Lauri Hannikainen. / Metsastys ja kalastus 1.9.1921.

Harrin onginnassa Utsjoen pikku koskilla.


Muuan muistelma Lapin matkalta. Muistan sen raikkaan kesäyön, jolloin Inarin viimeisiltä pohjoisilta latvavesiltä läksimme Säytsjärven päästä astelemaan Petsikkotunturin yli Jäämereen laskevia vesiä kohti. Keve-ästi katkesi taival sammaleisena postipolulla, joka loivia lehtorinteitä myöten kiipeili matalahkon tunturin ylintä harjannetta kohti. Tuossa tuo-kiossa harjanteen jo saavutimmekin.



Emme mitenkään olisi näin matalalta kukkulalta aavistaneet niin valta-vaa näkyä! Kaunis oli katsella suuntaan mihin tahansa, mutta komeinta oli luoda silmänsä luoteeseen, jossa ylevänä nosti taivoa kohti lumisia huippujaan Ruijan tunturien kuningas, tarujenkiehtoma Rastegaisa ylhäi-sine sisartuntureineen, noin 7 peninkulman päässä.


Ääretön salo ja avarat tunturiylängöt kietoutuivat salaperäiseen punaan, keskiyönauringon parhaillaan tehdessä alinta kaarrostaan pohjoisella taivaalla, ja taivaanrannan tunturimaailman lumiset keot hohtivat hopeal-ta ja kullalta öisen auringon läikkyvässä kilossa. Pohjoisessa tumman salon keskessä päilyi järvi toinen toisensa takana pohjoistakohti paeten Utsjoen ihanassa kuusipeninkulmaisessa laaksossa.


Laskeuduimme Mierasjärvelle ja tulimme sen pohjoispäässä Mieraslom-polon taloon. Saimme soutajaksemme reippaan lappalais-pojan Uula Ai-kion. Ja niin aloimme Utsjoen laskemisen.

Takka Mieraslompolossa v. 1930. Kuva: Silver V. E. / Museovirasto. / finna.fi

Mieraslompolon emäntä Anni Aikion ottaa vettä kahvipannuun (v. 1948?) Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto. / finna.fi

Viehättävämpää vesireittiä ei matkailija saata ajatella, varsinkaan kala-mies! Toinen toistaan ihanampana seuraa pikku järvi pikku järveä vieh-keine yhdysvirtoineen, hilpeine koskineen, lempeine lehtorantoineen, valkeine hietaäyräineen tai jylhine vuorijyrkänteineen. Ja kalaa ovat kos-ket täynnä, harria sekä tammukkaa (forellia)!


Soudettuamme Tsuoggajärvet ja otettuamme muutamasta pikku nivasta perhosongella muutamia harreja päivälliseksi, poikkesimme Leppälän lappalaistaloon aterioimaan. Saimme harriemme lisäksi maukasta aurin-gonpaisteessa kypsytettyä leipää, "kahkua", viiliä ja poronjuustoa. Vielä-kös kalamies muuta tarvitsee! Koettelimme myös onkiamme talon koh-dalla koskissa ja saimmekin tunnissa kymmenkunta harria ja tammuk-kaa. Mutta kun Uulan mielestä kalantulo oli tässä kovin huonoa meidän muiden mielestä oivallista - läksimme reittiä alaspäin paahtavan päivän illaksi viiletessä, Uulan tietämille paremmille kalakoskille.


Veneen olimme jättäneet Leppälän koskien niskaan, ja oikasimme nyt maitse pienen taipaleen eteenpäin. Niin tulimme Kenesjärvelle, joka on järvistä ihanin tässä reitissä. Aivan venevalkaman äärellä kohisi kaunis koski.

- No tässä sopisi niitä pörhösiä ja uistimia koetella! virkkoi Uula hiukan veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin tahtoakseen sanoa, että ette te etelänmiehet, "lantalaiset", vielä ennen ole oikeata kalakoskea nähneet-kään.

