HS. 1937.

Helsingistä Enontekiölle 1.



Enontekiön kirkonkylässä, Pikku-Ellin vinttikamarissa Marianpäivän aat-toiltana. Kello on 23,30. Ainoa ääni, minkä kuulen, on yhden suuren kär-päsen pörinä. Se on nähtävästi herännyt henkiin siitä hyvästä, että Pik-ku-Elli on lämmittänyt koko päivän tämän ullakko-kamarin suurta avointa takkaa, jossa vieläkin hehkuu punainen hiillos. Poskiani kuumottaa en-nen tuntemattomalla tavalla. Se merkitsee sitä, että olen koko päivän ajanut poronreessä. Samasta syystä tuntuu jäsenissä hienoinen kan-keus, ja keuhkoissa sellainen tunne, kuin olisi ne pölynimijällä perinpoh-jin tuuletettu. Se on kai tämän kuuluisan tunturi-ilman vaikutusta.

Pikku-Ellin mökki on aivan Ounasjärven rannalla, parin sadan metrin päässä Enontekiön pappilasta ja kirkosta. Järven toiselta rannalta vilk-kuu yksi ainoa valo ja ne kaksi muuta tuikahdusta, jotka näkyvät ikku-naani, tulevat pappilan saunasta ja palvelusväen rakennuksesta. Ala-kerrasta kuului puolisen tuntia sitten mandoliinin haikea valssin sävel, mutta nyt sekin on lakannut. Enontekiö asettautuu yöpuulle, jotta se olisi huomenna virkeä, sillä Marianpäivä on kirkonkylässä merkkitapaus, tääl-lähän on lappalaisten markkinat, joista kerron jossakin seuraavassa kir-jeessäni.Tämä ullakkokamari on suloisen lämmin, ja täällä on mukavan näköinen puusohva, puhtaan valkeat uutimet, ihastuttavan suuri val-keaksi kalkittu avoliesi, pari pöytää ja tuoli, sekä pieni öljylampputuikku, jonka valossa nyt yritän naputella kirjoituskonettani siinä hurskaassa toi-vossa, että oikolukijat korjaavat ne monet painovirheet, joita tämä kovin heikko valaistus voi matkaan saattaa.

Kyllä totisesti tämä meidän maamme on pitkä, kun sitä ryhtyy oikein omakohtaisesti mittaamaan. Kolme päivää ja kaksi yötä olen nyt tehnyt matkaa saavuttaakseni lopulta tämän omalaatuisen paratiisin. Rautatie on aikoja sitten loppunut, sähkövalo jäi Muonioon eikä Suomen läntinen valtamaantiekään ulotu tätä pohjoisemmaksi. Koska olen ollut perillä vasta pari hämärän tuntia, en voi sanoa Enontekiöstä juuri mitään, mutta matka tänne oli erinomaisen mielenkiintoinen elämys. Samalla ajallahan sitä olisi ennättänyt vaikka kuinka moneen Europan kaupunkiin, mutta silloin ei olisikaan saanut ajaa porolla!

Suomi on pitkä maa.

Yritän nyt olla järjestelmällinen. Siis ensin 1000 kilometriä rautatietä, jos-ta alkutaival suoritettiin Suomen Valtionrautateitten merkkipäivänä juhla-van tunnelman vallassa. Olihan mukavaa katsoa oikein omin silmin, mi-ten pitkälle sitä nyt 75 vuoden rakentamisen jälkeen meillä päästään. Nousin junaan viime keskiviikon aamupäivällä tuntien syvää sääliä kaik-kia kanssasisariani ja -veljiäni kohtaan, jotka minun täytyi jättää kurai-seen, märkään ja nuhaiseen Helsinkiin. Alkumatkalla ei tapahtunut mi-tään erikoista, päivä muuttui yöksi siellä Seinäjoen tienoilla, "istumavau-nusta" - käyttääkseni Seinäjoen asemajulistusten omalaatuista sanonta-tapaa - siirryttiin makuuvaunuihin ja aamun koittaessa oltiin jo Torniossa. Vasta sieltä lähtien, kun juna hiljaa mateli kohti Kaulirantaa pysähtyen melkein jokaisen tolpan juureen, aloin huomata merkkejä todelliseen Pohjolaan saapumisesta. Vaunut olivat täynnä saapas- ja lapikasjalkai-sia miehiä, jokaisella asemalla ja pysäkillä - kaikki rakennukset olivat sa-maan tyyliin rakennettuja pieniä punaisia mökkejä - seisoskeli vain hiih-topukuisia ja lapikasjalkaisia naisia,lapsia ja miehiä, ja itse junailijallakin oli villapaita sinisen virkatakkinsa alla ja keltaiset korkeavartiset lapik-kaat jalassa.


