Perä-Pohja 20 ja 23.6.1928.

Ensi kertaa Enontekiöllä käymässä.


Torniosta Enontekiölle on pitkälti taivalla, miltei kolmannes koko Suo-menmaan pituudesta, ja 352 kilometriä mainitaan maantiematkaa täällä Hettaan kertyvän. Kesäiseen aikaan tämän välin viilettää autolla helposti yhdessä päivässä, jos haluaa kiireitä pitää, mutta talvella vie matka he-voskyytiä käyttäen viikon verran.


Suuri on siis ero, eikä vain ajassa, vaan myös matkustamismukavuu-dessa, ja senpä vuoksi Enontekiö tuskin saaneekaan talvisinkaan monia vierasta alhaalta. Mutta kesällä on liikennettä. Postiauto käy kaksi kertaa viikossa Enontekiön kirkolla eli Hetassa asti, ja kaukainen Lappi houkut-telee matkailijoita runsaat joukot merkillisyyksiinsä tutustumaan.

Allekirjoittaneelle on tähän asti tämä pohjoinen kolkka ollut kulkematonta seutua, vaikkakin ammatit on saattanut monia sen asukkaita tuttaviksi ellei muuten, niin puhelimen välityksellä. Mutta, äsken vietetty kesäloma korjaisi tämän epäkohdan. Kuluvan kesäkuun alkupäivinä sijoitti näet suopea sattuma minut Veli V:n, Suomi- yhtiön matkatarkastajan, vierelle hänen omistamaansa Fordiin, jota myös kansan kesken ”Heikiksi” mai-nitaan ja jonka keula oli nyt suunnattu pohjoisia kohti.

Veli V:llä oli virkamatka tehtävänä niin pitkälle kuin Tornioista pohjoiseen menevää maantietä riitti, ja minulla taas oli harras, halu tutustua tähän ennen käymättömään osaan maata. Aikeemme sopivat näin ollen erin-omaisesti yhteen: Veli V. tunsi tienoot entuudestaan, kyeten täten, minul-le muukalaiselle eri seudut esittelemään, ja useat pysähdyspaikat mat-kan varrella tarjosivat tilaisuuden lähempään tutustumiseen paikallisen väestön kanssa ja eri paikkojen nähtävyyksiin.

Enimmäkseen hyvänpuoleista maantietä, joka aina Pelloon saakka jok-seenkin uskollisesti seuraa jokivartta, on hauska ja helppo ajella. Joki-varren kauniit maisemat, joihin vähitellen lähestyvän Lapin luonto alkaa yhä enemmän ja enemmän määrätä sävynsä, tarjoavat pohjoisen Poh-janmaan tasankoihin tottuneen silmälle mieluista katseltavaa ja virkeänä pysyttävää vaihtelua.

Ainoana haittana ylöspäin pyrkiessä oli kylmä pohjoinen, joka suoraan vastaamme porotti täydellä voimalla ja pyrki jäätämään jäsenet. Mutta kun vilu alkoi liiemmälti vaivata, niin poikkesimme johonkin taloon tien varrella ja saimme suuhumme kuumat kahvit. Ja niin matka sujui mai-niosti kylmästä säästä huolimatta.

Täsmälleen kaksi vuorokautta Torniosta lähtömme jälkeen saamme nä-kyviimme Hetan, Enontekiön kirkonkylän, ja hetkistä myöhemmin pujah-taa ”Heikki” lastinsa kera kansakoulutalon pihamaalle. Emme ole siis kii-rettä pitäneet, mutta eipä meillä sitä erityisemmin oletkaan

Pääasia vain, kunhan perille päästään. Ja nyt päästiin. Majoituimme opettaja Santalan vieraanvaraiseen kotiin, ja minäkin, joka olen tänne tunkeutunut kutsumattomana kuokkavieraana, tunnen pian olevani sen ystävällisessä ilmapiirissä kuin kotonani.

