Yrjö Kortelainen.

Hetan kylän synty.


Hetan varhaisimmista vaiheista ei ole mitään historiallisia kirjallisia do-kumentteja, mutta varmana voimme pitää, että jo kivikaudella kalastuk-sella ja metsästyksellä elävä väki alkoi näillä paikoin viivähdellä syksyi-sin ja keväisin. Olihan tässä äärellä kalainen järvi ja Ounasjoen latvave-det, joihin lohikin nousi. Tämä on tapahtunut tuhansia vuosia sitten, pal-jon ennen ensimmäisten lantalaisten tuloa. Tuota tuntematonta muinais-kansaa seurasivat saamelaiset, ensin kalastajina ja metsästäjinä, sitten 1600-luvulta alkaen suurten porokarjojen omistajina.

Porosaamelaiset eivät olleet kiinteiden kylien perustajia, joten tämä toimitus jäi lantalaisten osalle. Ensimmäinen kiinteä asukas on asettunut Ounasjärven tuntumaan 1600-luvun ja 1700-luvun taitteessa. Kaikki al-kuaikojen tilat olivat kruununtiloja, koska muunlaisia ei ollut mahdollista perustaa. Näitä alkuaikojen tiloja lienevät Välitalon ja Keskitalon kruunun tilat, jotka nälkäaikoina jäivät kylmilleen väen kuoltua tai paettua Norjaan merenrantaan ja jotka sitten joutuivat nimismiehen virkatalon ja kansa-koulun tonteiksi melkoisine metsäpalstoineen.

Samalla lailla saatiin pappilankin maat, tai pikemminkin seurakunnan. Kylä pysyi pienenä ja vaatimattomana aina 1800-luvun puolimaihin, mutta sitten tehtiin päätös kirkon paikan siirtämisestä Palojoensuusta Hettaan, ja niin siitä tuli yhtäkkiä kirkonkylä. Kirkko valmistui vuonna 1864. Alusta alkaen kylään ase tuttuaan oli lantalaisten ollut pakko to-tutella ajoittaiseen yhteiseloon paikalla viivähtävien saamelaisten kans-sa.

Tämä ei alkuun tahtonut oikein sujua vaikka jotkut varmaankin heti taju-sivat, että molemmat osapuolet voisivat olla avuksi ja hyödyksi toisilleen. Asiahan oli niin, että molemmat tarvitsivat toisiaan. Saamelaiset kyliin tullessaan ja niissä käydessään, alituisen kodassa tuhraamisen jälkeen, mielellään nukkuivat muutaman yön lämpimässä, istuivat jakkaralla pol-vien päällä törröttämisen jälkeen ja kävelivät suorana katon alla ja sileäl-lä lattialla.

Soma oli kuulla myös suuren maailman asioista. Talolliset, isäntäväki majoitti mielellään saamelaisia. Ehkä tärkein syy oli vieraiden säkissä olevat poronliharaajat. Uudisasukkaat olivat kyllästyneitä jatkuvaan ke-säytyneen kalan syöntiin ja poronlihakeitto oli herkkua sellaisen jälkeen.

Tänne tulleet ja pesiytyneet lantalaiset totesivat pian, että maanviljelys ja pyytöhommat eivät yksin kyenneet turvaamaan jatkuvaa toimeentu-loa. Katovuodet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, riekkokanta katosi usein lähes olemattomiin, samoin oravat ja muu metsänriista, eikä kalan tulokaan joka vuosi ollut kovin rapeata. Nälän pakottamana jou-duttiin turvautumaan saamelaisten poroihin ominkin luvin, mikä aiheutti epäsopua ja riitaa näiden kanssa.

Elettiin tiettömän taipaleen takana, erillään muusta Suomesta; ei ollut toivoakaan yhteiskunnan apuun tulosta. Viimeisiä hätäkeinoja nälän ja surkeuden ahdistaessa oli, jos voimat vielä riittivät, raahautuminen Rui-jaan merikalan turviin, tai sitten nälkäkuolema, mikä oli vähiten työtä ja kustannuksia vaativa ja minkä jotkut joutuivat valitsemaan.

Kylän virkistyminen kuitenkin jatkui. Vuonna 1888 valmistui kansakoulu nykyisen ala-asteen paikalle, nimismies oli saatu jo aiemmin. Kuuluisin näistä oli nimeltään Bäcklund. Hän onnistui riitautumaan Palojärven ja Leppäjärven väen kanssa niin, ettei suostunut talvisilla virkamatkoillaan ajamaan mainittujen kylien kautta, vaan raivautti oman tiereiän Hetasta Pahtakurun kautta suoraan jänkiä seuraillen Leppäjärven ja Palojärven ohi Norjan rajalle Kivilompoloon.