Tähän saakka olimme, kuluneen kuukauden aikana, Kittilästä alkaen, kalastelleet vain sen verran, kuin aina ateriaksi tarvitsimme tai mitä mat-kan varrella sattui uistimeen käymään,

mutta olimme päättäneet kerran oikein koetella, mitä paljon mainitut La-pin kosket saattaisivat antaa, jos oikein yrittäisi ja olisi sopiva ilma. Nyt oli ilma mitä parhain, koski kovin viekoittelevan näköinen, kiirettä ei mi-tään, ja koko luonto kuin juuri Jumalan kädestä lähtenyt.


Avasimme perhosrasiamme.
- Sanopas nyt Uula, millaisen perhon luulisit näillä ilmoilla täällä käyvän!

Uula alkoi kopeloida rasiaa ja siirsi heti syrjään kaikki suurperhomme. Pienempiä hän sitten syventyi tarkastelemaan, kävi pari kertaa veden-pinnalta kurkistelemassa, näkyisikö luonnonperhoja siellä kellumassa, ja valitsi viimein muutamia aivan pieniä, mustia, tummanharmaita, tum-manruskeita ja tummansinisiä. Etusijalle hän asetti mustat ja tumman-ruskeat, sellaiset, joissa oli jokunen punainen täplä tai höyhensuikale ja ohut hopealanka sisässä, hiukan höyhentupsua pitempi.
- Näillä sopisi alkaa! selitti hän. Nuo vaaleammat kelpaavat vasta myö-hemmin kesällä, elokuussa, ja nuo suuret ja koreat eivät täällä kelpaa milloinkaan, vakuutti hän asiantuntijan varmuudella.


Astelimme solisevan kosken partaalle. Minulla oli oikein herrasvapa rulli-neen ja silkkisiimoineen; molemmat matkatoverini ja Uula katkaisivat vain rannalta tavalliset koivupahlaimet ja kiinnittivät niihin pitkänhuiskeat ongensiimat perhoinee.

Utsjoen Kenesjärvi, taustalla Kenespahta v. 1927. Kuva: Suominen Eero. / Museovirasto. / finna.fi

Vinhautui perhoni kosken alakuohuihin pienen pyörteen alle, viilettelin ja kiidättelin pitkin pintaa. Ei mitään! Toiset koettelivat ylempää. Eivät he-kään näyttäneet saavan. Meni kymmenen, viisitoista minuuttia ilman nyppäystä, aika rupesi jo tuntumaan pitkähköltä, ja me aloimme hiukan epäillä koko Uulan koskea.

- Olisi pitänyt sittenkin jäädä Leppälään! Sieltä varmasti olisi saatu, vir-koin hiukan nyreksien Uulalle, joka parhaillaan viskeli siimaansa lähel-läni yläpuolella, seisten polviaan myöten vedessä.
- Vuotahan, kunhan aurinko hiukan kerkiää tuon vaaran suojaan!


Koettelimme taas kymmenisen minuuttia. Jo vetää toinen matkatovereis-tani pienen harrin.

- Hei! Millainen perho sinulla on?
- Musta, punapilkkuinen, hopealanka kuuluu kosken kohinan läpi heikos-ti. Minulla ruskea!
- Ja minulla sinisenharmaa!

Mustalla-onkija vetää jo toisen ja aika ison, noin kilonpainoisen vonka-leen. Jo nappaa ruskeaankin perhoon Uula nostaa kauniin pullean tam-mukan.

Minun onkeani ei nykäisekään.
- Ei taida ottaakaan tähän sinertävään täällä, vaikka se Inarissa oli niin mainio.
- Niin, mutta se oli viime viikolla, ja nyt on jo toinen aika, tuumi Uula uit-taessaan parhaillaan aika harrinpärilästä rantakiville.
- Ne pelkäävät sinun herrasvapaasi! ilakoi matkatoverini.
- Ja englantilaista silkkisiimaasi! jatkaa toinen, molempien vetäessä ka-laa maihin yhtaikaa.


Minua jo alkoi sapettaa. Kävin perhoslaatikostani mustan,

punapilkkuisen, hopealankaisen - ja jopa nappasi minullekin kiinni. Harri tuli. Heti sen päälle toinen, kolmas, neljäs, väliin
jokunen tammukka, ja sitten taas harreja.


