Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta.

Tenojoki.


Käytyämme Karasjoen kirkonkylässä Norjan puolella, jatkoimme mat-kaamme 4 p. elokuuta pitkin rajajokea alaspäin, jota vasta Karasjoen suun alapuolella sanotaan Tenojoeksi. Se juoksee ensin pitkälti suoraan pohjoiseen, mutta kääntyy sitten oikealle, muodostaen Suomen puolella tasaisen niemekkeen, jolla sijaitsee kolme lappalais-taloa. Niillä on yh-teisenä nimenä Heikura, vaikkei mikään talo erikseen ole sen niminen.


Rannalla saimme poimia muutamia kypsiä mesimansikoita, ensimmäiset ja ainoat sinä kesänä. Siellä täällä, molemmin puolin jokea, näimme matkan varrella lappalaistaloja sellaisilla paikoilla, missä vuoret eivät äk-kijyrkkinä pääty jokeen, vaan jättävät vähäisen tasankoa itsensä ja joen välille. Mäntymetsää kasvoi vielä useissa paikoin; kukkulat olivat ylös asti kauniisti vihannoivien koivujen peitossa, joiden seassa haavat silloin tällöin näyttivät vaaleampia lehviäns


Joki oli tyyni ja kirkas, mutta virtasi hyvin nopeasti. Useita peninkulmia olimme siten kulkeneet, ennen kuin jouduimme Tenojoen ylimmäiselle koskelle Akujoen yhtymäpaikalla. Norjan rannan muodostaa tällä koh-den korkea äkkijyrkkä koivuja kasvava tunturi, Suomen ranta on tasaista ja täynnä useita uutisasutuksia, joiden huoneet etäältä katsoen antavat tasangolle mättäisen niityn ulkomuodon, sillä rakennukset ovat poik-keuksetta peitetyt ”kukkia kasvavilla turvekatoilla”.


Se on Outakosken kylä. Luulimme alussa nimen johtuvan sanasta outo, mutta saimme sen selityksen, että se tulee lappalaisesta sanasta outa metsä. Sitä kasvaakin siellä ylt'ympäri, mutta alempana joen varrella ei sitä enää löydy. Akukoski ja Tschulluveikoski ovat vähäpätöisiä ja niistä voi helposti nousta sauvomalla ylös lastatulla venheellä.


Toisen yläpuolella on kansakoulu; sillä Utsjoella, kuten Kittilässäkin löy-tyy semmoinen. Kouluhuone on pieni, liiankin pieni, sekä sen lisäksi va-rustettu lappalaistapaan avonaisella takalla kaakeliuunin asemesta. Ei edes paistinuunia löydy koko talossa. Jos opettaja haluaa leipää, eikä kai kukaan häntä siitä moittine, täytyy hänen leivottaa sitä Karasjoella, kuuden peninkulman päässä.


Kotona voidaan valmistaa ainoastaan lappalaista leipää eli kakkua. Sitä leivotaan ruisjauhoista ja vedestä ja paistetaan takkavalkean ääressä; ei nouseminen eikä happaneminen voi tulla kysymykseenkään. Tämä leipä on aivan lämpöisenä kylläkin maukasta, mutta ajan pitkään se tuskin voinee olla terveellistä ihmisille, jotka eivät jo lapsuudesta ole tottuneet siihen.


Kesillä, jolloin koulu ei ole ollut vaikuttamassa, opettaja on koettanut opettaa tilallista väestöä kaikenlaisissa hyödyllisissä käsitöissä sekä so-veliaamulla tavalla hyödykseen käyttämään sitä vähäistä maata, joka on heidän hallussaan. Valitettavasti hän ei ole saanut mitään kehoitinta tässä hyödyllisessä pyrinnössään, josta syystä tulos siitä onkin jäänyt vähemmin huomattavaksi.


Kun lappalainen väestö on saatu luopumaan entisestä luonnollisesta elintavastaan, paimentolais-elämästä, ja asettumaan kiinteiksi uutis-asukkaiksi, pitäisi kai myös tehdä jotakin, jotta he uudessa asemassaan voisivat saada tarpeellisen toimeentulonsa. Perunanviljelyksestä olisi jo suurta taloudellista hyötyä, mutta vielä parempi olisi, jos he saisivat op-pia järjellisellä tavalla heinää viljelemään.


