Kaiku v. 1888:

Nils Petter Loukinen. joka kertoi tämän matkan vaiheet, oli lautamies Kittilässä yli 30 vuotta; sai härastuomarin arvon ja Keisarilta rintarahan. Kuoli 71 vuoden iässä, 18 päivänä Maaliskuuta 1888.

Erämaassa.



Ei taida muualla koko asutussa maailmassa löytyä niin yleisöltä tunte-mattomia seutuja kuin Suomen Lappi. Näyttää siltä kuin yleinen mielinpi-de tästä kaukaisesta maasta ja sen toisistaan hajallaan asuvista asuk-kaista tuskin olisi muuttunut vuosisatojen kuluessa. Vielä löytyy siellä täällä Suomessa kansalaisiamme, jotka pitävät lappalaisia epäluulon alaisina noita ja velhovoimasta, ja kuvaavat Lapinmaata ikuisena lumen ja jään peittämänä tunturimaisemana, jossa tavallisten ihmisten on mah-doton toimeen tulla.


Jos sattuisivat näkemään tämän isänmaamme pohjoisimman osan va-loisena kesäaikana, jolloin aurinko unhottaa laskuansa, jolloin joka pen-sas, joka mätäs, joka tunturi on täynnä kauniita kasveja, jotka ihanilla kukillaan täyttävät keveän ilman hyvänhajusella tuoksullansa, voisivat kohta erehdyksensä huomata.


Pohjalainen löytäisi Muoniossa, Kittilässä ja Sodankylässä kotiseutuaan muistuttavia virtoja, koskineen ja nivoineen. Ainoastaan tuo Pohjanmaan laaja tasanko ei olisi nähtävänä, sillä vuoret ja vaarat, jopa valkeapäiset tunturitkin pakoittaisivat hänet myöntämään että kauneus on täällä moni-kaltaisempi kuin muualla.


Savolainen löytää Inarissa kotimaansa ihanuuden kuin soutelee noilla tuhausilla salmekkeilla kauniitten saarien ohitse. Karjalainen näkee Te-non varrella Utsjoessa yhtä jylhät kalliot kuin ne jotka kotonansa hänen näköpiirinsä rajoittaa. Jok'ainoa suomalainen tulisi tuntemaan tämän kaukaisen maiseman olevan osan meidän isänmaastamme.


Aniharvoin sattuu että olisivat tilaisuudessa tätä kaikkia nähdä, koska matka tänne on melkein mahdoton, kuin kulkuneuvot ovat saman kaltai-set kuin satoja vuosia taappäin; ei monilla ole halu tiettömille taipaleille joutua.


Kumminkaan ei Lapin erämaa jää aivan käymättä henkilöiltä eteläisim-miltä seuduilta. Päin vastoin on aikoja, jolloin kylät ovat täynnä vieraita, jotka isoissa laumoissa tulevat iltasella ja aamulla pitkittävät matkaansa, jättäen siaa uusille tulioille, viikoittaan on monessa talossa niin ahdas et-tä tuskin oma väki saa siaa kuin joka paikan on anastanut joukko väsy-neitä matkustajia. Vieraitten tulva uudistuu joka talvi helmi- ja maalis-kuun kuluessa, ja on varsinkin suuri katovuosina. jolloin köyhyys pakot-taa monet tuhannet jättämään tyhjää kotia hakeakseen eltuksensa muu-alta.


Nämä ihmisjoukot ovat täällä tunnetut nimellä"Lantalaiset", koska otak-sutaan olevan kotoisin seuduilta, joissa peltoa lannoittamalla viljellään.


Lapin kautta matkustavat Jäämeren rannikoille, jossa he kalastamisella usein ansaitsevat hyvän rahatienan niin että, kuin aika tulee kotia palata, tuovat monet sadat markat mukanansa; joskus kyllä sattuu niinkin huo-no saalis ettei lantalaiselle jää millä paluumatkan kustannuksia suorittai-si; mutta aina on jok`ainoa ruokansa ansainnut, sillä merikala on hyvä syödä ja helposti saatu, jos sen rahaksi vaihtaminen olisikin vaikea.


Niin kuin mainitsimme, tapahtuu vaellus Ruijan Jäämeren rannikoille tal-ven aikana, jolloin tie löytyy joka paikassa, sillä Lapinmaan hevoinen - poro - kyllä pääsee kulkemaan lumessa, ja pohjoispakkanen on rakenta-nut siltoja jokien ja järvien ylitse. Kellä vaan varoja on tilaa porokyydin, jota aivan helpolla saa; mutta löytyy niitäkin, jotka eivät sitä voi. Heidän täytyy sentähden sivakoilla hiihtää läpi monta peninkulmaa pitkiä talot-tomia erämaita, vetäen perässään kelkan, jossa pienet lapset ovat ryy-syihin käärettyinä pärevasussa. Ei suinkaan liene helppo vanhimmilla, varsinkin kuin tavallisesti ruoka on vähässä ja lapsilla sekä nälkä että kylmä; ja tämä surkea matkustaminen kestää viikkokausia ennen kuin ehtivät perille ja pääsevät työhön ja kalapadan eteen.


Vuosisatoja on suomalaisten vaellus Jäämeren rannikoille kestänyt, eh-kä nykyiset kalastusretket ottivat alkunsa noin 30 eli 40 vuotta sitten; ajan kuluessa on sinne aina joku jäänyt niin, että nyt on enin osa asuk-kaista koko Jäämeren rannikoilla selvää suomalaissukua, ja vuosi vuo-delta lisääntyy tämä, kuin monet lantalaisista jäävät ennemmin sinne ikuiseksi, kuin kärsivät ne kovat vaivat ja vastukset, joita paluumatka kotimaahan tarjoo.


Kuvataksemme jonkun pienen osan niistä tuhansista vaivoista ja hen-gen vaaroista, jotka kohtaavat kansalaisiamme, kuin Jäämeren ranni-koilta takasin pyrkivät omaan kotiinsa, tahdomme tässä kertoa joitakuita tositapauksia, joita olemme sattuneet kuulemaan näihin matkavaivoihin osaaottajilta. Ehkä he lukioille tuntuvat kovin yksitoikkoisilta ja vähin hu-paiselta etteivät ansaitse mustetta ja paperia, joka siihen on tuhlattu, mutta pyydämme kärsivällisyyttä. Aikomuksemme on vähäisen tutustaa kansalaisemme Lapinmaan kurjiin oloihin, toivolla, että jotaan tulisi teh-dyksi poistaakseen jonkun osan niistä vaivaloisuuksista ja hengen vaa-roista, joita ihmisten täällä makustaessa täytyy kärsiä ja joihin moni on sekä henkensä että terveytensä heittänyt kuin ovat vieraalta maalta ko-tihinsa palanneet.


Joka pitäjässä, ympäri koko Oulun lääniä ja myös muissa seuduissa Suomen maata löytyy monta henkilöä, jotka voivat todistaa kertomuk-semme todellisuutta, sillä he ovat melkein samanlaista itse kärsineet.

Kittilä nähtynä Sandmanin talon ikkunasta v. 1859. Piirtäjä Paul, Hermann. Kuva: Museovirasto.

1.

Vuonna 1856, kuin suuri köyhyys oli koko Suomen maassa lähti muitten muassa talokas Petter Loukinen köyhästä kodistaan Rastijärven rannal-la Kuivasalmen kylässä Kittilän pitäjässä, isolle perheellensä elatusta hakemaan, ja matkusti sitä varten Jäämeren rannikoille. Siellä onnistui hänen kolmen ja puolen kuukauden kestävällä kovalla ja vaarallisella työllä, kalastamisella meressä, saada hyvän tienan, että oli joku määrä rahoja säästössä kuin aika tuli palata kotimaahan maanviljelystyöhön.


Vesisaaren kaupungista matkusti Loukinen veneellä Näytämö-vuonoon, josta on maamatka Suomeen. Silloin ei vielä päässyt Inarinjärveä kulke-maan, koska sen aikuiset lappalaiset olivat kovin arkaluontoiset, että pa-kenivat lantalaisia, peljäten niitä rosvoiksi ja karkulaisiksi. Ei he koskaan uskaltaneet tuoda venettä lantalaisille, päin vastoin kätkivät kaikki kulku-neuvonsa ja juoksiva itse metsiin milloin vaan outoja ihmisiä näkivät.

Vesisaari eli Vadsö eli Čáhcesuolu. Kuva: Suomen Kuvalehti no 32. 15.04.1874

Maisema Vadsöstä eli Vesisaaresta. Kuva: Curt Fircks, 1905. GTK.

Loukinen ja kahdeksan hänen toveriaan päätti jalkasin kiertää Inarinjär-veä ja alkoi astuskella pitkin Näytämöjokea tullakseen lijärvelle. jossa sanottiin löytyvän lappalaistalo.


Varustettuaan itselleen evästä alkoivat miehet, takka hartioilla, tunkeu-tua Lapin tuntemattomiin erämaihin. Keliriitto oli pahimmillaan, sillä tal-ven lumi peitti melkein kaikki paikat märillä, sulamaisillaan olevilla kiok-silla, joita piti läpi kahlata; pälvipaikkoja oli aivan vähäisen siellä täällä. Kylmän tuulen ohella satoi vettä ja lumiräntää, vesittäen kulkioita ylhääl-tä niinkuin kinokset alhaalta käsin.