Hän teetätti tiensä varteen viiden kilometrin välein säännölliset, toista metriä kanttiinsa olevat kuutiomaiset kivipyykit. Siellä ne törröttävät vielä tänäkin päivänä virkansa menettäneinä. Niitä sanotaan yhä Bäcklundin muureiksi.

Hetan kylä 1850-1860. Maalaus: Soldan Carl Erik. Kuva: Museovirasto.

Hetta v.1882. Kuva: Sophus Tromholt.

Hetan kestikievari v.1882. Kuva: Sophus Tromholt.

Hetan kestikievarin pihalla: Miehet vasemmalta: Matti Muotkajärvi, Simo Laakso ja Pentti Eskola, takana rappusilla Juhani/Juho Hetta (s. 2.4. 1836.). Kuva: Pentti Eskola, 1906. GTK.

Pekkalan talo Vanhassa Hetassa. Myöhemmin Kristiina ja Antti Näkkäläjärvi osti paikan. Kuva: Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Hettaa 1930-luvulla Freedrikin majatalolta nähtynä, vas. Mantyvaaran pihapiiri, taustalla Ounasjärvi sekä Ounastunturi.. Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Millaista oli elämä Hetassa viime vuosisadan loppukymmeninä? Oltiin kesämaan aikaan monikymmenkilometristen jalkapatikkamatkojen taka-na niistä Lapinkylistä. jotka olivat saaneet kirkonkylän arvon. Teitä ei ta-lojen välillä ollut, oli vain polkuja. Samoin naapurikyliin veti polku; tallat-tavana oli kangasta tai, jos välillä oli vetinen jänkä, pitkospuut.

Posti tuli kun kerkisi, samoja polkuja kuin muutkin, joita asiat vaativat matkaan. Oli tarjolla vesitiekin, sitä pääsi Kittilään, jopa Rovaniemeen, ja koskenlaskun taitajalIe meno oli melko vaivatonta alavirtaan. Mutta paluumatka ylävirtaan vaati aikaa ja ponnistuksia ja litramäärin hikeä.

Päästiin Hetasta veneellä myös Palojoensuuhun kun kiskottiin, muotkit-tiin vene Muotkajärvestä Sonkajärveen josta Sonkajokea koluttiin Palo-joensuuhun. Siitä vesitie jatkui alas Tornioon saakka ja ylöspäin voi pin-nistellä Kilpisjärveen.

Talvisin oli toista. Talvi oli seppä tekemään teitä. Yhtä helposti tuli tie kui-ville maille kuin jängille, äkkiä se valmistui järven selkien ja jokien poik-ki. Helposti kulki pororaito Bossekoppaan Norjan Alattioon eli Altaan tai Kiirunaan, jopa Kittilään ja Rovaniemeen ajettiin. Ja tavaraa tulija meni yhtä liukkaasti.

Kevättalven tullen ajettiin aurinkoisia hankia Koutokeinoon saamelais-ten juhlia seuraamaan. Joka tämän matkan on joskus saanut kokea, muistaa sen loppuikänsä. En usko, että mikään matkan tekotapa voi rie-mastuttaa yhtä paljon kuin ajo kauniilla ilmalla hyvän ajohärän reessä tai pulkassa. Tämä oli niitä harvoja hauskuuksia, joita viime vuosisadan hettalaisille oli tarjolla.

Kesän tärkeitä töitä olivat tietenkin heinänteko ja kalanpyynti. Heinä tehtiin suureksi osaksi luonnonniityiltä, jängistä ja joenrantaniityiltä. Syksyllä oli tärkeätä jäkälänpano poroja ja karjaa varten. Kalanpyynti syyskesällä ja syk-syllä turvasi suurimmaksi osaksi talvisen ravinnon. Suolan niukkuuden johdosta kala kesäytyi ja kun sitä talvella keitettiin, haisi koko talo kuin ketun liesu, mutta eivät ihmiset näin vähästä pahet-tuneet: keittäminen ajoi kalasta väkevimmän hajun pois, ja hyvällä halul-la ja irvistelemättä sen ajan syömämiehet tukkivat kitaansa kalaa ja pe-runaa, jos sitä oli sattunut kesällä tulemaan.

Me nykyajan ihmiset olemme niin poispilattuja ja kranttunokkaisia, että haukuskelemme kesäytynyttä kalaa pilaantuneeksi, mutta ei se mätöka-laa voi olla, koska ihmiset sitä söivät sairastumatta ja kuolematta. Karja antoi maitoa sen verran kuin antoi ja siitä saatiin voita. Ohraa yritettiin kasvattaa, ja joskus saatiinkin jonkinlainen sato.


