Teksti ja kuvat: Rv. Kersantti E. Rautavesi, L.R:n Petsamon komppania. / 15.03.1939 Rajamme vartija.

Erämaata ja kolttia


Jonlaki, Ruossel, Rastim ja kymmenet muut korkeuteen kurottuvat rolo-lakiset, kyhmyset tunturit. Mahtavan rauhainen, silloin tällöin ärjyväksi koskeksi kääntyvä Lutto . . . Kiireen vilkkaa rientävä, kihisevä, alakuloi-sen tuntuinen Jauru . . . Alaston rantainen, loputtoman pitkä, hurjia aal-toja nostattava Akkjaur, kuoleman tuntuisten tarujen synnyttäjä . . Jän-kää, mielien vuorokausiksi kävellä ja kirota - kirota sitä ja penikulmittai-sia palometsiä, ristiin rastiin kaatuneita vuosisataisia honka-jättejä, joitten mustuneet oksat kurkottuvat kuin tuskassa haparoivat käsivarret sinuun tarttuakseen.


Väsyt ensi peninkulmalla niiden yli hyppimiseen - toisella jo kiertämi-seenkin . . . Suden yksinäinen ulvonta kuulakkaassa yössä, hyytävä uijunta ja siihen sulautuva jään kahleissa huokaavan kosken raskas kohu . . Ahman, tunturista alus porotokkaan painuva ura, ja villissä kuo-leman pelossa tolvaava tokka . . . Kesäyö, loputon auringon helo ja vii-kosta viikkoon kestävä talvinen ahdistava yö. Revontulet, pohjolan sa-laperäisten valojen leikki, tulessa hehkuva taivas ja sateenkaaren kaikis-sa väreissä elävä, taivaan äärestä toiseen poimuileva vyö — värien myrsky yössä ja sen valossa kimmeltävät jäänholiteiset tunturien laet ja jängillä kiiruhtavat varjot - kuin aaveet - erämaan henget. Lumeen peit-tyvä laavu, rakotulen rauhaton, juokseva lieska, - ihminen keskellä suurta rauhaa ja elämän armotonta kovuutta . . .

Sellainen on erämaa, suuri, jumalan selän takainen, - etelän ihmisen hylkimä, melkeinpä kammoksunut, lohduton, kova ja kaunis kappale isäimme maata. Se on herkkä kuin kesäöinen Lounjaur, - -armoton kuin Jonlaella syntyvä jäinen, jängälle ryntäävä, veret hyytävä myrsky -. Se on kolttien kotimaa, erämaan muinaisen vaitiasheimon rippeen asuintila. Suomeako vai Venäjää, eivät itsekään tarkkaan tiedä. Ehkäpä Suomea, koska ei ole keisaria ja toivat suomalaisen koulun.

Jumala on vielä sama ja samat pyhät kuvat seinillä, saman antavat avun nyt kuin ennenkin. Ennen oli molempia, oli suuri maa, Hirvasjärvistä Kuolaan ja suureen mereen. Ei ole enää. Tekivät rajan keskelle maata, keskelle heimon asuintiloja. Sinne jäi suuri suku, jäi jäkäläkankaita, kalavesiä ja suuria kyliä. Kuolema siellä vartioi.

Se yllättää entisillä asuintiloilla ja väijyy muinaisilla, antoisilla kalavesillä. Ei sinne voi enää käydä. Vain joikua voi, joikua kuulakkaaseen kesäil-taan ikävänsä Ristikentän joulusta ja Hirvasjärven veljestä ja uskoa, että sinne se saapuu, sieltähän tämäkin on saapunut, outo oli ajatuksek-si joiuttu ja tänne saatu.

Miten siellä tokat menestynevät, antavatko kalaa järvet Tämäkö on kolt-tien kohtalo: tuhantiset porotokat sataisiksi, sataiset kymmenisiksi, vie-ras mies parhaille syöttömaille, vieras riistamaille ja kalavesille? Autiok-siko jäävät kesäpaikat ja talvikylä, tai vieraan asuttamiksi? Kutistuva alue, vähenevä kansa, tämäkö heimon tien pää? Suruinen joiku, kalmis-ton lahoava risti ja loppu.

Siksikö, että koltta on luonnonlapsi, eteenpäin ryntäävästä ajasta syr-jään jäänyt, omine tapoineen ja uskomuksineen omaa vuosisadan takai-sta elämäänsä miltei samanlaisena, muuttumattomana elävä. Hän on melkeinpä kuin kivikirveensä vasta hylännyt ja uuteen vielä tottumaton, sitä oudosteleva alkukantainen ihminen alkuperäisille luonteineen ja ajatusmaailmoineen.

Vielä kiertyy täällä lanka värttinän puikon ympärille kansallispukuisen kolttanaisen sormien välitse. Ei helise kangaspuiden pirta, vaan kangas syntyy alkeellisten kangaspuiden punonnassa ja suonilanko hampaiden välissä, niin nutun kuin jalkineenkin neulontaan. Ei kylvä koltta eikä niitä, tuntemattomia ovat viljelyskasvit, tokkopa monikaan tiennee minkälai-sesta kasvista hänenkin nauttimansa leipä on lähtöisin ja miten. Sitä sentään syö ja perunaakin, kunhan ehtii siihen tottua. »Meneehän se, jos on hyvää tuoretta kalaa ja nälkä", tuumii ehkä sitä hänelle tarjotes-sasi.

Ei käyskentele lehmäkään koltan laitumilla. Joku lienee joskus kokeillut sen pitoa, vaan ei elä se, ei tule toimeen kuin poro, vaan vaatii hoitoa, Ja milläpä sitä muuttaessasi asuinpaikasta toiseen kuljettaisit peninkul-maiset tiettömät taipaleet. Mutta poro kyllä kulkee ja kuljettaapa sinutkin.