Toisena päivänä sattui tunturioja vastaan. Tamä oli yli mentävä, mutta kuinka? Läheisyydessä ei löytynyt puita, joista olisi saatu lautta, ja tulvis-saan oleva oja oli syvä läpikahlata. Eivät miehet takaisinkaan ruvenneet palajamaan; yli täytyi päästä jollain keinoin.



Rohkein miehistä hyppäsi kiveltä kivelle ja onnistuikin häneltä päästä toiselle rannalle. Muut tetivät samoin, ja monen vaivan jälkeen tulivat kaikki ojan yli, mutta likomärkinä olivat he joka ainoa. Nyt olisi iso nuotio ollut sangen tarpeellinen, mutta hongat ei kasva tunturilla eikä muuta-kaan polttoainetta löytynyt, siis täytyi astumisella koettaa takaisin saada jääkylmässä vedessä haihtunutta lämmintä.


Monta päivää kesti jalkamatka ja ehkä se oli vaikea ja vaivaloinen tulivat miehet kumminkin toimeen niin kauan kuin ruotavarat kestivät, mutta vä-hitellen alkoi eväs lähestyä loppuansa ja toista ei ollut saatavissa. Kan-tamistakat olivat jo paljon keveämmiksi käyneet, mutta ei siitä helpotusta ollut; päinvastoin tuntui kahlaaminen märässä lumessa kylmän vastatuu-len tuottamasaa räntäsateessa vielä vaikeammalta kuin nälkäkin yhtyi muihin vastuksiin.



Kauan oli jo odoteltu päästä lijärveä näkemään ja vihdoin viimein vivah-teli siintävä selkä kaukaa puitten läpi ja tämä näkö antoi väsyneille uudet voimat, kun toivo oli kohta päästä taloon katon alle ja ruokapöydän ää-reen.


Talo ei ollutkaan helposti löydetty. Miehet astuivat astumistaan, mutta kuin jättivät joenrantaa sattuivat menemään kovin syrjään eivätkä huo-manneet erehdystänsa ennenkuin olivat eksyneet erämaahan. Järvi oli kadonnut näkyvistä, ja kosta taivas oli pilvissä eivät saaneet suuntaa missä päin pohjoinen ja etelä oli. He kulkivat ja tutkivat mutt'eivät enää löytäneet takaisin omia jälkiä, sillä lumisade peitti ne. Voimat loppuivat ja ruoka oli jo päiviä sitten ollut kaikki. Itku pääsi isoilta miehiltä kuin ei ollut muu tarjona kuin nälkään nääntyminen jos ei kolkko tuuli ennemmin eh-tisi kylmentää heidät kuoliaiksi Lapin paljailla tunturilla.

seitakivi Iijärven rannalla v. 1932. Kuva: Thaer, Günther, kuvaaja. / Museovirasto.

Yhdeksän uupunutta miestä makasi erämaassa. Ajatukset lensivät ko-tihin, jossa vaimot ja lapset odotlivat isää tulevan rahojensa kanssa poistamaan kurjuuden joka koko pitkän talven oli asunut taloissa ja mö-kissä. Isä parka oli kaukana; hänestä ei enää ollut apua; nuo vaivalla ansaitut rahat, jotta olisivat tuottaneet avun kotiin, jäävät tänne; jos niitä joskus löydettäisikin, menisivät he ehkä tielle tietämättömille. Kotiväki tuskin saanee tietää minne isä joutui ja mikä hänen viimeinen kohtalo oli.



Synkkiin ajatuksiin vaipuneina kuulivat äkkia kaukaisen äänen, joka tuot-ti heille uuden toivon. Tuulen päältä kuului rääkyminen. Se oli porovasan morina. Nyt he aloivat kiiruhtaa ääntä kohti ja onnistuikin heille päästä poroja näkemään. Näitten luona seisoi paimen, joka kovin peljästyi kuin näki 9 outoa miestä lähestyvän ja alkoi sentähden paeta minkä jaksoi. Miehet huusiva pyytäen hänet odottaa, mutta sen kiireemmin lappalai-nen pyrki pakoon.


Koska hänen saavuttaminen oli ainoa pelastuskeino alkoivat miehet juosta hänen jälestä. Vasta pudonneessa lumessa olivat jäljet helposti nähtävät, niitä myöten matkustavaiset seurasivat kunnes viimein tulivat taloon. Täällä otettiin heitä suurella pelvolla vastaan, koska lappalaiset ei voineet arvata muuta kuin, että nuo oudot metsänkulkiat olisivat ros-voja ja pahantekiöitä, mutta kun nämä sanoivat nimensä ja asiansa poistui turha pelko. Talossa tulivat miehet tilaisuuteen ostaa ruokaa, jos-ta heillä iso tarve oli kuin myös suojassa levähtää jota eivät vähimmän tarvinneet.



Kovasti rasitettuina monen päivän puutteista ja vaivaloisesta matkasta sairastui joku osa miehistä. Senpätähden päättivät kaikki viipyä talossa siksi kuin taas voisivat kaikki yhdessä seurassa pitkittää kulkunsa. Vii-mein päästyä perille sairastui Vilho Luusua Sirkan kylästä Kittilässä ja tuli elinajaksi vaivaiseksi.


Nils Petter Loukinen. joka kertoi tämän matkan vaiheet, oli lautamies Kittilässä yli 30 vuotta; sai härastuomarin arvon ja Keisarilta rintarahan. Kuoli 71 vuoden iässä, 18 päivänä maaliskuuta 1888.

Purjevene Inarijärvellä 1902. Vanha lehtikuva.

2.

Vuonna 1867 kevätkesällä palasi Juho Loukinen Ruijasta, jossa hän yn-nä monet sadat muut suomalaiset oli ollut rahaa ansaitsemassa kalasta-misella. Näytämössä tapasi Loukinen suuren joukon lantalaisia, jotka jo pari viikkoa olivat odottaneet jään lähtöä Inarijärveltä, että pääsisivät ve-neellä kulkemaan Kyrön kylään eli Inarin kirkolle, josta voisivat jalkasin pitkittää kotimatkansa.



Noin 50-60 henkeä olivat jo lähteneet Tschuolisjärven rannalle, johon inarilaiset tavallisesti tuovat veneitä heti jään lähdettyä. Odottaen venet-tä olivat he saaneet kärsiä monet ilman vaiheet, sillä suojaa ei löydy minkäänlaista; taivaan kansi on ainoa katto. Kärsivällisesti olivat koetta-neet odottaa, kosk´ei muukaan neuvo auttanut, mutta kovin pitkäksi aika kävi. Varsinkin kuin ruoka alkoi loppua ja toivo päästä matkaan ei toteu-tunut.


Kolmekymmentä miestä päätti kiertää Inarin järveä ja lähtivät Tfchuolis-järveltä pitkin rantoja kulkemaan, toivossa päästä Partakko nimiseen ta-loon, johon sanottiin olevan noin 4 eli 5 peninkulmaa. Yhä odottamaan jääneet lähettivät 8 miestä noutamaan uusia ruotavaroja. Nämä tulivat Näytämöön samaan aikaan kuin Loukinen sinne Vesisaaresta saapui.


Kuullen heiltä mimmoinen kurjuus oli tavannut niitä, jotka varhemmin oli-vat menneet Tschuolisjärvelle ja että iso Inari vielä oli jääpeitossaan eikä toivoakaan kohta sen yli veneellä päästä, päätti Loukinen ynnä muut, yhteensä 32 miestä, kävellä pitkin Näytämöjokea lijärvelle ja sieltä Kaa-masen kautta postipolulle. Seuraavana aamuna lähtivät matkaan seura-ten jokirantaa ja kahlaten kinoksissa ja vesilantoissa. Toisena päivänä tuli yhtä lukuisa miesjoukko heitä vastaan metsässä.

Suolisjärven järvenpäätä v. 1909. Kuva: Väinö Tanner. / GTK.

Näissä aivan asuttomissa erämaissa ani harvoin saa ihmisiä tavata, sen tähden nyt hyvin kummastutti jokaista kuin toisiansa kohtasivat.

- Hyväää päivää! tervehti Loukinen vastaan tulijoita.
- Lieneekö niinkään hyvä? vastasi eräs näistä, - kun jalat peräti puuttu-vat tässä alituisessa kahlaamisessa ja täytyy kuljeskella edes takaisin niinkuin ennen Israelin lapset korvessa.
- Minne oletten matkalla?
- Partakkoon, vastattiin, - kolme päivää olemme jo kulkeneet ja mieles-tämme monta peninkulmaa päivässä mutta eihän tuo 4 eli 5 peninkul-man taivat koskaan lopu.
- Ei olekaan kumma jos ei lopu, kun noin kuljetten. Partakko on selän-teen takana ja oletten käyneet aivan väärään. Me ai'omme mennä lijär-ven ja Kaamasen kautta. Te kyllä etten koskaan saavu Partakkoon kos-ka kerran olette noin oikealta suunnalta eksyneet.