Kohta Hettaan saavuttuamme oli otettu puheeksi käynti Peltovuomassa, n. 3 penikulman päässä Hetasta itään päin olevassa kylässä, jonne kir-konkylästä johtaa parhaillaan korjauksen alaisena oleva n.s. erämaan-tie. Isäntämme, opettaja Santala varoitteli meitä tälle tielle autolla yrittä-mästä, sillä saataisipa sattua, että olisi kesken matkan takaisin pyörret-tävä.

Harkittiin siinä sen vuoksi jo vesitietäkin, jota myöten Peltovuomaan myös pääsee, ja käytiin kysymässä hintaa, mitä tällainen matka maksaisi. Mutta kovin olivat korkeat vaatimukset: viisin— kuusinsadoin olisi ollut markkoja luovutettava, jos mielimme tämän matkan tehdä.

Ja niin sai vesiretki raueta. Yritetään ”Heikillä”, sanoi Veli V., eikä meillä muilla ollut mitään sitä vastaan. Jos näet ”Heikki” uupuisi, niin olihan meillä omat koivet jälellä, joilla tuo 3 peninkulman taival kyllä katkeaisi. Seuraavana päivänä suoritimme sitten tuon tavallaan historiallisen auto-matkan Hetasta Peltovuomaan.

Sanon historiallisen sen vuoksi, että aikaisemmin oli vain yksi auto käy-nyt Peltovuoman kylässä, nimittäin tie- ja vesirakennushallituksen Fordi, jolla täkäläinen tieinsinööri oli tuolle vaikealle taipaleelle parikin kertaa uskaltautunut.

Valtiovallan edustaja oli vain meidät edeltänyt, mikä onkin aivan oikea järjestys. Aivan yhtä oikea kuin sekiin, jota tässä toisessa Peltovuomas-sa käyneessä autossa kulkijat noudattivat: keulalla ovat Veli V. Ja alle-kirjoittanut, edellinen maan suurimman henkivakuutusyhtiön ja jälkimäi-nen sanomalehdistön sekä erityisesti tämän läntisen rajaseudun oman lehden edustaja.

Kun taas takapenkillä ovat sijansa saaneet kouluja lääkintälaitoksen edustajat, opettaja Santala ja Enontekiön kunnan sairaanhoitajatar, rei-pas somerolaisneitonen Saima Pukkila, joka on eteläisillä rintamailta lähtenyt tänne kauas Lappiin, tosin vain vähäksi aikaa, sillä jo tänä ke-sänä, vajaan vuoden jälkeen saavat eteläisemmät seudut hänet jälleen omakseen samoinkuin opettaja Santalankin, joka viimemainittu kylläkin on viihtynyt Enontekiöllä lähes vuosikymmenen.

Olemme siis matkalla Pellovuomaan. ”Heikki” vetää meitä uskollisesti, tosin vähän kakistellen, sillä ei tämä tie näytä olevan luotu autokulkua varten. Miltei puolitaipaleeseen saakka on korjaustyö parhaillaan käyn-nissä ja sen vuoksi on tie monin paikoin niin pehmeä, ellei moottorin te-ho tahdo riittää vaikeimpia paikkoja läpäisemään. Suurin osa matkasta onkin ajettava ”ykkösellä”, kuten moottorimiesten ammattitermi kuuluu, mikä seikka erityisesti kiukuttaa ja huolettaa Veli V:tä, jolla on täysi työ saadakseen vaunun pysymään kapealla tiellä.

Kiukuttaa sen vuoksi, että bensiiniä kuluu ylenmäärin ja huolettaa se seikka, mahtaako käyttöäaine riittää niin kauan, jotta päästään taas sen anniskelupaikoille. Ylimuonio näet oli pohjoisiin paikka, joissa bensiiniä oli saatavissa.

Viivähdämme puolitaipaleessa Palon talossa, jossa emäntä keittää meil-le kahvit. Täällä saan opettaja Santalan haastateltavakseni, ja siinä pai-kallisista asioista puhellen juontuu juttu luonnollaan myös juuri kuljetta-vanamme olevan Hetan-Peltovuoman tiehen. 50.000 markkaa on sen korjaukseen tälle vuodelle myönnetty, mutta sillä ei pitkälle päästä.

