ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.Fi

Heinäsaaren häät.



Se rakkauden kipinä,
Joka syttyy rintahan,
Ei taida ennen sammua
Kuin pääsen hautahan.

Näin kauniisti runotar laulaa lemmestä, ja näin varovaisesti. »Ei taida». Runotar on nähnyt paljon, paljonitse kokenut. Se on nähnyt kipinän syt-tyvän ja sammuvan. Se oikea, se suuri, se syvä lempi, se sammuu vasta haudassa. Se tavallinen ihmislempi se syttyy ja sammuu monta kertaa ennenkuin hautaan päästään. Sentähden on runossa »ei taida» aivan paikallaan, pitkän kokemuksen todentama. Mutta se on totta, että rak-kauden kipinä ei sammu napapiirinkään maissa, yhtä vähän kuin ilo ja elämänhalu, ennenkuin hauta tulee eteen.

Niin kauan kuin veri ihmisen suonissa kulkee, niin kauan hän lempii, iloitsee ja tahtoo elää. Jo vanhat roomalaiset tekivät sen huomion, että pakkanen ja pyry eivät tapa lemmen tunnetta ihmisessä. »Nec tamen frigit amor» (ei lempi jäädy sittenkään), he lauloivat. Niin kävi myöskin Petsamon upseerikunnan. He luulivat tänne tullessaan suuriin pohjois-navan pyryihin, että nyt se lempi lähtee ruumiista.

Mutta vielä mitä, nec tamenfrigit amor! Rinta hehkui, lempi lehkui, ja niin ei muuta kuin sähköittää kaikkein kauniimmille tuttavilleen Etelä-Suo-meen, että tahtoivatko he tulla Petsamoon »nyt minun aviovaimokseni ja rakastaa minua myötä- ja vastatuulessa täällä meren Rutjan partahalla». Vastaus maksettu! Vastaus tuli, ja se oli, että »juu». Ihanat pulmuset saapuivat osan matkasta hiihtäen, osan kännäten ahkiossa poron pe-rässä, ja pulmahtivat Petsamon pääkortteeriin.

Mutta nekin upseerit, jotka eivät olleet sähköittäneet, kadottivat mielen-malttinsa ja rakastuivat silmiään korviaan myöten tähän sirkuttelevaan tilhiparveen. Ah, miten inhimillistä, ah, miten kaunista! Juuri niin täytyy upseerien tehdä, upseerien sellaisessa armeijassa, joka johonkin kel-paa, joka on valmis verileikkihin ihanaan. Ei se ole armeija eikä mikään, jonka upseerit eivät kutkuttele toistensa sieramia pistoolin suilla, kun heillä kerran sellaiseen on syytä. Sen minäkin voin todeta, että nämä sähköistetyt nuoret naiset olivati hanimpia punatulkkuja, mitä Peräpoh-jolassa nähty on.

Antakaamme osattomille upseereille heidän tunteensa anteeksi! Naisis-tahan varhaisimpina aikoina kaikki sodat syttyivätkin. Viimeinen pari oli nyt vihittävä, ja hääpaikaksi oli määrätty suurempi Heinäsaari, hääpäi-väksi sunnuntai heinäkuun 3:s päivä. Heinäsaari, heinäkuu, sehän tun-tuu lempeälle, lämpimälle häitten esimaulle. Varmaankin ensimäiset viralliset häät tällä saarella, munkkien majan edustalla, munkkien, joilta virallisten häitten pito on ankarasti kielletty.

Suuri oli hääsaatto, joka Petsamosta lähti kulkemaan kohti Heinäsaaria, noin 4 peninkuorman päähän. Petsamon maaherra oli ystävällisesti pyy-tänyt muitakin kuin morsiusparin tuttavia seuraamaan hääretkelle. Hän oli kutsunut kaikki Petsamossa sillä hetkellä majailevat retkikuntien jäs-enet liittymään hääjoukkoon, kaikki n.s. »kirotut geodeetit».

Hääseurue lähtee liikkeelle Alaluostarista.

Ylen komea oli lähtö Alaluostarista. Upseerit ratsastivat, muut ajoivat vaunuissa, erään kuuluisan jääkärin leski ja minä vaunuissa, joita var-maan jo pyhä Trifon, luostarin perustaja, vuonna 1560 käytti. Vuonon pohjukassa, Parkkinon rannassa, nousimme munkkien moottorivenee-seen, jota hoiti ja kuletti Petsamon nerokkain munkki. Tämä mies on, paitsi harras pyhimysten palvoja, erinomainen teknikko. Hän on perusta-nut ja rakentanut höyrysahan Petsamoon ja vielä päälle päätteeksi säh-kötehtaan, josta koko Petsamo saa niin ylen tarpeellisen valaistuksen pimeän talven aikana. Ei kukaan tiedä, mistä hän tämän taidon on hank-kinut, pyhimystaruissa ei paljon puhuta tekniikan saavutuksista.

