Hannu Kauttu. / Ruovesi 1936.

Hetasta Näkkälään ja Pöyrisjärvelle


Nimessä Enontekiö olin aina tuntenut salaperäistä Lapin hohdetta. Sa-nomalehdissä olin joskus nähnyt kuvia ja kirjoituksia Enontekiön lappa-laisista. Silloin olin kuvitellut koko pitäjän autioksi ja puuttomaksi seu-duksi, jossa porolaumat liikkuvat ja jossa ihmisten asuntoina ovat savun nokeamat kodat. Suuresti petyin kuitenkin postiauton pysähtyessä lin-jansa päätepisteessä Enontekiön kirkonkylässä eli Hetassa, niinkuin sitä nimitetään. Lappalaisista, porolaumoista ja kodista ei näkynyt merkkiä-kään. Kylä muistutti tavallista pienenpuoleista keskisuomalaista kirkon-kylää, suuria maalattuja ja maalaamattomia taloja niinkuin etelämpänä-kin, viljapellot vain puuttuivat, sillä mikään viljalaji ei kerkiä siellä tuleen-tumaan.

Kello naksutteli jo lähellä yhtä, mutta postitalon pirtissä ihmiset kaikeissa rauhassa söivät, joivat kahvia, latailivat piiippujaan, ja välikamarissa olevassa kauppapuodissa kyläläiset tekivät juoheaan tyyliin ostoksiaan. Vaikka olin matkalla valvonut edellisen yön, en tuntenut unen alkuakaan tuossa kummallisen valoisassa ympäristöissä. Kuitenkin pyysin emäntää eli ”ämmiä”, niinkuin häntä lattialla pyörivät lastenlapset nimittivät, laitta-maan vuoteen. Huoneessani pääsin piankin unen jäljille, sillä akkuna oli peitetty tiiviisti paksulla kankaalla, joten huoneessa oli raukaisevaa yön hämärää. Jäljestäpäin huomasin, että tallien ja navettojen akkunat myöskin peitettiin yön ajaksi lalutaovilla tahi säkeillä. Kiusallisten sääs-kien vuoksi täytyy siellä pitää hevoset ja lehmät lämpiminä kesäöinäkin navetassa.

Häveten aamulla myöhäistä heräämistäni ja peläten antavani etelän-asukkaista laiskan ja velton esimerkin, koetin aamulla puoli kymmenen ajoissa hiipiä huomaamatta talonpirttiin, mutta ämmi siellä vielä paita-sillaan sytytteli tulta hellaan ja isäntä kuorsasi rankisen alla. Rankinen on ohuesta kankaasta tehty teltan tapainen sääskisuoja, joka yön ajaksi lasketaan vuoteen ylle, sillä yön aikana sääsket tunkeutuvat vastusta-mattomasti huoneisiinkin. Tarkastaessani kyllää huomasin sielläkin vielä nukuttavan. Puolenpäivän maissa rupesi jo näkymään eloa, mutta sil-loinkaan ei miesväellä näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä, kallisteli-vat vain pirtissä kahvipannua ja imivät piippukäyriään. Miesväen ainoa maatalousalaan kuuluva työ, heinänteko kaukana erämaissa olevilta luonnonniityiltä, alkoi vasta myöhemmin elokuun alkupäivinä.

Niinkuin sanottu, ei Hetassa kesänaikana saa erikoisempaa aution Lapin tuntua. Mänty kasvaa vankkana niinkuin etelässäkin. Lappalaisia ei näy, sillä he ovat muuttaneet poroineen kesäkaudeksi pohjoisempaan Pöy-risjärven ja Kalkujärven rantamille, jossa heillä on kesäasunnot: pienet tuvat tahi kodat.