Perilänkosken myllyputaan alapäässä oli yhteisvoimin rakennettu här-kinmylly, jossa vähät ohrat voitiin jauhaa. Muunlaista leipäviljaa ei omas-ta takaa ollut. Täytyy sanoa, ettei sen ajan hettalaisen ruokavalio erikoi-sen vaihteleva ja monipuolinen ollut, eivätkä ihmiset ylensyömisen syn-tiin olleet juuri vaarassa langeta.

Sonkamuotkan Elkon niityllä sontaa hajotetaan talikolla v.1923. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Peltoa karhitaan poron vetämällä risukarhilla Hetassa v.1922. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Elkon Johanna kantaa lapsineen vihtarisuja Hetassa v.1930. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Mainittakoon, etteivät vanhat hettalaiset sellaista poronruokaa, minä he sieniä pitivät, olisi ainakaan vapaaehtoisesti suuhunsa pistäneet. Liha syötiin keitettynä. Kesäksi kuivattiin lihoja räystään alla tai katolla ole-vassa parvaksi kutsutussa telineessä. Kuivattavat lihat peitettiin van-hoilla verkonresuilla, etteivät tiaiset ja muut linnut päässeet niitä hakkaa-maan.

Niin sanotuista yhteiskunnan palveluista ei paljon kannata ylpeillä. Kätilö auttoi maailmaan tulossa, vuoden 1888 jälkeen koulu antoi jonkinlaisen lukutaidon rippikoulusta sai luvan naimisiin menoon, ja lopuksi haudan-kaivaja kaivoi kuopan ja pappi siunasi sinne lukkarin veisatessa.

Työllisyyden ylläpidossa oli pieni osuus rikkailla saamelaisilla, joiden po-rorenkinä moni lantalaispoika ja piikana jokunen tytärkin pääsi tienaami-sen makuun. Eräänlaisia ammattimiehiäkin oli. Rautio eli seppä oli tar-peen varsinkin vii-katteiden kallitsemisessa. Suutariakin tarvittiin kun kaupan hyllyt loistivat kenkäparien poissaololla, ja jonkinlainen vaate-kappaleiden kursija kylässä myös oli ettei olisi tarvinnut aivan paikat pal-jaina liikuskella.

Oli muurin tekijää, oli renkun ja pöydän tekijää. Nämä ”virkamiehet” saattoivat olla muissakin kylissä asuvia. He ennättivät palvella useam-man kylän asiakaspiirin, kuten Koutokeinon Suolojärvien kannaksella asuva Marjuna, joka kiersi vuosittain lähes koko seurakunnan ja kuohitsi kaIkulla lasauttamalla lammastalojen jaarat.

Lammastalous näyttää olleen silloin yleistä.Nautakarjaa hoidettiin myös useimmissa taloissa.V. 1852 astui voimaan niin sanottu Norjan rajan sul-ku, ja se merkitsi asteittaista loppua saamelaisten poronhoidon siihen astiselle vaiheelle. Heidän oli tästä lähtien pidettävä poronsa Suomen rajojen sisällä kesälläkin, kun jutaminen Norjaan merenrantaan kiellet-tiin.

Hetan seudun saamelaiset keksivät pian uuden kesäpaikan itsellensä ja poroillensa. Se oli Pöyrisjärven seutu koilliseen Hetasta, melko lähellä Norjan rajaa. Kaksi vahvaa poronhoitodynastiaa oli alkamassa nousu-aan suuruuteen, Palojärvet ja Näkkäläjärvet. 1800-luvun lopulla erottui molemmista yksi valtahahmo, Palojärvistä Antti Erkinpoika eli Erkuna ja Näkkäläjärvistä Antti Tuomaanpoika eli Vilkuna.

Erkuna oli valinnut porojensa kesäpaikaksi Palojärven kylästä luotee-seen olevan Salvasjärven tienoon, sekin lähellä Norjan rajaa. Talvilaitu-met olivat näiltä seuduilta etelään ja länteen rajoinaan Palojoki ja Muo-nionjoki. Hetan saamelaiset ja Muotkajärvellä talvi paikkaansa pitävät vilkunalaiset, kaikki Näkkäläjärven sukua, paimensivat kesäisin poro-jaan Pöyrijärven ympäristössä.

Poro näytteli tärkeää osaa viime vuosisadan lopun Hetan elämänme-nossa. Kylän köyhillä lantalaisilla ei ollut varaa ostaa omaa ajokasta, mutta he saivat lainata lappalaisilta vuorsoja. Lainakko oli taamottava, jotta sitä voitaisiin käyttää ajoihin.


Useammasta vuorsosta saatiin raito, ja sillä voitiin vedättää heinät nii-tyiltä ja puut metsästä kotiin. Kun ei ollut ajoa, päästettiin härät pangas-ta: ja laskettiin veiti. Joka kylän lähimaastoissa palki talvisin härkätokka, kylän väen omat ajo- ja raitoporot. Samaan tokkaan päästivät kylään saapuneet vieraatkin ajokkaansa kaivamaan ja lepäämään.

