Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta.

Utsjoki.


Sattumalta nimismies oli rannalla, kun lähestyimme; hän tuli ystävälli-sesti meitä vastaan ja pyysi meitä tulemaan sisälle kotiinsa. Sen hän te-ki sitä mieluummin, kun hän hiljan oli ostanut suuren ja lihavan lohen, jo-ka oli saatu samana päivänä. Se tulisi, hän arveli, maistamaan hyvältä ainakin hänestä, kun hän saisi syödä seurassa, joten ei tavallisesti ollut laita, koska hän oli poikamies.

Näkymä nimismiehen virkatalosta "Onnela" Tenojoen laakson ylitse pohjoiseen. Kuva: Emil Sarlin, 1901. GTK.

Me tietysti suostuimme kutsumukseen mielellämme ja tunnustimme kai-kissa tapauksissa aikoneemme käydä hänen luonaan matkallamme. Kä-velimme siis ylös rantapengertä, joka muodosti yhtäläisen äkkijyrkän rin-teen, kuin Tenojoen rannat melkein kaikkialla, ja astuimme nimismiehen hauskaan asumukseen.

Tänne Utsjok njalmille, joka muodostuu Teno- ja Utsjoen yhtymisestä, kruunu on rakennuttanut asunnon, joka sisältää kolme huonetta ja ison kyökin ynnä etehisen ja pienen ullakkokamarin. Sen ohessa löytyy tar-peellisia ulkohuoneita, niiden joukossa saunakin, jonka kelvollisuutta toivoimme saavamme koettaa vielä samana päivänä.

Osa pihamaasta on raivattu ja tehty perunamaaksi ja puutarhaksi; siinä rehoitti parhaillaan useita ruokakasvia. Asuinrakennuksen eteläpuolella-kin on pieni kukkaistarhaksi tehty aitaus. Koko niemellä ei ole muuta kuin ihmisen pään kokoisia mukurakiviä sekä ainoastaan vähäisen hie-kansekaista multaa. Siitä voi päättää, kuinka sanomattoman suuri työ tarvitaan vaatimattoman puutarhan aikaansaamiseksi semmoiseen maaperään.

Utsjoen kirkkotuvat. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto. / finna.fi

Kirkonmäki ja kirkkotupia, taustalla Mantojärvi, Birit Guttorm Garnjargas-ta vasemmalla. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto. / finna.fi

Iltapäivällä isäntämma ehdotti, että lähtisimme vähän kävelemään nie-melle, johon mielellämme suostuimme. Sillä kasvaa kaunis koivikko; to-sin puut ovat pieniä ja monirunkoisia, niin että ne lähestyvät pensas-muotoa mutta täällä 70:nnellä leveysasteella tyytyy siihenkin. Monet Pe-rä-Pohjolan kasvit kaunistavat sitä paitsi maata; arctostaphylos alpina peitti monta neliökyynärää kauniin vihreällä lehtiverhollaan, josta puolek-si kypsyneet marjat loistivat.

Lähellä löytyy Utsjoen rannalla eräs lappalaistalo, Puoris paikke, s. o. kaunis 1. hyvä paikka, (puoris merkitsee sekä kaunis että hyvä "kun on hyvä, niin on kaunis", arvelee lappalainen). Tässä talossa samoin kuin lähimmäisessä Tenojoen varrella olevassa Äimejoen talossa asuu eräs Helander. Nimismiehen kummankinpuoleiset naapurit ovat siis sitä su-kua.

Hetken kuljettuamme tulimme Mandojäyren rannalle, missä kirkko, pap-pila ja joukko pieniä tupia näkyi vastapäiseltä rannalta. Kun katselimme edessämme olevaa sangen kaunista taulua, ilmestyi järvelle venhe. Nimismiehen huudosta se laski rantaan. Venheestä nousi pitäjän kirkko-herra ja tuli meidän luoksemme. Hän oli käynyt padollaan ja toi nyt muu-tamia kauniita lohia. Hän kutsui meitä tulemaan mukaansa pappilaan.

Tuo tunturien ympäröimä, pitkänkaita järvi näytti sangen hauskalta ke-säisen ilta-auringon valaisemana. Itärannalla tunturi päättyy äkkijyrkästi järveen, mutta toisella puolella on tasaista maata vuoren ja järven välillä. Lähellä tätä sijaitsee pappila ja sen luona eräällä kummulla seisoo pitä-jän komea kivikirkko.

Vierasvaraisessa pappilassa vietimme ehtoopuolen ja illan; aika kului nopeasti, kun nyt jälleen saimme olla sivistyneessä seurassa. Ennen kuin edes voimme aavistaakaan, oli aika lähteä pois, mutta meidän isän-täväkemme ei sallinut meidän samana päivänä jättää heitä.

7 p. elokuuta olimme jälleen Tenojoella ja saavuimme puolenpäivän ai-kaan Aliselle isolle koskelle Alakönkäälle. Siitä ei voi ensinkään kulkea venheellä ja se on siis vielä vaikeampi kuin Yliköngäs. Äkkijyrkkien kal-liorantain välitse syöksyy tuo mahtava vesijoukko kuohuen ja tyrskien alas kivistä uomaansa pitkin ja näyttää sanovan niille, jotka meren ran-nalta tahtovat tuoda tarpeitaan ylös: ”tähän asti, mutta ei kauemmaksi!"

Terassi- ja harjumuodostumia Tenojoen Ylä Könkäällä, kuvattu Norjan rannalta Suomeen päin. Kuva: Emil Sarlin, 1901. GTK.