Tie tulee tuskin nykyistä kummemmaksi. Aikaisemminkin on useaan ot-teeseen myönnetty pienehköjä määrärahoja, jotka ovat aina uponneet pienempiin paikkauksiin eikä kunnollista tietä ole saatu. Ja niin käy nyt-kin. Tietä varten olisi kerta kaikkiaan saatava sellaiset summat, joilla se voitaisiin laitta täysin kuntoon.

Asiasta onkin jätetty valtioneuvostolle anomus, jossa pyydetään puoli miljoonaa markkaa tietä varten Hetasta Nunnaseen käytettäväksi viiden vuoden aikana, 100 000 markkaa kunakin vuonna. Tämä jos saataisiin ja käytettäisiin, niin kenties sitten automatka sujuisi paremmin kuin mei-dän vaelluksemme, edellyttäen kuitenkin, että tie saisi myös leveyttä ei-kä yksinomaan pituutta.

Nyt se on niin kapea, että paikotellen ei pohja ollut juuri vaununrattaiden väliä laveampi. Paitsi sitä, että kunnollisen tien saanti olisi paikallisen asutuksen kannalta tärkeää, olisi myös merkitystä matkailun kannalta. Olisihan tässä valmiina mitä mainioin matkailureitti autolla Enontekiön Hettaan, josta voisi tehdä retken tuntureille, sitten edelleen Peltovuo-maan ja täältä vesitietä alas Kittilään, josta taas on autoyhteys muuhun maailmaan.

Tai ellei jokireitti miellyttäisi, niin tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluva Enontekiön ja -Kittilän tieyhteys tarjoaisi tilaisuuden maamatkaan. Mutta tätä kaikkea silmälläpitäen olisi Hetan-Peltovuoman välinen tie saatava siihen kuntoon, että siitä kyetään autolla suoriutumaan.

Nyt se ei suinkaan ole sellainen, kuten saimme varsinkin paluumatkalla kokea, kun edellisen yön sade oli pehmittänyt ennestäänkin vaikeakul-kuista tietä. Tässä yhteydessä mainittakoon, että samanaikaisesti tie-määräraha-anomuksen kanssa on jätetty pyyntö puhelinlinjan vetämi-sestä Enontekiön Nunnasesta Kittilän Puljuun.

Puhelinlinjoja on sentään tänne ylhäälle saatu nopeammin kuin maantei-tä, ja toivottavasti tämäkin anomus ennen-pitkää johtaa suotuisaan tu-lokseen.

Hetan kansakoulu 1930-1944. Kuva: Museovirasto.

Fredrikinmajatalon väkeä: Oikealta lueteltuna Reetu=Anna Greetta, Armas, Reetrik = Fredrik, Akseli (takana), Kalle Vuontisjärviä (edessä) Eino Välitalo (pitkä mies takana kesk:) vieressä Lempi edellisen vaimo. Ruutu-lisessa kläninkissä oleva tyär on varmhaanki Vuontisjärven myöhemin.. Isolahen Aino Kuva: 1.9.1929 Koti no: 3.

Taisimme viime kerralla jäädä kesken taipalleen, Hetan-Peltovuoman välille. Mutta nytpä sopii jatkaa matkaa, kun on kaihvit ryypätty ja näin mieliä virkistetty. Toisella puolikkaalla sujuukin kulku paremmin, ei ole näet ehditty vielä ryhtyä tien korjaamiseen, joten entinen kova pohja on jälellä.


Ja kun on tunti taas taivallettu, niin jo saadaan Peltovuoma näkyviin. Ajamme kohti Frans Eiran taloa pitkin ketoja, sillä mitäpä enää viheliäi-sestä tiestä huolimme, kun on tasaista tannerta muutenkin. Isäntä itse, herastuomari Eira on pihalla vastassa vieraita, joiden saapumisesta on jo ennakolta ilmoitettu.