Kätilö Pirkko Koistinen lapsineen, keskellä Jussi, Hetassa v.1930. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Nimismiehen virkatalo 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Äitienpäiväjuhla Hetan kansakoululla v.1923. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Hetan kylän kehitys on tapahtunut nykäyksittäin.

Alkunykäys oli kirkon tulo kylään. Toinen nykäys oli maantien valmistu-minen 1906-07 Muoniosta Palojoensuun kautta Hettaan. Tämä oli erit-täin tärkeä tapaus. Nyt pääsi uusi aika vähän liukkaammin jutamaan kohti kylää. Kaupan tulo oli myös tärkeä. Arvelen lamppuöljyn ja lamp-pujen käytön silloin yleistyneen. Kaupantavaravalikoima oli vaatimaton, mutta tyhjää parempi. Laajempi valikoima olisi pahoittanut asiakkaiden mielet, kun varaa ei olisi kuitenkaan ollut juuri minkään ostamiseen.

Harvojen virkamiesten osa oli toki parempi, vaikka ei mitenkään ylelli-nen sekään. Vanhan Hetan ensimmäinen kauppamies oli muoniolainen Adolf Anttila. Hän oli niitä vanhankansan kauppiaita, jotka antoivat hel-posti luottoa ja kun velkaa oli tarpeeksi, panivat velan perimykseen eli ulosottoon. Silloin tavallisesti saamamies itse huusi myytävän kiinteis-tön. Näin Anttila oli hankkinut Ketolan kruununtilan. Toinen näin hankittu tila oli se, johon Sonkajärvi kuului.

En osaa sanoa vaikuttiko Anttilan kaupan loppumiseen Alf Angelin in-nostuminen alalle. Vanhat. kertoivat, että Alf käveli mahtavana Hetan päätietä ja heilutteli kädessään nahkanauhan päässä tiinettä tupakka-kukkaroa. Toisessa kainalossa oli tilikirja, johon hänen omintakeisella kirjanpidollaan oli merkitty ihmisten velat. Mahtimies pysähteli velallis-tensa kohdalla ja muistutti, ”että kaikkihan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu”.

Alfin kirjoitustaito lienee ollut enintään lyhyen katekeettakoulun käynnin tulosta, ja ne jotka olivat saaneet vilkaista hänen tilikirjansa sivuille, sa-noivat merkintöjen muistuttaneen egyptiläisten vanhoja hieroglyfejä. Niinpä kauppamies ei usein itsekään pystynyt selittämään kirjansa mer-kintöjä, vaan joutui vaimoltaan Hiljalta pyytämään: ”Lueppa mitä tuohon on kirjutettu, kun on silmälasini hukassa”. Mutta töherrys mikä töherrys. Arvaamalla varmaan Hiljankin piti selitys johtajalle antaa.


Alf oli myös erinomaisen vireä kalamies. Hän rakensi Pöyrisjärven saa-reen valtiolta vuokratulle pikkutontille pienen hirsisen tuvan, jossa hän kalassa ollessaan majaili. Tuvan lähellä oli turpeesta tehty kalakota. Alf pyyti verkoilla sekä syksyllä että talvella.

Toinen vähän myöhemmin alalle ryhtynyt kauppamies oli Fredrik eli ”Heetrikki” Vuontisjärvi. Hänellä oli mäen päällä iso punaiseksi maalattu talo, jossa oli puhelinkeskus ja majatalo eli kestikievari. Postikin oli sa-massa paikassa, joten talo oli eräänlainen virasto ja kylän keskus.

Alf Angeli.

Hetta 1930-luvulla. oik Angelin kauppa, vas kansakoulu, tustalla pilkistää kirkko. Kuva Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Freetrikin majatalo Hetassa 1930-luvulla. Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Hetta 1930-luvulla. Vas. kunnanmagasiini eli Armopuoti Karjalaisen talo sekä pappila ulkorakennuksineen v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Virkamies, vieläpä monen viran hoitajaksi kelpaava, oli Huotari, joka en-si alkuun tuli uittomiesten lapikkaiden kunnossapitoa ja paikkausta var-ten. Hän oli Kuhmosta kotoisin, pitkänpuoleinen, hoikanmallinen mies, puhetapa leveätä Kainuunmurretta. Hänen edeltäjänsä olisi kai pitänyt ensin mainita, hän oli Erkki Koistinen, jostain etelämpää hänkin ja oli toi-minut metsänvartijana. Hänellä, vaikka oli porottomilta seuduilta kotoi-sin, oli ilmiömäinen poronkäsittelytaito.

