E. N. Manninen. / HS. 1933.

Haaksirikko



Kaksi Outakosken poikaa vuorollaan on lähtenyt meitä kyytiin venheel-lään alas Tenojokea. Meitä? Niin, toisena ei ole enää Prahl, vaan Virk-kunen. Virkkunen on ollut tekemässä Utsjoen torpista taloja; työt tälle erää ovat nyt loppuneet, ja kotona odottaa uusi ihminen, poika, jota isä ei vielä koskaan ole nähnyt. Onko ihme jos meillä on kiireensekanen.

Venytään venheessä kahdenpuolen matkatavarakasaa, selät vastatus-ten. Ovla Lukkari soutaa, Hans Paltto istuu melassa. Virta vetää, valu-taan alas Tenoa, katsellaan Norjaa vasemmalla, Suomea oikealla. Aal-lokko läikkyy auringossa, vesi tuoksuu märälle, venhe viimekeväiselle tervalle. Sääsket hurraavat Lapin poudalle, tirro lepsauttelee sinkuvin siivin, äiskähtää äkkiä vesikalvoon, rypee silmänräpäyksen, nousee uudelleen, kiroaa - tirrrr! - siiansinttiä, joka taas viime hetkessä pakoon osasi sujahtaa. Ruijan käki kukkuu vihreässä rantaryteikössä. Minä hy-räilemään, että.,. ”sulhonsa suloutta ylistää”. Johon Virkkunen viisaste-lemaan, että vain Suomen käet ylistävät sulhonsa suloutta, mutta että Norjan kukkuvat käet ovat kaikki uroita.


Sivuutetaan lohenonkijoita, lappalaisia, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki he ovat paikkakuntalaisia, joko suomen- tai norjanpuolelaisia. Tähän vuodenaikaan täälläpäin ei tehdä mitään muuta kuin istutaan venheissä kaksittain, soudetaan yöt päivät koskien ja nivojen alustoissa ja pouka-moisissa suvannoissa. Tuolla kaksi tyttöstä parhaillaan koettaa saada lohta ylös, joka valtavasti meloen ja läiskien yrittää lyödä siimaa irti leu-kapielistään. Näkee kyllä, että Risten ja Rauna eivät ole ensi reisulla. Rauhallisesti veivaa toinen vaparullaa, antaa perään, milloin kala ko-vemmin painaa, kehrää taas tarpeentullen liiat löysät. Toinen huopaa, soutaa vuoroin, ahdistaa venhettä aina sinne, miten lohi kulloinkin tah-too.

Niin punotaan puolisen tuntia. Jo alkaa kala väsyä, nousee toisinaan ve-sikalvoon; silloin soutaja lyö airot lukkoon, tarttuu pitkävartiseen kala-koukkuun, nousee seisalleen venheessä. Tovin aikaa pyöritään vielä niin ympäri. Lohi pistäytyy venheen alle, pamahtaa pohjaan, jurnuttaa tovin alallaan aivan liikkumattomana... vapa sujuu, rulla ratisee askelittain; vähitellen, vähitellen kala antaa perään, nousee, nousee ... tumma selkä käväisee vesikalvossa, pyrstö leiskahtaa silloin samassa on Ristenin koukku sen kupeessa ... Nelin käsin nousee vettä vellova, kahtapuolta läiskivä kirkas jättiläinen vedestä, pääsee kuitenkin samassa koukusta, mutta putoaa kuitenkin venheen pohjalle. Kuin muurahaiset heittäytyvät lapintyttäret koko painollaan lohen ylitse, kuuluu hätäisiä lapinsanoja, kiireistä puunuijan pauketta kovempaan ja pehmeämpään, se sattuu joskus venheen pohjalautoihin, mutta myöskin kalaa päähän - vihdoin makaa koukkukeuka liikkumattomana väräjävin evin.

Mutta Teno vetää. Tuolla näkyy jo Veli-Sammelin, vanhanpojan talo. Sen seinät ovat harmaat, kuisti valkeaksi maalattu, se on Jegelvei. Siinä on monet yöt vietetty poudalla ja sateella, tyvenellä jos tuiskulla.