Vastaan tuliat olivat samat, jotka kahden viikon turhan odotuksen jäl-keen olivat lähteneet Tschuolisjärveltä Inaria kiertämään. Eräät heistä yhtyivät nyt niitten kanssa, jotka pyrkivät lijärvelle, mutta enin osa pitkit- ti matkansa päästäkseen Partakkoon. Sinne he eivät koskaan saapu-neet. Kuljettuaan koko viikon erämaassa kostuivat he viimein takaisin Näytämöön, jonne he tavallistata polkua myöten olisivat ehtineet päiväs-sä. mutta kuin länteen pyrkivät ja itään tulivat on ymmärrettävä, että tur-hia askeleita siinä astuttiin.


lijärveen menevät erkaantuivat Partakkoon pyrkiväisistä ja pitkittivät matkaansa. Heillä oli Näytämöjoki oppaana. Niin kauan kuin he sen laaksoa seurasivat eivät tarvinneet pelätä eksymistä, mutta oli monta mutkaa tehtävänä kosk'ei joki suoraan juokse. Opaika niminen sivujoki oli tulvillaan, siinä tuli kahlaaminen. Monen päivän kulku pehmeässä lu-messa oli jo miehiä kastellut etteivät märemmiksi voineet tulla jos jo-keenkin astuivat. mutta kolkolta tuntui kumminkin tuossa jääkylmässä virrassa kulkea varsinkin koska täytyi hyvin hitaasti astua ja tarkoin ha-kea jalansiaa ettei kosken virtaava vesi sais ryöstää kahlaajaa mukaan-sa.

Aatu Tooli kompastui ja samassa otti kosti hänet valtaansa ja vei miehen muassaan. Kuolema oli tarjona kosk'ei saattanut veden voimaa vastus-taa, eikä kukaan voinut rientää avuksi. Siinä missä koski korkealla pu-touksella laski järämään oli iso kivi, joka onneksi sattui miehen eteen, ja ponnistamalla viimeisiä voimiaan seisahtui Tooli sille: hetkisen vielä kos-kessa kuljettua olisi hän joutunut putousta alas menemään, jolloin epäi-lemättä järämä olisi hänet niellyt ja tuonelan majoille vienyt.


Kivellä Aatu henkensä pelasti, mutt'ei hän siinä voinut kauaksi eloon jää-dä, sillä läpimärkänä kuin oli alkoi kylmä tuuli hänet kovin jäähdyttä-mään. Avutta oli mahdoton maalle tulla, koska jo oli täytynyt panna kaik-ki voimansa kilvelle päästäkseen, ja vaikea oli siinä itsensä kiinni pitää. Mahdottomalta näytti hänelle avuksi mennä, mutta vielä mahdottomampi oli häntä siihen jättää, varmaa kuolemaa odottamaan. Ei ollut pitkä miet-timisen aika, sillä miesparka voi minä hetkenä hyvänsä irtautua kiveltä ja pudota kuohuvaa koskea alas järämään, jolloin ei enää mikään apu olisi auttanut.


Loukinen löysi kangen jonka avulla hän, pistäen sen virran pohjaan ja pitäen sitä turvanansa ettei koski pääsis hänet ryöstämään, kahlasi liki kiveä, ojensi kätensä Aatulle ja sivalsi hänet kiveltä jokeen ja veti vähi-tellen rantaan. Muut olivat vastaanottamassa ja tarjosivat apunsa. Tooli oli pakkasessa aivan tantistunut ja piti hieroa ennenkuin jälleen voi mui-ta seurata eteenpäin; heikko ja kipeä oli hän kauan aikaa.


Niin kuin jokainen muistanee oli 1867 vuoden talvi sangen pitkä. Monta aikkaa kärsittyä pääsivät miehet viimein lijärven taloon ja sieltä läpi metsän Kaamasjoelle, mutta kuin tulivat Vastusjärvelle oli tämä niin kuin myös Muddusjärvi ja Paatari jäässä, että täytyi rantavesiä kulkea niitten ympäri.

Paadarjärvi. Kesä 1931. Kuva: Erkki Mikkola. / GTK.

Tuonkaltainen on kulku monessa paikoin Suomen Lapissa. Onnen kä-dessä on pääseekö hengellä perille vai eikö. Ei talot ole tiheässä, ja tiet. jotka vievät paikasta toiseen, ovat enimmiten samassa kunnossa kuin Luojan kädestä ovat lähteneet. Joskus on joku hyväntahtoinen ihminen pilkoittanut tien suuntaa, josta kyllä jo apu on: mutta pilkat eivät kauas näy eikä monta vuotta kestä.


Sattumasta ja hyvän onnensa tähden ovat monet voineet kulkea Lapin erämaitten läpi ja vaivojen kärsittyä taas ihmisten ilmoille päässeet. Pu-hutaan myös monesta, jotka ovat, niin kuin yllä kerrotut miehet, koetta-neet jalkaisin kulkea korpea ja soita, mutta heistä ei ole sen koommin mitään kuulunut sen jälkeen kuin ovat matkansa alkaneet. Jos olisivat jonne tunne syrjään menneet ja sieltä jollaan tavalla onnistuneet pelas-taa henkensä, ei ole tunnettu, vai ovatko erämaahan uupuneet ja siellä kuolinvuoteensa löytäneet, sen tietää ainoastaan Jumala ja ehkä myös korven hukat, ahmat ja muut pedot.


Loukisen yllä mainittu ihmisrakas työ ovan henkensä vaaralla pelastaa Aatu Tooli uhkaavasta julmasta kuolemasta kivellä Opakkajoen kuohu-vassa koskessa ansaitsee kiitoksen. Ei sitä olekaan vielä millään muulla tavalla palkittu.

Aaron Vartiaisen talo, taustalla kolttalappalaisten asuntoja, oik. Näätämöjoki ja Könkään koski 24.08.1920. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

3.

Perttulin jälkeen vuonna 1867 käveli 19 miestä, jotka koko kesän olivat olleet Ruijan Jäämeren rannikoilla saidan pyynnössä, Näytämävuonosta Suomeen käsin. Matka tehtiin sitä polkua myöten, joka tuhansien lanta-laisten kengät ovat kuluttaneet hieta- ja rämemaahan, ja joka myös kivi-sillä kallioillakin tuntuu, koska sammal on kulunut ja melkeenpä ettei ku-ru ole syntynyt kivien koviin kylkiin. Ei tämä polku hyvä ole eikä varma; helposti siitä syrjään mennee, mutta kuin monta on samassa seurassa onnistuu tavallisesti jokaisen toisten avulla löytää oikea suunta.



Vaivaloinen matka on, mutta kuin monen kuukausien perästä taas omaan maahan ja omaan kotihin palajaa ei pienet vastukset paljon pai-na ja täysi kukkaro poven taskussa tuottaa iloisia mieliä kuin tietää näillä kovasti ansaituilla rahoilla voivan estää tavallisen puutteen kotoa koko seuraavana talvena, kunnes taas aika lähestyy jolloin köyhyys pakottaa uudelle kalastusretkelle.


Yön levättyä nuotion ympärillä pitkittivät miehet aamulla matkaansa ja tulivat hyvässä ajassa Tschuolisjärven rannalle. Siellä ei ollutkaan venet-tä. Jäädä odottamaan veneen epävarmaa tuloa ei miellyttänyt, koska oli peljättävä, että vedet ehkä kohta alkaisivat jäätyä jolloin kulku Inarijär-ven poikki tulisi mahdottomaksi moneksi ajaksi. Päättivät sen tähden he-ti pitkittää kulkuansa siksi kuin löytäisivät ihmisiä, joitten avulla pääsisi-vät eteenpäin.



Kulkivat järven pohjoisrantaa pitkin. Kaitanen, ainoastaan joitakuita syliä leveä, kallioinen kannake erottaa tuon toista peninkulmaa pitkän Tsc-huolisjärven saman nimisestä lahdesta, eli vuonosta Inarijärvessä. Hä-märä alkoi jo ennen kuin miehet ehtivät sinne ja yhä vaivaloisemmaksi kävi kulkeminen, mutta kosk'ei mikään etu houkutellut sinne jäädä, ja toivo kuvaili mahdollisuuden kohdata ihmisiä likiseuduilla, jatkoivat mat-kaasa, koettaen onnensa kohtaloa tässä suhteessa Lapin autioissa.


Hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi ja puheeksi otettiin jo yönuotion valmistaminen kuin eräs Viipan Pekaksi nimitetty mies, kotoisin Armas-järveltä Torniojoen varrelta, sattui näkemään säkeniä jonkun matkan päässä. Hän huomautti asiasta toverilleen ja kaikki näkivät samoin. Ei Pekka voinut aavistaa, että nämä säkenet olivat viimeiset valkean osoit-teet, joita hänen silmänsä sai nähdä.