Mäntyvaaran Oskari kertoi, että Koistisen Erkki sai huutelemalla ajok-kaansa tulemaan luokseen metsästä ja tottelemaan vain puhumalla niil-le. Erkin terveys oli mennyt ”pilhaan” ja Huotari, eli täkäläisittäin ”Huo-teri”, onnistui pääsemään hänen tilalleen metsänvartijan virkaan. Erkki oli asunut alkuun Närpistönniemessä, mutta sitten siirtynyt Ounasjärven etelärannalle eli ”poikkijärvelle” ja rakentanut sinne talon.

Huoteri rakensi myös mökkinsä Erkin naapuriksi, aivan vanhan postipo-lun suulle. Hän oli teknisesti lahjakas ja korjaili ihmisten kelloja ja muita-kin vähiä koneita mitä ihmiset toivat käsittelyyn. Hän oli ensimmäisiä, jo-ka hankki radion ja pian useitakin, ja vanhat hettalaiset vakuuttivat että ne olivat äänessä yhtaikaa ja jokaisesta tuli eri aseman ohjelmaa. Huo-teri kuunteli ja jos hän oli eri mieltä jostakin radion esittämästä mielipi-teestä hän rupesi tinkaamaan ja yritti huutamalla saada radiota omalle kannalleen.

Joskus metakka oli kuulunut kauas järvelle. Hän oli Hetan ensimmäinen valokuvaaja. Kun asiakas tuli kuvauttamaan itseään, näppäsi äijä kame-ran jalustoineen ja komensi uhria:

-Menehän tuohon hyysikään oven eteen törröttämään, niin mie rävväy-tän tosi komijan kuvan.


Ei kukaan kuvatuista ole hänen ottamiaan kuvia moittinut, joten hyviä lienevät olleet. Huoteri oli myös keksijä. Hän oli suunnitellut käsikäyttöi-sen venemoottorin vanhasta separaattorista ja asentanut sen itse te-kemäänsä pienikokoiseen soutuveneeseen.


Myös ”kunnallinen liikennelaitos” perustettiin ja hankittiin kuorma-auto. Sen kuskiksi palkattiin muoniolainen Niemelä, jonka poika oli 50-luvulla kuntaan saadun KOP:n konttorin ensimmäinen johtaja. Auto pystyi lii-kennöimään vain lumettomana aikana, sillä teiden auraus kehittyi vasta sodan pakottamana myöhemmin.

Tämän tien kulkijat ovat muistelleet, että Palojoensuussa oli yksi talo, jonka ikkunoiden lasit oli kitattu pokiin lehmänsonnalla; tiiviit olivat, he vakuuttivat. Vanhoista ammateista Valfrid Kultima harjoitti tervanpolttoa Ounasjärven etelärannalla sijaitsevalla tervahaudallaan. Tervaa tarvittiin välttämättä veneiden, rekien ja ahkioiden pohjien voiteluun, ja kävihän se lääkkeeksi moniin ihmistenkin vaivoihin.

Laajemmalla alueella hoiteli virkaansa ”nikkari” Sirkka Oskari, joka oli kulkeutunut Peltovuomaan Kittilän puolelta. Hän ehti kiertää monissa kylissä höyläämässä ihmisille sänkyjä, pöytiä ja penkkejä istuimiksi so-pivia ”nööpeleitä”. Hän oli ollut äreä liian lähelle änkeytyville katsojille ja tökännyt äkäisesti kyynärpäällään uteliaan kauemmas työn äärestä.

Ilmari Mannisen ryhmän tavarat saapuivat Enontekiön kunnallisen liikelaitoksen kuorma-autolla Kaulirantaan 1929. Kuskina toimi muoniolainen Niemelä ( KOP:n Hetan konttorin johtaja (1960-1970-luvulla) Osmo Niemelän isä.) Kuva Ilmari Manninen. / finna.fi

Äitienpäiväjuhlat Hetan kansakoululla 1929. Kuva: Koti 1.9.1929.

Metsänvartija Herman Kurun eli Kurun Hermanni (s.26.09.1876) perheineen Hetasta 1900-luvun alussa. Hermanni takana keskellä vierellään vaimonsa Hilma Maria os. Paavomuotka s. 28.8.1876. Muoniossa. Vas. 2. Einari ja vieressä vas. Iita Laakso os. Kuru. (Hermannin ja Hilmat lapset: Veikko Valdemar s. 6.81899 k. 8.9.1899. Selma Eufemia s. 1.8.1900 k. 7.9.1900., Iisak Abiel s.31.5.1905.) Kuva: Esko Mäntyvaaran albumista.

Jos pysyttelemme yhä yli 70 vuoden takaisissa asioissa, ei silloin ollut keksitty ”terveydenhoito” nimitystäkään eikä -aatetta. Sairaita hoidettiin sen minkä hoidettiin. Köyhäinhoitoa ei paljonkaan ollut, köyhät ja van-hat saivat tulla toimeen tai olla tulematta.

