LAURI A. YRJÖ-KOSKINEN. / Hakkapeliitta 20.4.1929.

Erämaan tientekijät.


Kun Etelä-Suomessa puhutaan työmaista ja työmiehistä Lapin ja Perä-Pohjolan suurilla työmailla, tapahtuu se aina sellaisessa äänilajissa kuin olisi kysymys olioista, jotka ovat ulkopuolella kaikkia lain ja järjestyksen rajoja, ja henkilöistä, jotka järjestään ovat jonkinlaista yhteiskunnan kuo-naa ja hylkyainesta.

Tämän kirjoittaja joutui kerran, oikeastaan vastoin tahtoaan, viettämään yötä eräässä maantietyömiesten kämpässä, jollaisia suurille työmaille rakennetaan työmiesten ruokailu- ja yömajapaikoiksi, ja tulin siellä huo-maamaan, että tuo mainittu ennakkokäsitys oli suuresti liioiteltu ja että työmiehistö ainakin sillä työmaalla oli suurimmalta osaltaan parasta suo-malaista työväkeä ja että näitten maantiejätkien keskuudessa vallitsi hy-vä komento ja järjestys, vaikkakin osaksi omalla erikoisella tavallaan.

Oltiin syyskuun puolivälissä 1926. Siihen vuoden aikaan rupeavat päivä ja yö olemaan yhtä pitkiä myös vuonolta Salmijärvelle. Petsamon valta- maantien rakentaminen oli juuri käynissä Salmijärven ja Yläluostarin välillä ja oli edistynyt niin pitkälle, että varovasti ajaen voitiin päästä kuorma-autolla kulkemaan Salmijärveltä Mannajoelle, mutta siitä eteen-päin oli noin kilometrin verta aivan koskematonta maastoa.

Sen jälkeen alkoi taas ojitettu ja tasoitettu, mutta sorittamaton maan-tienpohja. Olin saanut kuulla, että Mannajoelle oli määrä tulla kuoma-auton iltapäivällä tuomaan maantientekijoille ruokatarpeita ja että se läh-tisi sieltä takaisin Salmijärvelle kello 5 iltapäivällä. Sellaista tilaisuutta päästä pitkiä taipaleita autolla ei mielellään jätä käyttämättä ja niinpä päätin koettaa päästä sanotuksi kellonlyömäksi Mannajoelle.

Venäläiset sotavangit rakentavat autotietä, "Ikuista tietä", Petsamosta Nurmensättiin 16.10.1943, joka on kauttaaltaan kallioon louhittava Kuva: Sot.virk. Reino Rinne. / SA-kuvat.

Minulla ei tosin ollut kokemusteni nojalla juuri erittäin korkeita ajatuksia Petsamonvuonolla löytyvistä ajopeleistä eikä hevosista, mutta päätin sit-tenkin turvautua niihin säästääkseni itseäni aikomalleni voimia kysyvälle jalkamatkalle Suonikylän kolttametsiin. Lähdin siis jo aamulla hakemaan sellaisia.

Olin aikaisemmin ajanut pitempiä ja lyhyempiä matkoja petsamolaisilla ajopeleillä ja tullut huomaamaan, että niitä oli vuonon kylissä ainakin kolmet: vanhat kahden istuttavat linjaalirattaat, jonka linjaalit olivat löyh-tyneet, luostarin linjaalittomat nelipyöräiset vankkurit ja erään kauppiaan kaksipyöräiset linjaalittomat rattaat, joissa akselin päällä oli tavallinen lantakori (tosin puhdas) ja korin laitojen päälle köytetty istuinlauta.

Näistä ajopeleistä jätin heti laskuista pois luostarin vankkurit, etupäässä sen vuoksi, että niitä oli aina vetämässä luostarin lihava hevonen, joka ei hyvällä eikä pahalla ottanut ainoatakaan juoksuaskelta ja jonka käve-lykin oli äärimmäisen hiljaista. Lähdin siis tiedustelemaan noita kahta muuta. Mutta sain kuulla, että linjaalirattaista oli toinen aisa poikki ja toi-nen linjaali samoin vialla, joten niitä ei voinut saada käytettäviksi. Lanta-rattaitten omistaja taas ilmotti, ettei hänen hevosensa mitenkään voi si-nä päivänä joutaa kyytiin eikä hän luovuta rattaitaan muitten käytettävik-si.

Aika kului ja kun ei isaimmaksi ottaa matkalaukun selkääni ja pyssyn olalleni ja lähteä jalkaisin astelemaan tuota 25 kilometrin taivalta Man-najokea kohden. Mutta kun hiestä märkänä saavuin Mannajoelle, oli au-to 5 minuuttia aikaisemmin lähtenyt. Olin siis myöhästynyt.

Tiesin, että pimean tuloon oli aikaa enää vähän yli tunnin. Ylaluostarille oli takaisin mennen matkaa 10 kilometria, mutta sellaista hukkavai-vaa en halunnut nähdä. Salmijärvelle mennessa oli lähin majatalo Ku-vernöörinkoskella ja sinne oli matkaa yli 25 kilometria, enkä mielinyt läh-teä pimeassä vaeltamaan asumattomalle, tuntemattomalle taipalelle.

