Kirjoittanut Kirkkoherra Jalmari Tela. / Suomen Punainen Risti. 1.1.1927.

Espanjantauti Inarin Lapissa.


Vuonna 1920 eräänä päivänä tammikuun jälkipuoliskolla leimahtelivat revontulet tavallista kirkkaammin. Millaiset lumipyryt nyt tulevatkaan, ajatteli Lapin kulkija ahkiossaan. Pitäisi keretä kotia, ennen kuin joutuu rajuilman käsiin ja umpiseen.

Pahaa pelkäsi taipaleen tekijä, mutta pahempaa kuitenkin piti tuleman, kaksiviikkoiset pakkaspyryt tulivat ja ne täyttivät kaikki tiet valtavilla lumi-kinoksilla. Mutta tulipa toinenkin myrsky "Espanja", joka kaatoi melkein koko Lapin kansan, niin että kymmenes osa ei nouse siitä, ennen kuin tuona suurena ylösnousemisen päivänä.

Se myrsky oli ennen kuulumattoman raju, se repi ja riuhtoi rikki kaikkial-la sitä, mikä ihmisten elämässä on kalleinta. Omituinen jännitys valtasi kulkijan mielen, yhä enemmän hän kiirehti poroansa, joka jo monet päi-vät oli häntä vetänyt yli tunturien ja hankien.

Vihdoinkin tulet vilkkuvat, ja kohta saavutaan Inarin kirkonkylään. Nope-asti sitasee hän ajokkaansa pappilan pihapuuhun kiinni ja rientää sisäl-le. Mikä onnentunto tulvahtaakaan vastaan, kun huomaa nuoren vai-monsa ja pienet lapsensa terveiksi.

Onni, joka ei kestänytkään kauvan. Kun tervehdykset oli vaihdettu virk-koi vaimo:

- Täällä on niin kovasti sairautta, melkein koko kylä sairastaa. Voi, jos me saisimme olla terveinä.

Outo tunne herättää yöllä kotiutuneen matkamiehen, uni katoo, puistat-taa, raukasee, vilun väreet käyvät läpi olemuksen.

- Taidan olla minäkin sairas, virkkaa hän vaimolleen.

Siinä se oli, mitä pelättiin, se oli tullut. Talon lääkkeet ja muut välineet otettiin käytäntöön, mutta ei tuntunut mikään auttavan.

Lisää surua. - Kun aamu valkeni, huomattiin, että kaikki lapset ja palveli-jat olivat sairastuneet. Päivän kuluessa tuli pitäjältä tietoja, toinen tois-taan järkyttävämpiä. Paadarin rannalla koko perhe, seitsemän henkeä, on kuollut, pienimmät lapset löydetty kuolleina navetasta lehmien alta, josta olivat koettaneet lämpöä etsiä.

Erään perheen isä ja äiti, sieltä Inarin rannalta, löydetty kuolleina, luon-nottomiin asentoihin jäätyneinä ja lapset puolikuolleina on keritty pelas-taa kylmästä tupasesta. - Veli on tuonut sairaan veljensä sairaalaan ja paluumatkalla itse kuollut rekeensä.

Tällaisia ja yhä kummempia viestejä tuli pitkin päivää. Kellonsoittaja, jo-ka on ensimäisenä tointunut kuumeestaan, soittaa melkein lakkaamatta kuolonsanomia. Ainoa puoliterve mies koko kylässä käy talosta taloon lämmittämässä huoneita, koska talonväet itse eivät pysty sitä tekemään.

Ei jaksanut kestää matkamiehemme vaimokaan. Kahden päivän kulut-tua hänkin sairastui. Mikä epätoivo täyttikään perheen jäsenten mielet, kun äitikin oli sairas. Ei apua, ei auttajaa, nuori lääkärikin on työn uuvut-tama, itsekin kuumeessa.

Viimeiseen mahdolliseen keinoon ryhtyy äiti ennen kuin alistuu tautiin. Hän lähettää sähkösanoman Oulun diakonissakotiin:

"Tulkaa auttamaan meitä, olemme kaikki huonona sairaana, ihmisiä kuo-lee yhtenään."

