ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLIS-KIRJASTO.FI

Inarilla.


Kuta kauemmaksi joudutaan suurista liikekeskuksista, sitä ystävällisem-miksi käyvät ihmiset. Erämaan yksitoikkoisuuteen tuo vieras vaihtelua. Asukkaat osoittavat vieraskoreutta ja ovat iloisia. Erämaan ihminen voi vieraalleen osoittaa ystävällistä riemastusta kokonaisen päivän.


Sanotaan, että hän seuraavana päivänä laimenee ja kolmantena jo on tuppisuu. Mutta kun joka päivä liikkuu aina vain eteenpäin, ei ehdi kokea muita kuin tätä ensimäisen päivän vieraskoreutta. Ihmeeksemme tote-simme, että tapasimme matkoillamme ainoastaan herran enkeleitä. Sel-laisia olivat sähköttäjän perhe Ivalossa, rakas rantsalmelainen Väinö Eronen ja hänen puolisonsa, ylioppilas Elli Vesteritär.

Suorastaan arkkienkelien joukkoon on laskettava kasööri Hannes Kos-kela, lähemmäs 2:n metrin pituinen mies, ranskalaisessa painissa sadan palkinnon saanut voimailija. Hänen hymynsä oli tuota voittamattoman uroksen hyväntahtoista, ystävällistä myhäilemistä, Bernhardilaiskoiran haudansyvää vov- vov rakkilauman keskellä.

Mutta niinkuin vanhan sonnin sarvenjuuria syhyy, kun se näkee nuoren, pulskan mullikan edessään, niin minunkin aina vain teki mieleni karata kiinni tähän olympialaiseen ja koettaa, eikö tuo kaatuisi maahan oikeas-sa, vanhanaikaisessa sylipainissa kaikkine jalkakampineen ja kommer-värkkineen.

Vieraskoreus minun puoleltani vain esti tämän tapahtumasta. Seuraa-vana vuorokautena olisimme varmaankin jo karanneet toisiimme kiinni. Tässä ei ollut kysymyksessäkään taistelu minkään heikomman astian voittamiseksi, ei muuta kuin taistelu taistelun takia. L'art pour l'art, niin-kuin esteetikot sanovat. Koiraksen eläimellinen halu mitellä voimiaan toisen kanssa. Eläköön tämä tunne väkevänä mielessä, sillä ainoastaan niinkauan kun se tunne on virkeänä, niinkauan on hauskaa elää maail-massa.

Niin pian kun se sammuu, on aika ruveta kaivamaan hautaa itselleen. Näitten kunnon ihmisten ystävällisyydellä saimme katon päämme päälle, ruokaa suuhun ja moottoriveneen Inarille. Suomea kiertelevä matkamies tekee väkiseltäkin sen huomion, että joka taholla maatamme tapaa tätä nykyä tuollaisia kaikin puolin ruumiillisesti hyvin kehittyneitä olympialai-sia, jotka jollakin urheilun alalla lähentelevät maailman rekordin ottamis-ta.

He ovat nuoren Suomen onnea ennustavia airueita. Joka kerta kun heitä silmäilen, heidän terveitä kasvojaan katselen, herää minussa ankara epäilys siitä, onko yksiavioisuus korkeimman siveellisyyden viimeinen sana. Eiköhän olisi otollisempaa, että tuleva Suomen kansa polveutuisi juuri näistä urheilijoista kuin kaikennäköisistä raihnaisista asketismin saarnaajista.

Olympialainen, kasööri Hannes Koskela.

Ivalon (Kyrön) ranta ja lauttapaikka.

Kasööri Koskelalla oli viemisiä Viitaniemen maantierakennuksille ja me pääsimme hänen moottorialukseensa. Juuri kun meidän piti irtautua rannasta, soudettiin nuorta poikaa lauttapaikan yli. Pojalla oli reppu se-lässä, oikein parasta lajia partioreppu. Kysyin:

- Minne nuorta miestä viedään?
- Helsinkiin.
- Ho, noh, vai Helsinkiin asti! Mistä olet kotosin?
- Helsingistä.
- Lempoko sinut tänne on kiidättänyt.
- Tulin viikko sitte.
- Missä olet asunut?
- Tuolla tunturilla. Poika viittasi kädellään korkeata vaaraa.
- Niin, sieltä onkin joka yö tuprunnut savua, virkkoi eräs rannalla seisoja.

Nyt minun taholtani alkoi tutkinto: mikä nimi, elääkö isä, äiti, mitä koulua käynyt j.n.e. Minulla on se paha tapa, että kuulustelen kaikilta ihmisiltä heidän syntyperänsä ja elämänvaiheensa aivan niinkuin venäläinen tut-kintotuomari.

