Kansan kuvalehti.

Hyvästi Lappi


MANNINEN ON TULLUT POIS UTSJOELTA,JOSSA HÄN ON OLLUT MELKEIN KOKO IKÄNSÄ.


Älkää hermostuko, vaikka tämä ei olisikaan hauska juttu."Det var en gång, så sagan är -"

Kahdeksan vuotta sitten astelin Inarista kolmetoista penikulmaa pohjoi-seen Utsjoelle, vuoroin polkutietätä kyttäen, vuoroin veneremuissa kyy-köttäen. Se oli siihen aikaan; ja ajat olivat silloin toiset.

Ja kun kahdeksan vuotta loppuun oli kulunut, tuli lähtö Suomeen. - Suo-meen? - Kysykää utsjokelaisilta onko Utsjoki Suomea. - Ei.

On Suomi ja Norja, niiden välillä Utsjoki. Utsjoki on niin kaukana, korke-alla; sinne ei ulotu Suomen enempää kuin Norjankaan sormet. Sitäpait-si, mitä suomalainen tai norjalainen Utsjoella tekisi? - Osaako lantalai-nen - norjalainenkin on lantalainen - heinittää kenkiänsä edes itse? Osaako lantalainen ajaa porolla muuten kuin selvää tietä - vaivaisesti vielä senkin? Saattaako lantalainen sauvoa Tenoa vuorokausimitalla, saattaako pyytää lohta, saattaako itse laittaa devoninsa, uistimensa, vavat - ja rullatkin? - Älkää erehtykö luulemaan, että saattaa. Ja mitä tulee lantalaisen riekon pyynnistä? Ei kerrassaan mitään. - Mutta arvat-kaa, mitä lantalainen osaa? Tapella puukko nyrkissä, tapella ja tappaa. O, kauhistus!

Mitä olisi siis lantalaisella Utsjoella tekemistä, kuka häntä kaipaal On paras niin kuin on: on Suomi ja Norja ja niiden välissä Utsjoki. - VALTA-KUNTAKO? - Ei nyt juuri sitäkään, mutta jotakin sinne päin. Kun kerran UTSJOKELAINEN sallii muiden olla omissa oloissaan, antakoon siis lan-talainenkin hänelle rauhan. - Mutta vielä yksi kysymys: onko Manninen lantalainen?
- Tämä ei koske Mannista, hän on erikseen, sanoo utsjokelainen.

Tuli viimeinen yö Utsjoella. Rautalanka-aitakin puustellin ympärillä itki. - Aamulla tuli Aslak Guttorm, joka neljäkymmentä vuotta on Tenoa sau-vonut ja soutanut, neljäkymmentä vuotta porojen kanssa taajonut - mies pelkkiä jänteitä. Valtio oli laittanut meille moottoriveneen, jolla vain yksi kesä oli ehditty pärisyttää niin, että lohetkin Tenosta tuntureihin hyökkä-sivät peloissaan. Nyt päätettiin, että koska niin monta kesää on päästy ilman koneita, päästänee nytkin - viimeisen kerran. Kirkkoherra oli koh-telias, samoin uusi nimismieskin - tahtoivat moottorilla saattaa; me kui-tenkin päättelimme; mennään soutamalla, niinkuin ennenkin on menty.

Saattamassa oli vain Aslah' Anni. Hän sanoi:
- Et se sie kyllä takasin tule.
- Tulen», vastasin minä.
- niin ovat kaikki lähtijät sanoneet, sinne ovat jääneet, epäsi Anni.

Varanginvuonon pohjoisrantaa.

Kuljimme siis veneellä myötävirtaan. Aslak souti, niin kuin oli useimmin soutanut, minä vanuin melaan, niin kuin useimmin olin vanunut. kylmis-sä vilustunut käki jossakin - yskii

Tullaan Veli-Sammeliin, vanhanpojan luo. Syödään päivällistä.
- No, onkos tullut lohta?kysytään.
- Naa, olen mie pikkusta saanut. - Tämä on toissa päivänä tapettua, ma-keassa suolassa siis. Toinen karkasi, katkaisi koukut.