Moni on sen pauhaavissa aalloissa menettänyt henkensä koettaessaan taivuttaa luonnon voimaa, mutta tähän asti eivät ihmiset ole tehneet, mi-tään voittaakseen sitä estettä, minkä Alaköngäs tekee liikkeelle tässä maailman etäisessä nurkassa. Ainoastaan tai suomalaista lappalaisper-hettä asuu tämän kosken alapuolella. Kaikkien muitten utsjokelaisten täytyy tuoda tarpeensa Tenojokea myöten ylös ja siinä molemmat isot kosket ovat heille suureksi haitaksi.

Tavallisissa oloissa voi kaksi henkeä sauvoa venhettä, jossa on kuor-maa aina sataan leiviskään, mutta Ali- ja Yliköngäs tekevät sen mahdot-tomaksi täällä Tenojoella. Näitten koskien tähden täytyy lappalaisten tehdä vähintään kolme matkaa, ennen kuin he saavat niin raskaan kuor-man kotiinsa, ja kuitenkin on suurin osa kuormasta kannettava mainittu-jen koskien ohi maata myöten.

Ilman mainittavia kustannuksia voitaisiin niitten ohi tehdä tie venheiden ja tavarain kuljetusta varten. Siten saisi koko se väestö, joka asuu Uts-joen, Tenojoen, Inarinjoen ja Karasjoen varsilla, suuren huojennuksen kylläkin vaikeassa taistelussaan nälkää, ja puutetta vastaan. Jos tänne tehtäisiin viertotie, vieläpä raitiotie, niin kustannus siitä tulisi vain vähä-pätöiseksi, verraten siihen hyötyyn, joka siitä olisi odotettavissa.

Kulkuneuvojen parantaminen on elinkysymys kaikilla seuduilla, mutta etenkin tässä maanääressä, jossa ei löydy mitään kulkuneuvolaitoksia, ei kerrassa. mitään muita, kuin luonnon antamia, vaikeammin tai hel-pommin kuljettavia jokia. Maaperä näitten molempien isojen koskien luo-na on Suomen puolella kovaa, kiviperäistä soramaata, jonka voisi tasoit-taa hyväksi ja helposti ylläpidettäväksi tieksi.

Sattumalta nimismies oli rannalla, kun lähestyimme; hän tuli ystävälli-sesti meitä vastaan ja pyysi meitä tulemaan sisälle kotiinsa. Sen hän te-ki sitä mieluummin, kun hän hiljan oli ostanut suuren ja lihavan lohen, jo-ka oli saatu samana päivänä. Se tulisi, hän arveli, maistamaan hyvältä ainakin hänestä, kun hän saisi syödä seurassa, joten ei tavallisesti ollut laita, koska hän oli poikamies.

Postivenettä kuljetetaan rullarataa myöten Hakokönkään ohi, sillä ei ole sitä huimapäätä, joka lähtisi sitä alas laskemaan. Kuva: Suomen Kuva-lehti 40/1923.

Maamme etelä- ja keskiosassa rakennetaan joka vuosi useita peninkul-mia kalliita rautateitä, mutta sen pohjoisin seutu, Lappi, joka ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla voidaan pakoittaa antamaan asukkaille niukka toimeentulo, on kokonaan kaikkia kulkuneuvoja vailla, ottamatta lukuun Kittilään viepää vielä keskentekoista maantietä. Yksinkertaisin oikeus vaatii, että Lappiakin on muistettava ja sen köyhän väestön toimeentu-loa jossakin määrin turvattava.

Mitä Utsjokeen tulee voi se parhaiten tapahtua siten, että tehdään tie tavarain kuljetusta varten Tenojoen molempien n. s. isojen koskien ohi. Hevosten ja kärrien puute ei tekisi suurta haittaa etenkin maakuljetuksel-le, sillä soveliaita rattaita voitaisiin pian hankkia, ja Nuorgamin kylässä heti alemman kosken alapuolella, kuten useimmissa muissakin lappa-laistaloissa löytyy vetojuhdiksi kelpaavia ja niiksi usein käytettyjäkin här-kiä, jotka täällä voisivat toimittaa hevosen virkaa; Ylikönkään keskiosan kohdalla on Suogissalon talo, johon helposti voitaisiin saada samanlai-nen vetäjä, jos vaan tie saataisiin toimeen.

Koska Utsjoen väestö ei voi saada ravintoaan köyhästä maasta, on sen pakko hankkia sitä Jäämeren rannalta. Kesän aikaan pyydetään sangen paljon seitiä merestä ja myydään hyvin helposta hinnosta. Tapahtuupa usein sekin, että kalastajat mielellään lahjoittavat pois ne, koska niitä etupäässä on pyydetty maksan vuoksi. Tenojoella kohtasimme useita tällä kalalla lastatuita venheitä.

Lappalaiset ripustavat kalat kuivamaan ja nauttivat niitä syksyn ja talven kuluessa keitettyinä ja käyttävät liemen asemesta kalanrasvaa. Pitkällä venhematkalla kala kerkiää paheta, mutta siitä lappalaiset eivät pidä suurta lukua, sillä lie eivät ole herkkusuita eikä heillä ole paljoa välittävä-näkään. Samoin on lappalaisen kaikkien muidenkin tarpeiden laita, ne täytyy tuoda Jäämeren rannoilla olevilta kauppapaikoilta. Siellä hän myös saa parhaat tulonsa, työskennellen talvikalastuksessa.

