IKL:n Joulu 1938.



Eräänä huhtikuun alkuisena yönä susipirkkojen verottaessa Lappia roi-hahti Pallastunturin itäisestä outametsästä Raattaman peskiäijien kota-kylä tulena ja savuna ilmaan.

Tornion ja Kemin kauppakuntien kostojoukko oli sen tehnyt, sillä kylä oli alistunut Haalogalannin norjalaisten veroon, joka näihin asti oli kuulunut Pohjan-pirkoille yksinomaan. Oli annettava luihuille nokinaamoille varoit-tava rangaistus ja julistettava norjalaisille rauhanrikkojille sotaa, siksi oli kotakylän hävittävä maan päältä, sillä kova ja armoton oli silloinkin Lapin laki.

Muutaman päivän kuluttua nousee jäljessä taivaltanut pirkkojen pääjouk-ko pientä Pallasjoen uomaa.

Siinä on satakunta hiihtomiestä ja lyhyt pororaito kuorma-ahkioineen, jotka nuorin Toratin talon veljeksistä, Jaakko, on hät`hätää kerännyt ko- tikonnuilta, Tornion puolesta, ja etupäässä Kemin kauppakunnan alueel-ta ja Ounaan varsilta, metsäpirkkojen päiväkunnista.

Kotopuoli, Tornion seutu ja Suensaari, oli ollut jousellisista vähältä pitäen tyhjä, sillä veljeksistä vanhin, Matias, oli raavaat miehet vienyt muka-naan Matarengin talvimarkkinoille, vieläpä enimmät porot, niin että vai-nopolulle heittyneet jouselliset olivat vasta Ounaan varsilta verolapeilta ottaneet joukon porohärkiä ja ahkioita myötä muonan kuljetukseen.

Nopea oli sivakoilla vauhti. Ja niin pitikin olla . . . käskyn mukaan. Oli näet äkkiä, keskellä rauhaa Matiaalta tullut porolla laukaten sotaviesti.

Haalogalannin norjalaiset olivat jääneet markkinoille tulematta vastoin jokavuotista tapaansa. Ja huhuja oli tullut, että Alattio-vuonosta oli Kou-tokeinon kautta vaeltanut Enontekiötä kohti kolmisatainen joukko sotiso-paisia norjalaisia uudestaan hävittämään Tornion ja Kemin pirkkojen lappalaisalueita tai ainakin niitä laittomasti verottamaan.

Niille oli annettava nopeasti vastaisku, jotta tietävät pirkkojen päiväkun-taa uhanneensa, oli viestintuoja toistanut Matias-päällikön sanat. Jaakon piti hiihtää Ounasta myöten, nousta Pallasjärvelle ja Pallastunturille, päällikön aikoessa nousta Tornionjokea ylöspäin, jotta norjalaiset joutui-sivat kahden pirkkajoukon puristuksiin tunturialueen kuruissa.

Tämä oli nuoren Jaakon ensimmäinen retki ominpäin ja päällikkönä. Le-vottomana, tähyillen ja jännittyneenä hän pyyhki lylyllään etujoukon avaamaa latua.

Pallasjoen niska jäi jo taakse. Pallasjärvi avautui jo eteen parin neljän-neksen pituisena. Sen pohjoisrannalla nousivat huikaisevina Pallas-ja Palkaskerot sinistä taivasta vasten.

Kerojen juurelta työntyi vastaan Inganniemi. Väijytys saattoi uhata miltä taholta tahansa. Mutta järvi oli tyhjä ja saareton. Siksi saattoi vaara am-pua kylkeen parhaiten rantapetäjiköstä, joka nousi voimakkaasti ylene-väksi outamaaksi ohi Pallaan kylkien kohti Laukukeroa ja sitä sivuavaa Vatikurua, josta kautta urkeni vanha hiihto- ja porotie Muoniojärvelle.

Niemen kunnaalta lähetti Jaakko Purran veljekset, Mikon ja Jussin, vai-nuamaan tietä ja vihollista, joka saattoi yllättää suoraan pohjoisesta.

Itse hän nouseskeli hitaasti Pallas-outaa, pieniä kumpareita ja näiden välisiä kurunsyrjiä seuraillen.

