Kirj. H. A. J—s. (Enontekiön seurakunnan sielunhoitaja antaa tässä elä-vän kuvauksen matkastansa pitäjänsä äärimmäiseen kolkkaan. Lapin-maan ”peukaloon”, Halditsjokkan juurelle . / 17.12.1913. Uusi-Suometar.

Hirvas-Lassi


Monelle etelä-suomalaiselle on Lappi outo ja tuntematon. Ja ensi kat-sannoilla tuntuukin, etteihän se niin kummallista olekkaan, kun ajattelee, kuinka etäinen osa se maastamme on. Mutta tarkemmin ajatellen, huo-maa, että tämän omaan maahan kuuluvan seudun vähään tuntemiseen on pääasiassa syynä se, että meillä ei ole vielä herännyt oikeaa harras-tusta maamme tuntemiseen.

Monet helsinkiläiset ovat tehneet ulkomaanmatkoja, käyneet Italiassa, nähneet Napolit, Roomat ja Venetsiat, mutta omassa maassa he ehkä eivät ole käyneet Tamperetta pohjoisempana. Aikomuksena on seu-raavassa lyhykäisesti kuvata erästä pitäjämatkaani Lapin kiveliöiden keskellä.

Pitemmän aikaa olin hautonut mielessäni matkaa pitäjäni äärimmäiseen kolkkaan, Hirvasvuopio- nimiseen taloon, jonne kirkolta on 14 peninkul-maa. Minään tavallisena huvimatkana en ollut matkaa ajatellut tehdä. Olihan minulla velvollisuus käydä tuossa kaukaisessa tunturitalossa, kun sieltä oli koulu, jonka tarkastaminen kuului tehtäviini.

Hirvasvuopio, Lassi Hirvasvuopio lapsineen mökkinsä pihalla. Kuva Väinö Tanner, 1906. GTK.

Kerran olin jo yrittänyt tuota matkaa tehdä, mutta paljon lumen ja huo-non kelin takia olin ollut pakoitettu 9 peninkulman päästä pyörtämään. Olin myös saanut kulkijoilta monet kerrat terveisiä ”Hirvas-Lassilta”, ta-lon isännältä, että hän odottaa kovin milloin tulisin. Yhtä ja toista haus-kaa olin Lassi-vaarista kuullut. Tiesin, että jos en pian käy häntä katso-massa, niin joudun edeltäjäni tavoin ”akateemian pappien” joukkoon, joista Lassi-vaarilla ei ollut ollenkaan korkeat käsitykset.

Nyt, kun paikkakuntamme nimismies oli lähdössä tavalliselle rajamatkal-leen Hirvasvuopioon, päätin yhtyä matkaan päästäkseni käymään siellä. Muutamana pilvisenä marraskuun päivänä olimme valmiit lähtöön. Mat-kakueseemme kuului kaikkiaan 6 miestä poroineen, nimismies 4 raja-miehen kera ja minä kuudentena.
Poromme, ollen ensi kertaa syksyllä matkassa, olivat ripeällä tuulella. Ai-van huvikseen ne tuntuivat porhaltavan, niinkuin ei mies ahkioineen pai-naisi mitään. Keli oli mainio ja matka joutui pian. Nelisen tuntia ajettuam-me olimme poikki kiveliöiden oikaisseet ensimäiseen määräpaikkaam-me, Palojärven taloon, jonne poikkimaisin kirkolta tulee matkaa 3 run-sasta peninkulmaa.

Talo, joka on suurenpuoleisen Palojärven pohjoispäässä, oli meille kai-kille vanhastaan tuttu. Usein olen minäkin siinä käynyt. Sen haltija Erkki, mainitsemani Hirvas-Lassin veli, ei ollut kotona, mutta talon emäntä In-keri yleisesti tunnettu nimellä ”Palojärven mamma”, oli meitä vastassa ja toivotti murteellisella suomenkielellään meidät tervetulleeksi.