Kotiseudullaan häneltä puuttuu työtä ja siellä vietetään siitä syystä aika mukavassa toimettomuudessa. Hiukan yläpuolella 70:nettä pohjoista leveysastetta laskee vasemmalta Skorajoki Tenojokeen ja sen lasku-paikka näyttää kuinka kauas pohjoiseen Suomen alue ulottuu. Tästä raja kääntyy eteläkaakkoon ja kulkee yli tunturien, soiden ja järvien yh-densuuntaisesti siitä muutaman peninkulman päässä olevan meren ran-nan kanssa.

Utsjoen muodostaman kolmikulmion äärimmäisessä nurkassa on muu-tamia lappalaistaloja, pohjoisimmat Suomessa. Erään niistä isäntänä on Holmberg, yhden noista kolmesta, herrasiniehistä polveuvasta suvusta, päämies. Hän on vanha kunnianarvoinen ukko, ylpeä tuuheasta parras-taan, joka on varmana todisteena siitä, ett'ei hänen sukuperänsä ole lap-palainen, josta hän puhuu hyvin mielellään. Varsinaisilla lappalaisilla ei ole ensinkään partaa.

Maarit, Johannes, Jouni ja Fredrik Holmberg v. 1918. Kuva: Auer Väinö. / finna.fi

Kauppias Fredrik Holmberg v. 1918. Kuva: Väinö Auer. Museovirasto. / finna.fi

Tenojoki, etualalla Rajala. Kuva: Väinö Tanner, kesäkuu 1907. GTK.

Hänen kätkyensä ääressä, jota kaikellainen rikkaus ja yltäkylläisyys oli ympäröinyt, ei kai kukaan voinut aavistaa, että hän tulisi viettämään suuremman osan ikäänsä lappalaisvaimon vaivaloisessa eikä suinkaan kadehdittavassa asemassa. Sellaista Amor kuitenkin voi saada aikaan, ja tässä hän teki sen. Eivät kaikki voi olla tyytyväisiä ja iloisia sellaisissa koko elämää koskevissa muutoksissa, mutta hän oli ollut sellainen hiljan tapahtuneeseen kuolemaansa asti, vaikka hänellä toden perään oli vaan ”yksi maja ja yksi sydän".

Täältä Suomen pohjoisimmasta kolkasta käänsimme kokan vastavirtaan ja lähdimme paluumatkalle. 10 p. Elokuuta olimme Utsjoen nimishiehen luona ja seuraavan päivän aamuna menimme ylöspäin pitkin Utsjokea, josta koko pitäjä on saanut nimensä.

Nimen synnystä kielimiehet ovat eri mieltä. Sjögren ynnä monet hänen mukaansa johtavat nimen lappalaisesta sanasta uzza, joka merkitsee pieni ja nimi siis tarkoittaisi pientä jokea; mutta Andelin selittää ansiok-kaassa teoksessaan nimeltä kertomus Utsjoen pitäjästä Suomi-kirjassa 1858, että mainittu johto on väärä, koska Utsjoki ei ole pieni verraten muihin pitäjässä oleviin jokiin, vaan päinvastoin suurin kaikista, lukuun ottamatta Tenojokea, joka kuitenkaan ei juokse Utsjoen läpi, vaan ai-noastaan sen rajaa pitkin. Nimi on sen tähden oikeastaan, Andelinin väitteen mukaan, Ozzjoki ja johtuu lappalaisesta sanasta ozza, povi, koska joen molemmin puolin on korkeita tunturia ja se siis juoksee ikäänkuin povesta.

Kumpiko selitys on oikeampi, voimme jättää ratkaisematta ja kielimies-ten riidoista huolimatta lähteä matkalle Suomen sisälle, sitten kun kyllä-kin kauvan olimme kulkeneet sen rajaa pitkin. Koko joesta nimitetään ainoastaan viimeistä peninkulman pituista osaa Mandojärvestä Teno-joelle joeksi, koko yläosa on ainoastaan järviä ja lyhyitä, enemmän tai vähemmän virtaisia salmia niiden välillä. Sill'aikaa kuin miehet sauvoivat venhettä ylös koskista jokea, kävelimme maata myöten pappilaan, jossa vietimme muutamia hauskoja tuntia ennen kuin jälleen istuuduimme venheeseen ja lähdimme Mandojärven kristallikirkkaille aalloille. Sen yhdistää salmi Naamijäyren kanssa ja sen toinen salmi Suopujäyren kanssa, jonka eteläisellä rannalla on Oudragardin tunturimaja.

Utsjoen kirkkoherra tekee matkaa veneellä v. 1907. Kuva: Haataja Kyösti. / Museovirasto. / finna.fi

Kaikkia näitä järviä kaunistaa useat somat saaret, etenkin kahta viimeksi mainittua. Kuorruvuopijäyre on pitkänkaita ja keskikohdaltaan lyhyen, tyynen salmen kautta yhteydessä lähimmän järven kanssa. Me emme olleet kyllin tarkkaavaisia, jonka tähden menimme oikean paikan ohi, jota pidimme järven lahtena ja tulimme siten sen toiseen päähän, josta meidän oli pakko kääntyä takaisin ja urimoida salmen läpi Kiertosjäyrel-le, edelleen Kirdassaijäyrelle ja sieltä lohipadolla varustettua virtaa, ni-vaa, ylös Jorbajäyrelle.