Vielä on vahvoja petäjiä ja kuusia molemmin puolin. Yhä on koivun kylki valkea ja terve. Vain yksinäiset, harvat kuuset ovat latvoiltaan poikki merkkinä niiden yli syöksyneistä tunturimyrskyistä. Ilma outametsässä on hivelevän lämmin.

Mutta maa ylenee ylenemistään, kumpareet käyvät kapeammiksi ja kor-keammiksi, viereiset kurut pitemmiksi ja syvemmiksi. Pari ahkioista hor-jahtaa kurun reunamalta pohjaan saakka. Päällikön ääni hiljentää mies-ten hälyn ja kiroilun. Edessä on vainopalas. On kuunneltava suden ul-vontaa, jota Purralaisten piti matkia vaaran uhatessa.

Yhä nousee kiemurrellen Outapalas. Koivujen kyljet tummenevat, niissä on tuhkan väriä, ne ovat jo vaivaiskoivujen rujoa, rampaa sukua, mutta sitkeästi ne jännittävät köyryjä selkiään lumitaakkojen alla. Jo vilahtaa sakeaan metsään helakka päivänpilke. Nuori Jaakko-päällikkö ohjaa hiihtojonon ja pororaidon suoraan pohjaa kohti: Lauku- ja Pallaskerojen lomitse kohti pilviä pitelevää Taivaskeroa, jota etelässä kiertää Palkas-keron ankaran syvä kuru. Tätä, Palkaskeroa, myöten piti norjalaisten syöksyä pirkkojen veromaille, jollei ollut Matias lyönyt niitä jo Muonion-järveltä takaisin Enontekiötä kohti.

Huikean keron ylimmäinen laki on pälvitellen kevätauringon ja myrskyjen ohutlumiseksi sulattama, mutta sen kupeella on vielä raskaat, räystään-omaiset nietokset. Vuoroin kovaa maata, vuoroin lujia kivenlaakoja, vuo-roin lumisiltoja pitkin, jotka ovat kovia kuin sotapanssarit miehen rinnalla, Jaakko kapuaa keropäätä kohti. Ei nouse keron laelle päällikkö seisos-kelemaan. Vatsallaan maaten hän tähyilee pohjaa päin, jossa Orotus-kero ja Lehmäkero viittovat tietä summattomina avautuviin ilmoihin, Ou-nasta kohti.

Tuntureitten aliset vaarat ovat tumman tummaa sineä ja kerojen sivuja kulkee hitaasti, kuin laiskasti madellen pilvenvarjoja, joiden lomasta ke-rojen säihkyvä hopea sokaisee katsojan silmää.

Ei ihmisen näköistä. Ei pienintä mustukaista, ei kerojen ryntäillä, ei Py-häkurun, ei vieläkin pohjoisemman Rihmakurun vaiheilla. Loikoillen kuul-tavassa illassa kovalla hangella Jaakko katselee Pallaskeron ohimoitse kaukaista tunturilakea. Sen takainen taivas ennustaa myrskyä.

Vähitellen sen kuultava kelta on kelmentynyt vihertäväksi myrkyksi. On entistäkin tyynempää. Mutta se on koleata ja kalseata rauhaa. Ei lakkaa muuttumasta takainen taivas. Tihentyy ylätaivaalla pilviseinä, luontuen hitaasti himmeän kuparin karvaiseksi.

Ei näytä tunturi välittävän näistä merkeistä. Se on ottanut ylleen ylem-mistä ymmärkeistä heleän sinisen häähunnun kuin pitäisi pitkiä pitoja ylkämiehensä, auringon, kanssa. Mutta himmenee ilta. Kuparin karvai-nen pilvi samentuu, sen alareuna alkaa punertaa. Se itse muuttuu yhä tummemmaksi, lopulta mustaksi; nyt se on kuin hiilellä sivuttu vaate, helvetin esirippu, jonka alareuna valuu tummanpunaista, raakaa verta.
Jaakko tietää, että koko pirkkalaisvalta pohjanperillä on vaakalaudalla. Vain voitto avaa jälleen tien kauppakuntien miehille Jäämerelle, Näätä-möön ja Vesisaaren kalakentille. Muussa tapauksessa Lapinrannan ja-kavat ikuisiksiajoiksi keskenään Haalogalannin maavouti ja Novgorod.