Kerrotaan terveiset alhaalta ja käydään pirttiin. Siellä pirtissä sitten, kun ensin olemme käyneet katselemassa pienehköä kylää, kuluu takkaval-kean ääressä istuttaessa iltapäivä rattoisasti, vaikka eihän nyt oikeas-taan enää vuorokauden aikoja eroita, ei tiedä koska ilta ja koska aamu, sillä aina on yhtä valoisaa.

Aurinko ei löydä sopivaa sijaa taivaanrannan takalistolla, vaan pistäytyy vain sen lähistöllä ja aikaa taas kohota. Yötä ei ole lainkaan, ja ellei kel-loa tarkkaan seuraisi, niin vaikea olisi varsinkin ilmansuunnista tietämät-tömän sanoa, onko nyt aamu vai ilta.

Ja tekee laskematon aurinko toisinaan kepposet Lapin asujallekin, pa-nee päivät sekaisin, kuten kerran oli käynyt m. m. isännällemme, heras-tuomari Eiralle ja hänen tovereilleen. Olivat miehet vuorokausikaupalla olleet porojen merkinnässä, ja perjantailta kun tuli, niin asettuivat he vih-doin levolle. Uni maittoi pitkän valvonnan perästä ja miehet nukkuivat kuin tukit. Havahtuivat sitten viimein jalkeille, ja lähtivät solumaan kotiin-päin, aikoen sunnuntaiksi sinne ehtiä.

Kuva: 12.11.1927 Uusi Suomi.

Lumikiitäjä on vihdoin saapunut Peltovuoman "asemalle", herastuomari Frans Eiran taloon, ja matkustajat, rouva Jennu Ylitalo ja Esa Ylipieti kertovat matkansa jännittävistä vaiheista vastaan tulleelle Erkkilän Abielille (säpikkäät jalassa). Kuva ja teksti: Suomen Kuvalehti.

Fredrikki Vuontisjärvi Ounastunturilla v. 1928.


Matkalla poikettiin muutamaan taloon, ja täällä miehet kummastele-maan, jotta pyhääkös jo pidetään, vaikka on vasta lauantai. Talossa väi-teltiin kivenkovaan, että lauantai oli jo eilen, eikä siinä auttanut lopulta muu kuin uskoa, että näin on asian laita ja että unia on tullut otettua ai-mo annos: perjantai-illasta sunnuntaiaamuun. Mutta epäilys oli Eiran Fransilla vielä mielessä, ja vasta kotiin päästyä täytyi uskoa, että uni ja aurinko olivat yksissä tuumin miehen pettäneet.

Tällaisia voi sattua vain Lapissa, missä yötä ei kesällä ole viikkokausiin. Muuten valvotaankin siellä samoin kuin yleensä Tornionjokivarressa ja kenties muuallakin Peräpohjolassa kesäaikaan perin myöhäiseen näin kaupunkilaisenkin mielestä. Klo 11 seutu illalla ei ole mikään harvinainen vierailuaika, ja nukkumaan mennään yleisesti vasta puolenyön jälkeen. Aamulla noustaan tavalliseen aikaan, joten unia tulee kesäisin paljon vä-hemmän kuin kylmänä vuodenaikana.

Mutta kenties tuo ympäri vuorokauden riittävä päivänvalkeus korvaa puutteellisen unen ja pitää ihmiset virkeinä. Kuten sanottu, kului meillä ilta Eirassa hupaisasti vieraanvaraisen isäntäväen ystävällisessä hoivas-sa ja kaiken maailman asioista tarinoitaessa. Herastuomari Eira on mo-nien Lapin asiain pätevä tuntija, ja niistäpä me kaikin halusta kuulimme kerrottavan. Ja oli emännältäkin meille näytettävää: omenapuun taimi, joka näinkin ylhäällä menestyy.

Tosin on se vain huonekasvina, mutta joka tapauksessa maininnan an-saitseva merkillisyys, omenapuu nousemassa Enontekiöllä asti. Seu-raavana aamuna esiintyvät tunturien laet valkopeitteisinä, oli näet yöllä satanut lunta, joka sentään täällä alempana putosi maahan vetenä.

