Ripsa. / Pääskynen 1935.

Eräs jännä retki.


Eräänä päivänä olimme, veljeni ja minä, päättäneet mennä Ounastun-turille. Matkalla tapasimme erään lappalaisukon, joka kertoi meille Ou-nastunturilla olevan erään luolan, jossa oli kätkettynä aarre, ja sitä vartioi susi. Heti heräsi meissä innostus lähteä etsimään luolaa, vaikkemme kumpikaan varmasti siihen uskoneet.

Sanottuamme hyvästi ukolle, lähdimme kiipeämään tunturin kuvetta ylös. Huomasimme kyllä, että tunturilla oli valkeata sumua, joka tosi-asiassa ei ollutkaan sumua, vaan pilviä, jotka olivat laskeutuneet näin alas, mutta emme siitä välittäneet. Pian jouduimme pilvien sekaan, em-mekä nähneet kättä edemmä. Silloin, vähän harhailtuamme sinne tänne, päätimme pysähtyä odottamaan pilvien haihtumista.

Meidän ei tarvinnut kauaa odottaa, kun pilvet poistuivatkin ja silloin huo-masimme luolan aivan lähellämme.
- Se on se luola, josta lappalainen kertoi,naljaili veljeni. - Nyt, kun ensin tapamme sen suden, saamme suuren aarteen.

Kahvitulet Ouniksella.

Mielessäni häämötti jo kaikkea, mitä ostaisin osallani.Veljeni meni ensin luolaan, mutta peräytyi äkisti, ja sanoi vapisevalla äänellä:

- Siellä se on, se susi, ja kun minä luulin sen olevan pilaa. En uskonut häntä, vaan tahdoin itse katsoa, ja tosiaan!

Sieltä häämötti vastaani jotain tummaa ja kaksi silmää loisti kaameasti pimeässä. Vetäydyin taaksepäin ja sanoin veljelleni:

- Mennään vikkelään pois.

Hän oli tietysti suostuvainen ja me menimme alas tunturin rinnettä niin kovaa kuin suinkin saatoimme. Kotona emme puhuneet mitään tapah-tumasta, sillä luulimme asian olevan vain mielikuvitusta, mutta muuta-man päivän perästä saimme selvityksen näkemäämme.

Eräänä päivänä sousi kaksi miestä Ounasjoen poikki. Heillä oli seuras-saan susikoira. He kertoivat, että olivat olleet Ounastunturilla eräässä luolassa noin pari viikkoa. Aina kun he lähtivät tutkimusretkille ympäris-töön, jättivät he susikoiransa luolaan vartijaksi.

Eräänä päivänä olivat he juuri palaamassa eräältä tuollaiselta retkeltä, kun he huomasivat kaksi ihmistä, jotka kovaa vauhtia menivät tunturia alas. He aikoivat ensin huutaa heille, jotta nämä pysähtyisivät ja neuvoi-sivat tien Hetan kylään, mutta nämä olivat jo siksi kaukana, etteivät olisi kuulleet sitä. He seurasivat nyt tarkasti näiden menoa muistaakseen po-lun, joka varmasti veisi kylään tai ainakin ihmisten ilmoille, ja vähän ih-mettelivät näiden kovaa menoa.

Seuraavana päivänä he sitten lähtivät sitä samaista polkua ja pääsivät-kin kylään. Heidän kertomuksestaan arvasimme, että me olimme juuri nuo kaksi ihmistä, jotka miehet olivat nähneet, ja voi, miten sapetti, että olimme pelänneet tavallista susikoiraa. Emme kylläkään hiiskuneet tästä mitään noille miehille. Siten se sitten päättyi. Harmittaa vieläkin, kun ajattelee, miten pelkuri voi olla!