Noin 8 km. Hetankylästä kohoaa Ounastunturi mahtavana kuin ukkos-pilvi ja se onkin Länsi-Lapissa kulkevien turistien varsinainen päämäärä ja käännekohta, sillä pohjoisemmaksi ei enää pääse autolla. Kun katse-lee Ounastunturin laelta, kulovartijan majan luota, ympärilleen leviävää Lappia, niin silloin oikeastaan ei enää voi puhua luonnon kauneudesta, sillä näköala on liian laaja aivan kuin lentokoneesta nähty. Kirkkaalla il-malla näkyy jääpeitteinen Haltiatunturi ja Ruotsin puolelta pari muuta jääpeitteistä huippua.Tasaisesti kaareutuvien vaarojen täyttämiä näköala muistuttaa rannatonta, mainingeissa olevaa merta, jossa valkeana hää-möttävä Enontekiön kirkko näyttää vaatimattomalta merimerkiltä.

Pitäjän pienellä, lentohiekkakummulla olevalla hautausmaalla saa jo kä-sityksen erämaapitäjästä ja luonnon karuudesta ja köyhyydestä. Vaati-mattomiin, omantekoisiin risteihin on muistokirjoitukset suurimmalta osalta kirjoitettu lyijykynällä tahi puukon kärjellä. Noista hartaudella teh-dyistä kirjoituksista kuvastuu perin rehellisen ja vieraanvaraisen kansan, ankara taistelu olemassaolon puolesta ja samalla tyytyväinen alistuvai-suus osaansa hedelmättömillä, hallaa henkivillä mailmallaan.

Metsänvartija Herman Kurun eli Kurun Hermanni (s.26.09.1876) perheineen Hetasta 1900-luvun alussa. Hermanni takana keskellä vierellään vaimonsa Hilma Maria os. Paavomuotka s. 28.8.1876. Muoniossa. Vas. 2. Einari ja vieressä vas. Iita Laakso os. Kuru. (Hermannin ja Hilmat lapset: Veikko Valdemar s. 6.81899 k. 8.9.1899. Selma Eufemia s. 1.8.1900 k. 7.9.1900., Iisak Abiel s.31.5.1905.) Kuva: Esko Mäntyvaaran albumista.

Enontekiön kirkonkylä Hetta 1930-luvulla: Vas. Mäntyvaara, Selman, Oskari, Simoni ja Kalle Laakson kotipihalta, kuistin takaa näkyy osin kaksi- kerroksinen kansakoulu apurakennuksineen. Koulun takana kuikistaa järven rantatörmällä seisova valkea pappila ja punamullalla rotjattu pappilan pirtti. Sitten lähekkäin olevat Anttilan ja Karjalaisen talot. Tien vasemmalla puolen näkyy autiotalo ja tieaukion päässä seisoo Eemeli Kumpulaisen talo. Aivan tien sivussa oikealla puolen on kunnan makasiini ja siitä oikealla kirkko matalan männikön yli. Kuva: Esko Mäntyvaaran albumista.

Benz-Gaggenau postiauto Hetan (Heetrin majatalon) postin pihalla v. 1929. Vas. pikkutyttö, rouva Julia Hetta, kuljettaja T. Joona, L. Hetta, postiljooni J. Antinjuntti, Esteri. Kuva: Postimuseo. / Museovirasto.

Iiskon-Antin Matti eli Matti Näkkälä-järvi Hetasta v. 1933. Kuva: Vanha saksalainen posti-kortti.

Hermanni Kuru. Kuva: Postimies 1936.

Oikeaan Lapin tunnelmaan pääsin vasta astellessani postinkantaja-Hermannin kanssa Hetasta Näkkälään vievää polkua. Hermanni oli kuu-sissakymmenissä iältään, mutta tavattoman ketterä, mitä todisti sekin, että hän kesäisin joka viikko kantoi postia Hetasta Näkkälään, Pöyris-järvelle ja sieltä edelleen Kalkujärvelle, mikä matka tekee edestakaisin noin 130 km. Pohjolan asukkailla on yleensä huononlainen käsitys ete-lästä tulleista kulkijoista. Huomasin sen selvästi Hermanninkin puheista. Hän kait epäili saaneensa mukaansa jonkun etelän lurjuksen, sillä heti alkumatkalla hän selitti, ettei hänen linjaillaan paljoakaan ollut postia kannettavana, vain muutama sanomalehti, ja ettei rahalähetyksiä liikku-nut laisinkaan. Sen jälkeen hän hiljakseen johdatteli mietteensä siihen jämerään loppuponteen, että jos hänestä veri rupeaa juoksemaan, niin saman se varmasti tekee toisestakin. Vähitellen Hermannille luultavasti selveni, ettei hänen seuralaisensa pahimpia etelän lurjuksia tainnut ol-lakaan.

