Aaro A. Nuutinen. / Nuori Voima 1932.

Ilta Keimiöjärvellä.


Kunhan itsestäsi luovu et,

valo, ilma tulee elämäksi.

Ylläs seestyy,

jos sen ansaitset.

(Kailas.)



Mieleni oli surullinen - enemmän kuin oli syytäkään. Vaikka kevätkesän aurinko helotti lämpimästi. Menneet pilviset päivät ja kylmäviimaiset vii-kot tuntuivat olevan vielä liian lähellä. Niiden muisto häipyisi vasta uu-dessa ympäristössä, paettuani pois tympeästä, kolkosta kaupungista .

Kesäkuun viimeisenä päivänä istuin kahden matkatoverini ja oppaan kanssa nuotiotulen ääressä kaukana Lapin erämaassa, Keimiöjärven rannalla, Kittilässä. Iloitsin siitä, että muu maailma oli loitolla meistä lähin asumus noin neljän, maantie kahdeksan ja rautatie kahdensadankah-denkymmenen kilometrin päässä, Rovaniemellä. Ihmisen ilo saattaa toi-sinaan aiheutua tällaisestakin. Oivalsin kyllä tämän mielenlaatuni "paka-nallisuuden", mutta heittäysin kuitenkin huolettomasti erämaatunnelmani lumoukseen, tuohon vaarattomaan huumioon.

Oppaamme, Jerisjärven Kulkulan Frans isäntä, oli laittanut nuotiotulem-me hyvin idylliseen paikkaan. Pyhät liekkimme leiskuivat matalan tuntu-rilievekoivikon ympäröimällä nurmikunnaalla, vanhan kalastuskämpän edessä, korkeitten tunturien välissä läikkyvän Keimiöjärven rannalla, ai-van paljaslakisen Keimiötunturin juurella. Paikka oli sykäyttävän erämai-nen, aidosti lappimainen. Kahvia ja voileipiä nauttien reippaan kävely-matkamme jälkeen istuimme nuotion ympärillä tyytyväisinä kuin toiveit-tensa perille päässeet ainakin. Nuotiotuli ja erämaa! Salaperäinen on nuotiotulen lumous. Se sulattaa mielen, herkistää sydämen. Kelohonkai-sissa haloissa liekehtivän nuotiotulen ääressä erämaan matkaaja haluai-si saada olemukseensa edes hivenen tulen lämmittävästä voimasta, sen polttavasta hehkusta, sen valaisevasta loimusta. Erämaan ikävä yllättää meidät kiihkeänä toisinaan kaupungin tuoksinassakin muistaessamme nuotiotulen ritinän ja korven puitten surumielisen huminan. Heräämme joskus yölläkin mieleen tullessa kaukaisen sydänmaan runollisen nuotio-tulen tunnelmineen. Emme tiedä miksi; tunnemme vain kipeästi lohdut-toman ikävän ja kaipauksen. Ne eivät jätä sinua, vaikka kuinka koettaisit turruttaa mielesi ja paaduttaa sydämesi. Kaupungin ilot eivät auta.

Mietteissäni tuijotin tuleen äänettömänä. - Nyt kun on levähdetty jalka-patikan jäljestä, tässä syöty ja juotu, niin lähdetäänpä onkimaan tammu-koita tuosta Keimiöojasta, ehdotti opas minulle.

Pian vetelimme kääpiödevoonia ja kullanväristä pikkuvilkkua puron tum-massa vedessä. Eikä aikaakaan kun opas jo heitti taakseen kanervik-koon mustapilkkuisen tammukan, pöytäveitsen pituisen purolohen. Ja kohta toisen ja kolmannen. Sitten kun ei alkanut pian kuulua hänen on-keensa mitään,siirtyi mies toiseen paikkaan, siihen aivan lähelle vain, hiipien äyräälle pensaan suojassa ja kuin salaa pudotti devoonin veteen. Heti jännittyi siima kireälle, kuului veden pulahdus - ja pian ponnahteli forelli kanervikossa, ja hetken kuluttua toinen kirjava kala. Minä sain vain pari pientä ahventa. Lieneekö ollut vika tottumattoman vetämistavassa, ettei lohenpoika erehtynyt. Opas kulki vähän väliä aina paikkaa vaihtaen parin sadan metrin matkan puronvartta pitkin. Lohenmulloja ja ahvenen-torilaita tuli maalle kaikkiaan kolmattakymmentä. Ne paistettiin nuotion hohteessa haarakeppien nenissä, Lapin tapaan.

