Riitta. / HS. 1937.

Helsingistä Enontekiölle 2.



Hetassa, 28.3. aamupäivällä.

Kyllä ainakin on soma kylä tämä Hetta, käyttääkseni oikein paikkakun-nallista ilmaisutapaa. Ja kyllä vain on täällä nyt paljon väkeä. Kun koko kylän henkilöluku on vain siinä kahden ja puolensadan paikkeilla, ja tääl-lä nyt majailee 4-50 hiihtäjää ”lantalaisia” ja lisäksi vielä suuri joukko tun-tureilta Marianpäiväksi alas tulleita lappalaisia, on selvää, että tilanah-taus on suuri, varsinkin kun nämä Pohjois-Suomen asukkaat eivät yleensäkään elele niin tilavasti kuin Etelä-Suomen ihmiset. Majatalon pirtissä nukkui viime yönä 15 henkeä, eikä se kuulemma vielä mikään ennätys ole.

Aikaisemmin olen jo maininnut, mutta tulkoon tässä uudelleen toistetuk-si, että täällä nykyään hiihdetään kaksissa merkeissä. Suomen Hiihto-liiton ensimmäiset tämän vuoden tunturihiihtokurssit alkoivat tänä aamu-na, minkä lisäksi Suomen Matkailijayhdistyksen maja ja erinäiset vintti-kamarit tässä kylässä ovat pullollaan yksityisiä hiihtäjiä. He ovat joko vanhoja tekijöitä, aikaisemmin tuntureilla käyneitä mestarihiihtäjiä tai sit-ten mukavuutta rakastavia kansalaisia, jotka haluavat hiihtää silloin kuin tahtovat, ilman joukkokomennusta. Hetan majan asukkailla on ohjaaja-naan voimistelunopettaja Kujala.

Eipä silti, että hiihtokurssit ainakaan alusta päättäen muodostuisivat miksikään sotilaalliseksi koulutukseksi, mitä kuriin tulee.. Leppoisassa perheelämähengessä on täällä aloitettu. Tänä aamuna kokoutuivat kaikki kurssien osanottajat pappilan pihamaalle. Lumeen tehtiin suuri nuotio, ja suksien rasvaus alkoi. Enontekiön kirkkoherra Kallio olisi muu-ten nimitettävä tunturihiihdon ylimmäksi suojelijaksi, sillä hän se hiihto-kurssilaisten majoituksesta ja monista muista seikoista on useana vuo-tena kantanut päivän kuorman ja helteen.

Onko meillä todella keksitty ihmerasva?

Kapteeni Vierto, kurssien toinen opettaja, joka on jo kolmatta talvea tun-tureilla, veti housuntaskustaan esiin vaseliinipurkkia muistuttavan rasi-an, jonka kannesta luin "Lahden Apteekki, Vilho Kesamo". Katsoin kum-mastellen, mitä tästä seuraisi. Kapteeni Vierto avasi rasian, jossa val-kean vaseliinin sijasta näin mustaa tervamaista tököttiä.

- Tämä on uusi keksintö, josta - jos se osoittautuu siksi, miksi tekijä va-kuuttaa - tulee muodostumaan todellinen ihmerasva, selitti kapteeni Vierto. Pakkaus on väliaikainen, pistimme rasvan Lahdessa Salpausse-län kisoissa tällaisiin purkkeihin toistaiseksi. Tekijäkin on vielä salaisuus, muudan insinööri, joka on suunnitellut tämän rasvan kokoomuksen.

- Koko vitsi on nimittäin siinä, että tämä rasva, jolla muuten ei vielä ole nimeäkään, pitäisi olla aivan yhtä hyvä kaikilla säillä, pakkasella ja vesi-kelillä. Mutta sitä on siitä huolimatta kolmea eri lajia, eri painoisia ihmisiä varten. Kas niin, tuokaapas tänne suksenne, otetaan vanha rasva pois ja pannaan sitten tätä "alle 75 kilon painoisille", se on nimittäin ensim-mäinen painoraja. Hyvin ohut kerros vain, niin ohut kuin mahdollista. Sit-ten kuumennamme suksen pohjaa vähän ja silitämme rasvan kämme-nellä aivan sileäksi, annamme suksen hiukan jäähtyä, ja selvä on.

