Kuljimme siis veneellä myötävirtaan. Aslak souti, niin kuin oli useimmin soutanut, minä vanuin melaan, niin kuin useimmin olin vanunut. kylmis-sä vilustunut käki jossakin - yskii
Tullaan Veli-Sammeliin, vanhanpojan luo. Syödään päivällistä.
- No, onkos tullut lohta?kysytään.
- Naa, olen mie pikkusta saanut. - Tämä on toissa päivänä tapettua, ma-keassa suolassa siis. Toinen karkasi, katkaisi koukut.
Ja Veli-Sammeli, jonka tupa on paperoitu Suomen papereilla, akkunoihin laitettu pitsiverhot - häätyy kuulemma, kun talo on "länsamannin" kort-teeripaikka - lykkää pöydälle leveää, punaista kalaa. Kysyy sitten:
- Syöt sie, jos keitän sulle verestä lohta vielä?
- En, veljeni,en syö - kylliksi tässä. Kiitän vain.
Taas me soudamme Aslakin kanssa, nyt viimeisen matkan viimeistä pätkää. Nousemme maantienpäähän, Utsjoen ainoan, muualle jatku-mattoman, joka lähtee Nuorgamista ja päättyy Piltamon kosken niskaan. Aslak sanoo tulevansa vielä Nuorgamiin, kävelevänsä hänkin sinne - viimeisen kerran.
- Siellä vasta met sanomme hyvästit.
Nuorgamin kylä on Suomen pohjoisin, eikä, kuten luullaan,Vaitolahti. Kaikki siellä on Suomen pohjoisinta. - Herastuomari lapinvaatteissa on kohtelias, hänellä on Suomen verta suonissaan, komea nenä ja norja-laisten joustava käytös. - Taas syödään, tällä kertaa juhlava illallinen, - gramofoni soittaa: "Tähtesi sun -". Selma Sofia Alexandra passaa -hyppää niin, että lapintakin helmat heiluvat, sillä katsokaas: herastuo-mari ei ole vain kotinsa, vaan koko Nuorgamin Mussolini.
Käyn Vanhan Koulumiehen luona. Hän on monta tulijaa,monta lähtijää nähnyt, aina vaan itse jäänyt. Hän ja hänen emäntänsä, hiljainen, alati samannäköinen, käyrä, kärsivänkaunis emäntänsä ovat "vanhin paris-kunta Holmbergeita". Koulumies itse, tahdikas, elämän ilta.
Taaveh' Antsouti lohta Laitin suvannolla.
- Hyvästi väärti! huusihän.
- Hyvästi, tervennä elä! huikkasin minä. -Tulen vielä takaisin, ainakin käymään.
- Kiitos, sanoi Ant.
Teno on leveä,virtava; sitä on helppo valua alas.Norjan tunturit vasem-malla, Suomen oikealla. Kesäinen auer kaukaisimpien lakien verhona; kevättyyntyneillä kasvoillaan sanoo:
- Meidän välimme ovat koko ajan pysyneet rikkoutumattomina, ja lisää: - sellaista emme aina voi todeta.
Saan häneltä muistoksi puolitoistakymmentä nidettä vanhaa norjalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, perinpohjaisesti poroasioita käsittelevää. Vanha Koulumies on aikanaan ollut Suomen, Norjan ja Ruotsin poroko-miteoissa asiantuntijana. Siten hän on näihin kaikkiin käsiksi päässyt.
Siinä on sitten Suomen viimeisin kärki, ajattelen, kun seuraavana aamu-na rannalla seisovan kiviröykkiön sivulivumme. Sen ovat rajantarkastajat viimeksi 1925 siihen latoneet. Aslak Guttorm on jo palannut, soutamas-sa on nyt herastuomarin renki, Saamul Paltto.
Nyt olemme sitten kokonaan Norjan alueella. Sen näkee siitäkin, että tunturit ovat käyneet kiven värisiksi, kololaitaisiksi. - Aleknjargassa asuu ensimmäinen Norjan puolen nimismies. Kun hän kuulee, että minulla on nyt viimeinen matka, tahtoo hän itse lähteä saattamaan moottorillaan Skibaguorraan, mistä oikea maantie alkaa, mistä auto pyörii Vesisaa-reen saakka. - Ajamme vinhaa vauhtia yhä levenevää, yhä tyynempänä virtaavaa Tenoa, jonka hiekkojen väleihin ranta-asukkaat laittelevat lohi-patojaan pyyntikuntoon. - Skibaguorraan saavuttaessa tahtoo kollega Kollström "spande ratapjolteria". Mutta minä olen auttamattomasti huono ihminen, - en voi, en voi.
- Muttaolemmehan nyt Norjassa?
- Olemme,tuhannet kiitokset, mutta periaatteessaei tällä kertaa.
- Roskaa kaikki periaatteet, sanoo Kollström, - ettekö ole lukenut Anato-le Francea? Hänen mukaansa kaikki periaatteet ovat yhtä hylättäviä.
Sitten me toteamme, että kerran on sanottava hyvästi, jokaisen ihmisen, jokaisen asian suhteen, - kunkin erikseen ja vihdoin kaikkien yhteisesti.
Nousen autoon, joka lähtee vyörymään pitkin Varanginvuonon pohjoista rantaa. Päivä paistaa, tie kiemurtelee rantatuntureiden ja rannan välissä - täytyy kiemurrella, sillä vasemmalla on liiaksi korkeaa, oikealla liiaksi syvää. Meri läikkyy päivänpaisteessa. Kajavat ylimpinä, ja allit alimpina metakoivat ulapalla ja laskuveden rajassa. Kaikki on kauneimmillaan, -mutta niinhän pitääkin olla sille, joka lähtee viimeistä kertaa. Lähtijä on aina saatava sairastamaan menneitä, taaksejätettyä.