Pikku-Ellin tuttavia, nuori lappalaistyttö koko pyhäisessä komeu dessaan edustajamme Lapin-asunnon portailla

Kauliranta-Enontekiö postiauto Muonion postin edessä v. 1932, taustalla Olostunturi. Kuva: Posti-museo. / Museovirasto.

Rautatien rakentaminen. Radanra-kennusmiehiä on kokoontunut ve-turin viereen. Myös koira on pai-kalla. Vaunun ovelta katsoo vaalea-pukuinen nainen. Veturi on höyry-veturi n:o 198, joka on SLM n:o 993<71896 G1/Sk2. Paikka on Yli-tornio - Kaulinranta.

Maisemat muuttuivat yhä korkeammiksi ja lumisemmiksi. Vasemmalla puolen menosuuntaan katsottaessa näkyi silloin tällöin Tornionjoen jää-tynyt uoma, ja Ylitorniolle saavuttaessa oli se siinä aivan aseman taka-na.

Aavasaksalla tyhjeni juna. Kaikki lapikasjalkaiset miehet kiirehtivät näet Aavasaksan markkinoille. Itse kuulua kesäauringon tunturia ei voi nähdä aseman kohdalta, mutta kun juna on ehtinyt sivuuttaa sen noin kilomet-rin verran, silloin nousee tunturi yhtäkkiä näkyviin komeana, jyrkkänä, metsä- ja lumipeitteisenä harjanteena. Nyt kun olen ennättänyt nähdä vilahduksen jo oikeista lumihuippuisista tuntureista, ei Aavasaksa enää tunnu paljon miltään. Kaulirannasta alkaa linja-autojen valta-alue. Nou-sin siihen, joka vaikutti vanhimmalta ja ränsistyneimmältä, koska se tun-tui olevan paikkakuntalaisten suurimmassa suosiossa. Enkä kadu lain-kaan valintaani, sillä koskaan aikaisemmin, en ole kulkenut lähes 200 kilometrin bussimatkaa niin kotoisessa seurassa. Kuljettajana oli nuori, vain 18-vuotias poika, joka antoi mennä, minkä vaunusta irti sai. Johtuen maantien kuoppaisuudes-ta ja auton huonoista "linjaareista" lensimme me matkustajat tuon tuostakin kattoa kohti ja töksähdimme sieltä jälleen puolikoville istuimille.

Oikealla puolella kohosi koko ajan korkeita harjanteita, vasemmalla kie-murteli Tornionjoki vähä väliä näkyviin, ja edessä aukeni jatkuvasti val-kea lumiauran juuri avaama maantie. Puolen tunnin ajon jälkeen klo 13,55 sivuutettiin napapiiri neljällä kielellä. Mutta kun pyrytti, ehdin näh-dä tienvieressä olevan valkean taulun niin viime tingassa, että minulta jäi näkemättä, mitkä ne muut kielet olivat. Suomeksi luki siinä joka tapauk-sessa päällimmäisenä

"Napapiiri”.

Ja eiköhän alla vain ollutkin ruotsi,englanti ja saksa.

Pellossa, noin nelisenkymmenen kilometrinpäässä Kaulirannasta on tienvieressä kahvipaikka, pieni punainen talo, jonka ullakkoon pääsee korkeita tikapuita myöten. Ullakolla tarjoillaan kahvia pullan ja siirappi-piparkakkujen kera.