Mutta ei pienten ja vähäväkisten toki aivan ilman seuraa tarvinnut olla. Oli jopa niin uskollisia kanssaeläviä, että jättivät vanhan hettalaisen ja enontekiöläisen vasta sitten kun henki oli lähtenyt ja ruumis alkoi kylme-tä. Kerrotaan, että kun Heikin Iisko kuoli, alkoi hänen mökistään täiden joukkopako. Kun ulko-ovi avattiin, alkoi kynnyksen yli siirtyä hiljaista vauhtia kuin päämääräisen muotoinen likaisen harmaa lakanan resu, jo-ka ulos päästyään suuntasi matkansa kohti pohjoista Norjan rajaa ja Jäämerta. Kertojani arveli täiden nyt jo ehtineen meren rantaan ja huk-kuneen, koska eivät jaksaisi uida Huippuvuorille. Siitä hän oli varma, et-teivät ne kääntyneet takaisin ja palanneet Hettaan.

Arvelen, että sen ajan vanhukset, varsinkaan unohdettuina ja yksin jää-neinä, eivät pitäneet täitä, kirppuja, ehkeivät luteitakaan, minään pahana vitsauksena. Pitiväthän nämä heidät virkeinä antamalla aiheen ja syyn alituiseen liikehtimiseen ja näin kunnon kohentamiseen. Jatkuva kynsi-minen ja raapiminen esti tylsyyteen ja apatiaan vaipumisen.

Tällaiset seuralaiset huolehtivat siitä, ettei vanhus tuntenut itseään yksi-näiseksi, mikä tunne tuntuu nykyisen hygieenisen ja - ylenpalttisen ajan vanhuksia vaivaavan. Kun terveydenhoidon käsite oli siis vielä keksimät-tä, olivat entisajan ihmiset etelämpänä kehitelleet omatoimisia tervey-den ylläpitokonsteja. Uskottiin, että ihmisen ihonalaisiin kudoksiin voi veri äkäytyä ja pahentua kuin yli-ikäinen maito, ja tämän pilaantuneen pintaveren poistamiseksi oli keksitty. Minusta tuntuu, että täällä pohjoi-sessa kuppauksen eli ”särkyneiden pintaverien” poiston tehtävän olivat saaneet täit ja luteet, ja ne hoitivat virkansa kiitettävällä innolla ja ahke-ruudella.

Oli Hetassa toki pieni sairaala nykyisen kunnan talon paikalla. Tässä sairaalassa oli peltosuomalainen Ales Angeli parannellut kipeätä pyrs-töänsä eräänä syksynä. Hän oli ollut kylästelemässä eräässä lapinky-lässä saamelaisten tykönä. Samaan aikaan oli siellä oleskellut myös Hermanni Näkkäläjärvi eli ”Pouhtana”, lantalaistunut lapinmies.

Hermannilla oli ollut jostain ostamansa ”haulikontorvi”, erittäin arvelutta-van näköinen laitos, jota hän oli innokkaana kehuskellut. Ales oli katsel-lut pyssyä ja sitten sanonut: ”Jos sie tuolla meinaat ampua, taitaa oma nahkasi olla suuremmassa vaarassa kuin otus”.

Ei Hermanni tätä uskonut, ja niin Ales ehdotti, että ”mie menen tuon pensaan tykö ja pyllistän. Saat ampua tuolla rottelolla. Mie tulen katso-maan sitte, miten sinun on käynyt”. Hermanni oli valmis pyssyn reis-taukseen ja Ales meni maaliksi. Kun pyssy paukahti, rääkäisi Ales, nyö-kähti turvallensa ja alkoi pitää perkelepykällystä. Toiset säikähtivät ja juoksivat uhrin tykö.

Panos oli ollut pieni lintupanos, mutta sentään oli jokunen hauli lävistä-nyt vahvakankaisen housunpersauksen, koska muutaman haulireiän ympäristö alkoi punertua. Potilas saatiin poronpulkassa Hetan sairaa-laan, missä hoitaja kaivoi ihon puhkaisseet haulit pois, ja näin potilaan henki oli pelastunut.

Mäntyvaaran tuvassa Hetassa v.1917: Edessä vasemmalla Iita, Oskari ( Frans Oskar s. 22.4.1891) Antti poika sylissään? Vieressä oikealla Mäntyvaaran isäntä Simon Petteri Petterinpoika Laakso.Takana Simon Peterin vanhin poika Simon Pietari (23.9.1878) ja vaimonsa Ellastiina Laakso. Kuva: Esko Mäntyvaaran albumista.

Hermanni Kuru ja takkaporo v.1938. Kuva: Hustich I. / Museovirasto.