Oli nouseva vesi ja me pääsimme venekyydissä kulkemaan vuonon pohjukassa, joka jokunen tunti aikasemmin oli kuivaa, jalan astuttavaa merenpohjaa. Trifonanniemessä, kaikkien retkikuntien pääkortteerissa, piti noustaman suurempaan moottoriin »Agnekseen» tai »Lansingiin». Agnes oli epäkunnossa ja Lansing oli jonkun kirotun retkikunnan mat-kassa. Meidän täytyi keinotella ilveellä millä tahansa Heinäsaarille, sillä ylkä ja morsian kököttivät siellä Heinäsaarilla pappia, joka pyhittäisi hei-dän ikuisen liittonsa. Maaherra ja tarmokas pastori Lilja eivät lannistu-neet. Hankittiin toinen moottori. Se vei meidät vuononsuulle. Mutta sillä laivalla oli matka muuanne. Vuonon suulla tavattiin Savolaisen moottori ja siihen vihdoin koko hääsaatto kömpi.


Tähän meni paljon aikaa. Ylkä ja morsian olivat jo keskipäivällä saapu-neet Heinäsaarille Vaitolahdesta, tuolta Kalastajasaarennon pohjoisim-masta nokasta, jossa ylkämiehellä, luutnantilla, oli kotinsa ja toimensa vartioston päällikkönä. Niinkuin Ariadne muinoin Naksos saarella tähys-teli kaihomielin Theseyn purjetta, niin Heinäsaaren morsiankin käsi pos-kella odotti ja odotti, että eikö sitä pastori Liljaa kuulukaan. Jo epätoivon partaalla ollen keksivät morsiusparin silmät pienen pilven Petsamon vuononsuun kohdalla.
Pilvi ei se ollutkaan,
Näkivät Savolaisen laivan.
Ylistetty olkoon Luoja maan sekä taivaan!

Tuo rehti, komea Savolainen oli morsiusparin naapureja; he tunsivat hä-nen moottorinsa, ja toivo ja iemu palasivat heidän rintoihinsa. Savolai-nen hoiti kipparin tointa, pieni Pesonen oli ruotelissa ja eräs laestadio-lainen syötti konetta, joka jyskytti kuin marathonia juoksevan sydän.

Lapinlahtelainen Savolainen oli oikeastaan kalastaja, niinkuin hänen suuri seurakuntalaisensa Juhani Ahokin, mutta moottorillaan hän joskus hinasi lauttoja ja nyt kuljetti iloista hääjoukkoa. Jäämeri oli juhlan kun-niaksi herennyt kohteliaaksi, niin että moottorissa pysyi pystyssä tarvit-sematta tarrata kiinni purjeitten köysiin ja nuoriin. Etukajutasta tuprusi alituinen savu ylös ilmaan ja pyrki sokaisemaan paronittaren ja muitten naisten sirkeät silmät. Kajuutassa juotiin alituista kahvia ja laestadiolai-nen kahvin keittäjä kertoi uskonnollisista väittelyistään bolseviikien ja venäläisten hengellisten kanssa. Aivan ensiluokan väkeä nuo Kalastaja-saarennon suomalaiset! Niin rehtiä, niin harrasta ja eteenpäin pyrkivää
harvoin tapaa. Ja niin siistiä ja puhdasta.

Hääseurue ja »kirotut geodeetit» matkalla Heinäsaarille.

Kalastustentarkastaja kertoi nähneensä heidän navetoissaan mattojakin, ei juuri lehmien alla, jotka sellaista hienoutta tuskin osaisivat täysin ar-vioida, mutta vähän loitompana. Ja iloisia nämä miehet olivat, ainakin näin keskikesällä alituisen auringon alla. Laestadiolainenkin nauroi ka-juutassa niin heleästi kuin parvi naurulokkeja. Ja naurun aihe ei ollut lainattu Laestadiuksen ankarasta postillasta, olipahan vain pieni savolai-nen juttu.

Kynnettiin Jäämeren raskasta pintaa hiukan kolmatta tuntia. Linnut syöksyivät meitä vastaanottamaan. Ilmassa merilokkeja ja räiskiä, ja ve-dessä heittelivät hullunkuriset lunnit kuperikeikkojaan aivan veneen keu-lan edessä. Laskettiin ankkuriin, ja solttupojat soutivat meidät maihin. Marssittiin munkkien majalle. Morsianta ei vielä näkynyt. Hän lymyili juh-lahetkeen saakka jossakin majan ullakolla. Kahvia tarjottiin ulkona pitkil-tä pöydiltä heinikossa. Kahvi jäähtyi tuota pikaa kupeissa. Siitä tulikin n.s. Eiskafe, jota Saksassa juodaan hellesäällä. Vilu viima kietoi meidät hyiseen helmaansa, sekä pannut että pannusta juojat. Täytyi siirtyä va-jaan. Hyyn maku hävisi kahvista, ja nyt sitä juotiin lämpimiksemme.