Autiotuvalle, 17 km. Hetasta, poikkesimme keittämään kahvia. Hermanni kaivoi poistilaukustaan pannun, nahkaiset kahvi-, sokeri- ja suolapussit ja sytytti tulen kivistä muurattuun takkaan. Heittäessään hyvän rovauk-sen suoloja pannuun hän selitti keittävänsä oikeata kahvia, sillä hän ei viitsinyt juoda etelän maitosuitten vedeltä maistuvia luiruja. Todella hy-vän makuilta Hermannin kahvi olikin,, vaikka joimmekin sitä tavallisen maidon kanssa. Yleensä juodaan Perä-Pohjolassa runsaasti kahvia ja käytetään säästelemättä sokeria, mutta paras kahvilaatu maksaakin siellä vain 14 mk kilo ja kova sokeri 4 mk. kilo. Halpuus johtuu siitä, että sinne saadaan kysymyksessä olevat tavarat tuoda tullivapaasti.

Jatkoimme matkaamme kahvin virkistäminä. Mäntymetsä harveni ja alkumatkan suoperäinen maa muuttui kuivaksi jäkäläkankaaksi. Ympä-röivään luontoon eri paljoakaan voinut kiinnittää huomiotani, sillä sakei-na pilvinä kiehuvien sääskien kasvoilta karkoittaminen vei kaiken huo-miokyvyn. Kävellessä niittien kanssa tuli joten kuten toimeen, mutta heti kun pysähtyi, hyökkäsivät ne tuhatlukuisina iholle. Kerran täytyi Herman-nin poiketa hiukan poluun sivuun, mutta pianpa hän sieltä syöksyi takai-sin polulle ja housujaan kannatellen ja vihaisesti noituen sanoi, että kes-ken täytyi jättää, sillä ylivoimalle ei mahda mitään.

Matkaa tehtäessä Hermanni kertoili tapauksia vuosien varrelta, höys-täen lauseitaan tunnetuilla voimasanoilla. Koska olin päättänyt täydelli-sesti mukautua ympäristööni, koetin puolestani minäkin sovitella noita sanavaltteja korostusta vaativiin paikkoihin. Lähestyessämme Näkkälää, joka on jo lappalaiskylä, Hermanni huomautti, että lappalaisten parissa täytyy välttää kirosanoja, sillä jos siellä tuntematon alkaa niitä viljellä, ru-peavat lappalaiset pelkäämään, ettei heidän vieraansa olekaan oikea ih-minen.

Näkkälässä kuvittelin ihmisten asuvan kaikenlaisissa kömmeleissä, mut-ta suuresti hämmästyin astuessani Antti Näkkäläjärven pirttiin. Etelässä harvoin tapaa niin siistiä tupaa, lattia maalattu ruskeaksi, katto, kivistä muurattu takka ja seinät puhtaan valkoisiksi, ja astioilla hyllyssä oma miellyttävä järjestyksenä. Talon väet olivat siisteissä Lapin puvuissa. Harmaapartainen isäntä vaikutti hyvin arvokkaalta ja emäntä, Norjan puolelta tuotu tummasilmäinen ja miellyttävä-ääninen, liikkui tuvassa kuin Jukolan Aapon kuvailema hyvä emäntä. Tytär, Kaarin Maria, oli hiljainen ja nuori kaunotar, jonka askelissa kuitenkin kuvastui jo luonnon painama vakavuus. Pikkutyttärillä eli ”sikiöillä”, niinkuin lapsia siellä ni-mitetään, oli pitkät nilkkoihin asti ulottuvat housut niinkuin 'vanhemmilla-kin.

Näkkälässä v. 1949: vas. Taneli, Iisko, Elli-Marja, Kaijuna, Riihta, Elli ja Kaarimarja Näkkäläjärvi. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto.