Isä oli kuollut, joka selittää pojan ihmeellisen matkaluvan. Helsingin uut-ta yhteiskoulua hän kävi, sen kolmatta luokkaa. Ikää oli 14 vuotta. Roh-kea poika, reipas poika, taas tässä uusi nuoren Suomen airut.

- Terveisiä mammalle! huusin. Mammalla on toivorikas poika. Hyvästi!

Poika läksi astua kipittämään niin vihaista vauhtia, että minun täytyi huu-taa:
- Elä Jumalan nimessä tuollaista höyryä pane päälle, Helsinkiin on 1300 km. Väsyt ennen aikoja.
- Mitäh! kuului kukkopojan kimakan samea ääni.
- Muista poikaseni! Mikonkatu 8:aan on 1300 km.

Poika kiepsahti ympäri ja läksi taputtelemaan samaa hurjaa vauhtia. Yk-sin talottomia taipaleita 300 km. Rovaniemelle, tunturien yli, loppuma-tonta metsää. Sanon vieläkin. Rohkea 14-vuotias! Rekordin ottaja hän-kin.

Tuleva olympialainen, koululainen P. Aikala.

Lapista ja Petsamosta näkyy tulleen pyhiinvaeltajien maa kesällä 1921. Ivalossa kerrottiin, että maaherra parastaikaa kierteli Inaria, sitä paitsi oli kaksi pönäkkää liikemiestä Lahdesta juuri lähtenyt samoilemaan Petsa-moon. Heidän kintereillään kulki kaksi Asikkalan nuorta isäntää. Me hei-dän jälessänsä ja prof. Castren'in retkikunta meidän.


Myöhemmin piti ministereitä saapuman ja sokuria pohjassa — vihdoin viimein itse tasavallan presidentin seurueineen. Tämän lisäksi oli Petsa-mo jo täynnä monenmoisia retkikuntia. Miltä täällä näyttää seuraavina kesinä, kun jo ensimäisenä kesänä, Petsamon saatuamme, on tällainen tulva. Mutta onhan niinkin, että vasta nyt Lappi on saanut luonnollisen rajansa pohjoisessa, kun se ulottuu Jäämereen saakka. Nyt Lapinmatka vasta antaa kaikkensa.

Kulettiin moottoriveneessä myötävirtaa Ivaloa alas Inarille. Jylhänko- meaa on Inarin eteläranta. Tunturin huippuja näkee joka taholta. Siinä korkea Mahlatti, etelässä taas kaikki Maanselän tunturit häämöttävät kaukana. Kalasääskiä istuu puitten oksilla, rannoilla uiskentelee koskelon ja telkän poikueita.

Komeaa on, mutta kylmää. Suomalainen kansanlaulu iloitsee:

»Heti on tyyni ja lämpöinen
Kun on jälkeen Juhannuksen»

Nyt oli jälkeen Juhannuksen, mutta ei ollut tyyntä eikä lämmintäkään. Jäämeri puhalteli hyisiä henkäyksiään, jotka tuntuivat tuimilta tännekin asti. Palelti, palelti. Eikä lämpöä lisännyt vilaus karttaankaan. Kulimme Jäkäläselkää, ja edessä oli Iso Jääsaari, loitompana Pieni Jääsaari. Seurasi Kaarnassaan ja kauimpana lainehti Sammakkoselkä.


Niin, jääkellarin ilmasto vallitsi ympärillämme. Telegrafipäällikkö, synty-jään Saimaan rannoilta, monta vuotta viettänyt Maarianhaminassa, oli unohtanut että oltiin Lapissa ja oli vetänyt jalkaansa kredliiniset silkki-sukat. Arvattavasti ensimäiset tällaiset parit Inarilla.

Mutta tästä ei Inari näköjään pitänyt. Sydäntäni kylmi sekä alhainen läm-pö sekä asumattomuus Inarin rannoilla. Kylmyys vieläkin suurempi kuin Laatokan saaristossa. Laatokka ja Inari panevat vereni hyytymään. Ko-meat ja syvät ovat molemmat, mutta kylmät. Laatokan ulappa on kuu-mimpana kesäpäivänä + 14 °, paljonkohan oli Inarissa? Ehkä + 5 °.


Matkamme kävi Virtaniemeen(*, joka on Patsjoen niskassa. Puolivälissä on vanha lappalaismökki eräässä saaressa Pienen Jääsaaren lähellä. Tänne on tunturilappalaisten ollut tapana muuttaa kesäksi kalastele-maan. Sinne piti lähteä lämmittelemään ja ruokailemaan.