Vanhan Hetan vuosisadan alun aikaisia persoonallisuuksia oli Hetta-Mik-ko eli Eno-Mikko. Hän oli perheetön ja ainakin jonkinlainen varamies eli varakas. Hän oli myös kauppamies ja omisti Pekkalan tilan. Eero Manni-nen kertoi, että Mikko mielellään nautiskeli antamalla poikasten rapsutel-la hilsettä päästään puukon kärjellä.

Kerran Eero ja Kaukosen Kalle olivat löytäneet jostakin hylätyn ruostu-neen pyssynpiipun. Pojat saivat Mikolta ruutia palkaksi yllä mainitusta palveluksesta ja latasivat pyssyntorven Mikon ladon takana. Ladon pe-rällä oli heiniä ja he arvelivat, että heinät pysäyttävät pyssystä lentävän ammuksen, eikä pääse kaatuneita eikä haavoittuneita tulemaan.

Kun valmistelut oli suoritettu ja pyssyn suu palikoitten päällä heinänrin-tuusta kohti, raapaisivat pojat tulilangan tapaisen, joka vei tulen sankki-reikään, ja sitten mentiin suojaan ladon sivulle. Kului hetki ja sitten pau-kahti, musta savupilvi pursui ovesta ulos, ja sen takaa he näkivät liek-kien kiemurtelevan heinänrintuuksessa. Pojat huomasivat heti, ettei hei-dän taitonsa eikä kykynsä riittänyt paloa sammuttamaan, eikä rohkeus taas riittänyt hälytyksen tekemiseen, ja niin pojat pötkivät pakoon kuin mahanalus olisi ollut jalkoja täynnä.


Mikko oli kuullut paukauksen ja paikalle juostuaan näki sammutustoimet turhiksi. Koska ruudin luovuttaminen alaikäisille oli luvatonta, katsoi Mikko viisaimmaksi olla puhumatta kenellekään vahingon aiheuttajista. Poikia hän torui:

- Tet senki viheliäiset minkä tehitten.

Tämä sama Mikko aiheutti itsekin tulipalon vähän myöhemmin. Eräänä syksynä paloi Perilänkosken mylly. Mikko oli siellä muisteluksen mu-kaan yrittänyt harjoitella pontikan valmistusta. Ja kun siinä tarvitaan tul-takin, se oli päässyt valloilleen. Toisen muisteluksen mukaan myllyra-kennuksessa oli ollut sammalia kuivumaan nostettuina ja Mikko oli käy-nyt niiden päälle nukkumaan. Lähellä ovea palanut tuli oli sitten saanut sammalet syttymään, ja Mikko sai kiittää onneaan, kun pääsi loikkaa-maan ulos kärventymättä.

Vanhoja hettalaisia oli myös Palojärven Juntti. Hän oli nuorena asunut Kilpisjärvellä, mutta oli sieltä muuttanut Hettaan. Hän oli matalahko, ta-nakka ja totisen mallinen mies. Hänestä Mäntyvaaran Oskari antoi to-distuksen, että ei ollut nähnyt toista yhtä vahvahampaista miestä kuin Juntti.

Ehkä muistatte ettei Oskari ollut kunnon opettajan puuttuessa oppinut valehtelemaan. Oskari vakuutti naama totisena, että hän nuorena mie-henä oli sattunut tilaisuuteen, jossa oli pitänyt saada kolmen tuuman rautanaula poikki, mutta kun käytettävissä ei ollut hohtimia eikä muuta-kaan sopivaa työkalua, oltiin hätää kärsimässä . Juntti oli rykäissyt ja sanonut:

- Antakaatten se piikari tänne.

Hän oli ottanut naulan käteensä ja katsellut erinomaisen äkäisesti sen päälle, irvistellyt ja kiristellyt hampaitansa, sitten pistänyt sen suuhunsa ja alkanut purra. Kaikki olivat pidättäneet henkeä, kun Juntti ja oli purrut niin että naama oli mennyt vähitellen melkein mustaksi. Sitten oli kuulu-nut naksaus, ja naulanpuolikas pudonnut kilahtaen maahan.

Oskari sanoi, että Juntti oli tällöin ollut alle kolmenkymmenen ikäinen, nyt hän oli seitsemänkymmenen. Hampaat olivat kaikki tallella, mutta leukavoimien arveli Oskari vähentyneen, kun nyt pystyi puremaan poikki vain kahden tuuman naulan.

Enontekiön Periläkosken mylly 1923. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Hetan kansakoulu 1930-1944. Kuva: Museovirasto.