Erinomaisen hyviä rehukasvia tavataan siellä täällä viljelemättöminä, mutta siemenen kerääminen, samoin kuin heinän kylväminen on jotakin aivan outoa lappalaisille. Hyviä ja hyvin lannoitettuja ketoja on jokaisen lappalaistalon ympärillä; ne kasvavat nyt ainoastaan kastikaista, mutta ne voitaisiin aivan varmaan ilman kovin suurta vaivaa saada tuottamaan runsaan timoteisadon, jos seudun tuntureilla tavattavan timoteilajin (phleum alpinum) siemeniä koottaisiin ja kylvettäisiin.


Tarvittaisiin kuitenkin muutamia satoja markkoja rahaa asian toimeenpa-nemista varten. Kun kansakoulun opettajalla ei ole varoja sellaiseen kulunkiin toisten hyväksi, täytyy asian jäädä sikseen. Ehdotukset tarvit-tavan rahamääräyksen saamiseksi yleisistä varoista mainittua tarkoitus-ta varten on hyljätty, koska ”on tunnettu, että ilmanala tekee mahdotto-maksi kaiken maanviljelyksen Utsjoella”.


Miten se on ollut tunnettu ihmisille, jotka eivät koskaan ole käyneet siel-lä, on vaikea käsittää, sa-moin kuin myös miksi se seikka estäisi niillä tienoin villinä kasvavan rehulajin viljelemistä, josta köyhät lappalaiset voisivat saada paljon hyötyä karjanhoidolleen. Kun näkee Utsjoen karun luonnon, täytyy suuresti ihmetellä, että ihmiset tulevat toimeen siellä niillä erittäin harvoilla, melkeinpä olemattomilla apuneuvoilla, jotka ovat heille tarjona.


Poroja omistavan paimentolaisen tila on verrattain hyvä, kun melkein jo-ka paikka on tunturia, missä porot löytävät hyvää laidunta, ja laaksot an-tavat suojaa sekä myös tarpeen mukaan risuja polttoaineeksi ihmisille. Maanomistajan asema on paljoa tukalampi. Hän ei voi paimentolaisen tavoin jättää sitä paikkaa, joka ei enää anna hänelle elämän-tarpeita, kotineen ja koutuineen muuttaakseen muuanne.


Hän on turpeeseen sidottu kuten talonpoika onnellisemmissakin seu-duissa. Kun pellosta ei saada mitään, niin Utsjoen uutisasukkaan elämä perustuu pääasiallisesti karjanhoitoon. Se ei kuitenkaan voi olla järin suuriarvoista, sillä niittyjä on vähän ja huonoja, karjanlaidun vieläkin huonompaa. Tun-tureilla löytyy muutamia suoniittyjä, mutta niiden hei-nänkasvu ei ole hyvä, ja sen lisäksi ne ovat kaukana kartanosta, joten heinänkuljetus on hankalaa ja vaivaloista.


Tärkeänä sivuelinkeinona on kalastus, etenkin lohenpyynti Tenojoessa ja Utsjoessa sekä myös Puolmakjoessa; mutta sekin on tätä nykyä vä-hän tuottavaa ja sitä paitsi rajoitettu voimassa olevan asetuksen kautta siihen määrään, että asukkaitten toimeentulo on käynyt vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Aina siitä asti kuin lohenkalastus Tenojoessa järjes-tettiin kansainvälisen asetuksen kautta, on englantilaisia joka vuosi ollut viettämässä suurimman osan kesää tämän joen rannoilla, ongiskelien lohia sen koskista ja virroista.


Se on turmioksi lohenkalastukselle. Se tapahtuu siten, että onkija sou-dattaa itseään edestakaisin joen poikki pitäen koukkua uimassa kuohu-vassa vedessä. Kun lohi näkee välkkyvän syötin, niin se tavoittaa sitä ja tarttuu koukkuun, vaan ei anna hyvillä nostaa itseään vedestä. Urheili-jalla on vavan nenässä rulla ja sille kerittynä useita kymmeniä syliä pitkä siima. Tarpeen mukaan hän antaa rullan pyöriä ja lappaa siimaa ven-heeseen.