- Salpausselän kisoissa rasvasin sukseni tällä voiteella, ja siitä lähtien olen tullut erinomaisesti toimeen samalla rasvauksella. Muoniosta hiih-din tuntureiden yli tänne Enontekiöön, ja hyvin kävi. Mutta vesikelillä en ole vielä joutunut uutta rasvaa kokeilemaan, joten lopullista lausuntoa en voi antaa. Mutta sen vakuutan, että mäissä pitää vallan erinomaisesti. Tämä rasva ei pakkasella ehkä luista aivan yhtä hyvin kuin jotkut muut, mutta pitäminenhän se aina onkin tärkeintä. Ja mitä tuntuneihin tulee, niin kyllä täällä vain vauhtia saa muutenkin liikaa.

Retkeilijät hiihtämässä Ounastunturin matkailumajalle v. 1938. Kuva: Pietinen, Otso. / Museovirasto.

Hetanmaja v. 1935. Kuva: Vesteri-nen, Emil. / Museovirasto.

Kuva: Aika ja mies. v. 1937.

Siinä suksia rasvailtaessa ryhdyin kyselemään vanhan tunturihiihtäjän mielipiteitä myös muista varusteista, lähinnä tietysti suksista. Kapteeni Vierto omisti kaksi paria samanlaisia tunturisuksia kuin allekirjoittanutkin, joka tästä tunsi itsensä ylen onnelliseksi.

- Jaa, kyllä minun täytyy sanoa, että tämä suomalainen Uusituvan suksi-malli, jossa siis vain pohja on hikkoria ja päällispuoli koivua sekä välissä poikittainen koivufaneeri, on minusta erinomainen. Se on ainakin puolta kevyempi kuin hikkorisuksi, ja malli on muutenkin hyvä. Näitä minulla on nyt mukana kaksi paria, eikä muita olekaan.

Kun kaikkien sukset oli rasvattu, lähdettiin viereiselle pienelle mäennyp-pylälle kokeilemaan, miten rasva luistaa ja pitää. Hyvältä, kerrassaan erinomaiselta se vaikutti.

- Jos tämä keksintö havaitaan kaikin puolin kelvolliseksi, voidaan tulevai-suudessa tehdä niin, että ulkomaille lähtevien kilpailijoiden sukset rasvataan kotimaassa valmiiksi, eikä heidän sen jälkeen enää tarvitsekaan näppejään liata, Jutteli kapteeni Vierto, jonka omat sormet olivat siinä kunnossa, ettei hän uskaltanut viedä käsiään lähellekään housuntaskujaan, vaan pyysi muita metsästämään nenäliinaansa, tiukka tuuli kun pisti nenän vuotamaan. Mies puntariin vain, ja sitten sopiva rasva suksen pohjaan.

- Mutta entä jos kilpailija matkalla laihtuu kovasti, mitenkäs sitten? kysäi-si joku kurssilaisista, mutta sitä ei kapteeni Vierto enää kuullut, sillä hä-nellä oli kova kiire sisälle pappilaan etsimään käsiinsä ompelukoneen öljypurkkia, se kun kuuluu olevan ainoa,jolla suksen rasvat saa helposti lähtemään.


Poika halkosi jo housunsa ja pikku - Elli nyrjäytti jalkansa, mutta silti kaikuu laulu ”Tunturihiihtäjä mä oon”!


Nyt juuri törmäsi pikku-Ellin vinttikamariin kolme poikaa Hetan majalta. He, poika, ottopoika ja pojanpoika (Nyyssönen, Vaali ja Räsänen) olivat eilen hiihtäneet kapteeni Vierron kanssa samaa matkaa Muoniosta. Poi-ka oli kuuleman mukaan laskenut tunturilta alas sellaista vauhtia, että housut halkesivat, ja toinen puntti jäi yhden koivukäkkyrän latvaan. Nyt oli pojalla jalassaan kapteeni Vierron housut, sillä omat oli hän vienyt Kurun Selmalle ommeltavaksi kuntoon. Pikku-Elli, joka on Hetan alku-asukkaista innokkaimpia hiihtäjiä, nyrjäytti eilen hiihtomäessä jalkansa ja makaa sängyssä. Pojat kantoivat hänet tänne ullakkokamarin takan eteen, ja yhdessä virittävät vanhat tunturikävijät kultamitali-Karhumäen laatiman Tunturihiihtäjienlaulun. (Taidetaan muuten laulaa "Kulkurien ku-ninkaan nuotilla.

