Lauri Hannikainen. / Helsingin Kaiku 13.12.1913.

Euroopan pohjoisimmilla rannoilla.


Tenovuono jäi jo selän taakse, Jäämeri aukeni avarana, äärettömänä idässä, pohjoisessa ja lännessä, laivamme halkoessa sen peilikirkasta pintaa tyynenä, aurinkoisena heinäkuun yönä. Etelässä avartui harmaa tunturiylänkö jyrkkine, alastomine, saarettomine rantoineen ja kaukaa häämöittävine lumihuippuisine tuntureilleen. Joskus pistäytyi laivamme pienoisiin kalastajasatamiin rantakielekkeiden suojaan ja sitten taas pus-keutui avarampaa merta pitkin yhä länttä kohti.


Aamulla kello 10,20 (28 p. heinäk.) sivuutimme Europan mantereen ää-rimmäisen kärjen, Nordkyn-niemen (71° 08' pohj. lev.). Jylhänä ja yksi-näisenä se kohosi merestä 200 metrin korkeuteen, jatkuen siitä kohou-tuvana ylätasankona eteläisiä maita kohti. Meri tyyntyi entistäänkin ty-venemmäksi ja maininkien raukeneva loiske rantakallioita vasten muut-tui yhä hiljaisemmiksi huokauksiksi. Ainoata eloa seudulle antoivat kirku-vat lokkiparvet ja veden pinnalla pyörähtelevät pikku valaat.

Ilma oli kirkasta kuin kristalli, joten varsin selvästi heti Nordkynin kohdal-le tullessa näkyivät läntisellä taivaalla peninkulman päässä Europan pohjoisimman saaren Magerön piirteet ja siellä Nordkap, jossa Magerön hiotun sileältä näyttävä ylätasanko leikkautui äkkijyrkästi tummansinise-nä silhuettina vaaleansinistä taivasta vasten, kuvastuen leikiten hiljaa värähtelevään meren peiliin. Etelästä tuli näkyviin ensin Laksevuono ja sitten Porsangervuono.

Laivamme ajoi niihin poikkeamatta suoraan Magerön etelärannikolle, Honingsvaagin kalastajasatamaan, koko saaren tärkeimpään ja suurim-paan kylään. Ihailtuamme sataman harvinaista kauneutta ja nuuskit-tuamme kylläksemme väkevätä kalantuoksua, jota levittivät ilmaan var-sinkin valtavat kalanpääröykkiöt. läksimme laukut selässä taivaltamaan n. 4 peninkulman matkaa Nordkap'ia kohti. Oppaita emme huolineet; katsoimme hyvin tulevamme toimeen karttoinemme kompasseinemme saaren puuttomalla sisämaan-ylängöllä.

Muutamien rannikkorotkojen avulla keinottelimme ylös n. 300 m. korke-alle ylätasangolle ja otimme "kurssin" luodepohjoista kohti. Jo alunpitäen matka oli kovin murtokivistä ja louhikkoista, niin että vaikka reippaastikin yritimme, pääsimme tuskin 4 km:ä tunnissa; mutta kun jouduimme tiel-lemme pistävän Skibsfjordvuonon rannikolle, hiljeni vauhtimme aivan etanan matelemiseksi: pääsimme vain noin 1 kilometrin 2 tunnissa jyrkil-lä irtokivisillä rantavuorilla. Uupuneina ponnistuksista pääsimme vihdoin onnellisesti muutamalle tasaiselle rantahietikolle.

Nordkyn.

Honingsvaagin kalastajasatama.

Skibsfjordin rannikolla, kohti Nordkapia.

Sisämaan maisema Mageröltä.

Siinä lepäillessä katsellessa nousuveden kohahtelua hiljaisella, iltarus-koisella vuonolla, näemme veneen soutavan pitkin tyyntä pintaa ja siellä kaksi poikaa. Koetamme parahalla norjankielelläinme houkutella venet-tä luoksemme. Se tuleekin. Hypähdämme veneeseen ja pyydämme taaskin norjan kielellä poikia viemään meitä vuonon yli, päästäksemme jälleen suoraan eteenpäin päämääräämme kohti. Lähdemme souta-maan toista rantaa kohti, ihastellen rannikoiden suuremmoista, jylhää-kauneutta. Pojat heti yhtyvät ihastelemiseemme ja selvällä suomenkie-lellä. Hämmästyksemme oli kuvaamaton!


- Mitä, vieläkö täälläkin asti on suomalaisia ja onko täällä paljonkin?
- On, täällä on meitä paljon, myöntelivät pojat, - joka kylässä aina joku-nen, ja muutamissa yli puoletkin asukkaista, kuten esim. Kjelvikissä; siellä on Kinnusia, Saloja, Puusteja, Ahoja, Suutarisia j. n. e., useimmat jo toisessa tai kolmannessa polvessa täällä asuvia, niin kuin kaikkialla muuallakin pohjoisella Ruijanrannikolla.

Pojat olivat paraillaan iltatöikseen turskia kalastelemassa, "juksaamas-sa". Mekin otimme siihen hommaan tuntikauden osaa ja päästyämme viimein toiselle rannalle, keinottelimme jälleen itsemme pelottavan lou-hikkoisesta, hengenvaarallisesti kuljettavasta rannikosta irti keskisen saariylängön tasaisille kentille.