Ja Veli-Sammeli, jonka tupa on paperoitu Suomen papereilla, akkunoihin laitettu pitsiverhot - häätyy kuulemma, kun talo on "länsamannin" kort-teeripaikka - lykkää pöydälle leveää, punaista kalaa. Kysyy sitten:
- Syöt sie, jos keitän sulle verestä lohta vielä?
- En, veljeni,en syö - kylliksi tässä. Kiitän vain.

Taas me soudamme Aslakin kanssa, nyt viimeisen matkan viimeistä pätkää. Nousemme maantienpäähän, Utsjoen ainoan, muualle jatku-mattoman, joka lähtee Nuorgamista ja päättyy Piltamon kosken niskaan. Aslak sanoo tulevansa vielä Nuorgamiin, kävelevänsä hänkin sinne - viimeisen kerran.
- Siellä vasta met sanomme hyvästit.

Nuorgamin kylä on Suomen pohjoisin, eikä, kuten luullaan,Vaitolahti. Kaikki siellä on Suomen pohjoisinta. - Herastuomari lapinvaatteissa on kohtelias, hänellä on Suomen verta suonissaan, komea nenä ja norja-laisten joustava käytös. - Taas syödään, tällä kertaa juhlava illallinen, - gramofoni soittaa: "Tähtesi sun -". Selma Sofia Alexandra passaa -hyppää niin, että lapintakin helmat heiluvat, sillä katsokaas: herastuo-mari ei ole vain kotinsa, vaan koko Nuorgamin Mussolini.

Käyn Vanhan Koulumiehen luona. Hän on monta tulijaa,monta lähtijää nähnyt, aina vaan itse jäänyt. Hän ja hänen emäntänsä, hiljainen, alati samannäköinen, käyrä, kärsivänkaunis emäntänsä ovat "vanhin paris-kunta Holmbergeita". Koulumies itse, tahdikas, elämän ilta.

Taaveh' Antsouti lohta Laitin suvannolla.
- Hyvästi väärti! huusihän.
- Hyvästi, tervennä elä! huikkasin minä. -Tulen vielä takaisin, ainakin käymään.
- Kiitos, sanoi Ant.

Teno on leveä,virtava; sitä on helppo valua alas.Norjan tunturit vasem-malla, Suomen oikealla. Kesäinen auer kaukaisimpien lakien verhona; kevättyyntyneillä kasvoillaan sanoo:
- Meidän välimme ovat koko ajan pysyneet rikkoutumattomina, ja lisää: - sellaista emme aina voi todeta.

Saan häneltä muistoksi puolitoistakymmentä nidettä vanhaa norjalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, perinpohjaisesti poroasioita käsittelevää. Vanha Koulumies on aikanaan ollut Suomen, Norjan ja Ruotsin poroko-miteoissa asiantuntijana. Siten hän on näihin kaikkiin käsiksi päässyt.

Siinä on sitten Suomen viimeisin kärki, ajattelen, kun seuraavana aamu-na rannalla seisovan kiviröykkiön sivulivumme. Sen ovat rajantarkastajat viimeksi 1925 siihen latoneet. Aslak Guttorm on jo palannut, soutamas-sa on nyt herastuomarin renki, Saamul Paltto.