Kala tekee sillä välin kaikenlaisia yrityksiä päästäkseen irti, ui rannasta toiseen, ylös ja alas pitkin jokea, pieksää vettä pyrstöllään ja saa siten aikaan kovan pauhinan, josta kaikki muut kalat säikkyvät pois lähitie-noolta. Tätä urheilua on tosin verotettu, mutta, merkillistä kyllä, ei kun-nan, vaan nimismiehen hyväksi, joka kaikilta onkimiehiltä sekä koti- että ulkomaisilta saa nostaa määrätyn rahasumman, joka tulee hänen osak-seen.


Tämä ilmoitus, että virkamies sivutulonaan nauttii vuokramaksun edusta, joka sitä ennen kieltämättömästi oli kuulunut köyhille lappalaisille ja joka on heiltä riistetty ilman että heillä on ollut tilaisuutta lausua ajatustaan siitä, tuntui meistä aivan uskomattomalta, mutta näyttäytyi. sittemmin to-deksi Olisi luonnollista, että maksu lankeisi kunnalle, sillä se tulisi siten asukkaiden hyväksi kunnnallis-rasitusten vähenemisen kautta.


Metsästys, joka muinoin on ollut tärkeänä tulolähteenä, on nykyään vä-häpätöinen. Majava ei liene oikeastaan koskaan asustanut Utsjoella, vaan ainoastaan eteläisemmissä osissa Lappia. Sitä vastoin on villipeu-rojen metsästys viime aikoihin asti ollut hyvin tuottavaa. Vielä löytyy useissa eri paikoissa hautoja, joihin näitä eläimiä pyydettiin. Nyt on nii-denkin saanti loppunut, sillä peuroja ei tavata nykyään enää melkein koskaan niillä tienoin.


Ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa löytyy tuskin muuta, kuin metsikana ja tuntuririekko, joita molempia lintulajeja esiintyy lukuisasti kaikkialla, ja joista saadaan hyvät hinnat meren rannikolla. Omituista kyllä, vaativat ostajat, että linnun tulee olla ehjän ja aivan puhtaan kaikista pienimmis-täkin veripilkuistaa. Metsikanan ampuminen ei siis koskaan tule kysy-mykseen, sillä se menettää silloin kaiken kauppa-arvonsa ja kelpaa ai-noastaan omiksi tarpeiksi; mutta niin liharikkaassa talossa, kuin paimen-tolaisen, metsikana ei ole senkään arvoinen kuin yhteen latinkiin tarvitta-va ruuti.


Sitä pyydetään siitä syystä melkein yksinomaan permillä, joissa se tu-kehtuu tai, jos se tarttuu jalas-taan, kuolee nälkään. Kuitenkin saadaan sellaisesta nälkään nääntyneestä raukasta parempi hinta, kuin ammu-tusta, olipa se sitten kuinka lihava ja hyvä tahansa. Lappalaisen on ta-pana talven kuluessa pyytää monia satoja metsikanoja; mutta valitetta-vasti hän ei saa käyttää hyväkseen niitä kaikkia, sillä ketut, naalit, ah-mat, rotat, koirat ja petolinnut ottavat usein parhaan osan niistä, jotka tarttuneet permiin


Tätä pakollista saalin jakamista estääkseen lappalainen käyttää kaikkia keinoja, joita hän vaan keksii; satimet, sakset ja myrkytetyt syötit ovat tavallisimmat. Eräälle pyydystäjälle, jota pari korppia kävi verottamassa, ja joka ei tiennyt miten hän voisi niistä vapautua, pälkähti päähän liottaa lampaan maksa hyvin väkevässä suolavedessä, jonka jälkeen hän kaasi verta lumelle ja ripotteli sen päälle hienoksi leikeltyjä suolaisen maksan palasia. Seuraavana päivänä hän näki että ne oli syöty kaikki, mutta kor-pit eivät enää koskaan näyttäyneet niillä tienoin.