Kasvisto on merenäyräästä ylätangon korkeimpiin kumpuihin saakka pelkästään tunturikasvullisuutta, jonka yleisimpinä, ihastuttavan siroina edustajina olivat lapinvuokko (Dryas), monet kivirikot (m.m. Saxifraga stellaris, nivalis ja cernua), kurjenkanerva (Phyllodoce) sielikkö (Loise-leuria) y.m. m. pirteät tunturiyrtit. Minkäänlaista puumaista kasvia ei saa-relta löytynyt. Perin harvinaisena ilmiönä oli parissa paikassa maata pitkin mateleva koivu.

Siellä täällä rotkopaikoissa oli ikuisia lumikaistaleita ja eräässä kohdin löysimme sulavesivirtain muodostaman kummallisen lumitunnelin, lähes 100 metriä pitkän, ja käytävän korkeus siinä sekä leveys n. 2m. Sen hol-vikatto oli matemaattisen tarkasti pyöristetty ja seinät jäätyneet koviksi ja kiiltäviksi. Katon seinäin läpi vaivalloisesti tunkeutuva päivän kajastus antoi holville sinertävän, satumaisen valaistuksen.

Skarsvaagissa, maanosamme pohjoisimmassa kylässä viivyimme päi-väkauden ystävällisen, vierasvaraisen kauppias Berg'in luona ja läksim-me sitten viimeistä peninkulmaa katkomaan Nordkapia kohti.

Etelä-osa Magerötä, vaikkakin selvää ylätasankoa, on kuitenkin täynnä pienempiä notkoja ja kumpuja, mutta nyt kun Skarsvaagin kylästä oli pa-ri tuntia asteltu pohjoista kohti, kävi tasanko aivan sileäksi, kuin hiotuksi, ja sellaista näytti jatkuvan eteenpäin aivan äärettömiin saakka. Kartatta ja kompassitta on siinä aivan yhtä vaikeata osata eteenpäin kuin aavalla merellä, ainakin on aivan mahdotonta löytää Nordkap'iin.

Skarsvaag, Euroopan pohjoisin kylä.

Skarsvagin kauppiaan luona. Taustalla kalankuivaustelineitä.

Nordkap.

Rotko Nordkapin läntisellä reunustalla.

Hyvää vauhtia painelimme eteenpäin kovalla sileällä maalla, kuin se-mentillä. Yht'äkkiä ilmestyi näkyviin rautalanka-aita! Mikäs tämä on? Avasimme "Bædeker'in" ja siitä selvisi, että mainitunlainen aita on vedet-ty Nordkapin itäpuolella olevasta Hornvikin lahdesta, johon turistilaivat ankkuroivat, itse Nordkapiin, kun muuten olisi sumusäällä tuiki mahdo-ton osata määräpaikkaan, ja saimme tietää myös, että aidan pituus on n. 2 km. Olimme siis aivan lähellä päämaaliamme ja kuitenkin näytti ylänkö jatkuvan aina kauas taivaanrannalle saakka. Vauhtia lisättiin puolijuok-suksi ja ihme ja kumma, tuskin huomattiinkaan, kun pienen aaltomaisen ylänköpoimun takaa tuli näkyviin paviljonki, sen vieressä Oskar II:n muistokivi, ja tasanko oli loppunut kuin veitsellä leikattuna.


Niin nyt olimme vihdoinkin päässeet Euroopan pohjoisimpaan "kaap-piin", Nordkapiin (71° 12' pohj. lev.) Ja lännenpuolella näkyi Europan kaikkein pohjoisin kallionkieli, Knivskjärodden, joka työntyy vielä Nord-kap'inkin ohi, mutta matalasti mereen laskevana on jäänyt varjoon mah-tavan jyrkän Nordkapin rinnalla. Huimaavata oli katsella jyrkänteen reu-nalta suoraan alas mereen kokonaista 307 m. (Helsingin Uuden kirkon tornit ovat 74 m). Siellä alhaalla kulkeva suuri purjealuskin näytti pieneltä kuin kaarnalaiva, niin että oikein nauratti, kun piti koettaa uskotella itsel-leen sen olevan oikea suuri Jäämeren purjehtija, jota se todellisuudessa oli.

Paviljonki oli sulettu, eikä paikalla ollut ketään muita matkailijoita kuin me kolme Suomen poikaa. Sitä hauskempi meille; saimme omassa rau-hassa nauttia suuremmoisen luonnon jylhästä, yksinäisestä kauneudes-ta. Oli ihana yö elokuun ensimmäistä päivää vasten. Ei kuulunut pienin-täkään ääntä, ei hiiskausta. Jäämeri, joka jo viikkoja oli ollut tyyntymisen touhussa, lepäsi nyt hievahtamattomana ja hurmaavana kuin taikapeili. Vasemmalla sen ulappa hukkui rajattomana lännen sineen, oikealla har-maaseen itään, jossa Nordkyn synkkänä ui taivaanrannalla, ja edessä pohjoisessa keskiyönauringon tuliseen punaan. Liekehti ja hohti koko taivas, ja sen iloinen loiste leikkieli tuhansin värein meren pinnalla ja sen pohjattomassa syvyydessä.