E. Katila. / 01.01.1901 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja.


Ensimäinen tuloni ”Kultalaan"



En liene ainoita, joihin Taulamatin kertomukset ”Seitsemässä veljekses-sä” ovat iskeneet ensimäisen halun käymään Suomenniemen satumai-sessa hämäränmaassa, Lapin raukoilla rajoilla, summassa Sariolassa, näkemään sen rannattomia rämeitä, sinertäviä tunturia ja vuolaita virto-ja.


Kului sitten monta vuotta, Taulamatin haaveelliset kertomukset olivat jo hälvenneet mielessäni runollisiksi utukuviksi, kun minulle tarjoutui tilai-suus tutustumaan näihin Suomen pohjoisimpiin, tuntemattomiin osiin, tunkeutumaan Maanselän kahden puolen olevan Lapin syvimpiin erä-maihin.


Tämä tapahtui kesällä 1898, jolloin Geolooginen toimisto pani toimeen ensimäisen matkueensa Lapinmaan kulta-alueen tutkimiseksi. Tutkimus-matkue, 5 miehinen lähti Helsingistä kesäkuun alkupäivinä ja saapui Ro-vaniemen kaupunkimaiseen kirkonkylään saman kuun 10:nä päivänä.


Matka Kemistä Rovaniemelle kävi pitkin mahtavan Kemijoen viljeltyä vartta, suurien, kauniisti rakennettujen kylien läpi. Rovaniemeltä painuu Kemijärvelle vievä maantie metsäisille, harvaan asutuille kangasmaille, joiden yksitoikkoisuutta vaan harva metsälammikko häiritsee.

Rovaniemen ja Kemijärven välinen maantie lounaasta käsin katseltuna. Taustalla Niskavaara. Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Yhtäkkiä, lähellä matkan päämaalia, korkealta Hyypiön vaaralta auke-nee Kemijärven värikäs kirkonkylä silmäin eteen, järvien keskellä, syvän kattilan tapaisen laakson pohjalla, jonka taustana, kauvimpana idässä kohoavat taivaanrannasta Kuolajärven korkeat Sallatunturit.

Lahti Kemijärven kirkonkylässä. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Kemijärveltä jatkettiin matkaa veneillä, ensin Kemijokea, sitten sen haa-rajokea, Kitistä, ylöspäin Sodankylään, joka valkeine kirkkoineen on kes-kellä laajaa Lapin kihlakuntaa, eroitettuna muusta maailmasta, vaivalloi-sen vesimatkan takana, jonne harvoin eksyy muita matkustajia kun tie-teellisissä tarkoituksissa liikkuvia tutkijoita, metsäherroja, sekä muutamia nakkikauppiaita, jotka tästä matkaavat pohjoiseen päin himoiten Inarijär-ven ympärillä oleviin, koskemattomiin aarniometsiin.

Sodankylä v. 1914. Kuva: Samuli Paulaharju. / finna.fi

Kirkonkylä, hyvästi rakenneltuine taloineen, on kahden puolen leveätä Kitisiä, jonka yli johtaa korkea käymäsilta. Muutamia päiviä viivyttyämme Sodankylässä, hankittuamme veneet sekä vakinaiset kesämiehemme, aloimme sauvoa Kitistä ylöspäin.

Kitisen rantamaisema. Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Kolmantena päivänä pääsimme Kovasen taloon, josta tie lähtee poikki Maanselän Ivalojoelle. Taival molempain jokien välillä on neljättä peni-kulmaa, veneet kuletetaan pieniä syrjäjokia ja keskellä vedenjakajaa ovat ne kiskottavat maata myöten useampia kilometrejä.


Tämä vaivalloinen työ on aina välttämätön kun Lapissa matkustelee ve-neillä, jos nim. on pääseminen sellaisiin vesistöihin joissa ei muuten sai-si aluksia. Sillä välin kun apumiehet puuhasivat suurta varastoamme ja veneitämme yli Maanselän, lähti meistä pari retkikunnan jäsentä, joista tämän kirjoittaja oli toinen, metsiä myöten suoraan matkamme päämaa-lia, ”Kultalaa” kohti astumaan.


Maanselän keskeltä, jossa Vaulon yksinäinen autiotupa tarjoo matkusta-jalle hataran, mutta tervetulleen suojansa, on Kultalan huuhtomapaikoil-le jalkamatkaa noin kolme penikulmaa. Tie, paremmanpuoleinen polku, kulkee alussa havumetsäisiä kangasmaita, jotka vähitellen, tuskin huo-mattavasti alkavat kohota ja samalla muuttaa muotonsa.

Maanselän keskeltä, jossa Vaulon yksinäinen autiotupa. Kuva: 01.11. 1900 Tidskrift för jägare och fiskare no 6.

