Samuli Paulaharju. / Kodin kuvasto 25.10.1914.

Inarin etelärannoilla.



»Etäällä Pohjanmailla hylätty järvi on, nimeä saara vailla ja ranta alas-ton».

Eipä niinkään hylätty enää. Sillä toisinaan jo moottoriveneetkin sen suu-ria selkiä puskuttaen piirtelevät, puhumattakaan isoista kirkkoveneistä, joilla lappalaiset ylijärveltä levitetyin purjein Herransa temppelin ranta-malle laskevat sekä pienemmistä soutuveneistä, joilla matkustajat halki selkäin soudattavat Patsjoelle, Ivalolle taikka Tshuolisjaurille.


Eikä rantakaan ole alaston, ei ainakaan eteläranta. Päinvastoin. Tuuheat petäjämetsät verhoavat rantoja sekä koivikot. Sataiset kalliosaaretkin suurimmasta pienimpään asti ovat hauskannäköisten kääkkyramäntyjen kaunistamia.

Mutta rannat ja rantaseudut ovat melkein yksinomaan vain lappalaiselä-jäin asumia, ainoastaan Ivalon suulla sekä kirkonkylillä elelee suomalai-sia. Niin jotta kyllähän iso Inari sittenkin on sentään vähän niinkuin syr-jässä isoisten ahertelupaikoilta.

Pikkuisissa talopahaisissa asustavat Inarin rannan lappalaiset, neli-viisi-seinäisissä pirttilöissä. Niemien kainaloissa, lahtien pohjukoissa ovat ta-lot suojassa suurien selkien tuimilta tuulilta. Asuinrakennus, pieni navet-ta, lato sekä neljä, viisikin pikkuista nelijalka-aittaa, yksi siellä, toinen täällä. Siinä talon huoneisto. Rannassa vielä useasti jonkunlainen kala-katos, lisäksi joukko veneitä sekä nuotat ja monilukuiset verkot uluilla kuivamassa.

Kodassa ei Inarin lappalainen enää varsinaisesti asu. Tapaa kuitenkin vielä siellä täällä Inarin saarilla taikka metsäjärvien rannoilla vanhoja turvepeittoisia kotia, joissa on ennen eläjinä oltu, mutta nyt asustellaan niissä vain kalaretkillä oltaessa.

Semmoisen vanhan hauskannäköisen kodan tapaamme esim. Munhais-saaren rannalla, kun Ivalon suulta soudamme Nangiinienicn ympäri Nanguvuonoon. Siinä matalalle neliseinaiselle hirsikehykselle ladottu laudoista pyramiidimainen katto, petäjänkuorilla ja turpeilla peitetty. Kes-kellä kotaa on kivillä ympäröity tulisija, ja savu pääsee ulos katossa ole-van reijän kautta.

Aikion Sammel ahkiota raatamassa.

Nirrolla 1914. Saara Valle tekee juustoa ja muori paistaa leipää. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Samannäköisiä lappalaisrakennuksia ovat kalan kuivauskatokset eli art-tukatokset, kuten Lapin ukko sanoo. Kahden taikka neljän patsaskannon päähän on varattu katto petäjänkuorista ladottu. Katon alle on ripustettu joukko vartaita ja vartailla kuivattelee kalanpyytäjä saalistaan talven va-roiksi kapakaloiksi.


Saavat siinä kapakokelaat suojaa sateelta sekä liialta päivänpaahteelta, ja tuuli voi puhaltaa, kusta hän tahtoo sekä pitää kuivavat kalat syöpä-läisistä vapaina. Tämmöisiä sateenvarjoja nähdään vielä useasti sekä talojen rannassa että etempänä saarilla ja kalakotien vierillä.

Toisinaan nähdään saaren rannalla kalanpyyntipaikan luona myöskin pikku aittapahanen, neljin jaloin kyhjöttävä. Taikka on se vain nurkillaan pölkkypökkelöiden varaan laskettu, jopa joskus joltakulta kolkaltaan kas-vavaan petäjään iskostettu. Aitan kömmänäänsä sälyttää lappalainen talvenvaraiset kapakalansa. Kotoisia pikkuaittojaan käyttää hän ruoka-aineiden sekä kaikenlaisten tavarain säiliöinä.

Vähäisiä ovat lappalaistalon viljelykset: pienen pieni pottumaa kentän päivärinteellä sekä joskus vielä pikku pikkuruinen naurispellon tilkare vaikkapa keskellä kenttää. Niin vain, jotta saadaan pottua, naurista ko-toiseksi tarpeeksi poronlihan ja kalakeiton lisäksi. Monasti kyllä ennättää Jäämeren ja Lapin jänkien pakkanen saaliinjaolle ja ottaa osansa niin hävittömästi, ettei paljon kotipidoiksikaan jää.

Mutta joka jumalan kesä sentään siinä juhannuksen alla potun siementä peltoon mullataan, ja eletään sitten uskossa ja toivossa, että Herra hy-vällä pottuvuodella siunaisi.

»Kuvastuu vuoret illoin

sen kalvoon sinervään,
ja lappalainen silloin
käy kalaa pyytämään».

Venettä taivaltamassa järvestä toiseen. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Arttukatos, Celinge-Peunge 1914. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Nuotin, verkoin kesäkaudet veden viljaa vedetään. Verkot potketaan ve-siin rannan kaislistojen reunoihin ja nuottaa käydään iltaöisin kiemaa-massa. Öisin toimitettava nuottaaminen se aivan tahtoo sotkea lappa-laisen koko kesäisen päiväjärjestyksen.


