Pekka Peitsi. / Uusi Kuvalehti n:o 27, 7.8.1955.

Hiihtoretki Länsi-Lapissa.



Jos en uskoisi, Voltairen "viisautta" hieman muunnellen, että tämä elä-mä, mitä olen elänyt, on paras kaikista maallisista elämistä, mitä voisin elää, syyttäisin kohtaloani armottomaksi, kun se on riistänyt minulta niin monta kevättä, joita en ole voinut viettää Lapin aurinkoisilla hangilla. Mutta sitä suurempi on ilo aina kun pääsen Lappiin huikaisevan kirkkai-na kevään päivinä.


Tämän vuoden pääsiäinen tarjosi minulle taas tilaisuuden hiihtoretkeen Länsi-Lapissa. Lähdimme Lapin tuntijan Lassi Louekarin kanssa Muo-nion Kutunivasta ja kiertelimme Ounasjokivartta ylöspäin erämaakylät etsien Enontekiön kirkolle. Ilmat olivat kirkkaat ja aurinkoiset, keli oivalli-nen ja koko retki onnellinen.


Olen tavannut Lapissa ja muualla Suomessa mestarillisia jutunkertojia. Niitä on yhteiskunnan korkeimmilla huipuillakin, vaikka harvakseltaan, ja niitä on tavallisten ihmisten parissa. Mutta paljon olisin menettänyt, ellen olisi saanut viikon verran kuunnella Viljo Pakasmaata.


Siinä on mies, joka on monen kymmenen vuoden aikana kolunnut Lapin jokaisen kolkan, tuntee sen herrat ja narrit, emännät ja isännät, ikäjätkät ja poromiehet, on perehtynyt kaikkiin Lapin elämisenkeinoihin ja oma-kohtaisesti kokenut ne, nähnyt hyviä ja huonoja päiviä kääntäen kaik-keen sopeutuvalla luonteellaan päällimmäisiksi paremmat päivät.


Nyt hän on Esterinsä kanssa vakiintunut Pallastunturin luonnonpuiston metsänvartijaksi. Viljo Pakasmaa muistaa uskomattoman tarkasti kaiken näkemänsä ja kuulemansa sekä osaa kertoa kuin Aisopos. Juttu kulkee jouheana ja rauhallisena, se ei ole mitään ilotulitusta, mutta jokaisessa sanankäänteessä tulee esille verraton humoristi, jolta ei ole jäänyt huo-maamatta yksikään koomillinen vivahdus aivan arkipäiväisissäkään ta-pahtumissa.


Jo vain minä olin aikaisemminkin Pakasmaasta kuullut, mutta se ihme oli tapahtunut, etten häntä siis ollut ennen tavannut kuin viime pääsiäi-senä. Hiihdeltiin Pakasmaata tapaamaan Pallasjärven taloon, jossa sauna ja sapuskat odottivat. Saunassa jo Viljo aloitti heti tarinansa "Kot-lannin äijästä", hullusta skotlantilaisesta insinööristä, joka vuosisadan vaihteen tienoilla oli tullut Pallasjärven rannalle asumaan ja rakennutta-nut sinne omalaatuisen pytingin, jota voi sanoa vaikka kirkoksi.

Ketun pyyntiin käytettyjä kapseleita valmistaa Viljo Pakasmaa Kittilän Pallasjärveltä. Kuva: Aapo-Matti Salmi. / Museovirasto.

Pallasjärven venevalkama, taustalla vainio jossa "Koklanin-äijä" asusti ja Lommoltunturi. Kuva: Pouttvaara Matti. / Museovirasto.

Kuva: 08.05.1926 Suomen Kuvalehti no 19.

Kuva: Helsingin Kaiku no 21. 25.05.1912.

Sana tulostamme oli kiertänyt talosta taloon, ja kun iltamyöhällä lähdim-me käymään Loijan Antin ja Piera Maggan luona, niin saimme kuulla, et-tä Juho Pääkkölän taloon oli kerääntynyt kylän väkeä; kuului olevan asiaa. Suomen lippu oli kohotettu lipputankoon, kun Pääkkölän pihaan pääsimme.


Raattaman miehillä olikin asiaa. Mitäs erämaakylän miehillä voi parem-paa asiaa olla kuin tieasia." "Saajon talossa oli ennen asunut äitinsä kanssa kuusi veljestä; kaikki poikamiehiä. Viisi heistä oli elänyt kukin omassa taloudessaan, mutta nuorin veljeksistä oli huushollannut yhdes-sä äidin kanssa. Kaikilla veljeksillä oli ollut mm. oma kahvipannu, ja vie-raan oli pitänyt juoda jokaisen veljen pannusta!