Kaikki kiirehtivät nyt pitkin rantaa siksi kuin tulivat liki sen paikan mistä nuo syysiltaa kaunistavat säkeneet nousivat. Pienen salmen toisella puolella oli lappalaisen hirsikota eräällä saarella. Ei se isolta näyttänyt; oli tehty kolmella eli neljällä hirsikerroksella nelinurkkaiseksi, joka seinä puolentoista sylen pituinen; hirsikerroksen päälle oli pystytetty heikom-pia puita, jotka ylempänä tulivat likitysten, jättäen kyynärän suuruisen rei'än josta savu pääsi nousemaan kodasta ulos. Seiniä vastaan oli laa-dettu sammalia ja turpeita ettei tuuli saisi joka suunnalta puhaltaa.


Miehet huusivat, pyytäen venettä, ja vanha Lapin ukko toi heille pienen ruuhen, joka ei kannattanut kuin viisi henkeä, mutta olikin silloin niin las-tattu ettei laita ollut kuin vähä toista tuumaa vedenpinnan yli. Neljä mies-tä nousi veneeseen ja Lapin ukko saattoi heidät saarelle. Yksi heistä pa-lasi ja toi neljä muita muassaan; sillä tavoin koettivat kaikki päästä sal-men yli.


Eräänä kertana istui veneeseen Isak Koljonen Torniojoen varrelta, Olli Saari Muoniosta, Kalle Liljala samasta, eräs tuntematon mies, joka oli sanonut olevansa Joensuun kaupungista ja sen tähden nimitettiin Joen-suun Kallaksi ja yllä mainittu Viipan Pekka. Tämä pani airon poikkipuo-len venettä ja istui sille. Keskellä salmea sattui aalto nousemaan airon lehden päälle, joka oli ulkona laidasta ja painahutti sen alas. Siinä enemmän kuin alus kesti; laita kallistui veteen ja vene oli samana hetke-nä kumossa.


Olli Saari, joka pysyi veden päällä, ui saarta kohden ja autettiin nuotta-upilla maalle. Koljosen Ollin onnistui kiivetä kumotun veneen pohjalle ja kulki, tuulen ja aaltojen kantamana, toiseen saareen, jossa veti aluksen maalle, tyhjensi sen vedestä ja meloi muitten luo. Viipan Pekka, Liljalan Kalle ja Joensuun Kalla, joilla oli laukut selässä, eivät päässeet rantaan vaan upposivat siihen, missä vahinko oli heidät kohdannut.


Muut miehet, nyt vaan 16 jälellä, kokoontuivat kodan ympäri tätä sur-keaa tapaturmaa mietiskellen. Kodassa ei ollut sijaa kuin noille kahdelle, jotka olivat hengenvaarassa olleet, muut kaikki menivät metsään ja istui-vat nuotion ympärillä ajatellen onnen kovaa kohtaloa, joka äkkiarvaa-matta oli temmannut kolme heidän tovereistaan tuonelaan.



Seuraavana aamuna löydettiin kaikki kolme ruumista 3 ½ kyynärän sy-vyydestä. Ei koko salmessa löytynyt syvempää vettä ja paikka, jossa oli niinkin syvä, oli aivan pieni. Jos vene olisi ehtinyt joitakuita kyynäriä etemmäksi, olisivat kaikki voineet pohjata.


Vainajien lakkaria läpi katseltiin ja heidän rahat otettiin talteen. Joka ruu-miin hautauskustannuksiin annettiin 5 speciä Norjan rahaa (noin 28 markkaa).


Lipon Lassen nimellä tunnettu mies ilmoitti olevansa kotoisin samalta seudulta kuin Joensuun Kalla vainaja, jonka tähden tämän rahat jätettiin hänelle Kallan sukulaisille vietäväksi. Jälestäpäin on huhu kertonut, et-tei Joensuun Kallan sukulaiset olisikaan niitä saaneet ja Lipon Lasse siis ollut veijari.



Nykyaikoin on eräs näistä matkustajista oikeuden edessä valalla vakuut-tanut, että josTschuolisjärven päässä olisi talo ollut, ylläkerrottu tapatur-ma, jossa kolme ihmistä heitti henkensä hukkumisella Inarin veteen, olisi helposti vältetty, sillä miehet olisivat taloon jääneet yöksi eli talon isän-nältä saatettuna tarpeeksi suurella veneellä tulleet järven yli vahingotta ja hengen vaaratta.


Eikö näitten kolmen kuolema ole välttävä uhri? Odotetaanko vielä enem-män ennen kuin Suomen valtio rakentaa majatalon Tschuolisjärven pää-hän? Talosta olisi iso apu niille monelle sadalle suomalaisille, jotka joka kesä Erkin päivästä alkaen aina Mikkeliin saakka vaeltavat Ruijan ran-nikoilta omaan syntymämaahan.

Järvenpään majatalo Inarin Suolisjärvellä v. 1904.. Kuva: J. H. Saarinen. / GTK.

4.

Kolmatta kuukautta olimme jo Ruijan rantoja soutaneet ja saaneet ko-koon hymänlaisen säästörahan koska turskia löytyi runsaasti meressä ja maksalla oli hyvä hinta. Alituinen auringon loiste todisti kesän olevan kä-sissä ja veti muistiin kotiseutumme, jonne jo odotettiin maanviljelystyö-hön. Aaltojen loiske alkoi käydä kovin yksitoikkoiselta ja halu teki omaan maahan, jossa ei saa nähdä muita aaltoja kuin kotivirtain kuohuvat kos-ket.


Päätimme siis pyrkiä paluumatkalle. Vesisaaren kaupungista pääsee päivässä Näytämövuonoon, jos ei kova vastatuuli venematkaa estä. Siellä löytyy taloja, joissa asuu entisiä suomalaisia, sinne vuosien ku-luessa asettuneina. Sinne tultua tapasimme useita muita lantalaisia ko-timatkalla. Enemmän kuin kolmekymmentä miestä olimme kuin seuraa-van päivän iltapuolella alotimme jalkapatikkaa Suomen rajaa kohden. Vaikeallainen polku monessa kohdin on, kosk´ei ole yritettykään tehdä se turvalliseksi eksymistä vasten, eikä pehmien jänkkien porrastamiseen eikä jyrkkien louhikkojen tasaamiseen.


Pitkän ajan oltua ankarain meriaaltojen kamppailussa, tuntee mielellään tanakan maan kenkäpohjien alla, ja kun kukkarossaan tietää löytyvän hyvät rahat, ei jätkä paljon perusta jos tie onkin epätasainen ja nevat ve-siperäiset. Hyvällä mielellä kävelee huonojakin teitä. Yösydännä rupe-simme levolle nuotion ääreen; joitakuita tiimoja levättyä pitkitimme mat-kaamme, kunnes puolenpäivän aikana tulimme Tschuolisjärven koillis-rannalle. Siellä löysimme kaksi venettä, jotka olivat syksyllä tuotu, ja siis talven maanneet lumikinoksen alla. Eräs Inarin lappalainen, joka oli seu-rassamme sanoi veneet olevan vasiten tuotu matkustavaisia varten ja saisimme ottaa jos pääsisimme niillä kulkemaan.


Siinäpä se olikin! Paksu jää peitti järveä, ainoastaan rannoilla oli sula noin parin, kolmen sylen leveydeltä. Isompaan veneesen astui kolmatta-kymmentä henkeä ja pienempään menimme yhdeksän. Siten aloim-me soutaa pitkin rantoja, kiertäen kaikki sopukat. Monessa paikoin esti jää soutamista, kuin ulottui rantakiville saakka; missä jää särettiin tavalla tai toisella, missä taas vedettiin veneet jään yli, jolloin aina joku, muitten suureksi hauskuudeksi, kasteli jalkojansa ja joskus enemmänkin, kun järven kavala peitto peitti kulkioita. Se, jota täänlainen onnettomus ta-pasi, ei suinkaan pitänyt sitä huvituksena, mutta valmis oli hänkin nau-ramaan kuin toiselle kävi samoin.



Emme olleet ehtineet kovin pitkän matkan kuin väsymys sauttoi ja pa-kotti koko matkueen maalle yövalkean ääreen. Seuraavana päivänä oli samanlainen työ edessä. Pääsimme hyvässa ajassa Tschuolisjärven toi-seen päähän ja olimme silloin lyhentäneet matkan peninkuormalla. Noin 14 eli 15 syllän leveä kalliokannake erottaa järven samannimisestä vuo-nosta isossa Inarissa. Tämän yli vedimme venettä miehissä. Julman lou-hikkoinen ja epätasanen se on, mutta kuin olimme niin monta vetäjää, eivät veneet paljon painaneet jos kuluivatkin kiviä vasten.

Inari oli myös jäässä. Samanlainen rantojen kiertäminen oli sentähden edessämme tänäänkin. Iltasella alkoi paksut pilvet nousta taivahalle ja lumiräntäsade tuli lisäämään kulkuvaivojamme. Ison lahden kierrettyä pääsimme erään niemen nokkaan, jossa löysimme suuren tervaskannon ynnä muita polttopuita. Näistä sytytimme valkean ja ryömimme kumottu-jen veneitten alle yötä vieltämään. Ei ollut tarpeeksi tilaa ruveta pitkäl-leen, täytyi meidän siis istua likitysten odottaen parempaa ilmaa. Väsy-mys voitti joitakuita, jotka torkkuen istuilleen saivat hetkisen unta, mutt´ei se paljon virkistyttänyt väsynyttä ruumista. Illan huviksi ja ajanvietteeksi alkoi yksi ja toinen muistella entisiä kulkumatkojansa näillä seuduilla; silloin saimme kuulla että, ehkä nykyinen matkamme tuntui vaikelta, oli matkat muilla olleet yhtä ja vielä vaivaloisemmatkin.