Niinpä voidaan nuotalta palata vasta 12-1 tienoissa yöllä, ja kun sitten on vielä saaliista saatava kalakeitto vatsalle yötyönä sulatettavaksi, me-nee useasti 3-4:ään aamuyöstä ennenkuin päästään levolle. Mutta sitten sitä nukutaankin ja vedellään hirsiä aina kymmeneen, yhteen- ja kah-teentoistakm päivällä.

Mitäkö väliajalla? Naisväki se sentään aika ahkerasti omissa toimissaan ahertelee: karjaa hoitaa, ruokaa hommaa sekä vielä käsitöissä puuha-ilee. Mutta miespahaiset ovat monasti vain niin ja näin. Kalavehkeitä, verkkoja, nuottia ja veneitä korjailevat ja muuta pientä tehdä nahjailevat, mitä siinä kotikentällä kulloinkin on kunnosteltavaa.

Mutta aina siinä väliin pistäydytään pirttiin ja nakkaudutaan sänkyyn selkäneuleelleen. On sentään joitakuita miehiä, jotka tavallisen toimensa lisäksi osaavat vähän muutakin. Semmoisia ovat esim. ahkio- ja venese-pät. Ne välitöinään raatavat ahkiota, venettä niin, että riittää naapureil-lekin.

Hupaista on katsella Lapin muorin leipähommaa: puukuppiin kaataa to-mauttaa jauhotiikun, lirauttaa vettä päälle, sotkee kovan taikinan ja lei-poo leveän leivän «Lapin kakun«, jonka ulkona tulen loimossa kahta puolta kypsentää. Tämmöistä kakkua sitten suolakalan sekä maidon ke-ra haukataan, mutta keittokalan ja lihan kanssa ei lappalainen juuri kak-kua kaipaa. Ovat lappalaiset oppineet myös jo leipomaan ja paistamaan paksua hapanta leipää. Ulos taivasalle on laitettu uuni kuin riihen kiuas, se vain kuumennetaan ja siinä leipä kypsennetään.

»Ja peuralaumat rannall on».

Veneestä kun nousemme maalle ja lähdemme erämaihin vetävää met-säpolkua taivaltamaan, kohtaamme monasti isoja porotokkia, jotka ke-sälaitumellaan jäkäläkankailla liikehtivät. Eivät ole kovinkaan arkoja, ellei niitä suotta säikyttelemään rupea. Kummissaan vain vähäisen ruoka-mailleen tullutta outoa kulkijaa katsahtavat ja sitten omia aikojaan lähte-vät kuleksimaan jäkälätukkoja nuuskehtien. Pienet vasapahaisetkin emäinsä jälessä juosta köpittävät.

Mutta jos veneellä halliamme sydänmaille matkaa tehdä, pujottelemme saari saarelta syvemmälle ja viimein sukeltaudumme jonkun sievän vuo-non sisimpään, johon pikku joen suu avaupi. Sitä käymme ylös käsin yrittelemään tehden sen tuhannet mutkat ja äkkiväärät, sen sinne tuon tänne pukkien airolla milloin tuosta, milloin tästä rannasta.


Pienen koskipahaisen nousemme venettä nuoralla rannasta käsin kis-koen. Mutta sitten heittää joki kovin suuren kaaren, jota emme halua käydä noudattelemaan, vaan vetäistään vene maata pitkin poikki kan-naksen pyöreitä poikkiteloja myöten lähellä olevaan järveen ja siinä taas saadaan täysin airoin kiskaltaa, jotta kokka kohisten vettä viiltää.

Morottajan emäntä leipää paistamassa. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Telinge-peungan talon ranta Nangunjargalla. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Siellä erämaiden järviä soueiellessamine voimme pohjaksua komeaa vesiköngästä näkeillään. Mahtavana valkovaahtoisena myllerryksenä hyökkää vesi kymmenissä kuperkeikoissa kiveltä kivelle, paadelta paa-delle, kohisten, pauhaten, pisaroita pärskytellen. Vaikkei vesijoukko ole senkään suurempi, pitää köngäs kuitenkin aika jumalatonta menoa ja elämää, ja on niin äkeä ja vihainen, etteipä siitä veneellä ylös pääsisi ei-kä alaskaan muuta kuin häpeäkseen ja lankeemuksekseen. Ohi jos ha-luat päästä, niin ole hyvä ja maata myöten veneesi vedätä.

On siellä metsäjärvien rannoilla lappalaisilla elinsijansa. Talo siellä, toi-nen täällä, noin peninkulman parinkin päässä Inarista. Muutamat lappa-laiset asuvat kesänsä Inarin rannalla kalastellen ja talveksi muuttavat sydänmaan järven rannalle rakennettuun talvitupaansa. Mutta toiset taas ovat kokonaan metsäjärveensä koteutuneet, varsinkin jos se on iso ja kalanviljalla runsaasti siunattu, toisilla taas on elinmajansa vain Inaril-la.

»Ja taajat sääskiparvet pimentää auringon».

Tämä sitten on melkein totinen sana, vaikkakin tuntuu vähän mahdotto-malta ottaa vastaan. Mutta jukuliste, ken ei ole Lapin sääskien, mäkä-räin ja polttiaisten kupattavana koskaan ollut, hän ei saata niiden tuotta-maa tuskaa ja kiusaa sanomalla käsittää eikä sitä niiden runsautta, jolla Lappi on siunattu. Suottapa siitä silloin haastaakaan. Sen kumminkin voi todeta, että niiden aikaansaaman piinan luulisi olevan esimakua siitä pii-nasta, joka eräässä vississä paikassa on varattu kovin pahankurisille kanssaveljillemme ja sisarillemme.