Näkkälässä v.1934: Kes-kellä Antti Näkkäläjärven eli Kaijunan vaimo Elli-Marja, vas. tytär Kaarin-Marja ja oik. Iisko tai Ta-neli. Kuva: Museoviras-to.

Antti Näkkäläjärvi eli Kaijuna eli "Talon-Antti" Enontekiön Näkkälästä v.1933.

Kaijunan eli Antti Näkkäläjärven talo Näkkälässä 1950-luvulla.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Pöyrisjärvelle. Tällä 20 km. mat-kalla mänty häviää lopullisesti ja koivu matalenee puolen metrin korkui-seksi vaivaskoivuksi. Hauskempaa kävelymaastoa tuskin voi kuvitella-kaan. Polku kiertelee kuivilla,valkean jäkälän peittämillä lentohiekka-kummuilla, joita elävöittää siellä täällä kasvava iloisen vihreä koivupen-sas. Oikealla puolella kohoaa turvallisen suojaavana pitkä Jierstivaara ja kauempana vasemmalla Norjaa ja Suomen rajamailla kulkeva tuntureit-ten jono. Siellä näkyy myöskin syvä rotko, nimeltään Seurus-kuru, jossa vanlhan tarinan mukaan Lapin sankari Laurukainen on lopettanut ryöstö-retkellä olevia viha-venäläisiä

Astelin Hermannin jäljessä tuon suurenmoisen, pikkumaisuuksia vailla olevan luonnon rauhoittamana. Havahduin äkkiä Hermannin huutoon:
- Hei Aaslakka, keitämmekö kahvit.

Katsoin Hermannia pelon sekaisella ihmetyksellä, sillä edessämme po-lulla seisoi karhu kahdella jalälla. Mutta pitkäksi venyi Hermanninkin naama kuultuaan karhun mörähdyksen ja tunnettuaan vastaan tulijan. Seisoimme hievahtamatta, kunnes karhu, aikansa katseltuaan, lönkötti kankaalle.
- Vanhuus rupeaa jo silmiäni heikentämään, selitti Hermanni, luulin sitä Lapin puvussa olevaksi Tuomaan Aaslakaksi. Onneksi ei meillä ollut koiraa mukanamme, jatkoi hän, sillä niitä karhut vihaavat silmittömästi. Koira olisi hakenut turvaa meidän suojasta. Ainoa pelastumisen mahdol-lisuus siinä tapauksessa, että karhu olisi hyökännyt kimppumme, olisi ollut heittäytyä maahan ja tekeytyä kuolleeksi ja antaa karhun päättää, jättäisikö ruumiin rauhaan, vai antaisiko sille varmuuden vuoksi pienen sivalluksen tassullaan.

Lähempänä Pöyirisjäirveä maasto muuttuu liejuiseksi ja mätäspäiseksi suoseuduksi, josta kunnollisesti selviytyäkseen täytyisi olla pitkävartiset jalkineet. Yritin mahdollisimman tarkasti painaa mieleeni mättäitten välis-sä kiemurtelevan polun käännekohtia osatukseni paluumatkan tehdä yk-sinäni, mutta minkäänlaista merkkikohtaa ei jäänyt mieleeni, joten pala-tessani jouduin harhailemaan eksyksissä tällä laajalla suoalueella.

Pöyrisjärven rannalla on neljän sukulaisperheen kesäituvat. Ne ovat ra-kennetut hirsistä, jotka talviaikaan on sinne etelämpää poroilla vedätetty. Tupien ympärillä on turvekotia varastosuojina ja suurempien keitoksien, kuten lukuisien koirienruuan keittopaikkoina.