Tullaan rantaan, noustaan maalle, kävellään sisälle. Vasta vesirajassa on Veli-Sammeli nähnyt vieraiden tulon. On tullut kiire lattiaa luudalla hosumaan, tulta kaminiin kurkottamaan. Veli-Sammeli, joka muuta ke-säisin myöskään ei tee kuin Tenoa soutaa, lohta pyytää, lohta ajattelee, on saanut tietenkin hänkin jotain? - Aina vähin. Mitä vieraat: paistettua, keitettyä vai suolattua?


Puhutaan tietenkin siitä, mitä Veli-Sammeli haluaa, mikä sydämelle on lähintä. Että vieläkö Anni on tytär ihmisenä? Vielä on. Taitaa vain uskol-lisesti Sammelia odottaa? Ei odota, onhan hänellä monta muuta parem-paa. Mitäpä Anni tällaisista, rikas, jolla akkunoissakin on kaksinkertaiset ruudut, verhot niissä, näppäreillä yön aikaan kiinni pannut että muka kukaan ei saisi kurkistella. Jospa hän ei halua syrjäisille näyttää, kuka siellä sisällä toisinaan on?
- Hähäh, en ainakaan minä, Veli-Sammeli nauraa.

Taitaapa olla jo yö, koska kello jo yhtä osoittaa, vaikka valoa kyllä ei tar-vitse lisätä. Täytyy panna maate, jotta huomennakin johonkin jaksaa. On nimittäin edessä koski, kosken alla Nuorgam. Sinne ainakin, ellei Alekn-jargaan, Norjan puolelle asti, on huomisen päivän iällä päästävä. Veli-Sammelilla on aitta; sinne koivunlehvät lattialle, niiden päälle porontaljat, rankiset orsista riippumaan nukkujan sääskiltä suojaamiseksi. Mikäs olla tässäkin talossa. Veli-Sammeli itse vain ei ajattele maatamenoa, aamu-yöstä nähkääs on paras lohen ottamaaika.

Oik: Ovla Lukkari. Hans Poltto ja Virkkunen päästyään koskesta.

Veli Sammeli.

Terassi- ja harjumuodostumia Te-nojoen Norjan puoleisella rannalla Ylikönkään alapuolella. Kuva: Emil Sarlin, 1901. GTK.

Taas ollaan venheessä, Virkkunen ja minä keskellä lojuen, Hans Paltto nyt airoissa, Ova Lukkari perässä. Aurinko paahtaa. Lapin kesä loistaa, rannat ja tunturit kahtapuolta viheriöivät, vesi pulisee kokassa, lipsaa venheenlaitoja vastaan - jäljelle jää väreilevä peili ja sen pinnalle kirkkaa kelluvat, läpinäkyvät, äkkiä katovat vesikuulat.

Virta virkistyy, venhe keinahtaa; Tenojoen suurin koski, Alaköngäs,öyhää jo edessä. Ovla nousee seisalleen perässä, hapuilee melaa. Sanon hä-nelle, että jos sitä käytetään, vaihdamme me hänen kanssaan paikkoja. Ovla puhuu pari sanaa lappia soutajalle, ottaa sauvomen; molemmat kyytimiehet ottavat sauvomet. Sehän onkin viisainta, jos epävarmuus vaivaa, ajattelen minä. Niin siis lähdetään sauomessa alas Piltamoa, en-simmäistä koskikappaletta. - Ollaan vähän liian selällä, keskikoskella. - Pankaa rannemmaksi,sanon, hyvin tietäen, ettei keskiväylällä ole sauvomin helppo venhettä ohjailla, jokipohja on liian alhaalla, veden-käynti liiaksi voimakas.

Nyt koottavatkin miehet suistaa venhettä rannemmaksi. Pitkä tenolainen ui kuitenkin syvässä, lähenee silti Suomen rantaa kyljittäin mutta lähe-neekö kylliksi? No, läheni eli ei, ajattelen, mentänee tästä jotenkuten joka tapauksessa; onhan tämä siksi tuttu tarvottava. Samassa karahta-vat venheen pohjanaulat kiveen, jonka yli vesi vaahtona sähisee. Venhe kallistuu, vesi hyökkää sisään vastalaidalta samassa kuitenkin taas liiku-taan, ollaan irti ja solutaan alaspäin...
- Eikö tahdo mennä, vaikka sauvomissa seisotte? kysäsen ja alan, selin koskeen istuen, auskarilla vettä venheestä viskata.

