Ulla Listo. / Emäntälehti 1.10.1935.

Haltian huippua tavoittelemassa

Heinäkuun puolivälissä me, 6 housuniekkanaista, sulloimme itsemme, 10-15. kg:n painoiset satulareppumme ja kaikki 15 irtokolliamme junaan Helsingin asemalla määränämme Norja ja siellä Narvikin kaupunki. Ju-namatkalla vallitsi hirveä helle. Ihailimme Ruotsin ja Norjan rajatunturei-ta, jotka paikkapaikoin näyttivät olevan hyvinkin paksun lumikerroksen peittämiä.Tuo tunturiseutu lienee kauneimpia Skandinavian nähtävyyk-siä.

Narvikissa oli asukkailla ilmettelemistä, kun kyhäsimme telttamme pys-tyyn kaupungin yläpuolelle tunturin kupeeseen, lykkäsimme seuraavana päivänä tavaramme asemalta työntökärryillämme kaupungin halki turisti-hotellin eteen ja sulloimme taas nuo 22 kolliamme linja-autoon. Turisti-hotellin porraskivillä vielä heikkohermoisille annettiin lusikalla jotakin ih-melääkettä autotautia vastaan, ja sitten ajoimme yön halki Kvesmenesin tienhaaraan, jonne klo 5 aamulla sumussa jäimme tavaroillemme. Pilvet alkoivat hiukan rakoilla ja korkealla melkein meidän yläpuolellamme pisti esiin terävä, tumma tunturinhuippu. Tuntui oikein kolkolta, aivan kuin se olisi kaatunut päällemme. Löysimme hyvät telttapaikat ja kävimme "yö-puulle".

Seuraavana päivänä herätessämme olimme korkean tunturin juurella ihanan vuoripuron partaalla - ja aurinko paistaa helotteli lämpimästi. Jo-ka puolella reunustivat laaksoa korkeat lumipeitteiset tunturit. - Alkoi ta-vanmukainen aamunäytös: reput ulos teltasta, kaikki tavarat pitkin ketoa levälleen tuulettumaan, aamupesu jääkylmässä purossa, aamiainen joen töyräällä, sitten pieni ruokalepo, tavaroiden kokoonpano sekä lähtö. Kaksi meistä lykkäsi rattaita, toiset kävelivät herroiksi.*) Kuljimme pitkin kaunista Signellaaksoa Paras-tunturin juurelle. Paras, 1400 m korkea, sijaitsee noin 20 km:n päässä kolmen valtakunnanrajapyykiltä Norjaan päin.

Kolme päivää saimme istua nököttää teltassa ja odotella kaunista ilmaa päästäksemme nousemaan tunturille; 4:ntenä päivänä oli mitä ihanin lämmin sää ja kiireesti lähdimme liikkeelle. Tunturin juurella voi kuvitella olevansa hetken päästä huipulla, mutta kun lähdet nousemaan, niin kyllä tietä riittää. Huippu on aina vain lähellä, mutta ylöspäin kohoavaa tasan-koa on kilometrittäin. Viidettä tuntia kesti nousu. Matkalla oli laajoja lumi-kenttiä, jotka kohosivat siksi jyrkästi, ettei uskaltanut yrittääkään nousta oikein suoraan, vaan oli koetettava nousta polvitellen


Lopuksi oli vastassamme suuria pyöreitä kiviä, joiden välissä kukki joku yksinäinen tunturileinikki. Juuri kun pääsimme huipulle, nousi toista ku-vetta ylös kaksi norjalaista kasvintutkijaa. - Näköala oli mitä suurenmoi-sin korkealla tunturihuippu meren yläpuolella. Alastulo oli paikoitellen hy-vinkin nopeaa, kun sattui tuollainen suuri lumikenttä kohdalle; kuka laski siitä luistelemalla kengänpohjilla, kuka pani alleen tuulitakkinsa ja tuli alas kuin kelkalla.

Kvesmenesistä on matka viitoitettu kolmen valtakunnan rajapyykille ja tienviittojen mukaan yrittelimme kulkea, eksyenkin kerran välillä. Kolmen valtakunnan pyykillä seisoa törröttivät lappalaiskodan tyhjät kotapuut. Majoituimme viereen, sääskihuput ripustettiin puihin, ja tohtori keitti meil-le kahvia tyhjässä kodassa. Pyykiltä jatkoimme halki yön Mallatunturin yli Kilpisjärven rantaan. Malla ja Kilpisjärven rannalla sijaitseva Saana-tunturi ovat luonnonsuojelualuetta; siellä kasvaa useita harvinaisia tun-turikasveja.