Mikko Veltanen kertoi:

"Kuin kerran tulin Ruijasta oli järvi jäässä niin kuin nytkin, mutt`ei ollut silloin vene ja eipä sillä olisi mitään tehnytkään kosk` ei sulaa löytynyt muualta kuin jokien luusuissa. Menimme jäisin ja kuljimme mitä vaan voimat myöten antoivat; emme joutaneet levätäkään koska pelkäsimme ett´ei eväämme ehkä riittäisi siksi kuin ehtisimme taloon. Joiltakuilta se jo loppuikin ja häädyimme panna kaikkein ruokavarat yhteen, josta sitten vähällä määrällä jaettiin pari kertaa vuorokaudessa. Jäät alkoivat ulom-pina käydä huonommiksi että pelkäsimme, kuin kova tuuli nousi vesi-sateen kanssa, ehkä joutua aivan eksyksiin eli jollekulle saarelle.


Kiiruhdimme sen tähden rantaan ja sinne päästyämme sytytimme val-kean, jonka ääressä nautimme levon ja söimme viimeset murut eväslau-kusta. Toivomme kohta päästä taloon johon sanottiin olevan aivan lyhyt matka; mutta voitten arvata hämmästyksemme, kuin äkkäsimme ole-vamme isolla saarella, jota kapea salmi vielä eroitti mantereesta. Sal-men jää oli niin heikko ett'emme yksikään uskaltaneet nousta sen pääl-le. Tämäpä vasta oli ikävä meille, joilla oli kova nälkä, mutta ruokavaroja puuttui, ei löytynyt rahtuakaan. Jos salmi olisi sula ollut, olisimme lautal-la helposti päässeet yli, sillä pitkiä petäjiä kasvoi paljon saaren rannalla. Mutta entäs nyt? Ei ollut aikaa ruveta odottamaan jäänlähtöä, sillä "en-nen kurki kuolee kuin suo sulaa."



Kaadoimme pitkiä puita, joita varovaisesti työnsimme jään päälle ja on-nistuimmekin niitä myöten kontata liki toista rantaa, mutta viimeinen osa oli hypättävä. Jälkimäinen meistä ei jaksanut hypätä tarpeeksi pitkältä ja upposi sentähden jään läpi veteen. Sieltä me muut miehissä haravoim-me hänet ylös. mutta surkean näkönen oli, kuin vesi valui hänestä. Kai-keksi onneksi oli Lapin talo likellä ja siinä saimme viettää monet pitkät päivät ennen kuin pääsimme matkamme jatkamaan, mutta hätäkö meillä oli kuin saimme ruokaa ostaa ja huo-neessa olla?


Kumma ettei kukaan ole ruvennut asumaan Tschuolisjärven päähän, Sii-nähän olisi yhtä hyvä, milt'ei parempikin asuinpaikka kuin missään muu-alla koko Inarijärven ympäri niin pellon kuin niityn suhteen, kalavesi olisi monta vertaa parempi, ja entäs se alituinen sisääntulo. joka olisi lantalai-silta? Mielellään jokainen maksaisi jos siinä katon alle pääsisi ja jos ruo-kaa saisi ostaa, eihän sitä silloin tarvitseisi Näytämöstä kantaa monen viikon eväät, onhan muutakin kantamista! Toistakymmentä autiopirttiä on kruunu rakentanut Lappiin, mutta Tschuolisjärven pää, jossa isoin lii-kento on, ja jossa useimmat kansalaisistamme ovat monasti hengen hä-dässä, siihen ei ole tupaa rakennettu eikä asukasta saatu. Onpa tuo melkeen kumma!"



Tähän lauseeseen me kaikki yhdyimme, sillä moni meistä oli jo useita kertoja matkustanut näillä seuduilla ja tullut kovasti tuntemaan ison puut-teen sekä lukemattomat vaivat ja kärsimykset sen tähden ettei suojaa löydy Tschuolisjärven rannalla, jonka vuoksi on täytynyt viettää monet kylmät yöt ja päivät taivaan kannen alla, saada nälkää ja kurjuutta kärsiä kuin ruokavarat ovat loppuneet ja toista ei ole ollut saatavissa.

Sota-aikana kuljetettiin Norjasta salaa viljaa Inarin hädänalaiselle väestölle ensin kantamalla poikki tunturien, sitten veneillä pitkin Inariin. Kuva esittää vilja-veneen kuljetusta kannaksen yli Suolisvuonolle. Kuva: Suomen Kuvalehti 28/1919

Hossan Mikko viritti tulen piipussaan ja alkot kertoa matkavaiheis-tansa.


"Tulimme kerran monta kymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia Näytämöstä Tschuolisjärven rannalle. Ilma oli kolkko ja lumiräntää sateli aika lailla, järvi oli jäässä niin kuin nytkin ja iso ihmisparvi oli jo pari vuo-rokautta odottanut rannalla tilaisuutta päästä pitkittämään kotimatkansa, mutta ei siitä ollut toivettakaan. Yöksi alkoi pakkanen kiihtyä yhä kovem-maksi, lapset parkuivat ja vaimot itkivät. Nuotiot paloivat kehnosti kosk'ei kuivaa puuta löytynyt tarpeeni ja lumiräntä uhkasi tulta sammuttaa. Nyt olisi nahkavaatteet olleet hyvät, mutta kukapa ruvennee turkkia ja peskiä kantamaan kun täytyy ottaa täysi takka ruokatavaraa ett´ei nälkään tar-vitseisi nääntyä.


Oli surkean surkea yö! Me miehet rupesimme yhteen myttyyn päällitys-ten, pysyäksemme mitenkuten lämpiminä. Vähän ajan päästä muutim-me niin että ne, jotka olivat peitteenä olleet, pääsivät muitten alle j.n.e. Ei sinä yönä tullut kenenkään silmiin unta, ja ei pienet lapsetkaan pysy-neet kuivina. En vihamiehellenikään soisi senlaista yötä. Kuinka monta kertaa me emme sinä vuorokautena suoneet, että talo olisi tällä rannalla ollut, jossa ies nuo vaimo-raukat ja pienet lapsi-parat olisivat saaneet katon alla kuivina pysyä. Löytyyhän noita autiopirttiä melkeen tiheässä täällä Lapissa, miksikä ei ole senlainen saatu tälle paikalle, jossa suurin tarve siitä aina on?



Seuraavana päivänä päätimme jättää tämän julman aution seudun ja pyrkiä ihmisiin. Enin osa kääntyi takaisin Näytämöön, vaan oli meitä kahdeksan henkeä, 7 miestä ja 1 vaimo, jotka astuske'imme pitkin ranto-ja kiertämällä päästäksemme Inarin kirkolle.


Tiina Salmijärven veli Rietrikki lupasi pahimmissa paikoissa auttaa sisa-rensa ettei nousisi kovin suuri hätä meille kaikille tuon tyttörievun täh-den. Seurueessamme oli kaksi veljestä Simon kirkolta. Näitä me koetim-me kieltää tulemasta meidän kanssamme, koska heillä oli kovin vähä evästä ja ei paljon rahaakaan, mutta tulivat kumminkin ; eihän heitä voi-nut väkisin estää.


Ken vaan on koettanut isoa Inaria kiertää, hän taitanee ikuisin muistaa sen retken vaivoja; ken sitä ei itse ole nähnyt, ei se ymmärrä eikä usko jos hänelle asiasta selvittää. Itse matkan pituus ei ole enemmän kuin 12-l4 peninkulmaa ja lappalaisten puheen mukaan löytyvät hyvät ja sileät maat erämaan läpi jos vaan menee jonkun peninkulman rannasta poh-joiseen; mutta. kosk'ei suunta ole pilkoitettu, ei sitä outo voi löytää.


Ei olekaan hyvä sinne mennä kuin eksyminen on tarjona ja kukaties minne sieltä viimein joutuisi. Jos tavallinen polkutie auaistais pohjois-puolella Inarin järveä Tschuolisjärveltä kirkolle voisivat monet kymmenet henget säästää paljon aikaa ja monet tuhannet turhat vaivat. Jos kor-keat herrat, joilla valta siihen on, voisivat arvata mimmoisia suuria vai-kauksia ja kovia kärsimyksiä ne kansalaisistamme saavat kestää, jotka pyrkivät takaisin kotimaahan noilta Ruijan kalarikkailta rannikoilta, on varma, että he jotaan tekisivät niitten poistamiseksi.



Niin kuin asianlaita nyt on, jäävät monet ikuisiksi ajoiksi tuonne vieraa-seen valtakuntaan ja lähtevät sieltä Amerikaan, koska sinne on heippo päästä, mutta sitävastoin kotia melkein mahdotoin palata, ja kumminkin on kotimaa aivan likellä, mutta Amerika monen sadan peninkulman ta-kana. Olen kuullut ettei valtio soisi suomalaisten kulkevan kalastuksessa Ruijassa ja sitä estääkseen ei tahdo ryhtyä tarpeellisiin keinoihin helpot-taakseen paluumatkan: mutta en suinkaan voi ymmärtää tätä mielipidet-tä.