*) https://fi.wikipedia.org/wiki/Virtaniemi


Kömmittiin maihin ja mentiin puolipimeään tupaan. Lattia oli täynnä nuk-kuvia miehiä. Rallilla utmin vieressä istui lappalaismuija suomalaisessa puvussa. Vieressä seisoi kaksi lasta, poika ja tyttö. Muijalla eloton ilme kasvoilla. Tuskin huulet liikahtivat, kun hyvät päivät vaihdettiin. Kaikki tuvassa muistutti ulkomuseota, muija vahakuvaa. Lattialla nukkujat vain näyttivät »elonmerkkejä», he korsnasivat.

Oppaana toiminut Yrjö Sarre perheineen Paatsjoen Vuopionsuussa. Kuva: J. H. Saarinen, 1904. GTK.

Sanaa sanomatta muija yhden äkin pistihe pihalle, pikku tyttö kiinni hä-nen hameessaan. Tuli hetken perästä sisään halkoja sylissään, tyttönen yhälleen kiinni äidissään kuin kolmen päivän varsa emossaan. Muija pa-ni nallikat takkaan, sytytti ne, ja kohta leimusi kirkas tuli tervaksista. Tä-mä merkitsee Lapissa samaa kuin: tervetuloa taloon, olkaa kuin koto-nanne, istukaa alas!


»Heti oli tyyni ja lämpöinen
Kuin on jälkeen Juhannuksen»

Mihin ikinä Lapissa ja Petsamossa tultiin, otettiin meidät vastaan samal-la tavalla. Ei välitetty, oliko lämmin vai kylmä ulkona. Tervakset heti pan-tiin loimuamaan ja takan ympärille keräännyttiin, sillä aina Lapin kävijä on märkä, jollei muualta niin jaloistaan kirottujen jänkien takia.


Kahvipannu takkaan! Lappalaismuija keittämään! Lappalaiset ovat erit-täin taitavat kahvin keittäjät, ja erittäin ahneet kahvin juojat. Kolttalappa-laiset taas Petsamossa yhtä ahneet tsajun juojat. Luterilainen lappalai-nen juo kahvia, kreikkalaiskatolilainen teetä. Siinä ehkä suurin eroavai-suus heidän maailmankatsomuksessaan.

Kahvin ainekset olivat meidän. Puhe pantiin käymään voimalla seitse-män miehen. Yksi lattialla makaajista oli herännyt, muut korsnasivat. Muija ei virkkanut mitään. Hänen kasvonsa olivat kivettyneet, vai olivat-ko ne jäätyneet? Ehkä molempia.

Lappalaisethan ovat napapiirin kivikauden kansaa. Mutta pikku tyttönen
oli vieläkin elottomampi. Tarjosin sokuripalaa. Ei liikettäkään vastauksek-si. Annoin pojalle, joka otti ja söi. Pyysin pojan syöttämään tyttöä. Poika tarjosi, ei kelvannut.

Poika pisti palan tytön suuhun. Ei väräystäkään. Poika hieroi sokeria ty-tön hampaita vastaan aivan kuin korkkiruuvia pullon suuhun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ei avannut suuta, ei niellyt sokuriliuosta. Kuolevan kan-san jäseniä! Näinkö se apatia ilmenee, joka vie hautaan? Pikku tyttö, ei-kä ime sokeria! Kivettynyt ja jäätynyt pikku tyttö, niinkuin äitinsäkin.

Oletteko koettaneet ottaa elätiksi teeren ja metsäkanan poikia? Ne teke-vät aivan samalla tavalla. Työnnä heidän suuhunsa mitä tahansa väki-sin, vaikka maukkaita ryyniä! Ne eivät niele, mutta eivät myöskään ka-kistele ulos. Ne vain seisovat liikkumattomina. Aivan niinkuin tuo pieni tyttö. Onko tämä sitä ihmisen »raadollisuutta», josta raamattu ja vanha virsikirja puhuvat.


No, tässähän minulla oli ilmetty Morottaja edessäni, äiti Morottaja, tyttö Morottaja. Utelin lappalaismuijan nimeä. Hiljainen vastaus tuli:
- Vartiainen.
- Vartiainenko lappalaisen nimi? Onko teidän miehenne lappalainen?
- Ei! Etelästä.
- Mistä?
- Etelästä, toisti akka vieläkin hiljemmin.