Arvattavasti oli jano hätyyttänyt niitä niin, että niiden oli pakko etsiä itsel-leen asuinpaikka läheltä avovettä. Outakosken kylässä on erityinen ru-oushuone. Se on ihan lähellä kansakoulua, ja siihen kuuluu tavallinen lappalaistakalla varustettu tupa ja pieni kamari. Siinä asui kansakoulun opettaja perheineen ensimmäisen vuoden, jolloin koulutalo ei vielä ollut valmiina. Heti kansakoulun alipuolella oleva Tschulluveikoski käsitti ai-noastaan puolet joen leveydestä; toisen puolen tukkesi iso sorasärkkä, jonka päällitse vesi juosta liritti.


Kun seuraavana päivänä, 5 p. elokuuta, jatkoimme matkaamme pitkin yhä väkevämmin virtaavaa Tenojokea alaspäin ja menimme sen paikan ohi, missä rukoushuone ennen oli ollut, näimme savua nousevan eräästä maahökkelistä, joka nyt oli tullut sen paikalle. Ennen vanhaan on eräällä vähän virtaisemmalla paikalla joesta tästä alaspäin ollut kai-kille lähellä asuville yhteinen pato poikki joen, ja sen kerrotaan silloin an-taneyvän saalien hin.


Nyt ei saa enää koko jokea tukita. Jokaiselle uutisasukkaalle on annettu yksi tai kaksi paikkaa joessa, mihin hänellä on oikeus virittää patonsa. Se tehdään koivun oksista, sillä joki on hyvin matala. Muutamia seipäitä isketään kivien väliin pohjaan, ja niiden välit täytetään hiennoilla kaatu-neilla koivuilla. Enimmäkseen padot näyttävät siltä, kuin lapset olisivat leikkineet joessa puilla ja sitten jättä-neet ne sinne.


Ainoastaan ylen harvat ovat tukevampaa lajia. Utsjoessa, Mandokos-kessa oleva kirkkoherran pato on kuitenkin rakennettu samoin kuin Ou-lun kaupungin luona oleva Raatin pato. Muutamia kilometriä alapuolella utsjokelaisten entistä yhteistä patopaikkaa on Tjermaktjokin korkea tun-turi Norjan puoleisella rannalla; sen lähellä on Valjjoen yhtymäpaikka, ja vastapäätä tulee Suomen puolelta Jegelvedjejoki kahden korkean tuntu-rin välisestä laaksosta.


Tässä johtuu mieleen sivistynyt maailma; Norjan ranta on tästä alaspäin aina Suomen pohjoisim-man kulman ohi asti täynnä sähkölennätin pyl-väitä. Jos vaan olisi ollut asema likitienoilla, olisi meistä ollut erittäin hauskaa saada lähettää tervehdys kotiimme antaaksemme vanhem-paimme ja sisarustemme tietää, missä olimme.


Se ei voinut tapahtua, mutta jo sähköisen sanansaattajan näkeminenkin teki kuitenkin suloisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin erämaasta olisimme tulleet sivistyksen rajojen sisäpuolelle. Niemellä, jonka muodostaa eräs Tenojokeen laskeva pieni tunturipuro, oli muinoin pitäjän vanhin kirkko. Sillä on nyt talo, jonka nimi on Puoriskirkko s. o. kaunis kirkko. Niemen nimi on Talvadas.


Kansantarinan mukaan hyökkäsi kerran jumalanpalvelusta parhaillaan pidettäessä tälle kirkolle rosvojoukko, joka poltti sen ynnä sisällä olevat ihmiset. J. Vahl sanoo sen tapahtuneen noin 1320, jota paitsi A. J. Sjög-ren arvelee rosvojen olleen Venäjän karjalaisia.


Jaakko Fellman kertoo tuon vanhan tarinan näin:


”Tämän rosvojoukkion johtaja kuuluu olleen samaa kansaa kuin pappi-kin ja hänen tuttavansa, siis ruotsalainen mies; sillä kun pappi näki koh-talonsa, oli hän huutanut hänelle ikkunasta: Voi sinua, joka tämän teet: olemmehan syöneet samaa leipää ja juoneet samasta kalkista, jonka lappalaiset selittävät siten, että he yhdessä olivat käyneet pyhällä eh-toollisella ja siis tunnustivat samaa uskontoa".