Saajon talon sisänäkymä tänään.

Meidät nälkäiset miehet ruokittiin ruhtinaallisella tavalla, ja uni maistui lattialla porontaljojen päällä paremmin kuin konsanaan vaahtokumisilla makauksilla. Saunassa Viljo kertoi senkin jutun kun Sipilän Mikko, Mikko Aho ja seppä Hyrynkoski pelasivat Virtaniemessä venttiä. Siellä he istui-vat syksymyöhällä niemen kärjessä pomppatakit päällä, kortilla.


He olivat kaikki niin huonon näköisiä, että eivät ilman silmälaseja nähn-eet kortin "raameja", mutta jännätä piti oston jälkeen. Ainoat lasit olivat Sipilän Mikolla, joka oli kutsumukseltaan kulkukauppias. Oikein silmien-sä edessä sen näki, Viljon kertomuksen mukaan, kun nämä kolme mies-tä sanaakaan sanomatta istuivat nokittain ja pelasivat venttiä.


Silmälasit kiertelivät miehestä mieheen kun piti vetää hitaasti ostokorttia ylöspäin, jotta ensiksi näkyisi raameista, onko tullut kuvakortti ja onko mennyt "mehtään" ja sitten, miten iso kortti on noussut, toisten pelitove-reiden jännittyneinä seuratessa silmälasipäisen toimia.


Kun arv. lukija tapaa Viljon, niin pyytäkääpä hänet aloittamaan vaikkapa tällä vaatimattomalla jutulla. Taikka esittäkää, että Viljo muistelisi, kuinka hän erään taidemaalarin kanssa Pallastunturin majalla puhui iltapäivän ja illan ja aamuyön nikuratiivisesta ja nakuratiivisesta taiteesta.


Eihän Viljo mikään akateemikko ole, sillä vaikka hän on papin poika, niin hän mahtaa Artin mukaan olla "vajaasivistynyt", kun ei taida - enää? - osata lukea edes Grimmelshausenia alkukielellä, mutta kyllä hänen tari-noistaan paperille pantuna tulisi uudet Simplicissimuksen seikkailut.(*


Viljon jutut vaatisivat kyllä nuottipainoksen: äänenpainot, paussit ja ve-nytykset, piipunkorahdus silloin, nuotionkohennus tällöin; nämä teho-keinot jäävät pelkästä kaunokirjallisesta esityksestä pois. Ja ne juuri te-kevät verrattoman sanataiteen lisäksi terää Viljoa kuunnellessa.


Viljo lähti seuraavana päivänä mukaamme matkatoveriksi ja repunkan-tajaksi, sillä siihen souviin minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt ja jos ei ole aivan väistämätön pakko, niin en nosta reppua pykälään.

Kaamos Raattamassa 1950-luvulla.

Saajon isäntä Ottu ja nauravasilmäinen emäntä Helli poikansa kanssa.

Se päivä oltiin kalalla, katseltiin maisemia, laiskasti hiihtää lokuteltiin ja päivän iltaan kääntyessä tultiin Raattaman kylään. Kun metsä loppui ja soiden takaa avautui silmien eteen Raattaman kylän aukeama parine-kymmenine taloineen, niin näky oli vaikuttava. Hiihtelimme Abieli Auton taloon, jossa kuivailimme kamppeemme, joimme kahvit ja heti sen jäl-keen söimme päivällisen. Ja minkä päivällisen! Puikulapottuja, jotka ovat maukkaampia kuin omena, ilmakuivattua sekä umpisuolattua poronlihaa ja vieläpä käristystä. Mitä voi sen parempaa toivoa.



Sana tulostamme oli kiertänyt talosta taloon, ja kun iltamyöhällä lähdim-me käymään Loijan Antin ja Piera Maggan luona, niin saimme kuulla, että Juho Pääkkölän taloon oli kerääntynyt kylän väkeä; kuului olevan asiaa. Suomen lippu oli kohotettu lipputankoon, kun Pääkkölän pihaan pääsimme.