Nyt olemme sitten kokonaan Norjan alueella. Sen näkee siitäkin, että tunturit ovat käyneet kiven värisiksi, kololaitaisiksi. - Aleknjargassa asuu ensimmäinen Norjan puolen nimismies. Kun hän kuulee, että minulla on nyt viimeinen matka, tahtoo hän itse lähteä saattamaan moottorillaan Skibaguorraan, mistä oikea maantie alkaa, mistä auto pyörii Vesisaa-reen saakka. - Ajamme vinhaa vauhtia yhä levenevää, yhä tyynempänä virtaavaa Tenoa, jonka hiekkojen väleihin ranta-asukkaat laittelevat lohi-patojaan pyyntikuntoon. - Skibaguorraan saavuttaessa tahtoo kollega Kollström "spande ratapjolteria". Mutta minä olen auttamattomasti huono ihminen, - en voi, en voi.
- Muttaolemmehan nyt Norjassa?
- Olemme,tuhannet kiitokset, mutta periaatteessaei tällä kertaa.
- Roskaa kaikki periaatteet, sanoo Kollström, - ettekö ole lukenut Anato-le Francea? Hänen mukaansa kaikki periaatteet ovat yhtä hylättäviä.

Sitten me toteamme, että kerran on sanottava hyvästi, jokaisen ihmisen, jokaisen asian suhteen, - kunkin erikseen ja vihdoin kaikkien yhteisesti.

Nousen autoon, joka lähtee vyörymään pitkin Varanginvuonon pohjoista rantaa. Päivä paistaa, tie kiemurtelee rantatuntureiden ja rannan välissä - täytyy kiemurrella, sillä vasemmalla on liiaksi korkeaa, oikealla liiaksi syvää. Meri läikkyy päivänpaisteessa. Kajavat ylimpinä, ja allit alimpina metakoivat ulapalla ja laskuveden rajassa. Kaikki on kauneimmillaan, -mutta niinhän pitääkin olla sille, joka lähtee viimeistä kertaa. Lähtijä on aina saatava sairastamaan menneitä, taaksejätettyä.

Aslak Guttorm - pelkkiä jänteitä.

Taalan Kustun poika ja minä. Ar-vatkaa kumpiko on kumpikin? (Nä-kee sen naamastakin, kuka se täilaisia juttuja taitaa. Arvauskilpai-lun palkintoa sopii pyytää kirjoitta-jalta. Toim.)

Olli Koskamo, Lapin ja Ruijan yhteinen profeetta, on sattunut samaan autoon. Ääni on äijältä langennut, ei voi saarnata, häätyy mennä lääkä-riin, Vesisaareen, kurkkua korjaamaan.(*

Koskamo panee asiaa matkaan minulle:
- Ota nämä 45 markkaa Turjalle ja sano, että lähettää "Kansan Kuvaleh-den" loppuvuodeksi. Sen tulo katkesi kesken.

Hän kaivaa muistikirjan taskustaan ja käskee kirjoittaa kuitin 45:stä mar-kasta. Minä kirjoitan, sikäli mikäli auton tärinässä käy päin.

"Thekla Olsens Hotel" on kirjoitettu muutaman talon sivuun vanhanaikui-sin, koristelluin kirjaimin Vesisaaren kaupungissa. Siellä majailevat suo-malaiset turistit, minä myös aina, kun kaupungissa käyn. Thekla on suo-raselkäinen, suomea puhuva. Hyvin hänen hoivissaan matkamies pär-jää.

- Kuinkas menee? kysyn.
- Meneehän se. Vähän vain tänä kesänä on ollut vieraita.. Osa niistäkin jättää maksamatta.
- Suomalaisetkin?
- Oli tässä vasta eräs suomalainen sanomalehtimies. Asui aikansa ja kun pois alkoi lähteä, sanoi, että ei olekaan millä maksaa. Mitenpä siltä otti, kun ei ollut mitä ottaa?