Tullaan kumpuisemmille, lehtimetsäisille maille; niiden läpi uurtaa syviä laaksojaan pienet purot, kiiruhtaen kaikki samalle päin, Ivalojoen suu-reen viemäriin, joka siellä syvällä maiden pohjalla, kaikki nielevänä kui-luna vetää itseensä seudun laajan joki paljouden. Maat kohoavat yhä.


Muutamilta ankeammilta paikoilta näemme jo Ivalon valtaavan, terävä-pohjaisen laakson, joka halkaisee maiseman kuin jättiläismäinen valta-oja. Ilma on sateinen, kauvempana olevat kukkulat peittyvät harmaan sumun utuverhoon, Ivalon takana häämöittää taivaanrantaa vasten toti-sia, pyöreäharjaisia tuntureita, jotka aavemaisina vahteina kumartuvat yli heidän juurellaan kaartavan joen,. Ahnaasti vartioiden sen pohjalla piileviä aarteita.

Matkalla Rovasesta Kultalaan. Kuva: Emil Sarlin, 1898. GTK.

Ivalojokea ei ole vielä näkynyt, mutta sen läsnäolo tulee hetki hetkeltä yhä tuntuvammaksi ja joka kerta kun korviini saavuttaa sen huumaava kohina, tunnen väristyksen käyvän läpi ruumiini. Olen kuin ”pro.spee. torb, joka kulkee satumaista kulta-aluetta kohti.


Tunnen Ivalon huuhdontahistorian ja tiedän kuinka sen alussa lupaama suuri tulevaisuus muutamassa vuodessa haihtui virvatuleksi, jättäen jä-lellensä vaan pettyneitä toiveita. Mutta siitä on niin pitkä aika, järjestel-mällinen tutkimus on varmaan todistava epäilykset perusteettomiksi, Kultala on vielä kerran tuottava kunniaa nimellensä ja Lapin perillä on viriävä uudestaan eloon kullankaivajien romantinen, levoton, kiihoittava elämä.


Kuljen ajatuksissani eteenpäin yksitoikkoista polkua, jonka molemmin puolin tuuhea lehdikko muodostaa läpinäkymättömän seinän. Herään säpsähtäen aatoksistani. Omituinen, ontosti römähtelevä rähinä tärisyt-tää tyynen ilman, pieni kello kilahtaa kimakasti, eteemme aukenee viet-tävä aho, jossa satalukuinen porolauma, hälisten ja levottomasti edesta-kaisin liikkuen ilmestyy näkyviimme.


Koirat haukkuvat, porovasikat röhkivät ja lappalaispoika tiuskoo äkäisiä, teräviä komentosanojansa. Tavaton pauhina on huumata korvamme. Kun porot äkkäävät meidät, kohottavat ne viisaat sarvekkaat päänsä il-maan, vainuten vaaraa, ja äkkiä, niin kuin yhdestä sopimuksesta, lauk-kaavat ne eri haaroille metsään.


Lappalaispoika jää hämmästyksissään seisomaan ja me alamme puhu-tella häntä. Pelokkaana ja vavisten vastailee hän katkonaisesti kysymyk-siimme, joista ensimäinen luoniiollisesti on: vieläkö on pitkältä joelle? Mutta tämä on tarpeeton kysymys.


Kun porolauman herättämä hälinä on tauonnut, kuulemme virran pau-haavan kohinan aivan edessämme. Se tuntuu tulevan jalkojemme, alta, kumajavan maan uumenista, selvästi tuntee kuinka maa vapisee. Sei-somme alas viettävällä tunturimaan laidalla, joka muutamien metrien päässä alkaa luisua äkkijyrkkänä suoraan alaspäin jokiuomaan.


Alamme varovaisesti kavuta rinnettä alas, edellämme oppaana lappa-laispoika, joka rohkaistuneena on jo käynyt puheliaammaksi. Hän on lähellä olevasta ”Annan-Kaapin” talosta, joka on toisella puolen joen. Sieltä saamme kyllä veneen, jolla pääsemme virran yli. Vihdoin tulemme alas rantaan. Hämmästys! Tämäkö kapea, vähäpätöinen puro on unek-sittu satujen Ivalo, joka täyttää koko seudun valtaavalla pauhinallaan. Mutta katsellessamme ympärillemme alkaa joki edessämme laajeta.


Se paisuu silmissämme yhä majesteetillisemmaksi ja kun uskaltaa luoda silmänsä sen pohjattomaan tummaan syvyyteen, alkaa se vetää puo-leensa voimakkaana, kaikki esteet musertavana luonnonvoimana. Se on vaan jylhälaakso, joka ensi silmäyksellä vie itse joelta vaikutuksen. Yli joen näkyy toinen ranta pilviä pitelevänä äkkijyrkkänä harmaana seinänä kohoavan joesta, pyörryttävään korkeuteen. Vastapäätä oleva lappalais-talo kapealla rantapenkereellä häviää vähäpätöiseksi muurahaispesäksi valtaavaa taustaa vasten.


