Orvo Öhman.


Eräänlaisia ritareita.


Yrjö Kokkohan oli tunnettu lintumies, kirjailija ja eläinlääkäri. Hän ym-märsi mitä nassikoita oli mielellään valmis auttamaan meitä jos jotain harmitonta jekkua suunnittelimme. Hän jopa jotenkin ymmärsi meidän harakanpesäkeikkammekin.

Iso osa kissoista oli jäänyt kylään, kun lähdettiin evakkoon ja ne jotka selvisivät, villiintyivät. Ja nämä jos mitkä, olivat pahinpia lintujentappajia, valisti Kokko. Olimme kyllä itsekin panneet tuon merkille. Ja hän kyseli olisimmeko halukkaita harventamaan kyseistä kattikantaa. No tietysti olimme valmiita hommaan. Hän kertoi, että jokaisesta hänelle tuodusta kissasta hän myöntää meille "Kultaisen Puolukan Ritarikunnan Ritarin" arvon" ja jonkun esinepalkinnon. No sehän oli hieno linkkuveitsi. Eläin-lääkärinä hän tarkkaan valisti, että eläintä ei saa mitenkään kiusata eikä kiduttaa. Muutamia hyviä kikkojakin neuvoi. No tietysti olimme valmiita. Ja hän tietysti kertoi muutamia kikkoja miten tulisi toimia. Kissat piti toi-mittaa hänelle ja hän veisi ne järven toiselle rannalle kotkien ruoaksi.

Hetassa, niinkuin muallakin Lapissa oli erikoisen paljon telkän, eli sot-kien pönttöjä. Johtuen siitä, että ne olivat talouksien munimalintuja. Kos-ka eihän kanaloita ollut lähimainkaan ja muniahan taloudessa tarvittiin. Ja telkänpönttöjä oli lähes jokaisessa taloudessa useita. Ja muutama muna keväisin pöntöstä otettiin "vuokrana" talouskäyttöön. Ja näitä pönttöjä tietysti nämä kissatkin koittivat verottaa.

No niin ryhmämme aloitti hommat. Vaikeaa se oli. Saimme kuitenkin lo-pulta kaksi kissaa viedyksi Kokolle. Mutta se yksi tärkeä Ritarinarvoon oikeuttava katti puuttui. . .

Eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko v. 1952. Kuva: Poutvaara Matti. / Museovirasto.

No meidän pikkusiskolla oli myös kissa ja kun sattui, että hän lähti äidin kanssa Helsinkiin pariksi viikoksi, meidän oli yksinkertaisesti "pakko" huomioida tuo ainoa pelastava tapaus. Ja kun olin nähnyt kerran tuon kissan kerran hamuavan tassullaan MINUN telkänpönttöä, jossa oli telk-kä sisällä, porukalla (ja Kokon hiljaisella suostumuksella) päätös oli sel-vä. Ja näin tuli Ritarinarvoon oikeuttava kissamäärä täyteen.

No, aikanaan äiti ja pikkusisko palasivat etelästä kotiin. Sisko alkoi ih-metellä. kun ei kissaa näkynyt. Noo. emmehän mekään sitä oleet näh-neet pitkiin aikoihon. . . Jostain hän sitten myöhemmin sai kuulla, että Kokko oli järjestänyt jonkun kissojenhävitysjutun ja että mekin olisimme ilmeisesti olleet siinä mukana. Emme tietysti tunnustaneet.

Aikansa juttua tarpeeksi pählkäiltyään pikkusisko oli varma, Kokko on hänen kissansa katoamisen takana. Lopulta täysin varmistuttuaan asiasta hän vihaa kerättyään laittoi kädet puuskalle ja naama vihaisena lähti tomerasti marssimaan Kokon asunnolle. Hän oli astunut pirttiin kes-kelle lattiaa ja pyhää vihaa leimuten julistanut kovalla äänellä Kokolle: - MURHAAJA !

Sen jälkeen hän oli kääntynyt ja poistunut oven rävähtäessä pamahtaen kiinni.

Se toinen tietämämme jahtiryhmä muuten ei saanut kiintiötä ritarinarvoi-seen tulokseen. Jostain syystä minua on sitkaasti vuosikaudet seuran-nut "kissankadottajan" ilkeä maine.

Tiä sitte . . .