Apua tuli mutta lumeenkin nähden liian myöhään kuolema kerkesi en-nen ja korjasi äidin pois. Mikä apea mieli, mikä kohtaloonsa alistuvai-suus kuvastuu sairaan papin ja lääkärin harvasanaisesta keskustelusta sinä yönä jolloin he painavat kuoloon nukkuneen silmät kiinni.

- Elämä on ankara, sanoi pappi.
- Niin on, vastasi lääkäri.

Siihen jää nyt toinen sairasvuoteelleen odottamaan unta kuolemanko rakkaan vainajansa kera, pakkaspyryn kaamean ulvonnan ja vaisun kynttilän valon lisätessä apeaa tunnelmaa.

Oulun diakonissakodista lähetettiin kyllä heti kaksi sisarta Inariin, jotka, vaikka yötä päivää matkustivat pakkasessa ja pyryssä, viipyivät matkalla yhden viikon, ennen kuin perille pääsivät. Muutamien päivien perästä lä-hetettiin jälleen toiset kaksi sisarta lääkärin pyynnöstä. Ennen kuin sisa-ret ehtivät perille, oli rutto ankarimmassa muodoissaan jo tehnyt tehtä-vänsä, kasottain löytyi ruumiita kaikkialla, useista talosta kaikki kuolleet, jossakin talossa jäänyt joku vanha mies yksinänsä tyhjään tupaan.

Mutta kyllä sisarilla oli vieläkin paljon tehtävää. Tulirokko oli tätä ennen, koko talven raivonnut ympäri pitäjää, nyt koetettiin tehdä puhdistuksia, mikäli oli mahdollista pimeissä Läpin tuvissa, ja neuvoa lappalaisille jon-kun verran sairasten hoitoa.

Pahakaan uni ei kestä loppumattomiin. Kun lempeämmät voimat pää-sivät valtaan, kun pakkanen lauhtui, kun aurinko alkoi paistaa ja kevään voimat virota, niin ihmisten voimatkin lisääntyivät. Terveys alkoi palata ja kaikki mikä tapahtunut oli, se tuntui, kun olisi pahaa unta nähty. - Niin uneksi sen olisi uskonut, jolleivät rakkaiden vainajien ruumiit olisi ha-vahduttaneet todellisuuteen. Tuntui kuin suuren taistelun ja tappioin jäl-keen, paljon kuolleita ja haavoittuneita. Avatut haudat, sadat kirstut, pu-huivat taistelusta, tappiosta, vihollisesta, jolle ei voinut vannoa kostoa. Täytyi alistua, ottaa se vastaan Korkeimman rakkauden osotteena lap-silleen.

Tuli tehdä viimeinen palvelus vainajille, saada heidät haudan lepoon taistelujen jälkeen.

Kun haudat oli umpeen luodut ja itsekukin aikoi surunsa kantaa hiljai-suudessa ja yrittää uudestaan elämäänsä järjestää, niin ei mieli saanut rauhaa. Jotain vielä puuttui, vainajalle tehty palvelus ei tuntunut vielä tyydyttävän. Oli, kuin olisivat vainajien äänet kuuluneet sieltä mullan al-ta:

"Pitäkää huolta meidän orvoista lapsi-raukoistamme!"


Tämä oli vaatimus, ja se oli täytettävä, sen jokainen tunsi. Mutta kuinka ja miten näissä Lapin vaikeissa oloissa? "Toivoniemi" oli valtion aikoi-naan rakentama nimismiesten virkatalo, nyt autio. Oliko sattuma vai Kor-keimman tahto pelastaa orvot. Jo nimi "Toivoniemi" herätti toivoa ja ha-lua yrittää.

Oulun diakomissakodin johtajattaren ja yhden Inariin lähetetyn sisaren alotteesta, sekä "Lapin Avun", silloisen maaherran ja valtion avustuksel-la saivat paikkakuntalaiset järjestetyksi aivan vaatimattoman orpokodin Inarin Toivoniemeen.