Sumuinen iltahämärä suurentaa vielä jokilaakson piirteet. Meidät huo-mataan vastapäisellä rannalla ja käyräsäärinen lappalaisukko lykkää ve-sille pahanpäiväisen ruuhen, joka pyörii ja keikkuu virran pyörteissä. Hän ei kysy eikä tiedustele meiltä mitään, sanoo vaan nurjasti kummal-lekin eriksensä: ”astu veneeseen”.


Teen sen vapisevalla sydämellä, sillä syvää, mustaa virtaa vasten näyt-tää miehen kaukalo kovin epäluotettavalta turvalta. Lappalainen alkaa soutaa tulisella kiireellä melkein suoraan ylösvirtaa. Huomaamme vasta hänen tarkoituksensa kun vene, väkevän virran painosta kuitenkin lopul-lisesti siirtyy oikealle kohdallensa ja kolahtaa rantakiviä vasten samassa paikassa, josta se oli lähtenytkin.


Maksettuamme ukolle kyydityksestä runsaanlaisesti, mikä ei tunnu hä-neen tekevän pienintäkään vaikutusta, kysymme tietä ”Kultalaan”. An-nan-Kaapi neuvoo meitä seuraamaan vaan jokirantaa alaspäin, kyllähän sieltä löytyy. ”Onko sinne pitkältä?” ”No, eihän ole, onhan vaan!”

Kaapin Jounin talo Lemmenjoen Sotkajärvellä. Kuva J. J. Sederholm, 1902, GTK.

Kaapin-Jounin talo. Jounin tyttäret Anni ja Katri, Kutturan-Niilan Kuttura ja äijä-Jouni. Inari kesä 1934, Kuva: Erkki Mikkola. / GTK.

Nähtyämme ettemme tässä paljonkaan viisastu, heitämme laukkumme olalle, jätämme hyvästi lappalaisille ja lähdemme omin neuvoimme, vä-syneinä tekemään viimeisen ponnistuksemme. Rantapolku on viheliäi-nen, luikertelee pensaiden alatse ja kivien lomitse, ahdistaa meidät toi-sinaan kallioiden ja joen väliin, niistä aliansa näkee vaahtoavan kosken, yllänsä jyrkän kallioseinän ja josta joka hetkellä luulee putoavansa vir-taan.

Toisinaan lähtee polku äkkiarvaamatta, niinkuin tuntuu, ilman mitään syytä, kohoamaan ylös rantajyrkkää ja juuri kun hengästyneenä on päässyt kymmeniä syliä ylös, niin alan kavuta suoraan alas jokirantaan takaisin. Kun katsoo taaksensa, huomaa että on tultu keskelle jokea pis-tävän kallionkaren ohitse, jonka sivutse ei vesirajaa myöten olisi millään voimalla päässyt. Rantamaa on revittyä, raadeltua. Särettyjä paasia, ka-sattuja suuria kiviröykkiöitä, hautoja ja kaivoksia kaikkialla.


Tämä tärvelty, ruma sekamelska on jäänyt muistomerkiksi siitä elämäs-tä, joka kolmekymmentä vuotta sitten kiehui Ivalonlaaksossa. Kullankai-vajat tutkivat silloin joka kolon, puhdistivat jokaisen lokeron mullasta ja hiekasta, käänsivät joka kiven, raivasivat ja särkivät kalliot.


Siellä täällä näkyy vanhoja työsijoja, huuhtomarännin jätteitä, tunturilta virtaavien pienien purojen sulkemiseksi laadittuja patoja ja kaivettuja ve-sijohtoojia. Mutta tämä rikottu alue ei ulotu korkealle rannasta. Ylempä-nä alkaa koskematon tunturiylängönreuna, jota tiheä havumetsä peittää. Siellä alkaa jäkälän verhoamat sileät kedot ja tunturilakeudet, jonne ei kullankaivajalla ollut asiata. Hän asui vaan laakson pohjalla, josta hän näki taivaan päällänsä kapeana sinertävänä juovana rantajyrkänteiden välistä. Siellä oli hänen maailmansa ja siellä tuntuu hänen käsialansa.


Molemmin puolin jokilaaksoa leviää Lapin ääretön tunturiseutu, paljaine huippuineen ja jänkärämeineen... Pienen kummun takaa esiintyy huo-neita ja pian avautuu eteemme jyrkkien kallioseinämäin rajoittama amfi-teatraalinen laakso, jonka keskellä, joen rantatöyräällä ”Kultalan” päära-kennus on.