Täälläkin menimme väärään. Kun näimme rakennuksen edessämme, laskimme sinne, vaan saimme kääntyä takaisin, koska olimme tulleet järvenlahteen. Soutamalla lähimmän niemen ympäri, tulimme vähävir-taisen salmen kautta Aittikoadijäyrelle. Tätä lähellä, sen vasemmalla rannalla on Jomppalan talo, jonka isäntä on Juho Högman. Hänen isän- sä oli täällä nimismimiehenä samaan aikaan kuin Jaakko Fellman kirk-koherrana, eli vuoden 1825 paikoilla.

Jomppalan talo, jonka lähimmässä ympäristössä on laaja heinämaa, on pitäjän varakkaimpia. Lähellä asuinrakennusta on noin kymmenkunta pi-täjän tunturilappalaisten aittaa, joissa he säilyttävät kaikenlaisia tavaroi-ta, joita he eivät voi kuljettaa mukanaan alituisesti muutellessaan tuntu-reilla. Kun jauhot, ryynit, suolat y.m. loppuvat teltistä, lähetetään joku Jomppalasta noutamaan, mitä kulloinkin tarvitaan.

Jomppalan perhe Utsjoelta v. 1907, lippalakkinen mies on n. k. Kalju-Wille eli Nils Wuolab, Perheen oikea sukunimi on Högman. Nils Wuolab on Utsjoen suurin porojen omistaja. Kuva: Kyösti Haataja. / Museovirasto. / finna.fi (Pekka Sammallahti: "Gádja Nillásta tuli tässä kirjoituksessa Kalju-Wille. Muistiinpanot lienevät olleet epäselviä.")

Kenties se oli jokin näistä aitoista, jossa M. A. Castren palatessaan Uts-joelta 1838 otti pitkän ruokaleponsa, joka vähällä oli pakoittaa hänet jal-kaisin kulkemaan pitkin jokivartta ylöspäin, eIl'ei hänen matkatoveriensa sattumalta olisi onnistunut löytää häntä ja kutsunut venheelle.


Me kävimme talossa saadaksemme jonkun sen asukkaista auttamaan itseämme tavaroiden kuljettamisessa Utsjoen ja Inarin pitäjäin välisen vedenjakajan yli. Pitkän tuumimisen ja estelemisen jälkeen onnistui mei-dän houkutella kaksi henkeä, mies ja nainen, lupaamaan varhain seu-raavana aamuna tulla lähimpään taloon, jossa aioimme olla yötä.

Juho Högmanin veljen lesken omistama Kevonsuun talo on noin puolen peninkulman päässä etelään päin Jomppalasta, lähim-mäisen Kevojäyre nimisen järven läntisellä rannalla. Lähes kilometrin päässä oikeasta kul-kuväylästä näkyy tuo yksinkertainen talo keskellä tavanmukaista heinä-maata, jossa on monta latoa ja haasiata odottamassa heinäsatoa. Uts-joen suurin syrjäjoki, Kevojoki, laskee siihen tämän läheisyydessä.

Talon vanha emäntä puhuu ainoastaan lapinkieltä, ja meidän olisi ollut sangen vaikea saada häntä ymmärtämään puhettamme, joll' ei hänen vävynsä sattumalta olisi ollut kotona. Tämä seurasi meitä seuraavana aamuna, koska hän oli luvannut auttaa meitä Petsikkotunturin yli men-täessä. Kevojärveltä tulimme erästä n. s. "Puhallusta" myöten ylös Puk-suljäyrelle, jonka länsirannalla on Kevonsuun talon tunturimaja. Sinne olivat kantajat tulleet Jomppalasta vähää ennen meitä.

Kun sieltäkin olimme saaneet yhden hengen lisää, läksimme liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Pitkä ja vaikea Kenischkoski tuli vastaamme ai-van lähellä yllämainittua kesäpaikkaa ja pakoitti meidät ottamaan pois venheestä kaikki tavarat ja sälyttämään ne omille ja kantajain hartioille. Nyt keskikesällä siinä oli vettä vaan vähän, niin että venhe usein tarttui kiville ja pohjassa olevalle soralle, mutta kevättulvan aikana, jolloin lumi sulaa ympäröiviltä vuorilta ja juoksee jokeen, kosken sanottiin olevan hyvin rajun, kun se syöksyy korkeiden kalliorantain välitse. Silloin vesi on aina kahtakin syltä korkeammalla kuin tavallisesti, eikä silloin ole hy-vä laskea alas Kenischkoskesta.

Sen saivat muutamat henkilöt kokea juhannusaatto-iltana 1880. He kul-kivat tavallisella kaksihankavenheellä, jossa oli paitsi tavaroita viisi täy-sikasvuista miestä ja yksi koira. Jo kosken alussa perämies ymmärsi, että oli tehty hyvin tyhmästi, ett'ei venhettä oltu tyhjennetty, ennen kuin se laskettiin koskeen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä korjata erehdys-tä, koska äkkijyrkät rannat joka paikassa olivat maallenousun esteenä. Hän kehoitti sen tähden molempia soutumiehiä ponnistamaan viimeiset voimansa voidakseen, jos mahdollista, saada venheen alas koskesta, ennen kuin se kerkiäisi tulla vettä täyteen, jota alituisesti räiskyi yli reu-nojen.