Silloin kuuluu uusi jysähdys, pohjanaulat pureutuvat taas paateen... vauhti hidastuu ... venhe pysähtyy kokonaan, perä painahtaa niin, että koski nousee aivan partaitten tasalle.
- Pitäkää venhe ainakin pitkin virtaa! kerkeän sanoa ja katsahtaa keu-laan. Siellä Paltto jo seisoo polviaan myöten vesikivellä, koettaa käsin irroittaa keulaa kiveltä, työntää venhettä taaksepäin. Sieppaan sauvo-men perämieheltä, joka tuskin jaksaa pidättää venhettä poikkivirtaan kääntymästä. Painautan perää voimakkaasti ylöspäin entiseen asen-toon, mutta silloin hulahtaa takanani venhe nielee koskea sisäänsä, täyttyy ... Matkakamppeet joutuvat veden valtaan, lähtevät liikkeelle tuolla menee jo muudan selkäreppu ja minun kufferttini, jota Eetu niin urhoollisesti yli Petsikon kuljetti. Nyt vaappuu jo veden valtaama venhe allamme. ”Kaikki kivelle!” Ja samassa kun venhe täyttyy lopullisesti, kääntyy se kyljelleen, painahtaa kiviä vasten poikittain, niin että vain toinen laita jää vedenpinnan yläpuolelle.

Tässä me nyt seisomme neljä miestä yhdellä vesikivellä keskellä pala-vaa koskea ja katselemme, miten tavaramme keikkuvat jo kaukana kos-ken käpryissä. Äkkiä on jokaiselle selvinnyt, että niistä ei enää ole isoa toivoa, sillä itse köngäs alempana on ne nielevä ja lopullisesti jauhava. Hyvästi vain.
- Minun karttani ja kahden tilan maanmittaustoimituskirjat, sanoo Virkku-nen suhteellisen rauhallisena.
- Minun onkivapani ja onkeni! huutaa Ovla Lukkari.
- Minulta meni rahatkin, änkyttää Hans Paltto.
- Minun kufferttini ja siinä filmit,sanon minä kiroten.

Siinä me sitten seisomme takalistoja myöten kosken huuhtelemina, kä-sin toisiamme hartioista kiinni pidellen ja toistaiseksi pelastettuja reppuja ja valokuvauskonetta yhteisesti kannatellen.
- Minä hukun! huutaa Ovla surkealla äänellä yli kosken pauhun.
- Ei sinulla ole mitään etuoikeuksia, karjasee joku urheutta ylläpitääk-seen.

Niin, tässä totisesti me nyt tuijotamme, ryhmä haaksirikkoisia, emmekä uskalla paikaltamme liikahtaa. Jos siirrähdät, saatat lipsahtaa ja vetää toisetkin mukanasi niljaskaiselta vesikiveltä. Silloin tulee kysymys vain siitä, kuka koskessa osaa rantaan päästä. Varmastikaan eivät kaikki. - Osaatko uida Ovla?
- ”En”, vastaa tämä tutisten.

Tarkastelleen koskea, tirkistellään pitkin rantoja. Eikö näy ihmistä, eikö yhtään lohenonkijaakaan? Mitä ovat nuo tuolla kosken niskalla. Norjan puolella? Ihmisiä? ovatko ne ihmisiä nuo, noiden suurien kivien takana?Ihmisiä ne ovat. Huudetaanko? Huudetaan kerran, kahdesti, että ohooi! Joku meistä heiluttaa valkoista nenäliinaa. Silloin minä syntisesti ajatte-lemaan, että olisinpa tuossa, vähän tuonnempana, ottaisin kuvan, todel-lisen haaksirikkoisten ryhmän. Mutta jo tuntuvat tajuavan asian siellä Norjan rannalla, koska liikehtivät.
- Ohooooja! kiljasemme me yhdestä kurkusta.