Tämä oli tuntuvasti huonontanut tietä, mutta ei nyt enää auttanut odot-taa sen kuivamista, sillä kotia kohti oli jo suunta muutettava. Ja tiellä py-syttiin ja perille päästiin palatessakin, vaikka tie oli tuntuvasti vaikeampi kulkuista kuin mennessä. Joka tapauksessa tunsimme ikäänkuin tutki-musmatkailijaa iloa, kun oli tehty sellainen retki, automatka Peltovuo-maan, jota ei vielä useasti ole suoritettu.

Eikä taida vastaisuudessakaan vielä muutamiin vuosiin peltovuomalais-ten silmiin monta moottoriajoneuvoa osua, ellei Huikka Salkko osta moottoripyörää, kuten hän aikoi, ja saa muitakin lappalaisia samaan asiaan innostumaan.

Enontekiöllä käynti jäisi jotakin puuttumaan, ellei uhraisi puolta päivää Ounastunturille nousuun. Tämän mahtavan tunturijonon, jonka paljaat laet tavoittelevat pilviä Hetasta katsoen Ounasjärven takana kaakossa päin, lähimmälle laelle, Pyhäkerolle, on runsaan peninkulman matka mainitusta kylästä. Kun kerran on Hettaan asti tultu ja Peltovuomassakin pistäydytty, niin kuuluu myös tunturille nousu ilman muuta ohjelmaan.

Mutta sopivaa säätä ei ala kuulua. Kylmä pohjoinen on puhaltanut ylös-päin pyrkiessämme Ja taivas on edelleen itsepintaisesti pysynyt pilvien peitossa, jotka alhaalla riippuen kietovat vaippaansa tunturin laen, niin että se toisin ajoin on aivan näkymättömissä. Sellaisella säällä ei kanna-ta tunturille kavuta, sillä eipä siitä muuta iloa olisi, kuin saisi enintään sa-noa olleensa yhtäaikaa maan päällä ja pilvissä.

Päivät kuluvat, eikä tunturin laki vieläkään lupaa selkeätä säätä. Läh-tömme edellisenä iltana lauantaina, näyttää taivas vähitellen paljastu-van, aurinkokin jo pilkistäikse, ja niin päätetään, että huomenissa yrite-tään tunturille nousua, jos hiukankaan on toiveita retken onnistumisesta. Ja sunnuntai-aamu on kaunis, niin kaunis kuin se vain Lapissa voi olla.

Jo aikaisin aamulla - ennen kello 6 havahdun säätilannetta tutkimaan -helottaa päivän kirkas kehrä korkealla taivaalla, jota kuitenkin utupilvet paikkapaikoin pälveävät. Mitäpä muuta siis, kuin matkalle valmistautu-maan. Viivähdän sentään vielä hetkisen - tunti, toistakin siinä taitaa ku-lua ikkunan ääressä ja ihailen aurinkoista sunnuntaiaamua, joka tuntuu niin suloiselta pilvisten päivien jälkeen, kunnes sopimuksemme mukai-sesti rohkenen lähteä herättelemään retkelle lupautunutta toveriani, sai-raanhoitajatar neitosta, joka myös halusi käydä tunturilla ennen Lapista lähtöään.

Kello osoittaa jo yhdeksää, kun olemme valmiit lähtöön. Oppaaksemme olemme saaneet itsensä majatalon isännän, Vuontisjärven Freedrikin, tottuneen ja vakaisen kiveliön kävijän. Oppaatta ei näet ole tunturille lähteminen. Häneltä saamme myös lainaksi jalkineet, jotka paremmin soveltuvat jängillä kulkuun kuin omat kaupunkilaiskenkämme.

Kun vielä on heitetty selkään rouva Santalan meille varaama eväslaukku ja opettaja itse näpännyt lähtijöistä kuvan kansakoulun pihalla, voimme jättää Veli V:n vetämään edelleen autuasta unta ja lähteä taipaleelle.
Matka käy ensin veneellä yli Ounasjärven, jonka toiselta rannalta alkaa polku luikerrella vuoroin männikkökankaita, vuoroon jängän tapaisia pitkin kohti tunturia.