Koira, joka ensinnä näytti ymmärtävän vaaran, tunkeutui erään matkus-tajan syliin ja seisoi vihdoin hänen hartioillaan. Venhe kiiti huimaavaa vauhtia, jotta rannat vilisivät matkustajain silmissä. Yhfäkkiä syöksyi eräs laine perän yli ja täytti venheen samalla. Perämies ja alahangoilla soutaja hyppäsivät rantaa kohden, ja heidän onnistui kiivetä maalle. Lappalainen, joka souti kokassa, heittää airot pois ja syöksyy arvelemat-ta kuohuvaan koskeen, vaikka hän ei osaa uida ollenkaan. Koira seu-raa esimerkkiä ja pappi myös.

Toinen herrasmies iski heti kiinni venheen reunaan ja istui paikallaan. Venhe on kokonaan kosken vallassa ja liukuu nopeasti alaspäin, pistäen milloin kokan, milloin perän syvälle veden alle, paiskautuu sitte kiveä vasten, ja nyt sen yksinäinen matkustaja ei enää voi pysytelläitä kiinni. Vesi tempaa hänet mukaansa, ja eteenpäin mennään ilman mitään alus-ta. Ollen taitava uimari ja muistaen, mitä hän muilta oli kuullut samanlai-sista tapauksista, hän koetti maata selällään, liukuen jalat edellä.


Monta kertaa hän koetti tarttua kiviin ja kallioihin, mutta ne olivat niin liukkaita ja niljakoita ja kosken voima liian raju. Alaspäin, yhä enemmän alaspäin se vei ilman pysähtymisen mahdollisuntta. Venhe oli pian tullut irti temmatuksi ja tuli nyt sekin koskea alas. Uijan onnistui suurella vai-valla pysyttäytyä silmänräpäyksen verran kiinni suurella kivellä, ja se oli kylliksi, että venhe voi hänet saavuttaa. Hän sai kiinni sen kokasta ja hä-nellä oli siis jotakin, joka kannatti häntä ylhäällä, sillä vaatteet, jotka sillä välin olivat tulleet läpimäriksi, alkoivat jo vetää häntä syvyyttä kohden.

Hetkisen jälkeen venhe tarttuu kivelle, ja mies ei viivytellyt saadakseen sen kääntymään niin, että perä jysähti rantaan. Silloin venhe kaatui ja ne harvat kapineet, jotka vielä olivat siinä, kirves, keittoastiat y. m., joita vesi ei ollut jaksanut huuhtoa pois, tulivat nyt kosken saaliksi. Kaatuneen venheen pohja muodosti hyvän sillan, jota myöten uija kiipesi maalle ja pelastui. Nyt hän ilokseen näki kaikki matkatoverinsa niin ikään pelastu-neina.

Lappalainen oli tarttunut kiinni pappiin ja siten oli heidän onnistunut pa-rin seipään avulla, jotka sattumalta uivat heidän vieressään, kämpiä maalle. Matkustajat olivat nyt jakaantuneet molemmin puolin jokea, pe-rämies, alasilla soutaja ja viimeinen venheellä kulkija itäisellä, pappi, Lappalainen ja koira läntisellä rannalla. Lämmittävä nuotio olisi nyt ollut erittäin tervetullut, mutta sitä ei olisi voitu sytyttää, sillä kaikki mukana olevat tulitikut olivat tietysti kelpaamattomia, ja aurinkoa peittivät taajat pilvet, joten ei tulilasistakaan voinut olla mitään hyötyä.

Se, joka kauvimmin oli ollut jääkylmässä vedessä, jätti venheen pelas-tuspuuhat perämiehelle ja soutajalle, jotka olivat verrattain vähimmiu vi-luissaan, ja lähti juoksemaan pitkin rantaa. Kaikeksi onneksi hän pian ta-pasi kaksi tukkilautalla olevaa miestä, ja he veivät hänet läheiseen tun-turimajaan, jossa hän ensi työkseen sytytytti ison takkavalkean ja panetti sille padan, saadakseen sekä itselleen että seuralaisilleen lämmittävää ruokaa.

Ainoastaan kevättulvan aikaan on sellainen seikkailu mahdollinen. Kes-kikesällä koski, kuten jo sanottiin, on aivan matala, tuskin korttelin tai pa-rin syvyinen. Mutta talvellakin samainen Kenischkoski on hyvin ikävä matkustajille, joiden täytyy kulkea aivan avonaisen virranuoman äärtä pitkin, joka hetki peläten putoavansa siihen. Tosin ei olisi mitään hukku-misen vaaraa silloinkaan, mutta yhtä kaikki ilkeätä tulla läpimäräksi ja hengenvaarallistakin, koska lähistöllä ei löydy yhtään asuttua taloa, jos-sa matkustaja voisi muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja lämmitellä itse-ään; tunturimaja on silloin autiona ja asumatonna.

Vähällä kustannuksella saataisiin kuitenkin talvitie johdetuksi mainitun kosken ohi, jos sen länsirannalla oleva sorakumpu kaivettaisiin poikki ja tie tasoitettaisiin sen ja edelleen toisella puolella olevan notkon yli, jonka jälkeen vielä samaten pitäisi kaivaa kivikkokunnaan poikki Kenischjäy-ren rantaan. Älköön kuitenkaan odotettako, että Utsjokelaiset itse mil-loinkaan tulevat sitä ehdottelemaan; heillä ei ole mitään käsitystä tiestä, koska he eivät koskaan ole nähneet sellaista ja ovat tottuneet liikku-maan kaikkialla metsissä ja tuntureilla. Talvisesta kylmästä kylvystä lap-palainen ei suuresti välitä, hän on usein sekä kylmänä että märkänä metsässä ja lumessa, ilman että se koituu häneen vähääkään.