Jo lähtevät liikkeelle, jo työntyvät venheeseen. Kaksi miestä, tulevat alas koskea, kiertävät luo nyt ne ovat jo tuossa alapuolellamme säikähtynein, hätäisin ilmein. Keulan yli kurkottaen annetaan ensin jäljelle jääneet kamppeet, sitten kaksi miestä lisäksi. Minua haluttaisi kovasti mennä ensimmäisenä ja ottaa kuva, mutta ei sovi, ei mitenkään; voidaan tulkita väärin. Kun kuitenkin vuorollani minäkin pääsen maalle, ja Paltto enää kivelle venhettään pitelemään yksin jää, näppään kuvan, kaksi. Arvaan kuitenkin, ettei niistä selviä tule siksi, että mies ja venhe ovat liian kaukana rannasta. Otanhan kuitenkin. Kaadan sitten vedet saappaista ja lähden juoksemaan alaspäin rantakiviä pitkin. Eihän tiedä, vaikka jotain olisi hyöky kiville heittänyt. Virkkunen on jo aikaisemmin kiivennyt törmän päälle ja lähtenyt kosken alla olevaan taloon, Jalveen. Ehkä sieltäpäin voidaan virrasta jotain pelastaa.

Mutta turhaa kaikki. Rannat on tutkittu, on katseltu pahimmat kivenkolot, vähin venheelläkin soudeltu ja jokipohjia kurkisteltu: näyttää pitävän saaliinsa.

Istuessaan nyt sitten harjakaisiksi Jalven kamarissa, ryypätään kiukkui-sesti piimää ja maitoa ja tarkastellaan, mitä kukin on menettänyt. Jokai-nen on saanut tuntuvan vahingon. Virkkusen koskelle uhraaman omai-suuden arvo, maanmittausvälineet, kokonaisen kuukauden töiden pape-rit, vaatteet, omat ja apulaisen, y.m. tekee kohtuullisestikin laskettuna yli 10,000 markkaa. Hans Paltto seisoo siinä, keskellä kamarin lattiaa ja to-distaa, että kaikki muu meni, paitsi nämä päällä olevat; paita, housut ja kengät. Ei edes sukkia ole? Mistäpä ne olisivat tulleet, sillä Paltto, niin-kuin muutkin Utsjoen lappalaiset, pitää kesällä kengissään vain heiniä. Koski siis otti uuden lapiotakin, laukun eväineen ja rahatkin kaulahuivin mutkassa; yhteensä kampetta 1,069 markan edestä eli yksinäisen mie-hen koko omaisuuden. Ovla, meidän perämiehemme, on päässyt suh-teellisen vähällä, 540:llä markalla. Minulta taas on mennyt kuffertillinen tavaraa, m.m. kokonainen puku. Sen lisäksi sihauslukolla varustettu pusero eli lyysi ja sen taskussa kello, ”Justofot”, sellainen, jolla valoku-vattaessa valotusaikoja on hyvä tarkistaa. Kartuu niistäkin jonkunlainen summa.

Mutta eteenpäin elävän mieli; nyt me jo keikumme uudelleen koskessa, laskemme sen alimmaista osaa Nuorgamia kohti. Ovla istuu keskellä venhettä, Paltto-poika soutaa ja minä hoitelen melaa. Virkkunen on kat-sonut parhaaksi juosta loppuosan maantietä myöten kosken alle.

Nuorgamissa sitten ihmiset siunailemaan, että onhan tuota ennenkin laskettu Piltamoa moottorillakin, ja että mitenkä se nyt niin, ja että nämäkö pojat ne olivat teitä kyydissä, ja että tuliko siitä isokin vahinko.

- Ei minua muu niinkään harmita,mutta kun meni hyvä kermikän, eli po-rovasan nahka, josta juuri maksoin 5 markkaa ja josta varmasti joltakin hulluita turistilta Petsamon puolella olisi saanut 50, Virkkunen aivan totisin naamoin vastailee.
Minä taas, että muuta vahinkoa ei tullut kuin melkein täysinäinen tulitik-kulaatikon menetys, jonka juuri aamulla kerkesin Veli-Sammelilta ostaa.

Että suremallako ne asiat paranevat.