Näissä huolissa ja mietteissä kuluu kaksi päivää ja yötä. Länteen lähe-tetyt hiihtäjät eivät tuo palatesaan mitään selviä tietoja. Ei lähetä Matias-veli pienintäkään sanomaa, onko taistellut, voittanut tai tapannut. Ras-kas, näkymätön taakka näkyy laskeutuvan hänen, kokemattoman har-teille. Öisin kulkee lakkaamattoman myrskyn paine kuruja pitkin. Miehet jäykistyvät. Ei uskalleta sytyttää nuotiota. Poroille, joita pidetään piilossa idän puolella, on jo vaikea saada jäkälää. Jollei tänä yönä tai huomisaa-muna näy lännestä mitään merkkiä, päättää Jaakko ureta koko joukkoi-neen Muoniota kohti.

Aamuyöstä nousee kummallinen haamu Vatikurun pohjasta. Se tunkee matalana, kyyryssä aivankuin myrskyn alitse kohti Palkaskeroa, jolla Jaakko pirkkoineen kyyhöttelee. Päällikkö laskee pahaa aavistaen suo-raan tunturinrinnettä tulijaa kohti. Tämä on jo kaatunut pari kertaa myrs-kyn syliin. Yrittää parhaillaan nousta Jaakon ehtiessä luokse.

Hän nostaa kainaloista miehen pystyyn, vetää sen kasvot omiensa ta-salle. Se on pirkka, eräs Jylhänkosken isäntäpoika, hänen metsästys- ja kalatoverinsa. Mutta Jaakko on tuskin tuntea nuorukaista. Karvalakki, kasvot, kulmakarvat, tukka ja turkki ovat kuurassa ja lumessa. Huulet eivät saa irti sanaa kurkusta.
- Lyöty, tappio, tulee lopulta jäykistyneistä leuoista.- Matias-päällikkö . . . vankina, nuorissa . . .

Säikähtävä kauhu lyö liikkeelle Jaakon veret. Hänen yksin on kyettävä pelastamaan isoveli. Nyt ei auta enää voitto. Nyt on tarpeen äkkiyllätys, joka pakottaa norjalaiset luovuttamaan pirkkapäällikön ennenkuin hänet surmaavat hädän tullen.

Viheriän karvaisena häämöittää aamu koillisesta. Jaakko on asettanut jousellisensa maahan, kunkin mahalleen suksiensa viereen vaivaiskoi-vurykelmien taakse jyrkälle rinteelle jal ähettänyt Jussi Purran Raatta-man puoleiseen kurun päähän nuotan pohjaksi. Vihollista oli iskettävä päähän ja pyrstöön yht`aikaa, muuten se keihästää Matias-päällikön voittaessaan tai ainakin vaatii Tornion ja Kemin kauppakunnilta armot-tomat lunnasrahat.

Aamu on valkenemassa. Sen hämärästä nousee äkkiä tulenpalava läik-kä, kuin suunnaton aurinko. Kuumeenpunaa leviää kerojen päihin ja har-tioille. Himmeä sini kiertää vielä kurunpohjia ja alarinteitä. Ensi kerran elämässään kiroaa nuori Jaakko ylpeätä auringonnousua.

Hiihtoviesti on tietänyt lopultakin vihollisen lähestyvän. Mutta jos se pää-see tuohon aliseen kuruun vasta päivän säihkyvässä valossa, silloin käy mahdottomaksi hänen yllätysaikeensa.

Aamu ei tuo mukanaan edes peittävää myrskyä. Se tulee tällä kertaa päinvastoin huurtavana pakkasena. Nuoren päällikön rinnassa alkaa kiertää levoton hätä. Mutta miten ollakaan! Päivänvalo on jo valtaamai-sillaan hänen asentopaikkansakin. Ja kuitenkin: Jaakko alkaa nauraa suu leveällä äänetöntä ja pitkää naurua. Hän on havainnut jotain erikois-ta. Aamupakkanen on huurtanut monikoukeroiset kääpiökoivut melkein läpinäkymättömiksi. Ne tunkevat kaikille haaroille kuin makaavien poro-jen sarvimetsä, jonka takana makaava mies, jos pysyy liikkumattomana, on jotakuinkin varmasti näkymättömissä.