Joka talvi täytyy ainakin tuomarin kulkea mainitun kosken kautta siihen putoamisen uhalla sekä henkensä ja terveytensä kaupalla vasten tahtoa saadun kylvyn kautta. Tavallisesti hänen mukanaan silloin on muitakin herroja, mutta vaikkapa hän olisikin ainoa, jota virkavelvollisuus pakoit-taa siitä kulkemaan, on kuitenkin täysi syy yleisistä varoista maksaa se vähäinen kustannus, joka tarvitaan tien turvalliseksi tekemiseen.

Kosken yläpuolella istuimme taakkojemme keskellä odottaen venhettä, jonka sauvominen yllämainitusta syystä kävi hitaasti. Lappalaiset olivat pian tehneet tulen, jolla sekä heidän että meidän kahvipannumme hetki-sen päästä porisivat; savu auttoi meitä pitämään tämän vuodenajan vit-sausta loitolla. Sääskien aika oli oikeastaan ohi, mutta ne olivat saaneet seuraajikseen pistiäiset, pienen kärpäslajin, jotka purivat armottomasti, mutta olivat erittäinkin kiusallisia, kun ne menivät vaatteiden väliin ja ma-telivat pitkin ruumista. Meidän täytyi siitä syystä alituisesti tehdä kaiken-laisia liikkeitä päästäksemme eroon noista pahuksista.

Sen ohessa tavattiin toistakin lajia näitä siivekkäitä kiusan henkiä, n. s. polttiaisia, melkein mikroskoopillisia hyönteisiä, jotka saivat aikaan sa-manlaisen polton kuin nokkoset. Nämä molemmat ovat kuitenkin siinä kohden lempeämpi luontoisia kuin sääsket, että ne ahdistavat ihmisiä ainoastaan ulkona, kun sitä vastoin sääski ei pidä väliä sillä, ollaanko sisällä vai ulkona.

Sääski on aina yhtä verenhimoinen, mutta "pistiäinen" ja "polttiainen" pyrkivät, niin pian kuin ne tulevat huoneeseen tai telttiin, heti takaisin ulos, jos se vaan on mahdollista. Lappalaistuvissa näkee sen tähden usein ikkunat puoleksi' peitettyinä pistiäisillä, jotka näyttävät tanssivan oikeata katrillia aikansa kuluksi etsiessään jotakin reikää ikkunassa päästäkseen läpi ja saadakseen takaisin vapautensa. Se onnistuukin jo-takuinkin usein, sillä ruudut eivät ole juuri erittäin tarkkoja; mutta uusia tulee sisälle kunkin tupaan tulijan mukana ja ikkunoissa oleva joukko saa yhäti uusia lisiä.

Niin pian kuin kahvi oli valmiina juotavaksi, pääsivät jokaisen seuralai-semme kielen siteet irti ja monta hauskaa seikkaa he kertoivat saman-laisilta matkoilta kuin se, jolle meidän piti lähteä, ja ennen kuin pannu oli ennättänyt tyhjetä, olimme yhtä ystävällisellä kannalla heidän, kuin aikai-sempien matkatoveriemme Pekan ja Matin kanssa. Monesta lauseesta kuitenkin tuli näkyviin juurtunut epäluulo herrasmiehiä kohtaan, mikä ei olekaan ihmeellistä, kun saa kuulla, kuinka heitä usein vielä myöhempi-näkin aikoina on kovuudella kohdeltu.

Vaiti olo ja kärsiminen on aina, niin pitkälti kuin historia muistaa, ollut Lappalaisen surullisena osana, ja täällä he ovatkin liian kaukana muusta ihmiskunnasta, jotta heidän valituksensa voisi tulla asianomaisten kuuluviin. "Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu" on usein toistettu lauseparsi, jolla he ilmi- tuovat valituksensa ja sen ohessa nöyryytensä.

Mitäs taas valitus auttaakaan? "Ei korppi korpilta silmää puhkaise", he arvelevat, sen on rahvas saanut kokea seuduilla, jotka ovat lähempänä-kin oikeuden keskustoja. Kerran on kärsivällisyys loppunut sortoon ja huonoon kohteluun tottuneelta Utsjoen lappalaiseltakin. He vaativat yk-simielisesti kihlakunnan oikeudessa itselleen uutta nimismiestä; rahvas ei voisi muuta kuin voittaa vaihtokaupassa, kuten se ilmoitti pöytäkirjaan, "sillä huonompaa kuin se, mikä heillä nyt oli, oli muka mahdoton löytää". Tästä pyynnöstä ei ollut mitään seurausta; mutta muutamia vuosia sen jälkeen tuo vihattu nimismies pyysi ja sai siirtyä edullisempaan piiriin.

Pian sen jälkeen kuin olimme uudestaan istuutuneet venheeseen, tulim-me Kenischjäyrelle, jonka itäpuolella pilvenkorkuinen tunturi suistuu pys-tysuoraan rantaan. Vuoren onkaloista kuului tornihaukan viheltävä ääni, joita liki tusina lie oleskellut siellä. Pitkin äkki jyrkännettä kihosi vettä tällä kertaa melkein kuivuneesta tunturipurosta. Kansa kertoi että siihen talvi-seen aikaan muodostuu sileä ja läpikuultava jääseinämä tunturin ku-peelle, joka kevät-auringon valossa näyttää komealta, kun auringon sä-teet heijastuvat kaikissa sateenkaaren värissä.