Sepä vasta oli tuloa! Ei kenkään meistä etelänpojista ollut moista kalan-syöntiä ennen nähnyt. Hiukan yli puolisentoista tuntia kun oli ongittu, päätimme lopettaa.
- Hei Uula! Hellitetäänhän jo! Jätetään hiukan muillekin onkimiehille.
- Kisko pois vaan, jos huvittaa, ei ne täältä lopu koskaan! huusi souta-japoika ilosesti vastaan ja ylpeänä siitä, että hänen puheensa kosken hyvyydestä niin oli pitänyt paikkansa.
- Mutta saadaan kai me niitä vielä alempaakin, toisilta koskilta jos tah-dotaan!
- Jo vain! myönsi Uula ja veti vielä yhden, ennenkuin lopetti.

Leppälän talo Utsjoen varrelta v. 1907. Kuva: Haataja Kyösti. / Museovirasto. / finna.fi

Kalat laskettiin. Niitä oli - en tiedä rohkenenko kertoa, luullaan kai täällä etelässä "kalamiehen kaskuiksi" - mutta niitä oli kuin olikin 126 harria ja 58 tammukkaa. Painomäärä arvioltaan n. 75 kiloa. Olihan siinä saalista, ainakin päälukua, neljän miehen osalle ja kahden tunnin onginta-ajalle.



Nostettiin matkakapineet ja kalat veneeseen. Lähdettiin eteenpäin pitkin Kenesjärveä, jonka suurta luonnonkauneutta on mahdoton sanoin kuva-ta. Mutta kenpä voisi Kenesjärveä unohtaa, ken sen kerran vain on näh-nyt tyynenä aurinkoisena kesäyönä! Rannat vielä korkeammat ja jylhem-mät kuin reitin ylemmillä järvillä, jättäen kuitenkin muutamin paikoin tilaa pienille valkohietaisille niemekkeille, joissa maa hiekan rajasta ylöspäin on peittyneenä kuin helakanpunaiseen verkaan; se on kukkivaa Silene acaulista, joka siellä muodostaa laajoja pehmeitä rantapeitteitä. Ranta-vuorien kuninkaana kohoaa järven kapeimmalla kohdalla Kenespahta, laskeutuen valtavana jyrkänteenä syvälle synkkään veteen.

Kelpasipa siellä kalamiehen elellä ja kalojaan paistella!


Me laskimme maihin hietikkoniemeen vastapäätä Kenespahtaa ja leiriy-dyimme yöksi. Rakensimme iloisen nuotion ja panimme puolisen tusinaa pulskeita harreja sen loisteeseen vartaissa paistumaan. Mainio paistota-pa. Lappalaiset paistavat aina niin. Sopii muuten mille kalalle tahansa, mutta varsinkin Jäämereen laskevien jokien lihaville rasvaisille harreille, tammukoille ja lohille. Siitä sivumennen pari sanaa.



Kun kala on puhdistettu, ja sen sisään, sekä sivulle leikattuhin viilloksiin pantu suolaa, työnnetään varras suusta pitkin selkärangan sivua ja pai-netaan maahan pystyyn tulen loimun äärelle, niin lähelle että liekit miltei hipovat kalaa. Varrasta käännellään vähän päästä, niin että molemmat sivut paistuvat tasaisesti, ja pian on mitä mainioin kalapaisti valmiina.


Se on samalla sekä savustunut että paistunut, eikä sitä valmistaessa tarvitse odotella hiilloksen syntymistä, vaan saa panna paistumaan sa-massa hetkessä kuin tuli on syttynyt. Kai tämä monille kalamiehille onkin tuttua juttua, mutta ei liene aiheetonta tässä yhteydessä saattaa sitä vielä useampien tietoon, koska ainakin urheilukalastajien joukossa olen tavannut useita, jotka eivät sitä ole tienneet tai tulleet ajatelleeksi.


Niin! Siellä me kalamiehet sitten valoisana kesäyönä istuimme valkealla hietikolla Kenesjärven rannalla, kukin kalavarrastaan käännellen loimua-van nuotion liepeellä, keskiyönauringon alla.


Eikä huolta ollut mistään, ei kiirettä mihinkään eikä tarvinnut ajatella mi-tään