Näkkälä - Pöyrisjärvi polku 1950 - 1960-luvulla vuottui hyvin.

liskon mökki, johon Hermannin kanssa majauduimme, oli harjaltaan tuskin miestä korkeampi. Sen päätyyn oli laudanpätkistä kyhätty eteinen, josta sain hyvin viihtyisän majapaikan. Astuessamme tupaan paistoi An-nin Maria, liskon muhkea emäntä, leipiä. Tulisen kuuma rautauuni heh-kui aivan saunanlöylyn tuntua, mutta ei näyttänyt lisko siitä välittävän, istui vain hikeä vuotavin kasvoin sängyssä jalat kippurassa ja yllään pak-su villapaita. Kesken kiireitään emäntä kiehautti väkevän kahvin. Juo-dessamme sitä rupesi juttuaminen sujumaan. Isäntäväki uteli etelän kuulumisia, ehkä kohteliaisuuden vuoksi, sillä muun maailman tapauk-sista eivät lappalaiset paljoakaan näyttäheet välittävän. Jostakin hajua maailman meiningeistä liskolla kuitenkin oli, koska hän tiedusteli, ru-peaako siellä etelässä joku valtakunta sotimaan. Selitin Italialla olevan sellaisia aikomuksia.
- Niin Ammeriikan kanssa, tiesi lisko.

Sodasta puheen ollen kertoi lisko, että nyt ne ottavat jo lappalaisiakin sotaväkeen. Heidänkin kylään oli sieltä juuri palannut eräs mies. Kova kuri siellä kuului olevan. Tämäkin mies oli määrätty hoitamaan hevosia ja vaikka hän oli sanonut, ettei hän uskalla, niin oli vain vastattu, että joko hoidat tahi menet putkaan.

Varsinaista ruokailuaikaa ei ollut muilla kuin koirilla, joille emäntä kodas-sa keitti muikean näköistä puuroa kuivatusta poron verestä ja jauhoista. Kenelle ihmisistä tuli nälkä, hän sieppasi kalavadista siian, leikkasi puu-kollaan kappaleen paksusta limpusta, lohkaisi pytystä kimpaleen mar-gariinia, jonka sitten peukalollaan levitteli mielensä mukaiseksi.

Pyysin liskolta saada ostaa kalaa. Hän haki kodasta suuren vadillisen siikoja ja sanoi:

- Syö siitä niin paljon kuin jaksat, kodassa niitä on vielä lisää ja eikä niis-tä kehtaa hintaa ottaa näin kalaisen järven rannalla.

Seuraajana aamuna lisko ei vetänyt nahkaisia päällyshousujaan jalkaan-sa ollenkaan, kävellä huojutteli vain huokaiset alushousut jalassaan. Ne-kään eivät tahtoneet pysyäsen paremmin kuin edellisenä päivänä pääl-lyshousutkaan niille tarkoitetuilla paikoilla. Vyötärö laskeutui lonkkatapai-siiin ja takamusta lekotti tuppineen polvien korkeudella. Siinä menossa pursusi paidanhelmakin vyötärön alta, mutta kun ei pitänyt erikoisempaa kiirettä, niin kerkisi sen välillä tupata paikoiileenkin. Pistäytyessäni myö-hemmin tarkastamaan savuavaa kotaa näin liskon keittämässä siellä jotakin kummallista keittoa.

- No, mitäpä sie keität täällä? kysäsin.

- Tämä on Saijan voijetta, selitti lisko, se on tehty Norjan kalojen sula-tetuista maksoista ja tervasta. Pitää tässä laittaa varusteita kuntoon, sillä huomenna aijomme lähteä porojen lypsylle.

Kun keitos oli hiukan jäähtynyt, otti lisko sitä kourallisen ja rupesi sive-lemään housujaan. Kummastelin sitä hiukan, mutta lisko selitti, että hou-sut ovat päässeet kovettumaan niin, että täytyy pehmitellä niitä rasvan voimalla. Perusteellisen työn hän näkyi tekevänkin, ammensi voidetta kourallisen tuon tuostakin ensin päällyspuolelle ja sen jälkeen samat an-nokset sisäpinnalle. Sen jälkeen tuli jalkineitten vuoro. Ne olivat yksipoh-jaisia paulapreksuja, jotka emäntä ensin oli korjaillut. Niitten voitelu kävi jo nopeammin. Kaikki vain pataan, ja kun niitä hetkisen siellä kepillä hämmenteli, niin tulivat ne varmasti rasvalla kyllästetyiksi.