Eväsvarastomme sai kaloista hyvän lisän.
- Jos meillä olisi uistimia tahi saukkolauta ja tuo veneeni olisi kunnossa, niin tuosta Keimiöjärvestä lähtisi lohia, kolmekiloisiakin, sanoi opas, ja onhan siinä muitakin kaloja, ahvenia, mateita ja siikoja, joita sinne "is-tutin" toistakymmentä vuotta sitten.
- Tähän Keimiöjärveen kannattaisi vedättää uusi vene ja tulla tänne ker-ran kalastamaan pitkäksi ajaksi, innostuin, mutta nyt meidän on lähdet-tävä kiipeämään tuonne Keimiötunturin huipulle

Nousu ei ollut suinkaan vaivaton, sillä tunturin rinne on enimmäkseen irtokivistä, jyrkkää seinämää, n.s. rakkaa, muinais-Jäämeren kiehittele-miä kiviä. "Ponnista, jos tahdot päästä huipulle; taistele, jos haluat voit-taa!" Se on maailman ja elämän ankara vaatimus kaikkialla. Kohoami-nen matalan maailman alhosta tähtiä kohti, ad astra, on vaikeaa.

Katse kauas, korkealle,
kulku vuoren kukkulalle!
Toivo taakse taivahitten,
kaiho juhliin jumalitten.

Tunturin aukealle, jäkäläiselle laelle viimein päästyäni hikisenä ja hengästyneenä olin jälleen, kuten usein aikaisemmin, valmis tunnus-tamaan tosiksi tohtori Munthen kirjoittamat sanat:

Elämän kauneimmat antimet eivät ole myytävinä, vaan me saamme ne lahjaksi kuolemattomilta jumalilta. He antavat meidän nähdä auringon nousun ja laskun sekä pilvien purjehtimisen avaruudessa; he näyttävät meille meren, metsät ja vainiot, eikä siitä tarvitse maksaa mitään.

Näköala oli todella suurenmoinen ja ihana tältä "kirkastuksen vuorelta", lähes neljänsadan metrin korkeudelta (Keimiötunturi 649 m mp:sta; re-latiivinen korkeus 369 m). Ensiksi vetivät katseen puoleensa suoraan pohjoisessa päin, peninkulman päässä lumi lakisina ylväästi kohoavat Pallastunturit,"Suomen käsivarren" tuntureita lukuunottamatta maamme korkeimmat huiput: Himmelriiki eli Taivaskero (820 m mp:sta; relatiivinen korkeus 544 m), Pyhäkero, Pallaskero, Nammalkero ... ja niiden takana parikymmentä korkeaa, lumipäivistä keroa - Palokero, Vuontiskero (719 mmp:sta), Lumikero (707 m), Laukukero, Orotuskero, Sieppikero... kauimpana näköpiirin rajalla mahtavan Ounastunturin korkein palju Outtakka (762mmp:sta). Samalla suunnalla, vain muutamien kilometrien päässä, kohoavat Lommoltunturin, Matorovan ja Lusmavaaran metsättömät, ruskeajäkäläiset kyömyselänteet, peittäen näkyvistä lohirikkaudestaan kuuluisan, suurehkon Pallasjärven. Keimiöjärven länsirannalla, suoraan vedestä nousten jyrkkänä rinnemaana, ylenee pitkä selänteinen Sammaltunturi.

Keimiötunturi ja Keimiöjärvi.

Keimiöjärven kalakämppä.

Leiritulen ääressä, onkimiesten va-rusteluja.

Tammukoita narraamassa.