Tiesin että Vartiaisen suku on suuri Kaavilla, niin että kysyin:
- Kaaviltako?

Silloin muija käänsi päänsä minuun, katsoi minuun hieman niinkuin ih-metellen ja huokasi:
- Niin taitaa olla.
- Missä miehenne?
- Ulkona.

Inarilla.

Hyökkäsin ulos, tapasin Vartiaisen, joka todellakin oli Kaavilta. Toin hä-net tupaan ja pitkät keskustelut syntyivät hänen ja minun välilläni. Varti-ainen oli saapunut työmiehenä Inariin. Oli rakastunut tähän mainioon kalasaareen ja kalamökkiin ja vähitellen myöskin tämän kalaparatiisin omistajaan, lappalaisvaimoon. Ja Vartiainen otti lapittaren aviovaimok-sensa rakastaaksensa häntä myötä ja vastoinkäymisessä.


Tällaiset seka-aviot lappalaisten ja suomalaisten välillä tekevät lopun lappalaisista. Norjalaiset ja ruotsalaiset eivät sitä tee usein, jonka tähden niissä maissa on enemmän lappalaisia, ja kaikki säilyttävät omituiset pu-kunsa. Suomen lappalaiset eivät enää kanna ainakaan täydellisiä kan-sallispukuja, niin että joskus on vaikeaa tietää onko henkilö lappalainen vai suomalainen.

Jo viidensadan vuoden kuluessa on savolainen väki kulkenut pohjoista kohti ja kansoittanut, yhdessä venäjänkarjalaisten kanssa, koko pohjoi-sen Pohjanmaan. Sen toteaa sekä historia että kielimurre. Pohjalaiset ovat melkein rotupuhtaita itäsuomalaisia, Pohjois-Savon, Pohjois-Kar-jalan ja Venäjän Karjalan väkeä. Ja sellaisia ne ovat aina Kalajokea myöten etelässä.

Sieltä alkaa toista kansaa, Härmän ja Lapuan poikia, joitten sekä kieli et-tä luonne on vallan toisenlaista. Aikakirjat ilmoittavat, että jo 14:llä vuosi-sadalla lappalaiset valittavat, että savolaiset kaskeamalla hävittävät lap-palaisten jäkälämetsät. Siis viisisataa vuotta sitte alkoivat heidän siirton-sa näille maille.

Paikkan nimetkin osoittavat sitä. Pelkosenniemi on suuri kylä ja liikekes-kus Sodankylän ja Kemijärven rajoilla. Talot sellaiset kuin Tiainen, Peso-nen osoittavat samaa. Murre on samanlaista. Kuusamolainen, iisalme-lainen ja nurmekselainen puhuvat samaa murretta.

Tätä siirtoa jatkuu yhälleen. Tuo Vartiainen tuossa oli Kaavilta, Suvan-non majatalon isäntä ja emäntä Kitisen lauttapaikan ääressä olivat nur-mekselaisia, Trifonanniemen majatalon isäntä Petsamossa oli Polvijär-veltä ja Kalastajasaarennon mahtavimpia miehiä oli Savolainen, synty-jään Lapinlahdelta.

Petsamossa yhdyimme valtion geodetiin, maisteri Pesoseen, syntyjään Joensuun seuduilta. Kun matkustettiin Savolaisen moottorissa Jääme-rellä, oli ruotelin pitelijänä nuori poikanen, joka myös oli Pesonen. Kun tultiin Haaparantaan, oli meidän tavaroittemme kulettaja taaskin Peso-nen, ja viellä päälle päätteeksi niin maisteri Pesosen näköinen, että har-voin tapaa veljeksiä niin samannäköisiä.

Emme lakanneet ihmettelemästä ja nauramasta tätä hassunkurista yh-dennäköisyyttä. Pesonen on ikivanha savolainen suku. Yksi haara on muuttanut Joensuuhun, toinen elää Jäämeren rannalla ja kolmas Haa-parannassa. Satoja Pesosia asuu sadassa muussa paikassa Suomea. Savolaisessa pysyy rotuyhteys aina tuntuvissa ijänikuisten sukunimien kautta, aivan niinkuin Jumalan valitulla kansalla, juutalaisilla, neniensä kautta.

Pohjoispohjalaisella tapaat usein pitkän parran. Se on peräsin Venäjän Karjalasta, jonkin laukkuryssän jälkeen jättämä. Tapaat myöskin tuollai-sia pieniä tasseroita, joilla on länkipolvet ja vikisevä ääni. Se on lappalaista perua.