Suolisjärven rannalla. Kuva: Tidskrift för jägare och fiskare no 6. 01.11.1900.

Talvella kun nälkä alkaa ahdistaa, ei mikään mahti voi ihmisiä estää pyr-kimästä sinne missä tietävät voivansa ruokaa ja rahaa työllään tienata. Se näkyy joka vuosi kun köyhiä pariskuntia jalkasin matkustavat läpi La-pin autioita erämaita, vetäen kelkassa lapsiansa. Kaikki pyrkivät Ruijan rannikoille, jossa aina ruo'an ja usein rahatienan löytävät. Talvella jokai-nen sinne pääsee kun poronkyyti on halpa ja teitä on tarpeeksi, kun jäät ja jänkät kantavat; mutta paluumatka on sitä vaikeampi; sen voi jokainen nähdä. Kalastus kestää koko kevään ja kuin aika on kotia mennä on keli loppunut ja teitä ei enää ole.

No, mitäpä noista pitkistä puheista !


Me 8 henkeä kuljimme pitkin rantoja, milloin kahlaten lumikinoksissa, milloin astuen sulaan heteeseen, milloin langeten liukkailla louhikoilla. Emme tohtineet jättää järven rantaa, koska se oli ainoa tiensuunnan näyttäjä. Monet vuonot ja niemet saimme kiertää ja ei matka paljon edis-tynyt vaikka olimme uutterat kävelemään.


Erään vuonon pohjaan laskeusi iso tulvissaan oleva joki. Se sun oli sy-vä, leveä ja tyven; me häädyimme siis kävelemään pitkin rantaa, löy-tääksemme kosken eli muun matalamman paikan, jossa pääsisimme kahlaamalla poikki. Tämä etsiminen kesti kauan aikaa ja kolkolta tuntui astua kylmään virtaan, jossa vesi nousi vyötäreihin saakka, mutta muuta keinoa ei löytynyt.


Kun Reetrikki Salmijärvi, kantaen sisartansa seljässään, oli tullut liki tois-ta rantaa, astui hän kuoppaan ja kaatui, jolloin molemmat taakkoineen joutuivat kosken valtaan. Hukkumisesta heidät kyllä pelastettiin, mutta aivan vesimärkinä.


Iso valkea sytytettiin rannalle, jonka ympäriltä aloimme kuivata vaattei-tamme ja valmistaa ruokaa lämmittääksemme tulvajoessa kylmettyneitä jäseniämme. Simolaisveljeksiltä oli eväs jo loppunut, ainoastaan kahvia oli jäljellä. He alkoivat minua kiusaaman saadakseen luukaurinkaita, joi-ta minulla oli vähäsen. En halunnut niitä liian poispanna mutta annoin kumminkin joitakuita päälliseksi kuin vaihdoimme taskukelloja. Toinen simolainen suuttui tästä kaupasta niin kovin että veljeksien kesken syn-tyi oiva tappelu, Sen me miehissä keskeytimme, mutta viha oli niin val-loittannut toisen heistä että, kun ei voinut muuta, potkasi keittotankoa, jossa valkealla riippui heidän kahvipannunsa täynnä valmista kahvia. Pannu lensi ylös ja meni rikki kuin kalliolle putosi. Nyt uhkasin minä, joka olin toisen pannun omistaja, ja useimpia ei ollutkaan, ett'en ota heitä kahviseurunteen jos eivät heti rupea ihmisiksi.



Kun olimme kauan aikaa kulkeneet aivan pitkin rantoja, päätimme oi-kaista vuonon pohjista niemen yli ettemme tarvitsisi sitä kiertää, mutta nyt jouduimme kovin kauaksi metsään ja eksyimme sinne. Täällä vasta onnettomuus meidät tapasi. Emme tienneet minne päin oli mentävä. Saimme koskia kahlata ja järviä kiertää mutt'emme löytäneet ihmisten asuntoja moneen päivään. Syötävää ei enää ollut muuta kuin eräällä sian läskiä. toisella voita ja minulla luukauringit. joskus löydettiin linnun munia, jotka heti keitettynä syötiin.


Pitkät ovat kevätpäivät pohjolassa, mutta meille alkoivat tuntua kovin pit-kiksi kuin ei loppua kurjuudellemme voinut tullakkaan. Viimein kuulimme koiran haukuntaa ja se antoi meille uudet voimat, sillä nyt tiesimme pe-lastuksen olevan liki. Aloimme rientää ääntä kohden ja tulimme järven rannalle, jonne toiselta puolelta näkyi pieni talo. Sinne pyrkiessä löysim-me veneen, johon hyppäsimme ja aloimme soutaa. Yksi souteli, muut viskasivat vettä, koska vene vuoti kuin seula.


Tultuamme valkamaan kuulimme aika rähinän pirtistä. Vanha vaivanen ukko tuli ulos, tarkasteli meidät ja, sanaa virkkaamatta, meni huonee-seen takaisin. Minä astuin myös sinne ja näin viisi Lapin miestä korttia pelaamassa. Sanoin asiamme ja pyysin ostaa ruokaa. Eivät minusta vähäsenkään perustaneet, pitkittivät vaan kortin lyöntiänsä ja panivat kuparilanttia puoliko pohjalle, joka heillä oli pöydän asemana. Eräs osotti kädellään ovea kohden ja kiljasi:

-Ulos!"
Moniaat meistä tottelivat, muut jäivät pirttiin.


Ulkona päätimme keskenämme että koska hätä nyt oli kova käsissä, emme voi tyytyä lappalaisten kieltoon, ja jos eivät rahaa vasten mieli-suosiolla myy, otamme mitä tarvitsemme ja jätämme maksuksi enem-män kuin kohtuhinnan, sillä emme rupea ruoan ääressä nälkään kuole-maan. Tätä me ilmoitimme talonväelle ja saimme heidät vähitellen tai-pumaan. Viimeisillä kauringillani vaihdoin itselleni poronjuustoa ja kui-vaalihaa.

Talon nimi sanottiin olevan Kuormus.

Monen mutkan perästä suostui nuori mies saattamaan meidät järven poikki josta vuokrasimme veneen isoon Inariin ja pääsimme samana päivänä Kaapin Matin taloon ja sieltä kirkolle."


Täänlaisilla kertomuksilla koetimme lyhentää tuon pitkän odotusajan. jonka vietimme veneitten alla ilman lepoa ja unta, kosk´ei tilaisuus myö-ten antanut heittäytyä jos pitkälleen ei halunnut sateeseen joutua.

Valtion teettämä telataival Inarijärven Tshuolisvuonon ja Tshuolisjärven välissä. Kuva: Museovirasto

Kuva: Finlandia no 1. 01.01.1920.

Vasta aamupuolllta herkesi satamasta ja aloimme taas vaeltamisemme pitkin rantoja. Ahkerasti kuljimme koko päivän, mutt'emme kumminkaan ehtineet iltaseksi edemmäksi kuin vuonon toiselle rannalle. Sieltä vielä näkyi savu, joka yhä nousi meidän edellisestä yosiasta, johon tervas-kantokin jäi meiltä palamaan. Emme olleet siis edistyneet enemmän kuin enintään puolen peninkulman, vaikka olimme matkustaneet vähin-tään kahdeksan eli yhdeksän kertaa niin pitkältä, mutta matkamme oli mennyt vuonojen kiertämiseen.



Seuraavana päivänä pääsimme Matti Kuuvan taloon, jossa häädyimme ostamaan kuivaalihaa, ehkä se oli liian korkessa hinnassa. Täältä muot-kasimme kolmen virstan leveän maaniemekkeen yli, päästäksemme su-laan veteen. Isompi vene särkyi tällä matkalla jonka tähden erkausimme matkatovereistamme kuin se oli korjattava ennen kuin sillä eteen pääsi. Lappalainen, joka paraiten tunsi matkan suuntaa ja tunsi noita tuhansia saaria ja salmia joitten välitse tie kiertää, jäi isomman veneen kanssa. Me muut, 9 henkeä, kuljimme nyt pienemmällä veneellä.


llman oppaan puutteessa emme kumminkaan olleet, sillä joukossamme löytyi Paavo Arvonen ja Juho Torvinen, molemmat kotoisin Sodankylän pitäjän Alaperän kylästä. Näistä oli edellinen nyt 15 ja Torvinen 9 kertaa matkalla Ruijasta Suomeen tätä kautta. Ehtiihän tutustua itse ison Ina-rinkin kanssa, kuin niin useasti saa sitä purjehtia.



Kuljimme eteenkäsin pitkin rantoja, vedimme aluksemme jäitten yli mis-sä tilaisuus sitä myöten antoi ja kiersimme melkeen joka lahden sopuk-kaa; avoin vesi kävi yhä vähemmäksi ja matka tuli yhä vaikeammaksi. Eräässä pienessä Lapin talossa saimme ostaa verestä kalaa, joka olikin tarpeellinen, koska eväs alkoi käydä loppuun. Ei kauan ennen kuin joilla-kuilla oli viimmeinen ruokansa edessä. Nyt kokosimme kaikki eväsmurut yhteen ja jaettiin siitä kahdesti vuorokaudessa. pikku hituisen jokaiselle.