Jaakko selittää suunnitelmaansa Purran Mikolle, kun vihdoin näkyy Vati-kurusta kaksi vihollisen tiedustelijaa. Jaakko viittaa miehet pysymään liikkumattomina. Mikko ja hän vetävät suksensa kämmenensä alle ja hi-vuttavat keihään vierelleen. Toinen norjalaishiihtäjistä etenee pälyillen kurun pohjaa pitkin, toinen nousee viistosti rinnettä ylöspäin, suoraan väijyspaikkaa kohti.

Jaakko ja Mikko jakavat uhrit keskenään. He hivuttautuvat kyyryyn. Rin-nettä nouseva norjalainen punnertaa ylös katsomatta kääpiökoivujen rykelmää kohti. Tämän keskeltä ponnahtaa yht`äkkiä Purran Mikko ja haamaisee uhrinsa mukaan rykelmän keskelle ja maahan, jossa kamp-pailu on lyhyt! Jaakko odottaa olemattoman hetken. Kurua hiihtävä nor-jalainen on hänen allaan, kohtisuorassa suunnassa. Jaakko vaistoaa hetken ja välimatkan kuin ahma petäjän oksalla, jonka alitse nuori vaa-dinporo kampeaa.

Suksien äkkinäinen syöksy, keihäs, jonka kärki lävistää kyljen salamana, on kuin näkymätön myrskynnuoliainen keskellä hankien rauhaa. Ei näy mitään, ei ole kuulunut ainoaakaan ääntä. Jaakko peittää varovasti lunta
kasaten uhrinsa nietoksen alle ja ryömii hitaasti entiselle paikalleen.

Alkaa taas loppumaton, kiduttava hiljaisuus. Mutta nyt tietää nuori pääl-likkö, että vaivaiskoivujen mitättömältä näyttävä huurreverho on parempi lymypaikka kuin vahvimmankaan linnan muurit. Ja jouselliset ovat näke-mällä nähneet, miten on hyökkäys vihollisen tullen suunniteltava.

Säihkyvä keskipäivä sokaisee miesten silmät. Ne umpeutuvat punaisiksi viiruiksi. Eräät jousellisista ovat jo täydellisiä päivänsokkoja, joiden nä-köä ei paranna edes lumella hierominen. - Puolisokeitten vainojoukko odottaa luultavastikin yhtä sokeata vihollista.

Vihdoin, auringon ampuessa sokaisevilla valoillaan, lähes kolminkertai-nen ylivoima lähestyy Muoniontietä. Ilma on seisovan tyyni, mutta se ki-pinöi silmissä, niin että välimatkat sekoittuvat. Se on hämärä, mutta se läimähtelee kuitenkin kuin helvetin pätsi. Se on tunturin kylmää autiutta, mutta se polttaa kuitenkin kuin huumaava kaskenpalo.

Vihollisjono etenee. Se ei näytä odottavan mitään yllätystä. Keskellä jo-noa keihäsmiesten välissä hiihtää sauvoitta ja kädet nuoritettuina selän taakse Matias veli. Hurstinen hiihtoreuhka on reväisty päästä. Mikään ei suojele vangin silmiä. Hän haparoi sokeana ja kurjana, yksinäinen, pak-su verijuova kasvoilla eteenpäin. Sääli ja kiukku riipaisee Jaakon rintaa. Mutta hän puree hampaat yhteen. Oikea hetki ei ole vielä tullut.
Vasta kun vihollisen etujono alkaa kiertyä Raattaman puolelle, hän hei-luttaa käsivarttaan ja syöksyy mykkänä alas. Ja samassa alkaa kuulua taistelun melske myös etujoukon puolelta, jossa Jussi Purra on ryhtynyt omaan taisteluunsa. Vähäisinkään tuulenhenki ei lievitä taistelun kuu-metta. Ensi hetki löi hetkeksi norjalaisilta jalat alta. Sen pitkä hiihtojono menetti miehiä molemmista päistään.

Jaakon täytyy tunkea kahtapuolta mahdollisimman nopeasti ahtaakseen vihollisen niin ahtaalle alalle kuin suinkin. Mutta sen aluksi sotkeutuvat rykelmät hakeutuvat kuitenkin välkeämpään tilaan ja pääsevät anta-maan vastaiskuja.
- Maan tasalle! - Tie auki, Ruijantie auki! huutaa Jaakko hurjalla äänellä.