Vasta jälkeen keski-kesän on jää hävinnyt, Korkea saari ynnä kolme sillä kasvavaa petäjää kaunistavat muutenkin sangen kaunista Kenischjäy-reä. Saaren takaa kuului mahtava pauhina; se oli Väyläkoski, joka ilmai-si läsnäolonsa. Se on aivan lyhyt, mutta väkevä; se syöksyy pienestä järvestä, johon pitkä Ziekkakoski tulee saman nimisestä järvestä, jota kartalla väärin nimitetään Tsiggajäyreksi.

Näiden ohi me kävelimme kaikki, paitsi Matti ja Pekka, jotka uskollisesti seurasivat venhettä, jota he eivät tahtoneet uskoa muiden huostaan. Talvitie, jota kuljimme, vei yli ahon, joka oli täynnä kuoppia, joihin ennen vanhaan oli pyydetty peuroja. Nykyään on ennen niin tuottava peuran-pyynti kokonaan loppunut, sillä otuksia puuttuu. Ainoastaan harvoin ta-pahtuu nyt enää, että joku peura näyttäytyy niillä seuduilla. Se liittyy sil-loin porokarjoihin ja tulee helposti lappalaisen luodin saaliiksi. Että vilje-lys on edistymään päin Utsjoellakin, näkyi siitä, että eräs nuori lappalai-nen äskettäin oli perustanut uutis-asunnon tänne Utsjoen rannalle.

Venheellä jatkoimme matkaamme Ziekkajäyren ja Pitkän lompolon, pit-kän ja kapean järven yli, jonka nimetön niva yhdistää ensiksi mainitun kanssa. Sen jälkeen tuli vastaamme pitkä ja vaikea koski, jonka nimeä ei kukaan, eivät edes lähinnä asuvat tienneet. Pitkin länsirantaa käve-limme Ollilan eli Paksujalan talolle Stuorra Tsuoggajäyren luona, josta viimeksi mainittu koski tulee.

Matkalla keräsimme sieniä, joita kasvoi runsaasti ja monta erityistä ruoaksi kelpaavaa lajia. Vaikka rahvas ei itse tahdo käyttää sieniä, eivät ihmiset näyttäneet ollenkaan ihmettelevän, että me hyvällä ruokahalulla söimme, mitä he nimittävät "eläinten ruoaksi"; he olivat jo monta kertaa ennenkin nähneet matkustavaisten poimivan ja paistavan niitä, mutta ennakkoluulo estää heitä seuraamasta hyvää esimerkkiä.

Jomppolan talo Utsjoen varrella v. 1907. Kuva: Haataja Kyösti. / Museovirasto. / finna.fi

Jomppalan kesäpaikka Vuogujärvellä v. 1927. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto. / finna.fi

Takana vas. Kevonsuun Antti, Ollilan isäntänä Jouni Aikio ja Tsieskulan isäntä Juhani Aikio (edellisen kaksoisveli). Edessä vas. alkaen: Kadja-Nillan tytär Kirsti, nyk. rouva Sietiö Kaamasesta, Kadja-Nillan kolmas vaimo Maarit "Maarehtas" (meni Kadja-Nillan kuoltua. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Tsuoggajärvi ja Ollilan talo Utsjoella v. 1927. Kuva: Suominen Eero. Museovirasto. / finna.fi

15—20 vuotta takaperin Ollila, kuten kerrottiin, ei suinkaan ollut hauska majatalo matkustajoille, joiden oli pakko poiketa sinne. Tuvassa ei silloin ollut permantoa ja toinen pitkä seinä oli täynnä lehmiä, jotka seisoivat pää seinään päin. Jos joku kärpänen sattui puremaan elukoita, voi mat-kustaja helposti saada muun harmin lisäksi rätkäyksen ympäri korviaan, jos hän istui liian lähellä eläimiä.


Nykyaikaan tupaa käytetään ainoastaan ihmisten tarpeiksi; elukoilla on oma erityinen rakennuksensa. Tilaa tosin ei ole paljoa, sillä kolme sop-pea on seinässä kiinni olevain sänkyjen hoteilla ja neljännessä on takka; siitä huolimatta oli varsin hauskaa jälleen tulla katon alle. Väki tuntui meistä heti iloiselta ja näytti tyytyvän siihen, mitä kohtalo oli sille sano-nut; eihän suurempaa onnea olekaan, kuin että osaa olla tyytyväinen siihen ja kiitollinen siitä, mitä Herramme meille antaa.

Vanhukset suosivat erityisellä ystävällisyydellä erästä pientä tyttöä, joka heidän ikänsä erotuksesta päättäen, tuskin voi olla heidän oma lapsen-sa. Minä kysyin, oliko hän lapsenlapsi. Ei hän ollut sekään, vaan aivan vennonvieras. Muutamia vuosia takaperin oli muudan suomalainen vai-moineen palannut Norjasta tätä tietä ja pienokainen syntyi tässä tuvas-sa. Äiti kuoli antaessaan esikoiselleen elämän. Isä ei voinut ottaa lasta mukaansa pitkälle matkalleen kotiseudulleen, koska hänellä ei siellä-kään ollut mitään kotia, mihin viedä pienokaisen; hän siis houkutteli hy-väntahtoisen lappalaisperheen pitämään pikku tulokasta luonaan ja toistaiseksi hoitamaan sitä.