- Kolari, 20 minuuttia, leskirouvan ravintola, huudahti nuori ajomiehem-me, auton tehtyä matkaa kello 17 saakka ja sen pysähtyessä Kolarin postitoimiston ja postisäästöpankin pihamaalle.

Leskirouvan ravintolassa nautittiin lammas- ja perunamuhennosta sekä rusinasoppaa, minkä jälkeen matkaa jatkettiin. Nyt tuli jo tiellä vastaan poroja vetäen milloin tukki-, milloin halkokuormaa, ja autoon nousevilla paikkakuntalaisilla oli jalassaan milloin lyhytvartiset poronnahkatossut, milloin oikein sellaiset komeat reiden puoleenväliin ulottuvat ja koreisiin verkasuikaleihin ja pompuloihin päättyvät lappalaisvarusteet.

Välillä oli meillä musiikkiakin, Kolarin pelimanni kun nousi autoon matka-takseen pohjoiseenpäin todennäköisesti joihinkin tanssiaisiin. Heti au-toon päästyään otti hän esille valkean haitarinsa,ja ajopeiimme keikku-essa ja töksähdellessä milloin mihinkin lumen salakavalasti peittämään kuoppaan, päästeli Vaaramaan poika instrumentistaan iloisia polkan sä-veleitä.

Kun vielä oli sivuutettu erinäisiä peninkulmia metsäisiä taipaleita, ihailtu välillä kaukaisuudessa häämöttäviä tuntureita, käväisty kerran lumisessa tiepuolessakin ja päästy ylös 12 miehen voimalla, pysähtyi auto iltapimeällä Muonion kirkonkylään, Eskelisen matkustajakodin eteen. Vähän kylmänä ja kankeana kierin ulos autosta ja kääriydyin miltei suoraa päätä sänkyyn, sillä aamulla oli oltava ajoissa ylhäällä.

Poron reessä aamusta iltaan.

Koko tämän päivän olen nyt sitten istunut poron reessä, kuten jo kerroin. Aamulla klo 9 jälkeen lähdettiin matkaan. Meitä oli keräytynyt 7-henki-nen joukko, kaikki Enontekiölle pyrkiviä. Siinä mukana oli Suomen Mat-kailijayhdistyksen majalle tuleva hiihdon ohjaaja, voimistelunopettaja Ku-jala, muudan henkivakuutusasiamies, joka oli päättänyt lähteä yrittä-mään lappalaisilta vakuutuksia, eräs liikeasioissa liikkuva suurikokoinen ”pappa”, joka tuli Enontekiöön myymään kahvipapuja, muudan oppikou-lunopettajatar, joka matkasi vielä kauemmaksi sisartaan tervehtimään, allekirjoittanut ja pari kyytimiehenä toimivaa enontekiöläistä.

Kullakin oli poronsa ja pieni rekensä ja hirveä määrä vaatteita päällä ja peite jalkojen ympärillä ja poronnahka reen pohjalla. Minä sain Muoni-osta kauppias Anttilalta niin valtavat lammasnahkaturkit, että kun ne pantiin omien tamineideni, hiihtopuvun, päällystakin ym. lisäksi ylleni, olin lentää kumoon vaatteiden painosta. Mutta kun minut oli onnellisesti kieritetty reen pohjalle, olin saanut käteeni poron hihnan ja se oli kipa-kasti pistänyt aikulaukaksi, tuntui elämä suorastaan silkiltä. Kaikki porot juoksivat ketterästi ja kiltisti ajomiehen ensimmäisen poron jäljessä, eikä niiden ohjaaminen näin hevosiksi valjastettuina näyttänyt olevan mikään kumma konsti.

Pellon kuuluisa kahvila tallin ullakolla v. 1937. Sieltä saa ”kahvia ja pul-laa”

Ei tämä ole pustaa, vaikka kaivo onkin noin juhlallinen, tämä on pieni marssitauko Lapin erämaassa. Eivät porot silti kaivosta juo ne syövät lun-ta.

Puolitaipaleen väkeä 1950-luvulla, vas. Olli, Iivari, Jenni ja Aila Kangos-järvi. Iivari toimi metsänvartija.