Jo aloimme epäillä josko pääsemme täältä Jäämereltä pois, kun valkea jää peitti järven minne vaan katsoimme; emme enään olleet varmat tien suunnastakaan. Eräällä saarella, jolle nousimme levolle, alkoi opasten välillä kova tinka, kun toinen väitti kirkon olevan oikealla, toinen taas va-semmalla puolella. Me muut, jotka emme Inaria paljon tunteneet, jou-duimme hätään, kun itse oppaat eivät olleet yhtä mieltä näin tärkeässä kohdassa; kumminkin päätimme seurata Arvosen Pekkaa, joka useim-min oli täällä kulkenut.


Torvinen oli aivan toisin mielin ja toivoi vielä jollain tavalla voivansa saa-da meidät taipumaan hänen tuumiin. Hän kiipesi saaren korkeimmalle kukkulalle, jossa hän, korottaen äänensä, huusi täyttä kurkkua toivossa saada vastausta joltakin laidalta. Kaakkuri, joka uiskenteli ranta-aukos-sa, oli ainoa joka Torvisen huutoon vastasi.


Likimmäisen salmen yli panimme puuruikkuja ja kuljetimme sillä tavoin veneen jään yli avonaiseen veteen. Pitkin rantoja soudellen alkoivat sulat paikat isonemaan että pääsimme vapaammin kulkemaan.


Osottaen korkeaa saarta kohden huusi Arvonen iloisesti:
-Tuossa on Saunarivaara entisellä paikallaan!
- Jumalan kiitos! oikeassa ollaan, myönsi nyt Juho Torvinen, - vaikka olen peljännyt toista.


Vähan ajan perästä näimme jo kentän ja tiesimme oltavan Nuoran suul-la. Nyt oli siis pelastus varma. Pitkä, kapea salmi kulkee Mahlattisaaren ja mantereen välillä ja sitä kutsutaan tavallisesti Nuoraksi. Tämän ran-nalla on Juho Saijetsilla kesäpaikka, jonne me kohta eksyimme. Täältä on selvä matka Kyrön kylään Ivalojoen suussa. Kylään tultuamme saa-vutti meidät isompi vene, joka oli kolme vuorokautta viipynyt korjatessa. Lappalaisopas tunsi järvensä niin tarkoin, ettei tarvinnut turhia matkoja tehdä.

(Kertoneet Juho Kätkälä. Mikko Vettanen ja Mikko Hossa.)

Nuoran Juhani (Juhani Saijets). Tupa ja takka vielä käytössä. Kuva: Suomen Kuvalehti 42/1924.

5.

Vuonna 1884 tuli 20-henkinen miesparvi Näytämöstä Tschuolisjärven koilisrannalle, toivossa päästä veneellä kulkemaan Inarijärven yli Kyrön kylään. Moni inarilainen tuo tavallisesti tänne veneen, jolla lantalaiset saavat etsiä tien noitten tuhansien saarien välitse sanottuun kylään Iva-lojoen varrella, jossa he matkarahansa suorittavat veneen omistajalle.


Oli kaunis kesä-aika ja järvi oli jo aikoja sitten purkanut peittonsa, mutta paha onni miehiä kohtasi, sillä ranta oli tyhjä, ei löytynyt veneestä merk-kiäkään. Kost'ei muu tuuma auttanut täytyi koko miesjoukko ruveta tyy-neesti odottamaan, ehkä kohta sattuisi joku venemies tulla, että sen kanssa pääsisivät matkaan. Kauniina kesa-aikana ei ole vaiva odottaa, jos ei kiire hoputa, mutta silloinkin pitää kärsivällinen olla, koska veneen tulo riippuu ainoastaan sattumasta.


Kaunis metsä kasvaa aivan likellä rantaa; siitä löytää oksia ja risuja keit-topuiksi ja myös honkia nuotioksi. Taloa eli muuta suojaa ei ole. ehkä senlainen olisi sangen tarpeellinen tällä paikalla, jossa usein monet sa-dat henget ovat saaneet vuoro- ja viikkokausia taivas´alla odottaa tilai-suutta pitkittää matkansa veneellä.



Kyllä kauniina kesä-aikana on toimeen tultava suojattakin, mutta kevät-pakkasilla, jolloin lumi ja vesi vuorotellen satelee ja kolkko tuuli puhaltaa joko pitkin jäätynyttä järveä eli jäämereltä käsin korkeain lumitunturien yli, ei ole helppo pelastaa henkensä täydellä miehelläkään ja kovin vai-keaksi käy kuin vaimoja ja pieniä lapsia on muassa, niin kuin usein on tapahtunut.


Tällä kertaa oli ainoastaan miehiä matkalla ja ilmat hyvänlaiset. ett'ei hätää ollut. Kahdeksan päivää tyyneesti odottivat. koettaen tyhjän toimit-tamisella saada ajan kulumaan, mutta koska eväs alkoi vähäksi käydä, täytyi miesten aprikoida löytääkseen jonkun keinon päästä eteenpäin. Salmen yli oli mahdoton kulkea veneettä ja siis olivat pakotetut kiertä-mään.


Mutta kumpaa puolta? se oli kysymys, johon et ollut helppo vastata, kosk'ei kukaan tuntenut järvien rantoja tarkemmin. Joku oli kuullut likim-mäisen talon olevan pohjoisrannalla ja jokainen tiesi muitten puheista, että molemmat rannat ovat sangen vaikeat kulkea, koska pitkät niemet pistäyvät kauas järveen ja tuottavat kiertäjilleen monet turhat mutkat. Ei muu auttanut. Lähtö oli päätettävä ja jalkapatikassa menivät kaikki poh-joispuolta Tschuolis- ja lnarijärveä.


Tällä matkalla saivat toteuttaa mitä olivat sen vaivaloisuuksista kuulleet. Usein pakoitti pitkä järven lahti - vuono - kulkemaan monet virstat poh-joiseen ja sitten toista rantaa etelään käsin. Peninkuormat oli pantu se-län takaa, ehkä ei matka ollut yhtä monta virstaa edistynyt.


Vähäset ruokavarat alkoivat aivan loppua vaikka niitä säästäväisesti nautittiin, toivolla että riittäisivät siksi kuin miehet likimäisessä talossa tu-lisivat tilaisuuteen saada lisää ostaa. Toivo ei toteutunut. Viimeinen muru oli jo syöty ja koko päivän ruo'atta kuljettu kuin vihdoin viimein miehet eräälle vaaralle kiivenneinä saivat nähdä pienen lappalaistalon.


Asunnot Lapissa ei ole isot ja muhkeat, niin kuin eteläisemmissä seu-duissa usein löytyy. Kaukaa on vaikea erottaa onko talo vai kivi, sillä kaikki rakennukset ovat matalat ja pienet; usein on katto yhtä vihertäväi-nen kuin vainio, sillä se on turpeinen, jolla ruohot ja pienet kukat koetta-vat kasvaa ja sitä kaunistaa.


Uupuneille ja nälkäisille miehille oli tuo matala rakennus ihana näkö, sil-lä se ruokaa, lepoa ja vaivojen loppua ennusti. »Jumalan kiitos!" huoka-sivat, istahtaen tuvan eteen, "nyt olemme pelastetut sekä nälkään kuo-lemasta että metsään eksymisestä!"

- Isäntä hoi! kääntyi eräs tulioista tämän kohden,- tuokaa ruokaa! Tässä näetten näljästä puolikuotteita lantalaisparkoja, jotka toista vuorokautta ovat olleet aivan ruoatta ja ei sitä ennenkään ylellistä ollut.
- Ei minulla ole ruokaa itsellenikään, vastasi isäntä, muuan Inarin rik-kaimpia lappalaisuudistalokkaita.


Tämä oli hirveä sanoma ja vaikea uskoa, varsinkin koska monet merkit todistivat talossa lehmiä löytyvän, ja suurenlainen nuotta riippui ulussa järven rannalla. Missä lehmiä, siellä maitoa, ja missä nuotta siellä on myös toivoa kalaa ta ata; mutta vakavana Matti isäntä näytti kuin va-kuutti olevansa aivan ruoka-aineitten puutossa.



Tunnettu on, että inarilaisilla on kaksi asuntoa, talvi- ja kesäpaikka; mah-dollinen siis, että Matti oli aivan vasta tänne talvipaikalta muuttanut eikä vielä ehtinyt ruokatavaroitansa tuoda. Olkoon kuinka hyvänsä, kolkolta kuulu isännän sanat puoleksi nääntyneille ja kovin uupuneille miehille, joilla ei enää ollut voimia lähteä toista taloa hakemaan, Jumala tiesi kuinka kaukaa.

- No, alotti isäntä vähäsen vaitiolon perästä uudelleen puhumaan, - jos teillä olisi rahaa niin panisin minä ainoanikin, koska olette noin nälässä ja väsyneinä.

