalais-ta. Vuonna 1747 erotettiin Enontekiö omaksi kirkkoherrakunnaksi, johon kuului nykyinen Ruotsin Karesuando ja Enontekiö, joka sitten jakautui Haminan rauhassa kahtia.

Suomen puoleinen osa yhdistettiin v. 1812 anneksina Muonionniskan vasta perustettuun seurakuntaan, ja molempien yhteiseksi kirkkoherrak-si määrättiin entinen Enontekiön kappalainen. Enontekiölle määrättiin asetettavaksi papiksi vihitty katekeetta, jonka työkenttänä oli myös Muo-nio. Katekeetan virka lakkautettiin v. 1856 ja Enontekiö alennettiin Muo-nionniskan kappeliksi, mutta kuitenkin se samalla sai oman kappalaisen. V. 1876 asetettiin Enontekiölle kaksi katekeettaa.

Jo v. 1864 oli Hetta tullut seurakunnan keskukseksi, kun sinne oli raken-nettu uusi kirkko. Samoihin aikoihin Enontekiö lienee muuttunut itsenäi-seksi seurakunnaksi, mikä se on yhä omine kirkkoherroineen. Viimei-nen katekeetta pääsi eläkkeelle sotien jälkeen. Kiinteä asutus saapui tänne jokia pitkin ja kaikki kylät ovat vesien rannalla. Kalastus ja met-sästys olivat alusta alkaen tärkeät tulijoiden toimeentulon turvaajat, sillä maatalous osoittautui alusta alkaen epävarmaksi elinkeinoksi. Väestö alkoi lisääntyä nopeasti ja luonnonantimien kulutus kasvoi nopeasti tuot-toa suuremmaksi.

Näkymä Suomen puolelta Ruotsin Kaaresuvantoon, Valkoinen rakennus on vuonna 1888 rakennettu nimismiehen virka-asunto. Kirkko on vielä vanha rakennus, uusi rakennettiin vuonna 1905. Kuvaaja saattaa olla Emil Sarlin ennen v. 1904. Kuva: Museovirasto.

Ounasjärven itäpää ja Hetta Ahvenvaaralta nähtyinä. Kuva: Pentti Esko-la, 1906. GTK.

Julistuskirjan kehotus lappalaisten oikeuksien kunnioittamisesta jäi vain hurskaaksi toivomukseksi. Ei voitu välttyä siltä, että alkuväestön ja tuli-jain välille syntyi hankauksia. Lapinihmiset olivat näihin saakka tyytyneet hoitamaan poroja vain liikennetarpeensa tyydyttämiseksi, koska villipeu-ralaumat olivat turvanneet lihantarpeen.

Villipeuran alkaessa nopeasti vähentyä lappalaiset siirsivät taloudellisen toimintansa painopisteen porotalouden puolelle ja aloittivat 1700-luvulIa suurporonhoidon. Se oli keksitty ja kehitelty jossakin Länsi Ruijan puut-tomalla tunturialueella, josta se levisi sisämaahan päin sammuakseen outaan päästyään talollistumiseen ja suomalaistumiseen.

Vaikka lantalaisväestön syntyvyys oli suuri, pitivät katovuodet ja niitä seuranneet nälkä-ajat ja kulkutaudit väkiluvun kasvun kurissa. V. 1850 oli seurakunnan väkiluku 442 ja naista oli lappalaisia 66. Lapinihmisten lukumäärä, vaikka siitä ei aikaisemmalta ajalta ole tarkkoja tietoja, on kuitenkin vaihdellut hyvin vähän. Vuoteen 1920 mennessä väkiluku oli noussut 1152 henkeen. Heistä lapinkielisiä oli 174.

Lantalaisväestön elinkeinoksi vakiutui eräänlainen maatalouden ja pri-mitiivisen keräilytalouden sekoitus, jossa pääpaino usein oli jälkimmäi-sen puolella. Villipeuran loputtua tuli kuvaan mukaan varsinkin nälkä-aikoina poronvarkaus, sillä hätä ei ole lukenut lakia Lapissakaan. Kun v. 1907 saatiin maantieyhteys Palojoensuun kautta Muonioon ja 1920 alkoi autoliikenne helpottaa yhteyksiä etelään, ei katovuosinakaan enää ke-nenkään ole tarvinnut kuolla nälkään.