Palojärven kylää ensimmäinen talo oik. Juntin eli Juhani Palojärven talo. Toinen rykelmä on navetta ulkorakennukset, kolmas rykelmä Matti Palojärven rakennukset ja kolmas rykelmä kauimpana Mikko Palojärven. Tällä rantatörmällä asui kolme Palojärven Erkin poikaa. Kuva: Veikko Jauhiaisen albumista.

Tämän talon asukkaat elävät pääasiallisesti poronhoidolla ja kalastuk-sella. Isäntä Erkki ei ole varsinainen lappalainen, vaikka hän jouduttuan- sa naimisiin lappalaisen kanssa, onkin täysin lappalaistunut käyttäen esim aina lapinpukua, kuten vaimonsa ja lapsensakin. Emäntä Inkeri, lyhyt, tanakka, muori on tunnettu hyväksi poronnahkakenkien, ”nutukkai-den” neulojaksi ja monet parit on hän niitä ijässään neulonut. Jäimme taloon yöksi. Tässä talossa oli vielä muistoja sivistyneestä maailmasta, nim. pari tavallisen hyvää sänkyä, jotka nimismiehen kanssa saimme käytetäviksemme.

”Mamma”, joka on tunnettu siitä, ettei hän mene toisiin huoneisiin yöksi, vaikka itse keisari olisi yötä hänen kammarissaan, vaan haluaa nukkua samassa huoneessa vieraitensa kanssa, ei nytkään poistunut huonees-ta, vaan teki itselleen vuoteen lattialle sänkyni viereen ja nukkui, siinä.

Aamulla vanhain seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaa. Edessämme oli matkamme pisin asumaton väli ja muutenkin vaikeakul-kuisin, syystä, että oli käveltävä yli tunturien. Alkumatka oli tasaista-maata, vuoroon jänkkiä, vuoroon kapeita kangasmaita, joissa kasvoi ly-hyttä koivua. Mäntypuuta ei täällä enään tavannut, sillä olimme puurajan pohjoispuolella.

Mutta pian vaihtuivat maat. Kuljettuamme vaikeiden pounikkojen yli, al-koi maa vähitellen kohota. Kuljettiin yli pienempien, lyhyttä koivupen-saikkoa kasvavien vaarojen. Vuoroon noustiin, vuoroon laskeuduttiin, mutta joka nousulla tultiin, yhä korkeammalle.

Pari tuntia ajettuamme saavuimme Norjan rajalle ja pysähdyimme hetki-seksi levähtämään rajapyykin luo, johon toiselle puolelle oli hakattu Ruotsin ja toiselle puolen Tanskan kuninkaan nimikirjaimet ja vuosiluku 1765. Tästä alkaen rupesivat maat huomattavammin nousemaan. Koi-vupensaat muuttuivat pieniksi tunturivarvuikisi, jotka miltei kokonaan oli-vat lumen peitossa.

Pian häämötti edessämme Salvastunturin mahtava selkä, jonka yli oli mentävä. Kierreltyämme pitkin laaksopaikkoja aloimme nousun tunturil-le. Paikoin oli rinne niin jyrkkä, ettei poro jaksanut miestä vetää, joten oli noustava ahkioista ja taluttaen poroa hihnasta kivuttava ylös. Ponnistel-tuamme jonkun aikaa olimme päässeet tunturille ja niin alkoi alas las-keutuminen.

Rohkeutta kysyi nyt ahkiossa istuminen. Vaikka rinne ei ollutkaan kovin jyrkkä, oli vauhti sittenkin paikotellen huimaava. Kivien ja kovikkojen yli hyppelehti ahkio kuni leikkikalu, ja porolla oli täysi työ pitää vauhtia niin nopeana, ettei ahkio iskenyt sen jalkoihin.

Onnellisesti kuitenkin tultiin alas ja pian saavuttiin Salvaslompolen ran-nalle, johon pysähdyimme aterioimaan keskelle rajalinjaa. Matka Palo-järvestä oli nyt puolessa. Kauan emme kuitenkaan joutuneet viipymään, nuotiotulemme, jonka mukana tuotujen syttöjen avulla olimme saaneet palamaan, ennen kuin lähdimme jatkamaan taivalta.