Pöyrisjärvellä v.1934, Oik Kristiina Näkkäläjärvi sylissään poikansa Matti, Oskalon Inga, ?, Vilkunan tytär Pirita ( Myöhemmin Syväjärvi.), Kristiinan tyttäret Anni (myöhemmin Magga) ja Inger Saara Näkkäläjärvi, Maarita Näkkäläjärvi (myöh. Niemelä) Vilkunan vaimo Inka, ?, Vilkuna, Enontekiön pappi Toivo Walter Israel Tapionlinna ja Ruustiina Anni Selina Tapionlinna os. Itkonen. Kuvaaja Bertil Öhman. / Tarja Ylitalon albumista.

Pöyrisjärven Naapansuu ja takana Naapanmella.

Ilmeisesti isäntä Tuomas itse tahkoamassa kaverinsa kanssa kuvassa vas. Tuomas Salomonpoika Näkkälän tupa Kenttä- eli Tupalompolossa v. 1934. Tuomas osti tuvan Vuontisjärvestä Rovan Nikulta jolla tupa toimi sepänpajana. Myöhemmin tupa oli Tuomaan pojan Aslakka Näkkäläjärven käytössä. käytössä Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto

Kylän porolaumat olivat noin penikulman päässä tuntureilla. Pienillä eväillä ei lisko tuolle muutaman päivän kestävälle porolypsylle lähtenyt. Hän lapioi aitassa suuresta saavista margariinia pyttyyn ja paineli ras-vauksessa mustuneella peukalollaa nsitä mahdollisimman tiiviiksi. Leipiä hän varasi suuren säkillisen, samoin tupakkaa, kahvia, sokeria ja suo-laa. Koska koiratkin lähtivät mukaan, täytyi niillekin ottaa omat eväänsä ja keittoastiansa. Tavarat lastattiin suureen veneeseen, jolla suurin osa matkasta voitiin suorittaa, maamatkan ne täytyi kuljettaa kantoporoilla.

liskon tehdessä väkineen lähtöä tunsin eron noista kultaisen ystävälli-sistä ihmisistä tavattoman ikäväksi. Emäntä kuitenkin lohdutteli hyrväs-tellessään :

- Asu sie täällä kaikessa rauhassa ja syö kodasta kalaa niin paljon kuin jaksat.

liskon mökiltä on noin puolen kilometrin matka kylän toisiin asumuksiin. Käveltyäni sinne sukeutui siellä Kristiina-emännän kanssa seuraava keskustelu;

- Mistä sie olet?

- Olen Tampereen lähistöltä.

- Naa, siellä on varmaan Venäjänraja lähellä.

Selitin kysymyksessä olevan rajanetäisyyttä, kun paikalle ilmestyi piip-pua imevä Elli-ahku (ahku = isoäiti). Elli-ahku:

- Mistä siie olet?
- Olen Hämeestä.
Elli-ahku:
- Onko se tuokempana Helsinkiä, ja mitä sie täällä teet? Eikö siellä ete-lässä ole paljon parempi asua.

Kristiina pelasti minut vastaamasta noihin pulmallisiin kysymyksiin ky-symällä:
- Mikä siun nimesi on?
Sanoin sukunimeni.
- Naa, en mie ole koskaan kuullut sellaista nimeä, mutta mikä siun huu-tosi on?

Lopuita minulle selveni, että nimellä tarkoitettiin ristimänimeä ja huudolla sukunimeä. Kun nimien järjestys oli heille selvinnyt, huomautti Kristiina, joka oli aluksi epäillen minua tarkastellut:
- Mie näen siun silmistäsi, että sie taijat olla oikea ihminen. Juotko sie kahvia?
- Kyllä mie juon.
- Naa, tule sitten tupaan.

Lähtiessäni' paluumatkalle suljin liskon mökin ulko-oven saamani neu-von mukaan nostamalla askelpuun ovea vasten pystyyn. Viimeisen ker-ran vielä tarkastellessani tuon miellyttävän asuntoni ympäristöä huoma-sin saunan ulkoseinässä luultavasti, matkailijoille tarkoitetun ohjesään-nön. Siihen oli jämerällä käsialalla kirjoitettu:

”P....... minen saunan taka kieilytty”.