Muista tuntureista huomattavimmat etelästä näkyvät Äkäskero (562 m mp:sta) ja Lainiotunturi (635 m) sekä lännessä Särkitunturi ja lähellä Muonion kirkonkylää sijaitseva Olostunturi (529 m).Tunturihuippujen ja vaaraselänteitten lomissa näkyi jokia ja järviä, tummasta erämaametsäs-tä erottuen, m.m. koillisella ilmansuunnalla Kivijärvi, etelässä kauempa-na Äkäsjärvi ja lähempänä siioistaan ja muikuistaan mainittava Jerisjär-vi, lännessä Torasjärvi ja Olosjärvi (takanaan Muonion valkoinen kirkko aukealla mäellä) ja luoteessa Lapin kalaisista järvistä kalaisin Vuontis-järvi, jossa pyyntimiehet käyvät pitkien matkojen takaa. Katsoitpa minne-päin tahansa, kaikkialla näet Lapin jylhän suurta, lumoavaa luontoa, jon-ka rinnalla tunnet itsesi hyvin vähäiseksi, unohdat muualla sinusta tär-keältä tuntuneen minä keskeisyytesi ja paljon muuta. Tunnet sydämesi sykähtelevän entistä voimakkaammin, veren virtaavan suonissasi vi-reämmin, kehittäen uutta, nuorekasta elinvoimaa


Mielesi kevenee ja avartuu nähdessäsi maailman ja elämän laajana, il-mavana ja valoisana edessäsi. Elämänrohkeutesi karttuu, toivosi viriää. "Valo ja ilma tulevat elämaksi", korkea taivaankumu seestyy ylläsi - illan lähestyessä, auringon aletessa. Sinä et enää pelkää yötä, sillä nyt tie-dät, kun sen näet omin silmin, että Korkean Pohjolan satumaassa ei ole yön pimeyttä ollenkaan, Lapin kesäinen aurinko ei laskeudu näkymättö-miin, ei viikkokausiin. Vielä myöhään, iltavarjojen jo pidennyttyä, näet auringon säteitten kimaltelun Taivaskeron lumipälvissä, näet tunturikas-villisuuden heleän värikylläisyyden - jäkälä, uuvana, tunturipaju, karhun-marja, kurjenkanerva, tunturikihokki ja loistavimpana tähtisilmäinen, pu-nainen azalea. Ja sinä kuulet tunturin lintujen ääntelyt - pulmusen rie-mukkaan, kirkasäänisen sirityksen, keräjäkurmitsan väräjävän mollisä-velen "dyrr.. . dyrr .. .dyt, dyt" ja alhaalla rinnekoivikossa iloisesti helise-vän sinirinnanlaulun. Varsinkin tuo Pohjolan parhaan laulajan, sinirin-tasatakielen kaunis viserrys tuntui enimmän luovan arkaa, hienoa, saa-dun-omaista tunnelmaa sinä ihanana iltana, jolloin istuin Keimiötunturin huipulla. Oloni tuntui sanomattoman vapautuneelta:

Kunhan itsestäsi luovu et,
ylläs seestyy, jos sen ansaitset.

Toisten nukkuessa valvoin havuvuoteellani nuotiotulen ääressä, Keimiö-järven rannalla. Järvi oli peilityyni; vain vesilinnun viri rikkoi sen tummaa, rantatuntureita ja jylhää kuusikkoa kuvastelevaa pintaa. Keskiyön aurin-ko kultasi tunturien lakimaita ja puitten latvoja, mutta alempana oli var-joisaa. Siinä loikoessani huolettomana säälin mielessäni niitä, jotka joka ilta palaavat saman katon alle levolle, niitä kaupunkien ja muiden yhdys-kuntien luolaasukkaita, jotka alinomaa kyyröttävät komeroissaan, irroittamatta itseään milloinkaan vaeltamaan Luojan vapaaseen luontoon, hiljaisen erämaan metsiin, järville ja vuorille. Ja "salaamatta tunteitani itseltäni tahi avaralta taivaalta, joka katseli alas ja näki minut, kiitin olemukseni luojaa siitä, että hän oli tämän järven ja tuon tunturin ja aarnio-metsän antanut - nämä vihannat asunnot, joissa olen suuren onnen löytänyt".