Kyllä vanhassa Hetassa, tai ainakin näillä seuduilla, sattui pahojakin te-koja. Sellainen oli Jani-vainaan kohtalo 1920-luvulla. Eräänä talvena saapui Muoniosta kaksi miestä Mäkikuruun. Kertoivat olevansa matkalla riekonpyyntiin Ounastunturin länsipuolelle. Jani oli rahoissaan ja ajeli omalla porolla ja reellä. Kaveri, Kalle Kuukasjärvi eli Kuukas-Kalla lienee liikkunut suksilla.

Miehet ostivat kylästä eväitä ja tarvikkeita ja niin suuntasivat matkaan työmaalle. Muutaman viikon kuluttua Kalla palasi ja sanoi Janin lähte-neen kylästelemään Ruotsin puolelle. Kalla viivyskeli paikkakunnalla, ja alkoi herättää kummastusta kun persaukisena riekkotyömaalle lähtenyt mies esiintyi varamiehenä muutaman viikon pyynnin jälkeen.

Viikkojen kuluessa kevättä kohti ja Janin yhä viipyessä kyläilyreissuil-laan kuultiin, että Janin härkä oli löydetty länget kaulassaan.Kalla otettiin kiinni kuulusteltavaksi. Vaikka Janin rekikin oli löydetty Postitupajärven luoteispuolelta, pysyi Kalla kertomassaan Janin kylästelemään menosta. Kun virkakunta ei saanut Kallasta irti mitään, annettiin hänet paikkakun-nan miesten mukaan kun nämä lähtivät Janin pyynti tie noita tutkimaan.

Reen löytöpaikalla ei tulojälkiä näkynyt, koska oli satanut paljonlaisesti lunta peitoksi. Mutta erään hakijan pehmeänahkaiset nutukkaat auttoi-vat keksintöön. Jaloin tunnustelemalla hän löysi reen tulojäljen lumen alta ja näin saatiin suunta. Nutukasmies tunnusteli vähän väliä, että jäl-jellä pysyttiin. Hitaanlaista oli vauhti, mutta lopulta tultiin paikkaan, josta eteenpäin ei jälki tuntunut.

Kun Kalla yhä vain tinkasi, että Jani oli kylästelemässä, loppui hakijain pitkämielisyys. Vaikka pakkasta oli jonkin verran, riisuttiin mies paljaaksi, sitaistiin suopunki kainaloiden alle, kiskaistiin aihkin alaoksan yli heitetyn köyden varaan killumaan ja kysyttiin joko rupeaa muisti paranemaan. Ai-kansa roikuttuaan sanoi Kalla sen jo vähän parantuneen, ja hänet las-kettiin näyttämään. Annettiin vähän vaatetta päälle, ja Kalla rupesi pot-kiskelemaan lunta. Kun oli aikansa potkiskellut, nykäistiin uudestaan oksaan.

Tämä temppu jouduttiin useita kertoja uusimaan, ennen kuin etsijät nä-kivät jalan tulevan esiin lumen alta. Janihan se siellä makasi, ja kun käännettiin ympäri ja pyyhittiin lunta, nähtiin päässä kirveeniskun jälki. Nyt ei Kallan auttanut enää kierrellä. Hän kertoi, että kun olivat illan suussa saapuneet tähän suojaisaan paikkaan lanttoon, oli Jani alkanut keräillä kuivia männynoksia tehdäkseen tulet ja kun oli ollut kumarruk-sissa ottamassa maasta oksaa, oli Kalla iskenyt häntä kirveellä päähän.

Isku oli ollut täysosuma eikä sitä tarvinnut parsia. Kalla oli vetäissyt ruumiin koivu pensaan juureen, kun oli ensin tyhjentänyt vainajan taskut. Oli potkinut lunta vähän peitoksi, ettei vainajan näkeminen häirinnyt. Kunnon tulet tehtyään ja makuusijaa valmisteltuaan Kalla oli pannut maata Janin makaukset ympärillään. Janin tavaroita hän ei ollut uskal-tanut paljon ottaa, mutta paksua rahapussia hän ei ollut unohtanut.

Tapahtumat tästä eteenpäin olivat selvillä ennestään. Paluumatkaa var-ten ruumiin kuljetukseen varattuun rekeen laitettiin ensin Kalla hyvin kaaristettuna, ettei hän pystynyt päätänsäkään kääntämään, ja Janin ruumis tällättiin mahallensa Kallan päälle suu hänen suutaan vasten ja köytettiin niin, että varmasti pysyisi Hettaan saakka paikallaan.

Kun virkakunta läksi viemään Kallaa kohti Muoniota ja vankilaa, oli tämä jo niin pontevana, että huuteli matkan päästä tulevansa vapaaksi pääs-tyään tappamaan rääkkääjänsä. Vanhat hettalaiset sanoivat kuitenkin, ettei Kallan jalan jälki ole vuottunut näillä maisemilla eikä taida olla pel-koa että näin kävisikään.