On pohjoispohjalaisessa pieni annos ruotsalaista ja muun kansan verta. Se kasvattaa hänet kookkaaksi ja rotevaksi. Mikä pohjoispohjalaisella on iloa ja naurua luonteessaan, se on itäsuomalaista perua, mikä jyl-hyyttä, morottajata, se on lappalaista tai ruotsalaista alkujuurta. Pohja-laiset haluavat kunnioittaa ja arvossa pitää juuri tätä morottaja luonnet-taan ja vierastella henkensä iloista vivahdusta.

Onkohan siihen syytä? Paremminhan pakkasta kestää, kun jaksaa nau-raa, mielestäni paremmin kuin jos herkiää laestadiolaiseksi tai herän-neeksi. Hyvää kansansekoa se muuten on. Ja yhä se tuntuu paranevan kuta lähemmäksi Jäämerta tullaan. Kalastajasaarennolla asuu aivan erinomaista suomalaista kansanainesta.

Mutta onkohan Inarilla aina kesillä näin kylmä? Alkuasukkaat väittävät, että heillä joskus on hikikin. Sitä nestettä ei paljon tihkunut Lapissa viime kesänä. Eikä sitä tihkunut paljon muuallakaan Suomessa. Koko isän-maamme eli sydänkesänä Jäämeren hengessä, niin Lappi ja Petsamo kuin Helsinki ja Turku.


Meillä suomalaisilla on kamala maa asua. Tarvitaan takkavalkeita vuo-den umpeensa, jotta ruumis tarkenisi. Tarvitaan paljon iloa ja ilon aihet-ta, jotta sielu tarkenisi. Mutta jos tätä viimeistä ei kaikin ajoin ole, onhan sentään vielä yksi aarre, johon täytyy turvautua, ja se on toivo.

Toivo on kansamme johtotähti. Siihen on tuijotettava ahdistuksen het-kinä. Onhan meillä Suomessa joskus lämmin ja hempeä olla. Inarilla oli kylmä nyt, ehkä joskus lämminkin. Silloin korkea Mahlattikin voi olla hykäyttävän kaunis, silloin Jääsaarillakin voi tareta, silloin ehkä jossakin Sammakkoselän lahdensopukassakin voi vesi lämmetä niin, että ihmi-nen uskaltaa heittäytyä sammakkoa uimaan.

Mitkä ihanat paikat nämä Inarin saaret ovatkaan salaisesti kihlatuille. Ei ihmissilmä näe, vaikka suudella nappaisikin,. ei muut kuin Jumala. Jos saa pappismies Runebergin runoihin luottaa, ei Jumala tällaisesta suutu. »Kuolema vain kääntää päänsä pois ja itkee».

Inarin kirkonkylän ranta juhannuksen aikana.

Inarinjärven rannalla.

Kohmetuksissa saavuimme Virtaniemeen. Metsänvartian huoneeseen pääsimme katon alle. Majatalo ei ole vielä kunnossa yhtä vähän kuin maantiekään Ivalosta. Mutta sitä rakennetaan parastaikaa kuumeisella kiireellä. Työmiehiä oli koolla kymmenittäin, nuoria miehiä kaikilta Suo-men kolkilta. Oli lappalaisiakin joku kymmenkunta.


Työmiesten ruuanlaittaja, eräs lappalaisrouva, naimisissa suomalaisen kanssa, tavallisen suomalaisen ruokarouvan vaikutuksen tekevä, tarjosi meille illalliseksi seutukunnan herkkua, jota yleisesti nimitetään vain: rakkautta. Miehet aivan toimessaan ja tosissaan pyytävät:
- Saisiko yhden annoksen rakkautta?

Se maksaa 2:50 ja on vain yksinkertaisesti hedelmäsoppaa. Kaikissa säädyllisissä perheissä pidetään noita kuivattuja sekahedelmiä hinka-loissa, sillä niistä niin äkkiä saa pyöräytetyksi mitä herkullisimman ruoka-annoksen. Siinä on nimittäin imellosta kylläksi, siinä on vähän voimaa-kin, siinä on tuulahdus eteläisemmiltä, lämpimämmiltä, vehmaammilta seuduilta.

Mutta jotta annokseen saataisiin enemmän voimaa, keitetään lisäksi riisiryynipuuroa, joka sekoitetaan hedehnäsoppaan. Nyt se on rakkautta n:o 1, ja maksaa 5 mk. Nyt on annoksessa sekä voimaa että nautintoa. Kun syvän lautasellisen tällaista tiivistettyä rakkautta nauttii, voi tyydy-tettynä erota ruokapöydästä.