Tuli hetki, jota oli varrottu. Morsian astui alas ullakolta, valkoisiin puettu-na kiireestä kantapäähän, kukitettuna azaleoilla, saxifragoilla ja epilo-biumeilla, kasvoiltaan kuin helakin tuikku, vartaloltaan ja liikkeiltään not-kea kuin ilmoissa leijaileva pääskystiira (Sterna hirundo).

Sulhanen, pitkä, hoikka, solakka Vaitolahden luutnantti, kaunis ylkä, tart-tui morsiamen käteen ja niin marsittiin ulos heleitten kukkien keskelle, nurmelle mesinukalle. Kaikkien kunnioittama ja arvossa pitämä pastori Lilja, jolle, Petsamosta lähdettyä, on annettava Petsamon ja Pohjois-Navan piispan arvonimi, astui parin eteen ja aloitti juhlallisen toimituk-sen.

Hiljaisuus valtasi juttelevan lukuisan yleisön. Herramme Jeesuksen, Kristuksen nimessä.
- Ai-ai-aiaiaiaiai, kuului lammikolta päin.

Linnut eivät ymmärtäneet vaieta. Siellä allit itkivät, siellä tiirat tirskuivat, siellä sorsat röhisivät. Kuului siltä kuin tuhatkunta lapsenkätkyttä olisi soudatettu siinä aivan lähellä; tuhatkunta itkevää lasta, toinen tuhat nau-ravaa ja satakunta kätilöä mataloilta altoillaan liekuttamassa lapsia uneen.
- Kai, kai, kai, kaåih, kaäih!

Nyt oli lokkien vuoro. Milloin yksi lauma hieman heikenti, silloin toinen parkasi yhä kimakammin.Tosin tällainen musiikki vihkiäisissä on hieman ennenaikaista, jopa säädytöntäkin, mutta minkäs sille mahtoi, kun musi-kantit olivat syntymähumalassa, ja heillä kaikilla oli lapsia liekuteltava-na.

Kaikeksi onneksi ei Heinäsaarilla haikara pesi. Mutta tuo meilläkin niin yleinen kaakkuri käytti tilaisuutta hyväkseen ja lenti siinä aivan alhaalla tönkkänä ja supisuorana kuin aidaksen pää ja ennusteli:

- Laurvakka, laurvakka, lapsia vakassa, lapsia vakassa!

Nuorta paria onnitellaan.

Niitä lenti ainakin kolme vihkimätilaisuuden aikana. Pelkäsin pastori Lil-jan käsikirjaa, mutta eivät osuneet. Joll'ei luutnantti ole näkevä jälkeläi-siä hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen saakka, niin ei sitten ku-kaan.Toimitus oli lopussa. Nuori pari kääntyi yleisöön päin. Samalla au-rinko riuhtaisitte irti pilvistä ja loisti niin helakan kirkkaasti sieltä jostakin Huippuvuorten ja Pohjoisnavan lomitse ja kultasi kellallaan nuoren, kau-niin avioparin.

»Kirotut geodeetit» tempasivat kameransa esille ja napsauttelivat kuvia. Kateltiin ja toivotettiin onnea. Voimme sanoa, että hääyleisö oli edusta-vaa laatua. Oli nimittäin edustajia joka-ainoasta Suomen läänistä, useimmista useampiakin. Oli ammattimiehiä jos miltäkin alalta. Oli oikea siivo, oppinut geodeettikin, eikä vain noita »kirottuja geodeetteja», s.o. jaloissa hääriviä matkamiehiä.

Uusi aviopari nousi omaan moottoriveneeseen lähteäkseen Vaitolah-teen, hääjoukko nousi Savolaisen veneeseen lähteäkseen Petsamoon. Tuuli kävi Huippuvuorilta, niin että meillä oli myötäinen. Puhalsi nava-kasti, laivamme keinui, mutta ei niin uhkaavasti, että olisi pitänyt tarttua köysiin ja rautoihin kiinni.

Purjeet hiljensivät kiikkumisen rajuutta. Hääyö sujui meidän laivassam-me välttävästi, ahdingossa tosin ja pakkasessa, mutta virkistävässä auringossa. Kuinka nuori pari ja heidän juontajansa viettivät yönsä vas-tatuulessa ja pienemmässä veneessä, sitä ei tiedetä, mutta sen voi ym-märtää, että nuori pari, päästyään kotia Vaitolahteen, lankesi polvilleen ja sanoi:»Kiitän sinua Herrani, että tämä kaikki on tyhjennetty pohjaan».

Sillä siinä kalkissa oli toinen puoli hyytä, toinen mettä. Mutta ehkä sitten-kin on niin, että hään vietto hyisillä Heinäsaarilla sujuu lempeemmin kuin päiväntasaajan alla jollakin polttavalla Pirunsaarella. Ehkä lempi hel-pommin sulaa kuin jäätyy. Toivokaamme ainakin, että lempi Jäämeren hengessä paremmin säilyy kuin päiväntasaajan veltostavassa heltees-sä. Meillä Suomessahan aviomiesten sangen harvoin tarvitsee pitää pistoolejansa latingissa.