Sen koommin ei isästä ole kuulunut mitään, kenties hän eksyi vaeltaes-saan erämaiden läpi syyspimeässä ja päätti päivänsä jossakin tuntemat-tomassa sopessa maailmaa, niissä pedot vihdoin pitivät huolta hänen jäännöksistään, tai kenties hän tekee työtä vieläkin voidakseen vastai-suudessa tarjota lapselleen kodin luonaan. Pikku tyttö kasvaa ja vauras-tuu sillä välin vuosi vuodelta kasvatusvanhempainsa hellässä hoidossa.
Tämä ei suinkaan ole ainoa esimerkki siitä avuliaisuudesta ja lapsirak-kaudesta, jota lappalaiset osoittavat; päin vastoin tämä kaunis luontee-nominaisuus on yhteinen koko tuolle pienelle ja köyhälle kansalle.

Ollilasta kuljimme taas venheellä ensin Stuorra ja sitten Utse Tsuogga-jäyren yli, joita yhdistää vähäinen niva: toista samanlaista myöten me-nimme sauvoen ylös Ranki Lompololle, joka on pitkä ja kapea, kuin joki, ja molemmin puolin kauniiden koivuja kasvavain kumpujen ympäröimä. Tähän syöksyy Mieraskoski monine suuhaaroineen.

Pitkin talvitietä kuljimme joen itäpuolella kosken ohi pienelle kapealle järvelle, lompololle, jonka rannalla on turvekota. Avonaisen katon läpi nouseva savu osoitti jo kauaksi että paikka oli asuttu. Se on Ollilan tun-turimaja. Täällä odotimme venhettä ja keitimme sillä aikaa kahvia, jotta meillä olisi virkistysjuoma tarjottavana sauvojille heidän rasittavan työn-sä päätyttyä.

Oli jo ilta ja eläimet olivat tulleet kotiin laitumelta. Ostimme maitoa, jota otimme mukaamme talonväeltä lainaamaamme läkkikannuun. Pojan, joka tuli mukaamme auttamaan meitä maata myöten Inariin, piti tuoda se takaisin. Sitten kun venhe oli tuotu ylös Mieraskosken yläosasta, jonka ohitse olimme jatkaneet matkaamme pitkin talvitietä, istuuduimme siihen jälleen ja tulimme siten Mierasjäyrelle, kauniille tunturijärvelle, jolla on korkeat vuorten ympäröimät rannat. Se on toista peninkulmaa pitkä ja tuskin kilometrin levyinen.

Mierasjärvi v. 1947. Kuva: Pentti Heilala. Museovirasto. / finna.fi

Mierastupa-niminen autiotupa Mierasjärven itärannalla v. 1978. Tupa sijaitsee jyrkän rinteen alla järveen laskevan puron muodostaman kosken partaalla. Autiotupa liittyy Kaamasen-Utsjoen postipolun yöpymis- ja levähdystupien ketjuun, mutta sijaitsee varsinaisesta polusta, nyk. maantiestä, noin 1 kilometrin päässä alhaalla Kuva ja teksti: Linkola Martti. Museovirasto. / finna.fi

Sammel Laitin turvekota Marrasjärven rannalla v. 1925. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Kaikista niistä monista koskista, joiden kautta tällä kesämatkalla kuljim-me, oli Mieraskoski viimeinen, joka virtasi vastaamme; kaikista jäljellä olevista voimme laskea alaspäin aina siksi kuin jälleen tulimme sivisty-neille seuduille, missä on maanteitä ja kyytikärryjä. Mierasjäyren rannal-la, sen itäpuolella neljännes-peninkulman päässä joen niskasta, on val-tion rakentama autiotupa matkustajia varten. Muutamia vuosia takaperin se siirrettiin tänne järven eteläisestä päästä, sen länsirannalta, jonne ih-miset, jotka matkustivat Inarista Utsjoelle, eivät voineet tulla, koska ei ol-lut yhtään venhettä saatavissa ja järven kiertäminen olisi vienyt kovin paljon aikaa ja ollut vaivaloista. Tupaan, jossa oli kaksi huonetta perä-tysten, koko iso seurueemme asettui yöksi. Heti ulkopuolella syöksyy tunturipuro vuorta alas; sen pauhina lauloi meidät nukuksiin iltasella ja herätti meidät varhain

Elokuun 13 p:n aamuna. Ei kaukana tuvasta löytyy vielä samalla puolel-la järveä jäännöksiä lappalaiskodasta, jossa M. A. Castren kävi, kun hän 1838 teki ensimmäisen matkansa Lappiin. Hän oli silloin kävellyt tunturi-en ja rämeiden yli aina Inarin pappilasta saakka. Peräti väsyneinä pit-kästä vaelluksesta, joka siitä syystä, että lappalainen opas ei tuntenut seutua, ei ollut suorin, ja sen lisäksi läpimärkinä rankasta sateesta.

Castren ja hän matkatoverinsa, pappi Durchman ja maisteri Blank, olivat jo kauvan toivoneet tulevansa rajuilmalta suojaan kodan seinien sisä-puolelle, mutta kun kohtalo oli määrännyt, että siellä juuri silloin odotet-tiin uutta kansalaista, niin heidän täytyi viettää yö kaadetun venheen al-la, jonka edustalle heidän onnistui sytyttää nuotiovalkea. Jos autiotupa jo silloin olisi ollut rakennettuna, niin Castren aivan varmaan olisi kovasti kiittänyt sitä, mutta se ilmestyi vasta 32 vuotta myöhemmin.


Sitten kuin olimme soutaneet Mierasjäyreä pitkin lähes kaksi tuntia, tu-limme taas talvitielle siihen, missä se tunturilta vie alas järven rantaan päin.