Mutta taistelu ei etene enää hurjana koskena. Se tyrehtyy paikalleen. Lyhyet rintamat iskevät rintarinnan toisiansa vastaan. Siellä täällä tuu-pertuu mies. Miesryhmä siellä, toinen täällä vimmautuu Palkaskeron loi-vahkolle rinteelle, josta vierii tuon tuostakin isketty mies alas taistelevien ja kaatuneitten sekamelskaan.

Mutta pitkän aikaa se on hidasta, yhtämittaista petojen tappelemista sa-massa ja yhteisessä susihaudassa, josta ei ole pääsyä muuta kuin ma-nalaan. Jaakon aivot takovat. Hukka on perimässä, jollei tule ratkaisua suoraan ylhäältä, hellittämättömästä auringon pätsistä.

Äkkiä kesken temmellystä nousee alarinteelle punanruskea pää, jonka tukka on takkuisena törröttämässä. Ranteet yhä selän taakse sidottuina juoksee Matias Toratti keron huippua kohti. Pari voimatonta nuolta yrit-tää kaataa pakenijaa. Turhaan. Keskirinteellä Matias huutaa jotain suu ammollaan Jaakkoa kohti. Pää näyttää nyökkäävän ylöspäin. Siis hä-nen, Jaakon, oli seurattava.

Purran Mikko saa käskyn irtautua hitaasti käsikähmästä ja kiertää vel-jesten luo tunturin huipulle. Isolla veljellä oli ehdottomasti jokin suunni-telma. Jaakko tavoittaa veljensä. Riipaisee siteet poikki. Mutta Matias jatkaa juoksua huipulle saakka.
- Könkään poika apuun, tuolta! hän viittaa Muonion tielle.

Vähitellen nousee Mikko Purra hitaasti perääntyen kerolle. Ja Matias lähettää viestin, että Jussi Purran oli peräydyttävä Palkaskeron itäpuo-lelle ja kierrettävä sen taitse jälleen ylös, keron laelle, jolta Matias alkoi johtaa nuolisatein puolustustaistelua.

Norjalaisten voitonhuudot kiertävät kurua, nousevat rinnettä, hukkuvat Hanhivuomalle päin kuin tyhjyyteen. Hyökkäys toisensa jälkeen kuohah-taa hyrskynä kohti keroa. Mutta jokaiselta kerralta se lakastuu, vuotaa kuin väsähtänyt koski takaisin kurun pohjaan ja jokainen uusi hyökkäys syö norjalaisilta miestä ja voitonuskoa.

Taas painuu hämärä painanteisiin ja kurunpohjiin. Könkään nuorta pääl-likköä ei kuulu. Toratin veljekset ovat turvassa kuin linnoituksessa. Mutta heidän jousellisensa ovat nääntymäisillään nälästä ja alkavasta yökyl-mästä, joka kovettaa vaatteet jäiseksi panssariksi hikiseen ihoon. Nuolet tekevät loppuansa. Yöllinen yllätys tai aamun tullen alkava uusi, järjes-tetty hyökkäys merkitsee heidän tuhoaan, sillä silloin on vihollinen pää-sevä suoraa päätä käsikähmään. Vain suunnaton taivas yläpuolella ja takana tuijottaa nääntyneenä makaavaan joukkoon yhdellä ainoalla sil-mällään, kunnes sen rajattomat luomet vähitellen raoittuvat verenpu-naisina taivaan määrättömiltä rannoilta.

Toratin veljekset odottavat viimeistä taistelua. Mitään viestiä ei kyetä lä-hettämään länteenpäin Könkään päällikölle. Sillä norjalaiset, joskin ovat peräytyneet yöksi kurun suojaan, ovat asettaneet vartijoita kaikille ilman-suunnille. Onodotettava voittoa tai kuolemaa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.