Asema rakennettiin seitsenkymmenluvun alkupuolella kullanhuuhdon-nan valvomisessa tarvittavien virkamiesten asunnoksi. Oven päällä nä-kyy Suomen vaakuna, jota kiertää kirjoitus "Kultala kronostation”.

Kultala v. 1882. Kuva: K. Granit. / finna.fi

On jo myöhä yö; kaikkialla on äänetöntä ja hiljaista, Ivalo vaan pauhaa takanamme kumeata, ikuista lauluansa. Tuntuu sanomattoman yksinäi-seltä ja autiolta. Aseman ovet ovat lukitut, hyvin luultavasti ainaiseksi. Mihinkä me otamme silloin yösijamme?


Kolkutamme jännityksellä kauvan pääovelle. Vihdoin alkaa sisältä kuu-lua liikettä, rautasalpa työnnetään edestä ja oven aukeaan ilmestyy van-han puoleinen mies, joka ystävällisellä äänellä pyytää meitä käymään si-sälle. Hän on tämän suuren talon ainoa asukas, yksinäinen järjestys-mies, joka valvoo nykyistä kullanhuuhdontaa Ivalon ja sen lisäjokien var-silla. Hän on kuullut aikaisemmin retkikunnan tulosta eikä vaivaa meitä liioilla kysymyksillä.


Ainoan vieraanvaraisuutensa mitä hänellä on, tarjoaa hän meille, pari poronnahkaa, jotka levitämme lattialle vuoteeksemme. Lyhyeen, puoli-ääneen tapahtuvan keskustelun jälkeen oikaisemme uupuneet jäsenem-me taljoille.


Tyynnyttävä, kiehtova mieliala valtaa ajatukseni. Ivalon pauhina sulau-tuu hempeäksi univirreksi ...vielä kerran luulen kuulevani lappalaispojan torven toitotuksen ja poronkellon kilkahtavan...

Lapin lyhyt yö alkaa jo vaaleta, kun vaivun unen helmoihin.

Jokin Prospektor Oy:n tukikohta Ivalojoen varrelta. Kuva: J. H. Saarinen & all., 1902 - 1903. GTK.

Herään myöhään. Ilma on vaihtunut aivan toiseksi. Pohjolan kirkas päi-vä tulvaa joka haaralta huoneeseen, säteilevänä, lämpöisenä ja keveä-nä. Se täyttää jokaisen sopen loistavalla valollansa, joka tunkeutuu sei-nienkin läpitse.


Hypähdän ylös, eiliset mietteet ovat kuin pois puhalletut, koko tänne tu-loni tuntuu hämärältä unelta. Kaikki on niin tuttua ja luonnollista, ympä-ristö niin läheinen ja kun ystävämme, järjestysmies kutsuu meidät kah-ville, puhelen hänen kanssaan kuin vanhalle tuttavalle.


”Kultalan” ympäristö on muuttunut. Koko laakson täyttää häikäisevä va-laistus. Vastapäisellä rannalla, joen toisella puolen, virtaa kymmeniä pie-niä puroja tunturilta alas Ivaloon. Ne kimaltelevat hopeanhohtavina au-ringon paisteessa.


Alhaalla joenrannassa häärii kullankaivajia, kosken alla soutaa suvan-non yli veneitä. Huuhtojien pyöreä hirsisistä asunnoista kohoaa savupil-viä laaksoon...Kaukaa näkyy sinertäviä tunturihuippuja kohoavan laak-son reunojen yli. Kultalan ympäri viheriöi ruoho, lepattaa leppä ja nuori koivu on puhjennut ensimaiseen lehteensä. Päivä kuluu nopeasti ihail-lessamme tämän ennen aavistamattoman, ihkauuden luonnon ihanuuk-sia.

Nousemme ”Kultalan” takana oleville kukkuloille ,joilta silmä kiitää penikulmia, pitkin Ivalon laaksoa, joka syvän ”kanjoonin” tapaan halkoo tunturiylängön. Sitten alamme ensimäiset tutkimuksemme ja muutamien päivien päästä saapuvat toiset, jotka ovat laskeneet veneillään kuuluisat Porttikosket. Sovitaan työsuunnitelmista ja retkikunnan jäsenet jättävät ”Kultalan”, hajaantuakseen kulta-alueen eri seuduille.

Geologeja, apumiehiä ja kullanhuuhtojia Kultalassa. Vasemmalta: 1) tun-tematon, 2) Mikko Törmä-nen, 3) Heikki Mikkola, 4) Tuomas Törmänen, 5) tuntematon, 6) poliisi Mikko Kiviniemi, 7) Emil Sarlin ja 8) J. J. Seder-holm. Kuva: J. E. Rosberg, 1901. GTK.