Kansantarinaa kirkon olemisesta mainitulla Talvadasniemellä Fellmanin mielestä ”vahvistaa sekin, että noin ¼ peninkulman päässä tästä paikas-ta vielä näkyy vanha hautausmaa, ja monet asukkaista kertovat näh-neensä useita rautaristejä haudoilla, joista viimeinen oli otettu pois v. 1805. Tämän kirkon hävityksen jälkeen kuuluu löytyneen jonkinlainen huone jumalanpalveluksen toimittamista varten Utsjocknjalman yläpuo-lella Tenojoen itäpuolella Aimijoen luona".


Alttojoen talossa söimme päivällistä. Siinä asuu pitäjän vanha lukkari Olavi Guttorm. Hänen talonsa on, päin vastoin kuin useimmat muut, ve-rotalo. Norjan puolella on Kiellavaaran tunturi sekä Suomen puolella Ai-nustjock ja Valjastjock. Näiden molempain tunturien välillä laskee suo-malainen syrjäjoki nimeltä Valjasjokl.



Iltasella tulimme Kunnan-Antin luo; siten nimitetään Utsjoen kunnallis-hallituksen monivuotista puheenjohtajaa, Antti Helanderia, jonka esi-isä Antti Abraham Helander, synt 26 p. joulukuuta 1705, oli ollut virkamie-henä Tukholman pankissa. V. 1742 hän ja hänen vaimonsa Sofia Eken-gren muuttivat tänne ylämaahan, missä hän rakennusmestarina teki li-särakennuksen kirkkoon sekä kellotapulin.

Aslak Niittyvuopio, Antti Helander, Inka Hannuntytär Kitti sekä Magga Oulantytär Niittyvuopio v. 1918. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto. / finna.fi

Vuosina 1756—1760 hän rakensi Inarin kirkon. Hänen molemmista po-jistaan Abrahamista ja Antista tuli lappalaisia. Heidän jälkeläisiään on nyt suuri suku, jonka kaikki jäsenet ovat kookas kasvuisia ja nauttivat ansaittua kunnioitusta kunnollisina, rehellisinä ja säännöllisinä ihmisinä. Kantaisän nimeä pidetään edelleenkin kunniassa, niin että useimmat Helanderit ovat nimeltään Anttia tai Abrahamia.


Kaksi muutakin sukua, joilla on ruotsalainen nimi, elää Utsjoella lappa-laisina, molemmat vallas-säätyläisistä johtuvia: Högman ja Holmberg. Högman oli nimismiehenä 1820-luvulla. Holmbergin kantaisän kerrotaan olleen rakennusmestarina, kun pitäjän lähinnä nuorinta kirkkoa tehtiin v. 1700. Vaikka viimemainittu suku on vanhin näistä kolmesta, niin se kui-tenkin on ainoa, joka vielä ylpeilee siitä, ettei se muka ole lappalainen, väittäen olevansa lantalainen.


Antti Helanderin talo, jossa vietimme yön, on paremmin rakennettu,kuin kuin useitten muitten, ja sisältää tuvan, etehisen ja kaksi kamaria, jotka tosin ovat pieniä, mutta riittäviä hänen ja hänen perheensä tarpeisiin. Meidän käytettäväksemme annettiin etehisen vasemmalla puolen oleva kamari, rauta-kamiinilla varustettu pitkä ja kapea huone.


Ilta oli kolea ja me olimme vähän viluissamme, josta syystä pyysimme saada vähän tulta uuniin lämpöisiksemme. Isäntä toi hiukan risuja ja sy-tytti ne palamaan kamiiniin. Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa tuli huone niin kuumaksi, että meidän täytyi avata ovi tullaksemme toi-meen. Niin vähillä polttoaineilla ei kaakeliuuni olisi voinut kohottaa huo-neen lämpömäärää ainoatakaan astetta, mutta täällä se nousi kamiini-tulen kautta vähintäänkin 12-15°.