Ajoimme kauan aikaa pitkin rajalinjaa, kunnes eräässä paikassa poikke-simme Norjan puolelle kun siellä maat olivat tasaisemmat. Rupesi jo hä-märtämään Lyhyt marraskuun päivä, kun saavuimme korkealle tunturi-selänteelle. jossa ei näkynyt merkkiäkään, minkäänlaisista pensaista.

Kilometrejä laaja tunturin laki oli aivan valkoinen kuin mahdottoman suu-ri liina, yhtyen ilman huomattavampaa eroitusta taivaanrannan vaaleaan väriin, joten ajajasta tuntui kuin olisi ajanut ilmassa.Nousi sumu, käärien meidät hiipivän hämärän kera läpinäkymättömään vaippaansa. Jos ei edessä ajaja olisi ollut niin tuttu seuduille, olisi ankea mieli vallannut aja-jan. Mutta varmasti ajoi etumies, nuorempi poliisi, ja turvallisin mietin sai jälestä tulija suistaa härkänsä toisten perään.

Vähän ajan kuluttua rupesivat maat laskeutumaan. Olimme ajaneet ta-kaisin yli rajan Suomen puolelle ja pian olimme saapumassa järville, joi-den toisessa laidassa, noin peninkulman päässä, oli 2 yksinäistä tunturi-taloa Syväjärven rannalla. Tämä oli lähin päämäärämme.

Emme olleet kuitenkaan vielä päässeet järvimatkan alkuun, kun kiveliön hiljaisuuden katkaisi kiivas koiran haukunta. Arvasimme, mitä se merkit-si. Lapinkylä oli läheisyydessä ja päätimmekin poiketa sinne yöksi. Ajoimme kohti haukuntaa ja saavuimme hetken kuluttua keskelle ”poro-eloa”, jota poropaimen 8 koiran kera koossa piteli.

Ajoimme läpi elon ja saavuimme pian kotasijoille. Pitkän, rasittavan päi-vämatkan jälkeen oli edessämme yöpaikka. Vaikka se ei ollutkaan ”neli-seinäinen”, niin oli se kulkijan mielestä lämmin ja suojaisa, runollinen kangasseinineen ja nuotioilleen. Astuimme sisään ”ovesta”, joka oli syr-jään siirrettävä kangaskappale, reunustettu hienoilla riu'uilla ja tuettu ke-skeltä poikkipuilla.

Tervehdimme asukkaita. ”Buorre baeive! Buorre baeive!” (Hyvää päi-vää!)

Ja hiljainen, vähän arasteleva ”Ibmel adde!” (Jumala antakoon!) kuului vastaukseksi.

Saimme porontaljat allemme ja oikasimme ahkiossa vaivautuneen ruu-miimme taljalle nuotion ääreen. Kahvi pantiin tulelle ja sitä odotellessa kyseltiin ”muisteluksia”, kuulumisia molemmin puolin; millainen on poroil-la ”kaivos” (jäkälänsaanti), onko vielä lypsetty vaamia, onko hukkia kuu-lunut j.n.e. Näin keskusteltaessa valmistui kahvi, jota tarjottiin vasta lyp-setyn poronmaidon kanssa.

Erinomaisen hyvältä se tuntui. Poronmaito on ensi luokan kermaa, jota saa ainoastaan Lapissa. Hetken päästä syötiin illallinen, rasvassa ”kiris-tettyä” poronlihaa, joka on lappalaisen suurin herkku. Poronliha leika-taan hienonhienoiksi viipaleiksi, jotka sitten keitetään rasvassa.