Parempi se on, etelän eläin on lehmä, ei Lapin. Paitsi poroa, koiraa ja kissaa on lammas ainoa koltan kotieläin. Sitä täytyy pitää, se antaa vaatetta, sukkaa ja käsinettä. Se lienee mukautuva eläin, koska se elää hieman omaa korkeuttaan korkeimmassa ja muuten niin pienessä lää-vässä, ettei niille muutamille kappaleille, jotka koltalla ovat, jää paljoa-kaan tilaa yli sen, mitä seisoessaan tarvitsevat.

Mistä ne elävät, se on arvoitus. Ei jaksa kolttanainen talven varalle kyl-liksi heinää saada eikä leh-deksiä. Tarpeeksi on työtä perheen vaatteis-sa. Ei kolttanainen laiska ole, väärin tuomitsevat sen sanojat - eivät tun-ne sinua, eivät tiedä, että ei mies sellaisiin puutu. Hänellä on poronsa ja riistamaansa. Mistä hän huolehtii, mutta kalastuskin kuuluu yhtä paljon, melkeinpä enemmänkin kuin hänelle, vaimolle ja lapsille, sikäli kuin he siihen kykenevät.

Vaate ja lampaat kuuluvat vaimolle, hän saa aamuisin kengätkin heinit-tää, niin miehen kuin lastenkin. Moninainen ei ole koltan ruokalista. Ka-la on sen päälaji, kesällä tuore, talvella kuivu tai suolainen. Kesäisen vuorokauden juhlahetki on tuorekalainen ateria, vasta järvestä vedetyn ja keitetyn kalan nauttiminen.

Koittamaan maisemia.

Puolille öin siirtyy usein tämän pääaterian nauttiminen. Aamullahan ka-laa saadaan tai illalla, mutta ei kuulu koltan tapoihin herätä kilvan aamun kanssa, ei ole kiirettä minnekään. Niinpä jää kalaan lähtökin iltahetkeksi, ja mikäpä siinä, hyvinhän jaksaa taasen kylläisenä odottaa seuraavaa iltaa ja seuraavaa kalakeittoa. Ja saathan välillä leipää ja teetä, samo-vaarin väkevän tuoksuista lientä. Ei sopeudu koltan elämä tunnin tark-kaan säännöstelyyn, vuodenaikain mukainen elokin on jo tarpeeksi tark-kaa.

Sitä seuraa luonto, sitä porot metsässä ja järvien kalat, niiden mukaan sinäkin elosi sovitat. Muutat kevään koitteessa talvikylästä kesäpaikkaa-si ja sieltä jälleen syyspaikan kautta »markkinaan». Olet jälleen valmis asettumaan tokkinesi jäkälämaiden vähälumisille kuteille odottelemaan »pykällyksiä', noita poromiehen elämän kohokohtia, valmis ottelemaan tokkaasi väijyvän ahman tai hukan kanssa erämaan sisukkaimman olion maineesta ja paraasta ajokkaastasi, sitähän ne, niin ahma kuin hukka-kin, vaanivat, eivät vähempään tyydy.

Ei vähempään tyydy porovaraskaan, joka sekin saattaa tokkaasi kiertää. Et itse ole porovaras, et sitä myönnä, jos joskus erehdyksessä emäs-tään harhaantuneen vasan lienetkin merkinnyt omaan merkkiisi. Et ole sitä tahallasi tehnyt, itseltäsi se oli poissa, kuka ties juuri se sama, emänsä tokastasi vainusi ja siihen juontui. Ei, sieltä saapuvat porovar-kaat jostain Saariselän takaa. Ne ovat kelvotonta sukua, varkaita kaikki, siksi syntyneitä ja sinä kuolevia, - näin selität. Ei elä porovaras, turma sen vie, - jos hengissä säästyy ja vaikka Suomen linnassakin olisi käynyt.

Suomalaiset sotilaat keskustelemassa kolttalappalaisten kanssa 18.4. 1944. Kuva: SA-kuvat. / Sot.virk. O.Hedenström.

Tukalaa on elämä, sillä kyläkokous on sen jälkeen herrasi. Se sanoo, mitä tehdä saat ja mitä et. Se määrää kesäpaikkasi, ei päästä asumaan lähelle vierasta paliskuntaa, voisit sieltä varastaa ja heimon nimeä pila-ta! Karua on koltan elämä ja kovaa, mutta siihen hän on kasvanut. Eläi-sikö toisissa olosuhteissa vai kadottaisiko niissä elinvoimansa, kuolisiko niinkuin jängän kitukasvuinen näre parempaan maalian muutettuna-? En tiedä. Vähitellen valtaa uusi aika erämaatakin, saavuttaa kolttien asuin-sijat ja syrjäyttää vanhat tavat ja tuo tilalle sivistyksen. Mitä se antaa ja mitä vie, sen tulevaisuus näyttää.

Vielä elää vanha aika valtiaana, vielä matkaa elämästä eronnut koltta-vanhus kesäpaikkansa kalmistoon, sen kuusikon suojaan lähelle isiän-sä, heidän kanssaan tuonelan takaisilla vesillä suurkaloista nuottaa sou-taaksensa. Ei tahdo asettua kuoltuaankaan suureen, kaikkien yhteiseen kalmistoon. Kesäpaikka on elämässä paras, siihen liittyvät elämän harvat herkät muistot, siellä ovat eletyt sen paraat hetket, siellä kenties on oma elo alkunsa saanut, siellä kulunut lapsuus ja siellä vanhuuden-kin parhaat hetket. Sen laiteille on paras palata ikuiseen lepoonkin, siel-lä kaitsen nousevaa kolttapolvea, sitä suojella vierailta.