Illalla käyn kyliä, ensin poliisikamarin sihteerin Ellilän luona, sitten kon-suli Esbensenin. Esbensen käy joka kesä Suomessa kesälomaansa viettämässä, tuntee olomme, on innostunut Suomeen ja suomalaisiin.- Syömme illallista. Sitten näyttää konsuli taulujaan, joista suurin osa on suomalaisten taiteilijain käsialaa. On Kyyhkystä alkuperäisenä, monta muuta. Innostuneesti kertoo konsuli äskettäin erään suomalaisen taiteil-ijan käyneen luonaan asiasta tehden tauluja kauppaamassa. Hän oli ostanut kuusi kappaletta, kaikki eri taiteilijoilta. - Katsellaan niitä. Mitä minä pidän tästä? - ja tästä? Konsuli tuo taulun kerrallaan toisesta huo-neesta.
- Entä tämä? Vaimoni sanoo, ettei ymmärrä siitä mitään, - minusta se on aika hauska, eikö totta? Niin, ja poikani on samaa mieltä kanssani.

Utsjoen omaa maantietä.

Tässäkin elää rautu eli vieriäinen.

Teno Aleknjargan kohdalla.

Nuori Esbensen, joka myös on Suomessa kesän ollut, hymyilee tavalla, josta on vaikea sanoa, onko se lapsen, vai varhaiskypsän miehenalun hymyä. Olisiko isä hänen mielestään tarpeettoman innostunut vieraan aikana? Ehkä —. — Eräässä näistä upeista huoneista on pöydällä "Maamme kirja" ruotsiksi ja suomeksi. Isä lukee siitä pojalleen - isä lu-kee, poika kuuntelee. Ken näkee isän katseen ja pojan olemuksen tois-tensa lähettyvillä, ei jää epätietoiseksi, mitä he toisilleen merkitsevät -varsinkin poika isälle. - Minäpä luulen tietäväni, mikä Herra Konsulin suurin heikkous on -. Rouva liikkui ystävällisenä, antoi Andersonin, tuon puoliverisen amerikkattaren laulaa gramofonissaan, jota hän talvella oli kuullut Oslossa Vehasen säestämänä.

Nyt sattui niin, että tamppi vastalta eli laiva länneltä ei seuraavana päi-vänä lähtenytkään Vesisaaresta Kirkkoniemeen. Soitin siis vanhalle tu-tulle, Taalan Kustun pojalle, Etvartille, etteikö hän ottaisi minua kuljet-taakseen Vuoreijaan, mistä illalla pääsisin haluamaani suuntaan. Edvard Dahl on hänen nimensä, mutta suomalaisten kesken häntä kutsutaan näin. Itsekin hän sanoo, jos kysyt kuka hän on, olevansa Taalan Kustun poika. Se on mutkattominta, ja silloin kaikki tietävät kenestä on kysymys. Etvartti oli oitis valmis lähtemään, miksipä ei olisi ollut. Niin ajettiin sitten pitkin Varangin niemimaan rantaa yhä pohjoista kohti, päin Vuoreijaa.

Vuoreija ei ole Vesisaarta kummempi, ehkä hiukan isompi; ulkoasu kui-tenkin jotensakin samanlainen.

Yhä paistoi päivä, meri oli tyven. Sitä ei Jäämeri monesti ole. Tamppi eli hyrtti leikkasi kimaltelevaa merta ja ilmaa; me katselimme engelsman-nien kanssa toisiamme. He olivat turisteja, minä olin turisti.

Kirkkoniemi oli rannassa - sekä kaupunki itse että kansa - kun laituriin päästiin. Kirkkoniemen ainoa huvituson tampin tulo vastalta. -Pääsin maihin kamppeineni tuttavani Anthonin avustamana, joka jokaisen suo-malaisen nenänpäästä sanoo tuntevansa ja aina on valmis meille apu-aan antamaan.

- No, mihinkä tet nyt taas? kysyy Anthoni.

- Suomeen», ilmoitan.

- SUOMEEN, kokonaan pois! ?

- Niin - häätyy, sanon.

Tuomari Aasen ja insinööri Gunnarin kanssa - molemmat norjalaisia -ajamme sitten yhtäpäätä autolla Ivaloon.

Tämä oli viimeinen matkani Lapissa ja Ruijassa - toistaiseksi. - Kaikille kiitos viimeisestä - takk for senest!