Helanderin tupa ja väki Yläkönkään varrelta v. 1907. Kuva: Haataja Kyösti. / Museovirasto. / finna.fi

Lämpö haihtui kuitenkin yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin; kun tuli oli palanut loppuun, niin huone jäähtyi pikaisesti, mutta yhtä kaikki olimme kerinneet lämmitä tarpeeksemme, niin että se vilu, joka meitä oli häiri-nnyt, oli ennättänyt poistua. Kun sen jälkeen menimme noutamaan osaa kapineistamme venheestä, säikähdimme omituisesta sähisevästä ää-nestä, joka äkkiä kuului jalkaimme juuresta.


Siinä oli pieni elukka, pienempi kuin rotta, kupeilta keltaisenruskea ja puolen neliötuuman kokoinen, musta, samettihieno täplä niskassa. Siinä se seisoi keskellä käytävää ja kieltäytyi väistymästä syrjään, vaikka koe-timme säikyttää sitä pois. Nousten takajaloilleen elukka sähisi ja sylki, eikä paennut. Siinä luulossa, että se mahdollisesti olisi aljo-eläin, jonka lapset olivat ottaneet leikkitoveriksi, annoimme sen olla rauhassa ja me-nimme sen ohi, sillä tie oli kyllin leveä sekä sille että meille.


Heti sen jälkeen kuului toinen ja sen jälkeen kolmas eläin päästävän ääntä ja yhä useampia pikku eläviä, näkyi sekä rannalla että joessa. Mi-nä tulin ojentaneeksi seipään lähelle erästä uivista elukoista, jolloin se kääntyi ja tarttui hampaineen siihen kiinni. Kunnan-Antti oli sillä välin tul-lut rantaan ja selitti, että eläimet olivat tunturisopulia, jotka luultavasti ovat, matkalla etelään päin.


Meillä oli siis onni saada tutustua siihen omituiseen pikku elukkaan, jos-ta olimme lukeneet melkein satumaisia kertomuksia, kuinka ne vaeltavat taajoissa riveissä alituisesti samaan suuntaan väistymättä hiuskarvaa-kaan kerran määräämästään suunnasta, kuinka ne hävittävät ketoja ja niittyjä sekä ovat maanvaivana niillä seuduin, joitten läpi ne kulkevat. Nämä kertomukset ovat hyvin liioiteltuja; sen näimme osaksi itse ja kuu-limme lappalaisten todistavan sitä.


Kaikkiaan on se vahinko, minkä ne tekevät, sangen pieni, sillä jos kohta sopulia ilmestyy miljoonittain, on niitä kuitenkin liian vähän kokonaan peittääkseen ne äärettömät erämaat, joiden läpi ne vaeltavat, ja ne tal-laavat sentähden ainoastaan vähäisen osan siitä. Niiden ruokana on pääasiallisesti hyödyttömiä jäkälälajeja, mutta ne hävittävät myös heinä- ja peuransammalia. Tuskin kerinnee sentään tuhatkaan tunturisopulia viikon kuluessa syödä tai hävittää niin paljoa, kuin poro syö päivässä.

Sopuli. Kuva: Kari Autto.

Merkillistä kyllä, väitetään porojen syövän tunturisopulia ja siitä syystä kiivaasti ahdistavan niitä. Tätä ilmoitusta epäilee von Dyben, mutta sitä vakuuttavat J. Fellman y. m. sekä sanoivat todeksi kaikki ne lappalaiset, joilta siitä kysyimme. Koska sopuliparvia, noita pieniä pelottomia olen-noita, monet viholliset ahdistavat, on lappalaisilla kuitenkin hyötyä niistä. Sopulivuosina pyydetään siten monta kettua, ahmaa ja naalia, vieläpä näätäkin on joskus, mutta aniharvoin, näyttäytynyt Utsjoella, jonne sitä sopulien suuri paljous on houkutellut.