Raattaman miehillä olikin asiaa. Mitäs erämaakylän miehillä voi parem-paa asiaa olla kuin tieasia. Raattaman kylä on vailla tieyhteyksiä. Vuon-na 1906 teki Kittilän kunta päätöksen, että tie rakennetaan Raattamaan, mutta päätöstä ei ylemmissä portaissa siunattu. Syksyllä 1939 oli tiente-ko Raattamaan jo pantu alulle avaamalla tielinja. Talvella 1949-50 ja tal-vella 1953 oli työttömyysvaroilla tehty 15 km:n matkalla tietä Ounasvaa-ran itäpuolitse Raattamaan.


Tiepohja oli suurelta osalta valmis, sillat ja rummut oli rakennettu, mutta tietä ei päässyt kesällä hevosellakaan, monet pettävät suopaikat katka-isivat kulun. Olin ollut kyläläisten kanssa kirjeenvaihdossa tästä tien teelmästä, mutta ei ollut tullut tolkkua toimistani, ja niin panivat kylän miehet minut tiukalle. Jos ei tuota tien alkua olisi tehty, niin ei se joka päivä olisi mielessä, he sanoivat.


Alkavat sillat ja rummut mädätä metsässä, hankkikaa tie valmiiksi, en-nen kuin uudet sillat on taas korpeen tehtävä. No joo, kyllähän tämä jär-kipuhe piti todeksi myöntää, olihan se täysin mieletöntä, että miljoonat tiehen jo uhratut markat makasivat valtakunnan köyhyyden takia met-sässä tyhjän panttina. Mutta muuta ei voi luvata, vaikka kuinka tiuka-taan, kuin että parasta tässä yritetään.

Montelin maja v. 1954.

Aikaisin seuraavana aamuna kiirehdittiin niin hyvissä ajoin matkaan, että kovan hangen aikana ehdittäisiin oudan yli tunturiin. Hanki alkoikin met-sässä jo upottaa, mutta ennen kuin aurinko sen oli vallan pehmittänyt, pääsimme avotunturiin, ja siellä hanki tietenkin kesti.


Meidän piti löytää Näkkälän paliskunnan porotokka ja poromiehet Ou-nastunturista, mutta meillä ei ollut tietoa, missä päin porot olivat. AIuksi menimme Outakkaan päin, mutta sieltä emme tokkaa tavanneet ja siksi käännyimme pohjoiseen käsin. Vihdoin näimme kaukana Sijoskurussa laavun savut ja kun lähemmäksi tulimme, näimme porotokankin siellä lainehtivan.


Toiset miehet merkitsivät vasoja tokassa ja pian tuli Eemeli Eira hake-maan minua laavusta, hän oli näet löytänyt minun merkkiini kuuluvan poron ja sen mukana seuranneen viimekeväisen suivakan. Se oli kaa-dettu hangelle laavun viereen ja sen korvaan oli nyt leikattava minun merkkini.
-No, mikäs merkki tähän leikataan, kysyi Eemeli Eira.

Ounas- Pallastunturi Ketomellasta katsottuna. Kuva: Kari Autto.

Siellä oli pirtissä monenlaista miestä, vanhaa ja nuorta, ja vaimojakin. Loijan Antti, lähes 80-vuotias Lapin mies, pantiin kertomaan seikkailun-sa karhujen kanssa. Joo, Antti oli muutamana syksynä ollut Pallaksen rinteellä poroja kokoamassa. Tohtori Fabritiuksen kanssa olivat kulke-neet yhdessä polkua pitkin Kutunivaan päin.


Fabritius oli ollut linnustelemassa ja eronnut Antista, joka oli kääntynyt metsään ja tullut Pallaksen nokkaan puurajalle. Muutaman tievan, kum-mun, takaa oli Antti kuullut röhkimistä ja ajatellut, että siellä oli hirviä.

-Mie päätin net säikhäyttää, on mukavaa katsoa, kun net juoksevat
tunturissa.


Niin oli Antti hyökännyt tievan päälle ja karjaissut. Siellä olikin ollut neljä täysikasvuista karhua mustikoita syömässä. Kun karhut olivat nähneet Antin, ne olivat heti lähteneet kohti. Antti hädissään oli pyöritellyt suo-punkiaan, estääkseen sillä karhujen päälletulon, mutta se oli irronnut kädestä, ja kun Antti oli sitten alkanut huitoa laukullaan, sekin oli irtaan-tunut pelästyneen miehen otteesta.


Antti oli jäänyt seisomaan aivan aukealle paikalle, ja karhut olivat hänet piirittäneet joka puolelta. Muuan karhu oli nuuhkinut laukkua, mutta isoin karhuista oli ottanut mättään ja julmasti karjaisten paiskannut sen maa-han Antin jalkojen juureen. Sitten se oli noussut kahdelle jalalle aivan Antin edessä.