Aamiainen joen törmällä.

Tohtori keittää kahvia.

Aamulla klo 7 olimme järven rannassa herättelemässä Siilastuvan talon-väkeä. Siinä aikamme kuluksi sytyttelimme nuotion ja huikkailimme kuo-rossa yli järven. Ovi näkyi talossa avautuvan, koira haukkui ja lippu ko-hosi tankoon toivottamaan tervetulleeksi. Siellä me ystävällisen isäntä-väen hoivissa nautimme taas suurenmoisista kulttuurin ilmauksista, sän-gystä, saunasta y. m., kunnes koitti päivä, jolloin olimme tarpeeksi levän-neet ja lähdimme suuntaamaan kulkuamme Haltiatunturille l. Halditsho-kalle, Suomen korkeimmalle tunturille (1.324 m).

Retkikuntamme jäsenistä oli osa aikaisemmin siellä käynyt, joten op-paatta taivalsimme tunturien poikki. Saanan juurella näimme viimeiset koivupuut; vasta 3:n viikon kuluttua jokivarteen palattuamme näimme nii-tä jälleen. Matka kesti 3 päivää ja niin hyvä onni meillä oli, että heti saa-puessamme niin lähelle tunturia, että nousua voi ajatella, valkeni taas mitä ihanin päivä. Haltiatunturi eroaa muista kivilajinsa puolesta, joka on punertavaa ja helposti rapautuvaa ja tarttuu kengänpohjiin kuin raastin-rauta. Nousu olikin senvuoksi helppoa, mutta kyllä siinä kengänpohjat kuluivat.

Suomen puolelle olivat näköalat kirkkaat. Norjan puolen peitti sumu. Jännittyneinä avasimme vieraskirjan,jonka osa retkikuntamme jäsenistä oli tuonut sinne edellisellä käynnillään. Pettymys. Ei ainoaakaan nimeä ollut tullut lisäksi. Tuo rajapyykki on kylläkin aika vaikea löytää, sillä se sijaitsee notkopaikassa, ja mahdollista on, että sumuilmat ovat pidättä-neet niitä harvoja retkeilijöitä, jotka ovat noilla main liikkuneet, pääse-mästä tunturin huipulle. Kasvullisuutta ei Haltialla ole senkään vertaa kuin Paraksella; huippu on pelkkää kiveä. Juurella jonkun kilometrin päässä kasvaa vaivaiskoivu ja hiukan ylempänä eräs suokukan suku-laiskasvi, jota lappalaiset nimittävät ruuturaasiksi. Sitä revittiin suuret ka-sat ja keitettiin kahvit oikein lappalaisten tapaan.(*

Haltian alapuolella Pihtsusjärven rannalla tapasimme erään lappalaisen Aslak Juuson, joka lapsineen paimensi yli tuhatpäistä poroeloaan. Hän oli aikeissa muuttaa porotokkansa eteläänpäin Rommajarvelle, jonne hän oli rakentanut 50 km pitkän poroaidan. Aslakin kotaan olimme terve-tulleita vieraita; siellä keitimme tuliaiskahvit, jotka juotiin poronmaidon kanssa. Olimme kuin kotonamme, kuljimme kodan seinävaatteen alta, sillä tuulen vuoksi oli ovi sidottu lujasti kiinni, käristimme kuivattua poron-lihaa tikun nenässä nuotiolla ja kuuntelimme Aslakin vilkasta kuvausta porojen hoidosta ja lappalaisten elämästä.


Liekovarpio, saam. ruvdorássi, kahvitulet siitä tehtiin.

Aslak Juuso perheineen pyhäasussa Rommajärven/ Pihtsusjärven rannalla. Seur. istuu emäntä Ingrid o.s Hetta (45 v), sylissään poikansa Jounu, ahku Elli-Marja (78v., Juuson anoppi.) Edessä oik. istuu Marja, Inkeri sekä Berit-Anne.

12-vuotias poropaimen Nils Aslak.

Eräs retkeilijöistä ja Maria Vasara tytärineen (Joko Anni Antintytär Va-sara-Hammare (1921.07.14–1934.04.11) tai Brita Karin Margareta An-tintytär Vasara-Hammare s. 1924.03.16. Teksti: Nils-Henrik Valkea-pää).