Kunnan Antti oli meillä seurana teepöydässä, jonka ääressä puhelimme myöhään yöhön. Ei luulisi lappalaisten joukossa voivansa tavata niin ymmärtäväisiä ja viisaita miehiä, kuin tämä isäntämme Antti Helander. Muutaman tunnin matka vei meidät seuraavana päivänä Levajoen suul-le. Sieltä näimme pohjan korkeimman tunturin nimeltä Rastekais. Siihen kuuluu kolme korkeata, majesteetillista huippua, joista keskimmäinen Raste itse on uhkein.

Levajoki v. 1948. Kuva: Hämäläinen Antti, Museovirasto. / finna.fi

Lähes kolmas osa sen korkeudesta on huikaisevan valkoisten kinosten peitossa. Lauhkean, vähälumisen talven jälkeen, jota seuraa hyvin läm-min kevät, vähenee lumijoukko paljon, mutta ei kuitenkaan häviä kos-kaan kokonaan. Olimme kahden peninkulman päässä tunturin juurelta, mutta se näytti meistä olevan aivan lähellä. Näiden Perä-Pohjolan tun-turiseutujen kirkas ohut ilma vaikuttaa, että kaikki esineet näyttävät ole-van koko joukon lähempänä, kuin todella ovatkaan.


Lähellä Levajoen laskupaikkaa Tenojokeen on soma rakennus pienellä kummulla, johon hyvin hoidettu, aidoitettu käytävä vie. Ensi silmäyksellä huomaa ett'ei se ole lappalaistalo. Eräs englantilainen urheilija, joka viet-tää muutamia viikkoja kesässä täällä onkiakseen lohia läheisestä Yli-Könkään koskesta, on teettänyt itselleen tuon komean rakennuksen

Rakennus Levajoella v. 1926. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirsto. / finna.fi

Äsken mainittu koski, Ylinen Isokoski, alkaa heti sen alapuolelta ja syök-syy hyvin nopeasti ja voimakkaasti korkeiden kalliorantain välitse. Kulku-väylän tekevät hyvin vaaralliseksi suuret lähettäin olevat kallionlohka-reet, joiden välitse on laskettava hyvin varovaisesti, ett'ei venhe vahin-goittuisi tai mahdollisesti musertuisi.

Tenon Isoköngäs v. 1948. Kuva: Hämäläinen Antti. Museovirato. / finna.fi

Meidät komennettiin kaikki maalle, ja saimme hyppiä kiveltä kivelle hy-vän matkaa. Rantakallioiden välissä kasvoi monta lajia alppikasvia, jotka näyttivät varsin somilta rehevästi kasvaessaan tuossa karussa ja köy-hässä maanlaadussa. Eräässä suolaheinälajissa, oxyria digynassa, oli jo kypsät siemenet; otimme niitä vähän mukaamme siinä toivossa, että ne mahdollisesti itäisivät kotoseudullamme.


Kun olimme ehtineet kosken kolmen putouksen ohi, istuuduimme jälleen venheeseen ja menimme edelleen kovasti luisua jokea pitkin. Edessäm-me näytti korkea tunturi äkkiä tukkivan tien ja näköhairahduksen johdos-ta tuntui meistä siltä kuin joki olisi virrannut tunturia pitkin ylös. Meillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa tämän ilmiön ihmettelemiseen, sillä virta vei venhettä hyvin nopeasti eteenpäin.


Silmänräpäyksessä saavuimme tunturin juurelle. Vasta silloin voi erottaa että se, mitä olimme pitäneet joen jatkona tunturia pitkin ylöspäin, oli tunturipuro, joka huimaavaa vauhtia syöksyi alas sitä pitkin, ja jonka maitovalkeat vaahtoiset aallot kaukaa olivat näyttäneet siltä kuin se olisi mennyt ylöspäin, eikä alaspäin.


Tenojoki teki äkkimutkan oikealle. Vielä oli jäljellä kaksi pitkää peninkul-maa Utsjoen suulle, mutta ne kuljimme pian, sillä vesi juoksi yhtä nope-asti kuin myllyn rännissä. Tuskin kolme tuntia sen jälkeen kuin olimme laskeneet alas Ylisestä Isosta koskesta, tulimme Utsjoen nimismiehen puustellin rantaan.