- Latojan huom.):


Uusituvan suksitehtaan työsali Jyväskylässä 1926-1940. Kuva: Valoku-vaamo Päijänne. / Keski-Suomen museo.

Metsäylioppilas hiihtoretkellä tun-turilla v. 1937. Kuva: Lusto - Suo-men Metsämuseo.

Tällaiselta näytti Kumpulaisen pa-pan kamari hiihtokurssien ensim-mäisenä iltana, kun 4 poikaa kui-vatti märkiä vaatteitaan.

Enontekiön kirkonkylä Hetta 1930-luvulla: Vas. Mäntyvaara, Selman, Oskari, Simoni ja Kalle Laakson kotipihalta, kuistin takaa näkyy osin kaksikerroksinen kansakoulu apurakennuksineen. Koulun takana kuikis-taa järven rantatörmällä seisova valkea pappila ja punamullalla rotjattu pappilan pirtti. Sitten lähekkäin olevat Anttilan ja Karjalaisen talot. Tien vasemmalla puolen näkyy autiotalo ja tieaukion päässä seisoo Eemeli Kumpulaisen talo. Aivan tien sivussa oikealla puolen on kunnan maka-siini ja siitä oikealla kirkko matalan männikön yli. Kuva: Esko Mänty-vaaran albumista. Teksti: Yrjö Kortelainen.

Hiihtäjä valtateitten,
peltojen kaupungeitten,
Veikkoni, missä kuljetkaan?

Kelkassa riemumieliä,
hirvasten hipsutiellä_
Hettahan, jossa majan saan.

Häkkyrähärkä vetojuhtaa on,
Puolmatkan äijällä,
kierros verraton, ton, ton, ton..,

Unissani käännän kyljen,
karhuja kaadan,nyljen,
Tunturihiihtäjä mä oon!

Aamuisin tervas palaa,
taitonsa harva salaa.
Yhteistä pohjavoide on.

Vastassa ruoantuoksut,
pöydässä kommat jouksut,
Kyliänsä joka poika saa.

Kirkkotiellä paraati uljas verraton,
Heinäkenkä sormuksissa silmä kirkas
on on on on .. .

Rinteillä syöksyn kuljen,
kameraani avaan suljen.
Tunturihiihtäjä mä oon!

Tunturit kutsuu tuolla,
riekot ja saukot suolla,
Auringon kilo kirkas on , .


Ja niin edelleen, monta säkeistöä vielä lisääkin lauloivat, mutta niitä en ennätä tähän, sillä nyt on kiirehdittävä mukaan Jyppyrälle, jonne kurssi-laiset jo aikoja sitten ovat aamiaisen jälkeen painelleet saamaan jonkin-laista esimakua oikeasta tunturista. Jyppyrä nousee satasen metriä ai-van tässä kylän laidassa, ja siinä on kyllä ensipäivän hiihtäjille tarpeeksi nousua ja laskua. Tänään on sitäpaitsi pilvinen sää ja lumipyry, joten oi-keista tuntureista ei näy merkkiäkään. Tällaisella ilmalla kävin muutama päivä sitten ensi kertaa 10 km:n päässä olevalla Ounastunturilla, ja sen voin vakuuttaa, että leikin tekoa ei se ollut. Ihan tuntui kuin olisi äärettö-mässä pilvimeressä hiihtänyt, mutta siitä toisen kerran enemmän. Posti-poro seisoo nimittäin tuossa ikkunani alla ja odottaa tätä kirjettä. Eipä silti, kyllähän tässä kylässä, jossa ei kiirettä tunneta lainkaan, postikin voisi odottaa yhtä kirjettä tunnin pari.

Mutta nuo hiihtäjäpojat eivät voi odottaa, heillä on kiire päästä naura-maan alokkaiden ensimmäisille kunnollisille kuperkeikoille.