Keräillyn osuus taloudessa on menettänyt suureksi osaksi merkityksen-sä, kun kala ja riista on pyytöväen lisäännyttyä ja pyyntivälineiden pa-rannuttua suurin piirtein loppunut. Poronhoito on yhä lapinihmisten pää-elinkeino. Eräät lantalaisetkin ovat sen omaksuneet ammatikseen, jopa koko kyläkin, esim. muiden elinkeinojen harjoittaminen on hyvin vahais-ta.

Joonas Muotkajärven majatalo Enontekiön Muotkajärvessä.. Kuva Pentti Eskola, 1906.GTK.

Hetan kansakoulu 1930-1944. Kuva: Museovirasto.

Alman myöh. Keskitalon hiuksia kampaa hänen äitinsä Selma os. Stoor Peltovuomassa 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Hiekkamuodostumia Ounasjärven pohjoispuolella. Saarela ja Kalle-hevonen Enontekiön maantiellä, jota sitä ennen keväällä vain Silmu-Heikki oli kerran kulkenut. Kuva: Pentti Eskola, 11.06.1906. GTK.

Ennen sotia kierteli joku suutari ja sänkyjen tekijä talosta taloon. Osuus-kassa perustettiin v. 1926 ja samoihin aikoihin myös sirkkeli- ja trakto-riosuuskunta, mikä kuitenkin nukahti sota-aikana. Sota-ajan jälkeen 1950-luvun alussa perustettiin kone-osakeyhtiö, mutta ei sekaan kovin kauan jaksanut pysyä hengissä.

Osuuskassa toimii yhä, vaikka onkin yhtynyt Muonion osuuskassaan. Karesuvannon kylän sähköisti sodan jälkeen perustettu osuuskunta ja se toimii jatkuvasti. Yksityistä yritteliäisyyttä on myös ollut. Sonkamuot-kan kylä sai veneen-, pulkan- sekä reentekotartunnan. Muonion rajan takana olevasta Kätkesuvannosta ja siellä tehdään yhä veneitä ja rekiä myytäväksi. Samaa ammattia on harjoitettu pienessä Jatunin taloryh-mässä lähellä Karesuvantoa.

Viime vuosisadalla harjoitettiin vireästi poronsarviliiman keittoa Pelto-vuomassa, Ylikyrössä, Saajossa ja lienee Sonkamuotkassakin sitä kei-telty. Samoissa kylissä poltettiin tervaakin, ja samaa ammattia harjoitti joku myös Hetassa. Seppiä eli rautioitakin tarvittiin, ja sellaisia on aina-kin Hetassa ja Nunnasessa. Mainittakoon, että lähellä Pöyrisjärveä Proksin talossa savustamalla säilöttiin siikaa suuria määriä viime vuosi-sadalla, mutta nykyisin taito on tuntematon.

Kun teollista toimintaa on ollut, on tarvittu kaupankäyntiäkin. Viime sotiin saakka tehtiin kauppamatkoja pororaidoilla markkinoille Bossekoppaan Alattion (Altaan) vuonon suuhun, samoin Skibotniin, Kolariin ja Ruotsin puolelle Köngäseen. Tärkein vientiartikkeli oli voi, lisäksi poronliha, tal-jat, riekko ja poronsarviliima. Viimemainittu ja terva vietiin kuitenkin ta-vallisesti vesitse Tornioon ja jonkun verran Rovaniemelle. Norjasta tuo-tiin jauhoja, suolaa, merikalaa, rautaesineitä ja tupakkaa. Kauppa oli lä-hinnä vaihtokauppaa.