Hohtavien pilvensuikaleitten venyessä yhä pitemmiksi idänpuolella ta-pahtuu yht`äkkiä jotain, mikä aluksi kuulostaa kuin olisi tunturimyrsky tu-lossa pohjoisesta. Taivaskeron seinän jyrkkä etelärinne tuntuu humahta-van suunnattomine lumimassoineen alas kuruun. Mutta myrskyn tem-mellys on samassa lakannut kuin noitasanalla. Toratin veljekset seisovat rinnakkain pimeässä koettaen erottaa ääniä. Onko Köngäs tullut ? Onko hän syöksynyt niskaan ? Mutta mitään taistelun ääntä ei kuulu, ei ainoa-takaan jousenjänteen nousemista rahkaan, ei miekan iskua, ei suomus-paidan kilahdusta, ei kuolinhuutoa, ei voitonkarjahdusta ...

Yhä paksussa hämärässä on puolisokeitten miesten mahdotonta mitään nähdä. Ja jotain on kuitenkin tapahtunut, jotain ihmeellistä, joka on rat-kaissut taistelun. Tällainen äänettömyys ei ole luonnollista, se ei ole myöskään taistelun jännittynyttä odotusta, se ei ole edes varman kuo-leman odottamista. Se on jotain tyhjää, ehdotonta rauhaa, johon saattaa ainoastaan tuijottaa herpautuvin jäsenin ja juhlallisin mielin.

Kukaan ei sano sanaakaan. Mutta valoa valuu jostain kuin paksun kai-hen läpi sokean silmään. Matias ottaa veljeään käsivarresta. He eivät edes käske ketään itseänsä seuraamaan. He vain astuvat askeleen alaspäin, astuvat toisen. Pysähtyvät. Astuvat taas. Kylmä hiki kihoo hius-rajaan. Äänettömyyttä on enää mahdotonta ihmisjärjen käsittää. He tun-tevat seisovansa kahden koko maailmassa.

Taas he etenevät alaspäin, harvoin askelin, varovasti, polvet hervottomi-na notkuen. Matka kurun äkkiä jyrkkenevälle reunalle tuntuu loppumat-tomalta. Yhä vallitsee liikahtamaton hiljaisuus.Äkkiä uppoavat veljekset syvään lumeen vyötäisiä myöten. Kurun pohjaa, koko kurua ei ole ole-massakaan. Se on täyttynyt reunojaan myöten Taivaskeron seinämästä irtautuneista lumimassoista. Ja lumivyöry on haudannut alleen koko vi-hollisjoukon ja luultavasti tuntureilta hyökänneen Könkään koko joukkoi-neen.

Tapahtuma selvenee yhtäkkiä Toratin veljesten silmien eteen näyn kal-taisena kuvana. He näkevät askel askelelta Könkään nuoren päällikön kiertävän yössä vihollisen selkäpuolelle, Taivaskeron pohjanpuoliselle rinteelle. He näkevät pirkkajoukon nousevan keron huippua kohti. He näkevät, miten etummaiset miehet äkki iskulla surmaavat keron huipulta norjalaisvartijan. Tie on auki. Nuori, huimapäinen Köngäs syöksyy kerol-ta alas etelärinnettä. Jouselliset laskevat suksilla suinpäin vihollisen
niskaan. Valtavat nietokset, jotka reunustavat jättiläismäisenä räystäänä tunturin kuvetta, putoavat alas laskevan rintaman painosta hirvittävällä huminalla, täyttävät kurun, hautaavat viholliset ja ahmaisevat myöskin hyökkääjät mitattomaan syliinsä.

Ja nyt he, Toratin veljekset, seisovat vyötäisiään myöten omiensa ja vi-hollisten yhteishaudalla.

Pelastustyö on toivotonta. Ei ole lapioita. Keihäslappein, sylin ja kahma-loin ja ahkioitten avulla pelastetaan mitä pelastettavissa on. Mutta vain pieni osa Könkään joukosta vedetään puolikuolleina päivänvaloon. Me-netys oli ollut hirvittävä. Oli saatu raskain voitto, mitä Pohjan-pirkat olivat koskaan Lapin mailla taistelleet.

Monet vuosikymmenet sen jälkeen oli Paikaskuru luiden peittämä. Se oli kuolemankuru.

Mutta se hauta oli myöskin monet vuosikymmenet valtatie, jota myöten kulki vapaasti, kenenkään estämättä, pirkkojen kevättalviset eräkunnat Ruijaan ja Lapinrannalle saitaa, pallasta ja holkeria pyytämään Jääme-ren rannoiltaja tuonnemmiltakin kaukoulapoilta.