-Sen silmät olit kirkhat kun tina.


Antti oli vanhoilta miehiltä kuullut, että jos on aivan liikkumatta, karhu ei tee mitään. Ja niin oli Antti ollut hiiren hiljaa, vaikka karhut olivat joka puolelta nuuhkineet häntä. Antti oli ollut varma, että kuolema tästä tulee, kunnes yksi karhuista oli alkanut laiskasti kulkea poispäin.

- Mieli tuli heti paremmaksi. Pian olivat toisetkin lähteneet pois.


Antti oli ottanut laukun ja suopungin ja juossut henkensä edestä. - Koko ajan tuntui, että karhut olit kintereillä. Vasta Järvenpalovaarassa oli miesparka uskaltanut katsoa taakseen. Niin oli Antti tullut kotiin ja pan-nut maata. Kahteen päivään hän ei ollut voinut liikkua eikä puhua sa-naakaan.

-Pää oli niin kipiä, että joka hetki tuntui, että se justhin halkiaa.

Se oli Loijan Antin tarina.

Kelottijärvien aitta Ylikyrössä v. 1954.

Siellä oli myös mukana vanha erämies Albert Mikkola, joka oli aikoinaan ollut "Kotlannin äijällä" juoksupoikana. Kun äijä onki, oli Albertin työnä isänsä tekemällä rautakoukulla katkoa puunoksat, kun äijän onki heitel-lessä tarttui oksiin kiinni.


Albert muuten ennusti, että Ounasjoesta lähtevät tänä vuonna jäät vasta kesäkuun 3. päivänä. (Ketomellan Elli Autto minulle kuitenkin juuri kirjoit-ti, että ei ollut Albert oikeassa, aikaisemmin olivat jäät lähteneet.)


Muistivat siinä pirtissä miehet muutakin "Kotlannin äijästä". Hän oli ker-rankin laitattanut veneeseensä siivet ja sanonut, että ne estävät veneen kaatumisen. Niinhän se tietenkin oli tapahtunut, että vene oli kovassa ilmassa joutunut vesilastiin. Eräs paikkakunnan miehistä oli silloin sanonut äijälle, että insinööri on hullu.


Äijä oli vastannut, että ei hän ole hullu, mutta hänen veljensä se kyllä on hullu. Se oli näet kolme vuotta rakennuttanut korkeaa tornia, ja kun oli sen saanut valmiiksi, oli antanut nostaa tornin huipulle ison veneen ja pudotuttanut sen sieltä alas maahan. Tämä oli ollut tornin ainoa tarkoi-tus. Se veli oli äijän mielestä ollut hullu mies!


Yö vietettiin Abieli Auton luona, aamulla syötiin taas vankasti poronlihaa ja lähdettiin hiihtelemään pohjoista kohti. Kyrön kylässä poikettiin Lassin talossa ja tavattiin siellä emäntä Fiinu ynnä "Matin poika" Oskari Kyrö, kauppias. Fiinu, joka ei näyttänyt olevan saunan ystäviä, tervehti meitä arvelemalla, että taisi "elatusisä" tulla katsomaan; mitä lienee sillä tar-koittanut.


Talo oli niitä heikoimpia, mitä olen tavannut, toisesta päästä oli katto pu-donnut sisään, ja "navettaliesu", niin kuin Fiinu selitti, oli hautautunut lu-men alle, ettei tahtonut päästä lehmiä hoitamaan. Mutta se 51-vuotias "Matin poika" oli erikoislaatuinen vähittäiskauppias. Hän ei osannut lu-kea eikä kirjoittaa, mutta laskupää hänellä oli verraton.


Tavarat hän haki viiden peninkulman päästä kesällä veneellä ja talvella porolla. Ja niin tarkka silmä kauppiaalla oli, että jos naiset tilasivat hänel-tä leningin tai päällystakin, niin hän toi tilaajalle sellaisen, joka istui kuin Pariisin muotisalongin tekemä. Rohki, riski mies muutenkin, sanottiin "Matin pojasta", vaikka ei ollut naimisiin uskaltanut mennä.


Viljo se kertoi, että tämä Matin poika Oskari oli ollut kerran uitossa ja ka-sööri oli palkan maksettuaan kehottanut Oskaria kuittaamaan tilin. Oska-ri kun ei osaa kirjoittaa, oli kieltäytynyt tästä. Mutta miten siinä oli juteltu ja nimimerkkiä tivattu, niin Oskari oli vastannut:

- Oo ja koo se kyllä tunnethan, mutta yytä ei oo nähty helvetissäkhään.