Metsää, metsää, metsää, melko vaivaista kangasmäntyä ja joku kuusen käppärä siellä täällä, luminen kapea tie ja aina välillä pieni järven selkä. Yhä eteenpäin kulki joukkomme hienoisessa lumipyryssä. Välillä pysäh-dyttiin hetkeksi, annettiin porojen levähtää ja syödä lunta. (Älköön vain kukaan teistä lukijoistani, jotka ehkä joskus tulette tänne, antako narrata itseänne juottamaan poroa, sillä silloin teille nauretaan. Poro kun on niin kumma eläin, ettei se juo vettä. Sitten taas jatkettiin, kunnes Taipaleessa pysähdyttiin kahdeksi tunniksi. Saavuimme sinne klo puoli 14 maissa. Porot saivat eteensä kukin jäkäläpaalin, me matkustavaiset kiirehdimme mökin kamariin, ajomiehet menivät tupaan, ja aterioiminen alkoi. Pyy-simme emäntää keittämään meille perunakeittoa., kun olimme aamulla syöneet vähänlaisesti. Itsellämme oli kahvia termospulloissa ja voileipiä käärössä (paitsi minulla, joka olin syönyt ne kaikki jo matkan kestäessä).

Nyt lopultakin saapui aurinko esiin. Ensi kerran näyttäytyi Lapin maise-ma kaikessa kauneudessaan ja valoloistossaan. Kaukana, metsän kes-kellä kohosi kaksi tunturia, Ruoto. ja Könkäsentunturit, niiden luminen paljaslakinen huippu hohti säteilevän vaikeana siniharmaata taivasta vasten. Harmaa hirsinenmökki pisti esiin lumikinosten keskellä, ainoa talo kilometrien ehkäpä peninkulmien alueella, ja sen edessä seisoi 7 komeaa poroa aterioimassa jäkäläannoksiaan.

Vielä kolmisen tuntia reessä, vielä joukko yhä kohoavia kauniita maise-mia, mäkistä maastoa, jossa porot laukkasivat niin, että lumi pöllysi mat-kustajan kasvoille saakka, ja jo saavuimme Enontekiön kirkolle. Jonkin verran aikaisemmin näyttäytyi ja sen lähellä oleva Pyhäkero ensi kerran majesteetillisina tien oikealla puolella, kilometrien päässä siitä, mutta kuitenkin valtavan kauniina. Omituista, miten monta vivahdusta valkeaa, sinistä ja harmaata voi täällä Lapissa yhtaikaa nähdä taivaan rannalla.

Nyt on Pikku-EUin tekemän pystyvalkean hiilloskin jo kokonaan tummu-nut, ja täällä on sellainen hiljaisuus, että tuntuu kuin täytyisi varpaillaan hiipiä tuohon puusänkyyn. Uskon, että nukun erinomaisesti.

Marianpäivän aamuna.

Aaah, tätä valkeutta! Heräsin siihen, että kaikkialta paistoi kirkkaus suo-raan silmiini. Tuntui, kuin olisi pitänyt kiirehtiä ottamaan vihreät lasit jo vuoteessa silmilleen. Aurinko helottaa täydeltä terältä ikkunaani, luminen maa ja järvi kimallelee, ja tuolla kauempana näkyy Pyhäkeron laki hoh-tavan valkeana. Kirkonkellot soittavat, ja lappalaisia koreissa pyhäpu-kimissaan kulkee temppeliä kohti. Kylän vaimot kiirehtivät liinat pääs-sään, poronnahkatossut jaloissaan ja virsikirjat käsissään, ja Pikku-Elli-kin - kaikki täällä aina kirkkoherraa myöten kutsuvat häntä vain siten - vaihtoi juuri pyhähameen päälleen ja lähti nousemaan mäkeä ylös.

Minun täytyy rientää perästä, ja viedä tämä kirje ensin postiin, joka läh-tee tunnin kuluttua, sillä muuten se saa odottaa kaksi päivää.

Täältä voi lähettää vain aurinkoisia, kirkkaita terveisiä