Komeana se kohoaa edessämme, se näyttää olevan aivan lähellä, vain pienen matkan päässä, mutta sitä mukaan kuin etenemme väistyy tunturikin kauemmaksi, ja saammepa astella aika tovin, aina lämpimiin saakka, ennenkuin pääsemme sen juurelle. Siinä levähdetään hetkinen ja pannaan tupakaksi, sillä edessä on nyt matkan vaikein osa, nousu Pyhäkeron paljaalle laelle.

Oppaamme valittaa, että häntä vaivaa hengenahdistus, joten ei pidä välittää, vaikka hän tuleekin hiljaisempaa vauhtia. Vieraat saavat kiivetä niinkuin itse haluavat. Aloitamme siis. Nousu on ensin verraten loivaa ja vaivatonta. Kasvullisuus muuttuu vähitellen, männyt katoavat ja jälelle jää vain käkkyräkoivuja, jotka itsepintaisina ojentavat kiemuraiset oksansa kohti aurinkoa.

Mutta pian on niidenkin väistyttävä, sillä tunturi ei enää salli yllään paljoa peitettä, vaan haluaa näyttää karun pintansa koristelemattomana. Si-vuutamme puurajan, ja rinne muuttuu entistä jyrkemmäksi. Siellä täällä rotkopaikoissa on lumiläikkiä, jotka yhä suurenevat mitä ylemmäs pääs-tään. Erämaan raskas rauha vallitsee, ja vain juoksuun pyrähtävä poro, joka kummissaan katsoo outoja kulkijoita, sen rikkoo.

Pian huomaamme, matkatoverini ja minä, että meitäkin alkaa ”hengen-ahdistus” vaivata. Rinnassa tuntuu olevan ilmaa liiaksi, hengitys käy yhä tiheämmäksi ja sydän lyö nopeasti kuin kuumeessa. Lihasten voima herpaantuu, tuntuu kuin kantaisi jaloissaan kymmenkiloisia painoja ja vauhti hidastuu. On jälleen levähdettävä.

Katsahdamme taaksepäin, ja siinä samassa väsymys katoaa, sillä sil-miimme aukenevat jo maisemat mitä mahtavimmat. Etsimme lähtöpaik-kamme Hetan, joka tuolta metsän takaa alkaa jo näkyä. Eikä se kauka-na olekaan, niin ainakin näyttää. Kunhan vain tuon metsikön poikki oi-kaisen parin kolmen kilometrin taipaleen tarvon, niin Hetassa olen.

Näin minä tuumin, mutta eipä alamaalainen osaa täällä matkoja arvioi-da, sillä kaksin-,kolminkertainen on taival täältä kirkolle. Emme jouda pitkiä aikoja viivyttelemään, sillä Pyhäkeron laki on tavoitettava. Keuhkot työskentelevät jo säännöllisesti, eikä sydänkään enää hyppää vauhkon varsan tavoin, vaan iskee entistä tuttua tahtiaan. Tunturi-ilma tuntuu niin kevyeltä hengittää.

Pian kuitenkin alkavat entiset vaikeudet, mutta äskeinen näköala on meitä kannustamassa yhä eteenpän, yhä korkemmalle. Mitä kaikkea mahtaneekaan tuolta huipulta näkyä, kun jo äsken oli näköala niin suu-renmoinen.

Saavutamme vihdoin Pyhäkeron laen tahi oikeammin laet, sillä niitä on useampia, välillään kirkasvetisiä ”lanttoja”, tunturijärviä, tai kesäkuun päivänpaisteessa hohtavia hongikkoja. Ja nyt vasta on silmillä ravintoa. Toinen toistaan seuraavat vaarat ja tunturit ympärillämme häipyen näkö-piirin rajoilla etäisyyden hämärään, ja niiden lomissa loistavat kymmen-lukuiset lompolot kuin kirkkaat lapsensilmät kohti taivaan sinilakea.