Oskari Kyrö, eli "Matin Poika" 1950-luvulla.

Elli Autto, os. Kemi

Fiinu tarjoutui keittämään kahvit, mutta meistä näytti parhaalta lähteä hiihtelemään kohti Saajon taloa. Saajon talossa oli ennen asunut äitinsä kanssa kuusi veljestä kaikki poikamiehiä. Viisi heistä oli elänyt kukin omassa taloudessaan, mutta nuorin veljeksistä oli huushollannut yhdes-sä äidin kanssa.


Kaikilla veljeksillä oli ollut mm. oma kahvipannu, ja vieraan oli pitänyt juoda jokaisen veljen pannusta! Nyt olivat veljekset hajaantuneet maail-malle, isännäksi jäänyt oli naimisissa ja yksi naimaton veli oli vielä koto-salla. Saajossa joimme kahvit ja ihailimme loistavaa näköalaa tuntureil-le.


Mutta tuuli yltyi, sumu ja räntäsade näytti uhkaavan. Viljo suositteli hiih-tämistä suoraan Hettaan, mutta minä ymmärtämättömyydessäni vaa-diskelin, jotta rakovalkealle olisi yöksi jäätävä, kun kerranon niin puhuttu, ja hiihdeltävä tunturissa vielä huominen päivä.

-Usko minua, että se on kissanjalkaista hommaa hiihdellä murkuilmas-sa, parasta että lähdet vain kylään, sanoi Viljo minulle.


Sitten jatkettiin matkaa Ketomellan taloon. Ennen vanhaan oli talon na-vetan ympärillä ollut joka puolella niin korkea lantakasa, että vain piippu oli sen yli näkynyt, niin kuului kertomus. Saksalaiset olivat polttaneet talot ja navetat ja lantakasat, niin jatkui kertomus. Mutta kyllä talossa vieläkin oli hyvät lantavarat.


Ketomella oli rakennettu uudelleen. Asuinrakennus oli komea, vaikka vielä keskeneräinen, ja pirtin ikkunasta avautui yli Ounasjoen Ounas-tunturiin käsin unohtumaton näköala. Vanha isäntä Juho Autto oli jo vuo-teen varassa, mutta kun me jututimme häntä nuoruusvuosien Kemin matkoista, niin ukko kapsahti istualleen ja hämärtäviin silmiin tuli valoa ja väriä.

Hänen nuorena ollessaan kuljetettiin täältä tukkeja ja tervaa Kemiin. Matkaa oli 450-500 kilometriä ja pari reissua ehti tehdä kesässä. Kemis-tä ostettiin vaatetavaraa ja viinat, Rovaniemeltä raskaampi tavara. Mutta "Viivykin Tuomaalta" sai kyllä Rovaniemeltäkin viinaa! Paluumatkalla ku-lui kaksi sauvointa loppuun. Sellaista oli elämä silloin.


Meidät nälkäiset miehet ruokittiin ruhtinaallisella tavalla, ja uni maistui lattialla porontaljojen päällä paremmin kuin konsanaan vaahtokumisilla makauksilla. Aikaisin seuraavana aamuna kiirehdittiin niin hyvissä ajoin matkaan, että kovan hangen aikana ehdittäisiin oudan yli tunturiin. Hanki alkoikin metsässä jo upottaa, mutta ennen kuin aurinko sen oli vallan pehmittänyt, pääsimme avotunturiin, ja siellä hanki tietenkin kesti.


Meidän piti löytää Näkkälän paliskunnan porotokka ja poromiehet Ou-nastunturista, mutta meillä ei ollut tietoa, missä päin porot olivat. Illalla oli Ketomellan kautta mennyt muutamia Peltovuoman poromiehiä tokal-le, mutta eivät hekään olleet osanneet meille neuvoa, mistä tokka oli löydettävissä. Mutta olipa meillä päivää hiihdellä ja etsiskellä.


Aluksi menimme Outakkaan päin, mutta sieltä emme tokkaa tavanneet ja siksi käännyimme pohjoiseen käsin. Vihdoin näimme kaukana Sijos-kurussa laavun savut ja kun lähemmäksi tulimme, näimme porotokankin siellä lainehtivan. Laavun luona tapasimme Näkkälän paliskunnan mie-het, myös eilen illalla Ketomellan kautta menneet poromiehet.