- Rahaa meillä kyllä on, vastasi Aappo Ukonaho, - ja emmehän me il-man pyydäkään, olkaa nyt hyvä ja myykää mitä on.



Isäntä helisteli vyötäisillänsä riippuvaa avainnippua astuskellen aittaan, josta toi kuivatun, noin 5 tai 6 naulan painaman laihan porolavan kau-paksi.
- Mitä naula maksaa? kysyivät miehet kilpaa.
- Ei minulla ole puntaria; pitää tehdä summakauppaa. Tämä maksaa 5 kruunua" (7 markkaa.)
- Miksi isäntä nyt meidän kanssa leikittelee? Etten suinkaan todella vaa-di koko poron hintaa yhdestä lavasta. Sanokaa oikean hinnan, että pää-semme nälkäämme tyydyttämään. Ei nälkäisillä ole halu leikkipuheisiin.
- Eipä teillä nälkä ole, kosk'ei ruoka kelpaa, vastasi isäntä ynseästi. -- Kyllä vielä maksatte enemmänkin ennen kuin kuolette. Ostakaa muu-alta helpompaa ruokaa!



Näin sanoen alkoi hän kantaa lapaa takaisin aittaan. Nyt tuli miehille hä-tä. Ei mitään syötävää löytynyt, jos ei talosta saisi ostaa ja ei ollut mah-dollinen muuannekaan mennä. Parempi luopua rahasta, kuin hengestä, mietti Aappo Ukonaho ja oikasi 5 kruunua tuolle rahan ahneelle ruoan kauppiaalle ja sai kuivatun poron lavan.


Nälän ahdistaessa maistuu halpakin ruoka sangen makealta ja tämä lai-ha kuiva liha oli oikea herkkuruoka.

- Eikä muut miehet halua ostaa? kysyi isäntä, -vaan ehkä menette toi-seen taloon hakemaan helpommalla? ivaeli hän vielä.

- Kyllä tarve olisi, vastasivat he, - mutta kun te vaaditte niin kauhean hinnan. Kuinka on mahdollinen, että omatuntonne myöten antaa noin kiskoa kaikki rahat nälkäisiltä ihmisiltä?

-Kyllä lantalaisilta saa ottaa mitä voi, kuin tulevat hyvästä rahan tienasta, selvitti isäntä. - Tuleeko kauppa?

Kauppa tuli, sillä jokainen oli pakotettu ostamaan ja maksamaan määrä-tyn hinnan. Näin sai lappalainen kiskoa kukkaroonsa 100 kruunua, josta enempi kuin toinen puoli oli aivan liikaa.


Täänlaisessa ravintolassa ei voi kauan viipyä, pois oli pyrkiminen, mutta kuinka?

- En minä tule kyytiin, selitti isäntä; menkää ympäri!
- Jo olemme yltäkyllin saaneet kärsiä Inarin kiertämisessä, ettei ole vä-hintäkään halua samaa vaivaa pitkittää, jos kyllä talossa viipyminen ei paljon huvita. Myykäätten vene meille!
- En myy enkä lainaa! vastasi Matti, - mutta jos maksatte 5 kruunua hen-geltä, niin tulen aamulla kyytiin Kyröön saakka.
- Eikö neljä kruunua ole kohtuullinen? esitti joku.

- Ei ole; tiuskasi Matti, - ja jos alatten tinkaamaan, en tule ollenkaan!



Miehet olivat jo tarpeeksi tutustuneet isännän kanssa, etteivät tohtineet mitään virkkaa; olivat iloiset kun seuraavana aamuna pääsivät lähte-mään. Ennen kuin vene rannasta irtautettiin pakotti isäntä joka miehen maksamaan määrätyn kyytipalkan ja kiskoi siten taas sata kruunua kukkarohonsa.



Ilma oli kaunis ja tuuli myötänen, että purje veti täyttä vauhtia Kasari se-län yli. Monta salmia ja selkiä kuljettiin vielä ja puolen päivän aikana pääsivät miehet Kyrön kylään, jossa saivat kohtiihinnalla ostaa ruokaa ja muuta minkä tarvitsivat. Mielellään erkausivat tuosta rahainsa kiskojasta Lappalais-Matista, rukoillen Jumalaa varjelemaan heitä enää kohtaa-masta häntä.


Jos nämä 20 miestä voisivatkin Mattia väistää ett'ei heidän häneltä tar-vitseisi toinen kerta ostaa ruokaa eikä kyytiä pyytää, niin täytyy monien satojen muitten, sillä palatessaan Ruian rannikoilta on sama Matti usein heidät "auttamassa" ja kiskomassa mitä saa. Ei ole lantalaisilla tilaisuus muuanne mennä, eikä helpointa ole apua hakea.

Inarijärven Tidisniemi v. 1900, oikealla Nuutsasenvaara ja Väyläsaari sekä vasemmalla Seulavaaran nokkaa. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.

Kaksi vuotta myöhemmin, keväällä 1886, palasi Aappo Ukonaho taas Ruiasta ja saapui Tschuolisjärvelle ennen kuin jäät olivat lähtenet. Jou-kossa oli 25 henkeä. Matkalla muisteli Ukonaho edellistä vaivaloista kul-kua ja tuota hävittömää rahankiskomista, mutt'ei hänen kumppaninsa ih-metelleet, sillä he olivat itse olleet melkeen samanlaisessa pulassa ja myös muilta kuulleet vielä ikävämpiä seikkoja.


Kuka voi kertoa heidän ilonsa kuin Tschuolisjärven rannalla, tavallisella odotuspaikalla, näkivät miehen rakentamassa taloa. Jos missään maail-massa talo tarpeena on, on se täällä, jossa niin lukemattomat ihmiset ovat saaneet suojan puutteessa maata kylmällä maalla eli kinoksella.


Jos vaan tuo toimelias mies, joka 1886 alotti mainitun rakennuksen, olisi saanut sitä rauhassa valmistaa, olisi siitä tullut sangen suuri hyöty kaikil-le täällä erämaassa matkustavaisille, jotka ei suinkaan ole vähälukuisat.


Noille 25 miehelle tuotti se paljon helpotusta, sillä niinä päivinä, jolloin odottivat jään lähtöä, oli heillä tiena apumiehinä rakentajalle, saivat hä-neltä kohtuhinnassa ostaa ruokaa ja kuin järvet aukenivat pääsivät 2 kruunun kyytipalkalla Kyrön kylään. Paha kyllä on rakennus jäänyt sik-seen, kosk'ei lupaa annettu uudistalon ylösottamiseen. Pieni, viisi kyynä-rää pitkä ja yhtä leveä huonerakennus turpeen katon alla on nyt aina merkki joka todistaa, että tänne on joskus ai'ottu tehdä vähäsen noitten monien hankaluuksien poistamiseksi, mutta siihen yritykseen ei onnis-tettu voittaa asianomainen lupa.

Kuva: Helsingin Kaiku no 11 18.03.1905.

Jälkilause.

Vaikka jo liiankin olen koettanut lukian äkrsivällisyyttä, pyydän vielä saa-da lausua joitakuita sanoja:


Monet sadat samankaltaiset tarinat voisin vielä kertoa samasta osasta isänmaastamme. Kaikki osoittavat kuinka tuiki vähä on tehty matkusta-vaisten turvaksi Lapissa. Ehkä joku ajattelee: olkoon Lapin asukkaitten velvollisuus huolta pitää tarpeellisten teitten ja majatalojen rakentami-sesta ja ylläpitämisestä. Senlainen mielipide on aivan väärä.


Laajassa Lapissa löytyy ainoastaan vähälukusia ja harvassa asuvia köy-hiä ihmisiä jotka eivät millään tavoin voi tehdä eikä ylläpitää mitään kul-kuneuvoja muitten hyödyksi. Itse he eivät teitä tarvitse. Lappalainen ei eksy metsässä, aina hän siinä tiensä löytää



Toisin on lantalaisilla. Heille ovat kutkuneuvoin parantaminen Lapissa malttamattoman tarpeellinen. Lantakaiset ovat kotosin joka pitäjästä ko-ko Oulun läänissä, kuin myös monesta paikasta eteläisimmistä seuduis-ta. Siis on Suomen velvollisuus ryhtyä kulkuneuvoin parantamiseen La-pin maassa. Koska valtiomme on tähän tarkoitukseen nykyään myöntä-nyt 20,000 markkaa vuosittain kymmenen vuoden kuluessa taitanevat lantalaiset toivoa:


1:ksi. Polkutie Tschuolisjärven koilisrannalta erämaan läpi Inarin kirkolle. Jotka palaavat Ruijan rannikoilta kotimaahan niin varhain keväällä ett' eivät pääse veneellä kulkemaan, voisivat siten turvallisesti kiertää Ina-rinjärveä. Tälle välille tarvitaan 2 eli 3 autiopirttiä.


2:ksi. Tschuolisjärven koillisrannalle majatalo, jonka asukas olisi velvol-linen maksua vastaan antaa suojaa ja ruokaa matkustajille kuin myös koko sulaveden aikana kertan viikossa veneellä kulkea Inarin kirkolle ja Kyrön kylään, kuljettaen matkustavaisia määrätyllä palkalla.