Monta oli vaikeutta tämän kodin perustamisessa, mutta uutta rohkeutta heräsi mieliin, kun nähtiin, kuinka lappalaisetkin välittämättä vaaroista, jotka heitä uhkasi keväisillä jäillä, joissa ja virroissa, kulettivat tavaroita ja ruoka-aineita poroillansa Norjasta asti. Ihmissilmin katsoen ei lie en-nen niin lujan takaa alettu orpokotia perustamaan, kuin silloin Lapin ke-lirikon pahimmillaan ollessa. Mikä täytetyn velvollisuuden tunto valtasi-kaan toimihenkilöt, kun Toivoniemi oli vastaanottokunnossa ja ensimäi-set lapset sinne tuotiin!

Outoa ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka melkein alastomia orpolapsia po-ronpeski-pusseissa kannettiin yli vaarojen uuteen kotiin. Johtajasisar hoiti taloutta ja koko kotia, ja apulaissisar neuloi vaatteita, samalla kun hän keinutteli kodin pienintä parin kuukauden vanhaa sairasta lasta.

Ei ollut paljon apua saatavissa sisarilla alkuaikoina, silloin kuin sitä enimmin olisi tarvittu, kun talo yht`äkkiä täyttyi pienokaisista. Kiitollisia oltiin kun saatiin uusille tulokkaille edes paitakaan päälle aluksi ja voitiin asettaa lattialle heinien päälle makaamaan.

Eihän se uusi koti niin mallikelpoinen aluksi ollut, mutta nälkäisille ja alastomille orvoille todellinen onnen paikka. Usein puute kolkutteli Toivo-niemenkin ovelle, monesti oli johtajatar-täti huolissaan, mitä pienokaisil-leen antaa, olivatpa väliin jauhotkin lopussa, muusta puhumattakaan. Mutta pian paha päivä loppui, ruoka ja vaatteet alkoivat riittää ja niin Toi-voniemestä kehittyi Lapin erämaahan koti 30-40 lapselle, jotka ovat siel-lä saaneet ruumillisen ja henkisen hoidon ja kasvatuksen tähän päivään saakka, ja, joka on ollut monelle parempi koti, kuin mitä isä ja äiti olisivat voineet antaa. Toivoniemestä on tullut koti, jonka asukkaita toivo kannat-taa.

Inarissa riehui 1919-1920 espanjantauti, johon menehtyi yli 200 henkeä, jopa kokonaisia perheitä. Lapsia jäi paljon orvoiksi, eivätkä kaikki mah-tuneet Riutulan lastenkotiin. Osa lapsista, kertoja mukaan lukien, sijoitet-tiin Toivoniemeen, jonne kunnostettiin orpokoti. Orpokoti toimi Toivonie-messä vuoteen 1933 saakka. Rakennus oli toiminut aikoinaan myös ni-mismiehen virkatalona ja se oli kuuluisa istutuksistaan.


Paatsjoen karanteeniaseman henkilökuntaan kuulunut T. I. Itkonen kiertokäynnillä Sikastossa v. 1918. Kuva: Museovirasto.

Elin Smarin.

Varsinaisen toimensa ohella on johtajatar Smarin ollut mukana monissa lähimmäisrakkautta harjoittavissa järjestöissä. Niinpä kuului hän kenr. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Oulun osastoon ja Oulun sairaaloiden johtokuntaan. Vapaussodan aikana liittyi johtajatar Smarin Suomen Lä-hetysseuran laestadiolaisen haaraosaston liikkuvaan ambulanssiin, joka 1918 heinäkuun alussa sai määräyksen lähteä Lappiin perustamaan ka-ranteeni-asemaa kulkutautien vastustamiseksi. Ja kun Lapissa 1920 rai-vosi ankara kuumetauti, toimitti hän sinne ensimäiset avunviejät, muuta-mia Diakonissakodin sisaria.

Teksti ja kuva: Rauhan Tervehdys no:42. 18.10.1929.