Heidän kertomuksensa oli tämä: Kun he aamulla tulivat laavulle, ei po-rotokkaa näkynyt missään. Tokan mukana olleet miehet makasivat si-keässä unessa laavussa ja hokmanni haisi puolen kilometrin päähän. Tulijat arvelivat, että tokan kaitsijat ovat juopotellessaan päästäneet po-rot hajaantumaan tunturiin.

Vihaisina he olivat herättäneet hokmannia maistelleet toverinsa. No, ei-vät asiat pahastikaan olleet, porotokka oli kyllä koossa muutamassa painanteessa ja miehet olivat maata ruvetessaan maistelleet vain muu-taman pullollisen hokmannia. Väärinkäsityksen välttämiseksi on sanotta-va, että hokmannipullo vetää 50 grammaa.


Kertoivat he senkin, mistä olivat saaneet "alma talkasta", mutta ei tässä kaikkea sovi jutella (Alma talkas on lapin kieltä ja kuuluu merkitsevän yhtä kuin hyvä juoma tai makea häppä). Kun me tulimme laavulle, oli tokka haettu sen äärelle ja sovinto oli saavutettu poromiesten kesken.

Mitäpä siinä ensiksi muuta tehtiin kuin juotiin kahvit ja poristiin poroelon seikoista. Toiset miehet merkitsivät vasoja tokassa ja pian tuli Eemeli Eira hakemaan minua laavusta, hän oli näet löytänyt minun merkkiini kuuluvan poron ja sen mukana seuranneen viimekeväisen suivakan. Se oli kaadettu hangelle laavun viereen ja sen korvaan oli nyt leikattava minun merkkini.

-No, mikäs merkki tähän leikataan, kysyi Eemeli Eira.


Se oli eräs vaihtelevan elämäni murheellisimpia tilanteita. Lähtiessäni matkalle olin etsinyt poromerkkini omistuskirjaa verestääkseni tarkal-leen, mikä merkkini on, mutta en ollut sitä kiireessä löytänyt. Ettäs minua kunniaporoisäntää hävetti, kun Eemeli tiukkasi puukko kädessä poron kaulalla istuen, mikä merkki tähän leikataan.

-Vasen alta vitaan, muistelin hädissäni, mutta siihen se jäi. -Ja pistel päällä, yllä alla pykälä, jatkoi Eemeli sitä mukaa kuin leikkasi verisiä pa-lasia suivakkaan vasemmasta korvasta.

-Oikeassa hanka alhaalla, hangan pohjassa pistel, päällä pykälä, selit-ti Eemeli oikeaa korvaa käsitellessään.


Merkit tehtyään Eemeli kiinnitti valmistamansa kaulapannan, saastan, poron kaulaan. Saastassa oli piirrettynä minun nimeni. Pitäisi löytymän. Sitten Eemeli päästi suivakan, joka päätään heilutellen, niin että veri priiskui korvista hangelle, lähti rajusti juoksemaan tokkaan.

Poroerotukset 1950-luvulla Vuonniksen aidalla.Vas. Abiel Stoor eli Penharttin Apeli Peltovuomasta, ?, Unto Autto eli Lempin Unto, Raattamasta, Hugo Peltovuoma Peltovuomasta, Antti Logje eli Loijan Antti Raattaman Mieliövaarasta, Antti Logje, Abiel Eira eli Erkkilän Apeli Peltovuomasta, Jenny Nenämaa o.s. Peltovuoma.

Seurailimme hetken vasojen merkintää ja lähdimme sitten hiihtelemään Ounastunturin laelle. Meidän piti alunperin jäädä outaan Ounastunturin juurelle yöksi jatkaaksemme hiihtoa vielä seuraavana päivänä. Mutta tuuli yltyi, sumu ja räntäsade näytti uhkaavan. Viljo suositteli hiihtämistä suoraan Hettaan, mutta minä ymmärtämättömyydessäni vaadiskelin, jot-ta rakovalkealle olisi yöksi jäätävä, kun kerran on niin puhuttu, ja hiihdel-tävä tunturissa viela huominen päivä.

-Usko minua, että se on kissanjalkaista hommaa hiihdellä murkuilmas-sa, parasta että lähdet vain kylään, sanoi Viljo minulle. Ja niin hiihdettiin yöksi Enontekiöön.


Seuraavana päivänä oli tunturissa sakea sumu. Oli hyvä, että sieltä oli päästy.