Nopeasti kului ilta. Tuli yö ja levollemenoaika. Porontaljat levitettiin vuo-teiksi ja peitteiksi vahvat Ruijan raanut ja niin peski päällä ja lapinlakki päässä oikaistiin levolle hiljalleen hiipuvan nuotion ääreen. Pian oli mat-kamies unen helmoissa laajan tunturi-erämaan kainalossa. Katto aukos-ta vilkuttivat taivaan tähdet ja silloin tällöin kuului koiran kaukainen hau-kunta sieltä päin, missä poropaimen laumansa keskellä nuotiotulen ää-ressä yksinäistä yötään vietti.

Valkeni vähitellen aamu. Koiran haukunta kuului merkkinä siitä, että ”elo” oli noussut makuulta ja ruvennut aamukaivostaan hakemaan. Kodan väki heräsi, nuotio viritettiin ja pian valaisi sen iloinen loiste kodan sisus-tan, jonka seinällä riippui kuivamassa ajohihnoja, kintaita ja jokunen peski. Lämmin aamukahvi poronmaitoineen siirrettiin pieneltä, nelikul-maisella jaloilla varustetulla puutarjottimella heräävän matkamiehen vie-reen.

Lapinkylästä piti matka Syväjärven taloon, johon seuraavaksi yöksi jäim-me. Jälellä oli nyt viimeinen, yli 4 peninkulman pituinen taival, jonka kat-kaistuamme olisimme matkamme päässä, Hirvasvuopion talossa, Lätäs-enon latvoilla, lähellä Norjan rajaa. Aamulla varhain lähdimme matkaa jatkamaan. Seudut tulivat nyt yhä puuttomammiksi ja autiommiksi.

Yksinäisyyden tunne valtasi ajajan. Mieleen tunki väkistenkin kysymys: voiko edessäpäin enää olla ihmisten asuinpaikkoja? Maailma tuntui ole-van niin äärettömän kaukana. Tuntui siltä, että sen humu ja meno ei voi mitenkään ulottua näiden surun voittoisien tunturiseutujen luo.

Nelisen tuntia ajettuamme pilkoitti edessäpäin musta piste. Se oli Nieri-vuoman uudistalo Nierijärven rannalla, jossa asui Kalle Jatko perhei-neen.

Ajoimme pihaan ja hämmästys valtasi meidät. Edessämme oli talo, mut-ta millainen! Matala, niin matala, että mieheltä ei olisi ollut suurta vai-keutta ilman tikapuita päästä katolle.

Astuimme sisään. Syvään kumartuen pääsi ovi-aukosta läpi ja kynnyk-sen yli tultua piti varotellen varttaan ojentaa, ettei pää kävisi lakeen. Keskilattialta saattoi seistä suorana, mutta jos vähänkin astui seinem-mäksi, niin täytyi kumartua. Mutta eihän sopinut ihmetellä, että talo oli niin matalaksi jäänyt, sillä monen peninkulman takaa oli rakennuspuut pitänyt vedättää. Pääasiahan oli, että oli katto pään päällä.

Kovaa on tunturiasukkaan elämä. Kärsivällisyyttä häneltä kysytään, mut-ta sitä hänellä onkin. Ilman sitä ei hän voisi niin tyytyväisenä elää, niin-kuin tämänkin talon haltija. Kerran oli häneltä loppunut tulitikut. Lähim-pään naapuriin oli yli peninkulman. Ei auttanut muu neuvoksi kuin pitää takassa tulta yötä päivää ja vartioida, ettei se pääsisi sammumaan sillä aikaa kuin isäntä hiihti lähimpään lapinkylään tulitikkuja lainaamaan.

Talossa oli lapsi ristittävä, noin vuoden vanha poika, joka kirkkailla sil-millään ihmetellen seurasi outoja vieraita. Koko ajan kuntoimitusta kesti, naureskeli hän papille ja pyöri pidättäjänsä käsivarrella, niin että tällä oli suuri työ pitää lasta yhdessä kohden.

Ei ollut tupanen suuri, jossa tämä pyhä toimitus toimitettiin, mutta epäi-len, onko pappi seistessään hienoissa saleissa, joita kallisarvoiset sähk-ökruunut valaisevat, usein tuntenut sellaista hartautta kuin allekirjoittanut tässä kaukaisessa tunturitalossa yksinkertaisten, vaalimattomain ihmisten keskellä.