Siinä Mannajoen rannalla oli hirsista rakennettu maantietyömiesten kämppä, ja kun tiesin, että siellä ainakin on lämmin yomaja ja katto pään päällä, päätin yöpyä sinne. Sisään astuessani ei huoneessa ollut paljon väkeä. Vasemmalla ovesta hääräili kämpän keittäjätär pannujensa ja kattiloittensa ääressä pienen hellan luona ja tuoksui sieltä sieraimiin ruokahalua kutkuttava paistetun silavan haju.

Lähellä olevan keittäjättären pöydän ääressä istui kaksi kohtalotoveriani, keski-ikäinen nainen ja nuori tyttö, jotka kumpikin olivat matkalla Salmi-järvelle, mutta olivat myöhästyneet autosta. Ovesta oikealle oli etualalla suurempi pöytä ja sen ympärillä joka puolella pitkät penkit, nähtävästi miesten ruokailua varten.

Huoneen takaosassa olivat miesten makuulaverit kahdessa kerrokses-sa. Kämpän suuruus oli noin 8X6 metriä ja siinä kerrottiin majailevan vä-hän yli 50 miestä. Illan hämärtyessä alkoivat kämpän asukkaat vähitel-len kokoontua majapaikkaansa. Jokainen katseli syrjäsilmällä suojelus-kuntalaispukuani, mutta huomasin heti, että useimpien katse todisti ys-tävällistä ja myötämielistä mielialaa ja se huomio herätti minussa täydel-lisen turvallisuuden tunteen.

Useimmat kömpivät suoraan laverilleen odottamaan ruuan valmistumis-ta, mutta muutamat istahtivat pöydän ääreen ja ryhtyivät lukemaan siinä olevia sanomalehtiä, Rovanientä ja Pohjan Voimaa. Huomiotani herätti siinä eräs synkännäköinen roteva mies, joka koko ajan oli minua katsel-lut peittelemättömällä vihalla, aivan kuin olisi ajatellut: tarvittiinko tuota-kin täällä vielä. Mies sieppasi Pohjan Voiman käsiinsä ja alkoi sitä lukea, luoden silloin tällöin yli sanomalehden synkkiä katseita minuun.

Muutamat muut tulivat viereeni istumaan ja ryhtyivät kanssani juttele-maan tiedustellen, millä asioilla minä oikein täällä kuljen. Vastasin heille, että olen tullut katselemaan näitä Petsamon hyviä ja huonoja paikkoja. Eräs vanha työmies hymyili siihen ja arveli, että kyllä niitä hyviä paikkoja taitaa täällä Petsamossa olla hyvin vähän.

Pohjan Voiman lukija katsoi myös hetken otolliseksi puuttua keskuste-luun, laski lehden pois ja sanoi painokkaasti:

- Työmiestä täällä ainakin pidetään niinkuin sikaa lätissä. Työmiehen mukavuudesta ei pidä huolta valtio eikä herrat eikä narrit.

Mies olisi luultavasti vielä jatkanutkin mielenpurkauksiaan valtiota ja her-roja vastaan, mutta ylemmältä laverilta kuului kiukkuinen ääni sanovan:

- Eihän meitä ole kukaan pakottanut tänne tulemaan. Itsehän olemme tänne tulleet ansaitsemaan rahaa. Eikä sinuakaan ole kukaan tänne käskenyt. Jos sinun on paha täällä olla, niin mene helvettiin, äläkä aina ole siinä marisemassa.

Sellaiseen suorasukaiseen kehotukseen oli vähän vaikea löytää vas-tausta ja mies otti uudelleen Pohjan Voiman ja ryhtyi jatkamaan keskey-tynyttä lukemistaan.

Matkalla Petsamoon v. 1930. Kaskamatunturilla lähellä Petsamoa. Kuva: Åström, Bernhard. / finna.fi

Ruoka kannettiin pöytään ja saatuani keittäjättäreltä kuulla, että sitä on riittämään asti minuakin varten, käytin tilaisuutta tyydyttääkseni ruoka-haluni kämpän keittiön tuotteilla. Minulla oli lujan kävelymatkani jälkeen tuima nälkä ja pöytätoverini katselivat peittämättömällä mielihyvällä, minkälaisella vauhdilla kuluivat minun kupistani ensin silava ja perunat ja sitten hedelmäkeitto.

Maksettuani kiittelin vielä miesjoukon kuullen keittäjätärtä siitä, että hän täällä vaikeissa oloissa pystyy laittamaan miehille näin hyvää ja voima-kasta ja maukasta ruokaa. En luule, että se kiitos oikein miellytti sitä Pohjan Voiman lukijaa. Ruuan jälkeen tuli yksi miehistä luokseni ja ky-syi, - enkö haluaisi tulla nukkumaan hänen laverilleen. Itse hän kyllä tu-lisi toimeen joko penkillä tai pöydällä.

Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksestaan, mutta lisäsin, etten sitä voi ot-taa vastaan, koska tiedän, että hän itse tarvitsee täyden levon seuraa-van päivän raskasta työtä varten. Mitä minuun tulee, osaan sikeästi nuk-kua istuallani nojaten kyynärspäällä pöytään, pää käden nojassa. Kysyin samalla mieheltä, onko heillä jokaisella oma vakinainen makuupaikka, johon sain vastaukseksi:

- Tietysti meillä jokaisella täytyy olla oma pilttuu, tappeluhan tällaisessa sakissa muutoin tulisi joka ilta.

Kysyin vielä, - säilyykö täällä hyvin kaikkein tavarat, kun joukkoon tulee paljon vallan tuntemattomiakin miehiä. Mies katsoi minua tiukasti silmiin ja vastasi:

- Varmasti säilyy. Tässä alkukesällä katosi eräältä mieheltä selkäreppu. Mutta mies nousi kivelle kämpän ulkopuolella ja julisti siitä ympärille ko-koontuneille työtovereilleen;

- Jollei se selkäreppu tule yhden tunnin sisällä entiselle paikalleen, niin se mies, joka sen on ottanut, nyljetään elävältä. - Huolimatta uhkauksen mahdottomuudesta oli se tehnyt vaikutuksensa, sillä ennen kuin tunti oli kulunut, oli reppu tuotu takaisin ilman että sieltä oli mitään poissa. Mies lisäsi luulevansa, että repun oli ottanut eräs vuonon karjalainen, joka parin päivän kuluttua tämän tapauksen jälkeen lähti pois työpaikalta.

Auton huoltoa Petsamon tiellä 1.4.1940. Kuva: SA-kuvat.

Näköala Petsamoon johtavan tien varrelta.

Aterioituaan kiipeävät miehet kukin makuupaikalleen, keittäjätär ja mat-kustavat naiset rupeavat maata hellan viereen laattialle ja minä otan le-poasentoni pöydän ääressä ja nojalla. Kynttilät sammutetaan ja 5 mi-nuutin kuluttua ei huoneessa kuulu muuta kuin makaajain syvää hengitystä.

Aamulla kello 4 aikaan herään pieneen kolinaan. Vanhempi matkusta-vista naisista on noussut polvilleen ja kopeloi tuolilla olevan hameensa taskuja tulitikun valossa. Tahtoo varmaankin katsoa kelloa, ajattelen mi-nä. Mutta mitä vielä. Ennenkuin arvaankaan, ilmestyy rouvan käteen muutaman tuuman mittainen piipunnysä, se ladataan täyteen ja tyyty-väisenä painuu piipun omistaja tilalleen vedellen sakeita henkisavuja.

Mutta jo herää valpas keittäjätarkin ja ryhtyy kahvinkeittopuuhiin. Miehet niinikään heräävät yksi toisensa perästä ja pian on kämpässä ja sen ympäristössä kuhinaa niinkuin muurahaispesässä. Ilmestyypä näkyviin se eilinen Pohjan Voiman lukijakin ja sanoo ulkoa sisään tullessaan:

- kyllä on tässä kämpässä semmoinen haju, ettei tahdo päästä ovesta sisään. Mitähän laki semmoisesta sanoo” (vilkaisten samalla riitaa haas-tavasti minuun).

Vastaan siihen levollisesti:

- Ei laissa puhuta hajusta mitään.

Laverilta kuuluu pilkallinen naurun hihitys. Mies kääntyy julmistuneena minuun päin ja sanoo:

- Mutta täytyy työmiehelläkin sentään olla asunnossaan riittävästi kuu-tioita.

En ennätä mitään vastata, kun laverilta kuuluu sama ääni kuin eilen illalla:

- Lykkää ovi auki, perkeleen kränä, niin saat kuutioita niin paljon kuin tahdot.

Kahvit juotuaan ja vähän voileipää haukattuaan alkavat miehet, joista suurimmalla osalla on urakkatöitä, painua ulos työmailleen ja kämppä tyhjenee vähitellen. Matkustavat naiset eivät halua lähteä eteenpäin en-nenkuin iltapäivällä, jolloin kuorma-auto taas tulee Mannajoelle.

Minua sitävastoin ei haluta jäädä sinne koko päiväksi maleksimaan ja senvuoksi otan kamppeeni, kiitän kämpän keittäjätär-emäntää kaikista puuhistaan ja lähden astelemaan kohden Kuvernöörinkoskea.

Mutta ensimmäisessä tienkäänteessä seisahdun ja käännyn vielä katse-lemaan viime öistä suojapaikkaani, joka siellä niin vaatimattomana sei-soo kohisevan Mannajoen rannalla. Muistelen samalla sitä känsäkou-raista joukkoa, joka kyllä on tullut tänne napapiirin takaiselle työmaalle vain ”ansaitsemaan rahaa”, jolla ei yöpaikoissaan aina ole ”riittävästi kuutioita” ja jonka puhetapa on kaikkea muuta kuin hiottua, mutta joka sittenkin tavallaan toimii etujoukkona tuomassa suomalaista sivistystä Jäämeren rantamille.