Markkinatalous rynnisti Enontekiöön yhtäkkiä evakosta paluun jälkeen jälleenrakennusaikana. Kannattanee mainita vielä yksi liiketoiminnan muoto, jota harjoitettiin ansion vuoksi mutta myös eräänlaisena urheilu- na, nimittäin salakuljetus eli "joppaus". Ennen sotia oli tärkein joppaus-artikkeli kahvi ja sitä noudettiin Ruotsista. Sota-aikana ja sen jälkeen tuli mukaan sakariini. Salakuljetus on loppunut jo yli kymmenen vuotta sitten sen käytyä kannattamattomaksi.

Kunnan keskus ja kirkonkylä on Ounasjärven pohjoisrannalla sijaitseva Hetta. Sodan loppuvaiheessa kylä poltettiin kokonaan, mutta jälleen-rakennettiin komeammaksi nopeasti. Sähköistys saatiin v. 1956 ja virta ostetaan Ruotsista.

Enontekiön kone-osakeyhtiön traktori mylläämässä luvatta Hetan kansa-koulun maita. Ratin takana yhtiön osakas Arvo Isolahti.

Juuriköyden punoja Villen Maija eli Maria Keskitalo synt.4.10.1890. Hän on kuvassa 31 vuotias, Enontekiön Vuontisjärvessä v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto

Alvar Outakka ateljeensa edustalla Ounasjärven rannalla 1930-luvulla. Kuva: Tarja Ylitalon valokuva-albumista.

Oik. Yrjö Kokko, Aimo ja Kerttu Kallio.

Lantalaisista on nimensä saanut historian lehdille viime vuosisadalta Nii-la Keskitalo eli Rovan Niku Vuontisjärvestä. Han oli harvinaisen ponteva yrittäjä ja saadakseen erään niityn kasvamaan paremmin heinää ryhtyi kaivamaan hietaharjun poikki ojaa voidakseen juoksuttaa vettä niitylle. Keväällä 1861 oli korkea tulva ja Niku sai ojansa sikäli valmiiksi, että ve-si alkoi hiljalleen liristä sitä alas. Vesi ei tyytynyt tähän vaan ryöstäytyityi valloilleen ja repi itselleen uuden uoman Kurkkiorovan poikki ja Vuontis-järvestä jäi matala ja mitätön lätakkö jäljelle.

Poronhoidon tähtihetket olivat vuosisadan vaihteen tienoilla ja jälkeen ja suurista pororuhtinaista kannattaa mainita lisak Näkkäläjärvi eli Iso lisko, joka kuoli 1921. Huomattavia olivat myös nuoremmat Antti Tpo Näkkälä-järvi eli Vilkuna ja Antti Epa Palojärvi eli Erkuna sekä vuonna 1969 kuol-lut Aslak Juuso eli Kaijukka.

Muita mainittavia henkilöitä on Enontekiöllä ensimmäisen maailmanso-dan aikana vaikuttanut kirkkoherra Arvi Järventaus, joka sai täällä sy-säyksen kirjailijan uralleen. Myös kirjailija Eero Manninen vietti samaan aikaan Hetassa lapsuuttaan nimismies Mannisen poikana. Ennen viime sotia otti taiteilija Alvar Lind, myöhemmin Outtakka, Enontekiön kotipai-kakseen. Ehkä kuuluisin kirjailijoista, jotka ovat täällä asuneet, on Yrjö Kokko. Hän asui tänne rakennuttamassaan huvilassa sotien jälkeen monta vuotta.

Markkinassa vaikuttaneista papeista mainittakoon Henrik Ganander, jolta vuonna 1743 ilmestyi lapin kielioppi.

Kirkon vieressä sijaitsevan hautausmaan edessä on sankarihaudat ja kuvanveistäjä Tukiaisen veistämä sankaripatsas. Kirkossa oleva, alttari-syvennyksen seinän täyttävä alttaritaulu on taiteilija Uuno Eskolan maa-laama. Teoksessa on pohja fresco-tekniikkaa ja figuurit mosaiikkia. Kirk-ko on rakennettu Amerikan luterilaisten kirkkojen lahjoittamilla varoilla ja vähän myöhemmin rakennetut 12- äänikertaiset urut on kustantanut eräs saksalainen Lapin ystävä