Eräänä yönä vaelsimme sitten Aslakin porolauman kanssa tunturien yli etelään. Se oli ennennäkemätön, unohtumaton elämys. Koko yö valoi-saa kuin päivällä, noin 3:n aikaan alkoi auringon kulta välkkyä tunturien takaa, joka puolella avartuivat tunturien huiput, edessämme nopeasti kulkeva, juuri uuden kiiltävän karvan saanut porolauma, jota mustat por-okoirat haukunnallaan pitivät koossa. Rommajärvelle oli Aslak Norjasta vedättämistään hirsistä rakentanut pirtin, jossa hänen vaimonsa ja lap-sensa asuivat kesällä.

Aivan läpimärkinä sateesta saavuimme tuohon pieneen lämpimään pirt-tiin; housuista ja sukista kierrettin vesi pois ja kukin pani ylleen kuivaa, mitä repussa sattui olemaan. Emäntä tarjosi meille kahvia kuivatun po-ronmaidon kanssa. Tammi-helmikuussa, jolloin toimitetaan suurempi teurastus, pestään mahalaukut ja suolataan kesäksi. Syksyllä, jolloin po-rot tuodaan sääskien hävittyä alas tuntureilta kodan läheisyyteen, voi-daan niitä lypsää enemmän ja silloin pannaan maito mahalaukkuun ulos kuivumaan. Tuo kuivattu maito tuoksuu juustolta ja on aivan valkeaa ja pehmeää; lusikalla sitä raaputettiin irti ja sekoitettiin veden kanssa ker-maksi. Lapsille se näkyi olevan aivan kuin karamellia, niin hartaasti sitä pikku Jounikin pisteli lusikalla suuhunsa.

Aslak kertoi myyneensä aikaisempina vuosina Norjaan, jossa se oli hy-vin haluttua tavaraa ja maksoi 5 kruunua (n. 60 mk.) kilo. Paitsi maitoa kertoi emäntä kuivaavansa poronverta suolissa.Tästä keitetään talvella keittoa koirille, lisäksi pannaan joitakin jauhoja tai ryynejä. Aslak sanoi muiden lappalaisten ihmettelevän sitä, miten hän niin pienellä paimen- ja koirajoukolla voi hoitaa tokkansa. Monet lappalaiset eivät ruoki koiriaan, vaan ne saavat itse hakea mitä löytävät,mädänneitä raatoja y.m. Tuo koiria varten varattu veri on kuitenkin vain pieni osa siitä verimäärästä, joka teurastusaikana käyttö-ja säilytysmahdollisuuksien puutteessa täy-tyy kaataa maahan hukkaan.

Päivälliseksi emäntä keitti meille maukasta poronlihakeittoa, joka oli rii-siryyneillä suurustettua ja jota syötiin sokerin kera. Aslak paistoi tikussa nuotiolla juuri joesta pyytämiään harreja,ja me söimme kuin emme pit-kään aikaan olisi ruokaa nähneetkään. Herkkuja olivat Lapin ruuat kau-punkilaisenkin suussa. Yö nukuttiin pirtin permannolla porontaljoilla raa-nut peitteenä.

Kurkistin aamulla lähtiessämme Aslakin aittaan. Siellä oli jauhosäkkejä, sokeria, kahvia y.m. ja Aslak kertoi keväällä ennen pohjoiseen muuttoa ostavana 300 kg kahvia, 400 kg sokeria y. m. samaan tapaan.Tämä ei johdu suinkaan mistään nautinnonhalusta tai ajattelemattomuudesta, vaan olosuhteiden pakosta. Kesällä tuntureiden väliin on vaikea kuljettaa mitään ruoka-aineita. Jouluun saakka on kaikkea varattava kylliksi. Kah-vin runsas käyttö johtuu siitä, että lappalainen on paimenessa vuorokau-den umpeensa eikä tunturilla ollessa voi muuta keittää kuin kahvia.

Aslakin varastosta täydensimme ruokavarojamme ja lähdimme hyvin opastettuina jatkamaan taivaltamme jokivarteen, littoon, josta koskive-neillä jatkoimme matkaa Palojoensuuhun ja sieltä linjaautolla Muonioon. Teimme vielä pikakäynnin Pallastunturille Suomen Naisten Liikuntakas-vatusliiton tunturimajalle. Vietimme siellä ihanan päivän, ihailimme syk-syn punertamaa tunturinrinnettä ja taivaltaessamme kohti Muoniota kai-homielin heitimme hyvästit omalaatuiselle, kauniille tunturimaisemalle.

Lyhyt on Lapin kesä. Norjan puolella tuntui kaikki vielä vasta puhkeaval-ta, keväiseltä, Pallaksella taas syksy alkoi värittää tuntureita, revontulet muistuttivat jo talvesta. Ihanaa on etelän lapsen saada kokea tuo kaikki, painaa sydämeensä nuo kauniit muistot.