Tämä on Lappia tottatosiaan, oikeata väärentämätöntä kiveliötä. Se on kuin meri, jonka suuri Luoja on jähmetyttänyt paikoilleen sen parhaillaan lainehtiessa. Mihin tahansa silmäsi suuntaatkaan, näet kaikkialla tuntu-rin tunturin takana. On kuin katselisi lentokoneesta, männiköt ovat muut-tuneet matalaksi pensaikoksi, vaarat, joiden korkeutta äsken ohi kulkies-sasi kummastelit. ovat nyt vähäisiä tievoja, joiden olemassa oloa tuskin huomaakaan suurempien rinnalla ja järvet ovat jääneet lammikoiksi. Mutta sen useampia niitä näet.

Muonion suunnalta siintää Könkäsenjärvi, Peltovuoman lähellä pistäikse esiin Pasmajärvi, tuolta taas kuultaa Ketojärvi, tuolla Muotkajärvi, Sotka-järvi j.n.e., minkä nimisiä ne kaikki lienevätkään.

Peltovuoman kylä, joka pari päivää sitten oli meillä niin vaivalloisen mat-kan takana, osuu myös silmiimme. Eiran Franssin uutisrakennuksen val-keat hirsiseinät sieltä parhaiten näkyvät, vaikka välimatkaa kuuluu kart-tuvan kaksinkymmenin kilometrein. Valtava on näköala Pyhäkeron hui-pulta, mutta kylmä tunturi-ilma ei salli meidän sitä pitkiä aikoja ihailla.

Se tarttuu vihaisesti viluttaen noususta lämmenneisiin matkamiehiin, ja senpä vuoksi onkin paras, kun ensi ihmetyksestä on päästy, ryhtyä etsi-mään suojaisampaa paikkaa käydäksemme käsiksi eväsrepun sisäl-töön. Näin teemme, ja maukkailta maistuvat voileivät tunturin laella.

Mutta tunturi ei vieraitaan viihdyttäen pitele. Kolea tuuli tuntuu tunkeu-tuvan kivenkin lävitse, ja niin on meidän pian ryhdyttävä hankkiutumaan paluumatkalle. Luomme vielä viimeisen silmäyksen ympärillemme, ja lähdemme astumaan rinnettä alas. Monin verroin helpommin taittuu nyt taival, on kuin tunturi olisi tyytyväinen meistä päästessään ja koettaisi jouduttaa askeleitamme.

Pian olemme taas puurajalla. Oppaamme, Vuontisjärven Freedrikki-isäntä näyttää meille merkit, miten tunturille osataan, jos toistenkin kävi-simme. Minulla ei siitä ole tietoa, mutta toverini aikoo vielä kerran Ou-nastunturille kavuta ennen poislähtöään.

Matka käy pilkin nyt jo tuttua polkua, ja klo 2.30 iltapäivällä olemme jäl-leen Hetassa, 5 ja puoli tuntia on tunturiretki vaatinut, ja siitä on n. 3 tun-tia mennyt meno- ja pari tuntia paluumatkalla sekä vajaa puolituntinen Pyhäkeron laella viivyttäessä. Mutta se puolituntinen korvasikin täysin matkan vaivat.

Tunturikäynti on antanut kulkijalle paljon selvemmän kuvan Lapin jylhäs-tä erämaaluonnosta kuin mitä autossa maantietä ajellen voi saada. Ke-nenkään, joka Enontekiölle asti osuu, ja Lapista aikoo itselleen jonkinlai-senkaan kuvan saada, ei pidä sitä jättää tekemättä.

Ouniksen majan saunan edessä Alina Kuru ja hänen vanhin tyttärensä Lissa, taustalla kohoaa Pyhäkero jonka huipulla näkyy palovartianmökki. Kuva vuodelta1938. Kuva: Aulis Hämäläinen/Hartti Hämäläinen/ Seppo J. Partasen arkisto.

Ounastuntureiden vanhan merkkitunturin, laelle. Pyhäjärven rannalla voit käydä katsomassa vanhan matkailumajan perustuksen raunioita, jotka ovat peräisin Ounastunturin hiihtomatkailun alkutaipaleelta 1930-luvulta. Kurun Heino ja Alina pitivät tätä majataloa ennen sotia.