Taivalta jatkettiin. Viimeinen peninkulma oli enää jälellä. Ja illan pimetes-sä oltiin vihdoinkin perillä, matkan päässä, neljäntenä päivänä katoa läh-dön jälkeen. Edessämme oli siis Hirvasvuopio,

viimeinen talo pitäjän tällä nurkalla.

Menimme pirttiin, jota nokinen ”kiilu” valaisi. Sen himmeässä valossa erotin vanhan miehen, jolla oli pitkä, polviin saakka ulottuva kauhtana päällä. Ojensin käteni ja toivotin Jumalan rauhaa. Tämä oli nyt se ”Hir-vas-Lassi”, josta niin paljon olin kuullut. Vanha mies, kasvot kalpeat, ää-ni käheä ja värähtelevä.

Lassi Hirvasvuopio (Lauri Henrikinp. Hirvasvuopio, s.1842, ent. Palojärvi. Laurin vaimo oli Elin Nilsdr. Qvenangen s. 14.10.1949, muuttanut Enontekiölle 19.3.1877, vihitty 25. 3.1877. Lapset: Ella Maria, Juho Henrik (1882-1884), Lars Leevi (1885-1888), Juho August (1888-1896), Anna Selina, Hilda Karoliina. Vanhemmat: Henrik Baas, t. myöh. Palojärvi, s.1799, pso Ella Palojoensuu, s.1808. Kuva Väinö Tanner, 1906. GTK.

Iloiseksi näytti hän tulevan vieraiden saavuttua. Vuoroon pyörähteli hän jokaisen eteen, teki kysymyksiä, uteli kuulumisia, tiedusteli matkastam-me, ja halusi saada tuossa tuokiossa selville, miltä minusta, joka olin en-si kertaa hänen talossaan, tuntui tämä paikka.

llta kului pian haastellessa talon väen kanssa. Monenlaisia kysymyksiä heillä olikin, kun harvoin kirkolta ketään tapasivat. Ainoat ihmiset, joita he näkevät, ovat ympärillä kuljeskelevat lappalaiset, mutta he eivät isän-nän mielestä olleet ”alma”-ihmisiä (todellisia ihmisiä). Me sitä vastoin olimme ”alma”-ihmisiä.

Hirvas-Lassin perhettä: Valkopeskinen ? Palojärvi ja 2. oik Hirvas-Oulan tuleva vaimo Kaarinan Hirvasvuopio os. Hirvasvuopio. Hirvas-Lassi eli Lassi Hirvasvuopio vasemmalla. Kuva: finna.fi

Isäntä kertoili meille elämästään täällä tunturien takana. Lähes neljä-kymmentä vuotta oli hän asunut tässä paikassa, taistellen kovan luon-non kanssa. Ei ollut ihme, että vanhus valitteli vaivojaan, sillä siltä tuntui kävijästäkin, että kovaa täytyy olla yksinäisen tunturi-asukkaan elämä. Ei ole hänellä paljon ulkonaisia iloja....

...Aamulla käytiin toisessa talossa tarkastamassa koulua. Kaksi tyttöstä oli vaan koulussa. Toinen osasi välttävästi lukea, toinen, tavasi. Opetus-ta vaikeutti suuresti se, että toinen tytöistä ei osannut suomea kuin aivan vähän.

Kouluntarkastuksen jälkeen ripitettiin vanha isäntä vaimoineen. Tämän jälkeen ruvettiin laittautumaan paluumatkalle. Oli määrä ennättää ensim-äiseen lapinkylään yöksi. Jätettiin hyvästit talonväelle. Porot seisoivat valmiina pihalla. Hihna käteen, käden heilahdus hyvästiksi, vielä ja hu-rahdus vaan, niin oltiin jo joella porojen juostessa täyttä laukkaa kohti asutumpia seutuja.