Kansan kuvalehti 1930.


Laaja Kuollanniemi Pohjoisen Jäämeren äärillä on lappalaisten asuma-aluetta. Niemimaa jakaantuu kyläalueisiin, ja kun se on harvaan asuttu, ovat kyläpiiritkin isoja, jopa 100 km pitkiä ja saman verran leveitä. Kukin kylä muodostaa oman yhteisönsä, jonka asujaimisto käsittää milloin 30, milloin alle 10 majakuntaa, ja toisaalta lapinkylät, muinaisaikoina nimen-omaan nälkävuosista riippuen, asukasluvultaan toisinaan laskivat ja toi-sinaan nousivat, mutta suuriksi ne eivät kyenneet kasvamaan. Vain tal-visydämen asuu kansa yhdessä, mutta muun osan vuodesta hajalla pit-kin kylän piiriä kalastaen järvistä, pyytäen metsänriistaa ja hoitaen poro-karjoja, jotka metsälappalaisten tapaan käsittivät tavallisesti ainoastaan muutamia kymmeniä päitä. Silloin kukin perhe suoraan sanoen elää omaa elämäänsä muista kylätovereista paljonkaan tietämättä, ennen-kuin taas kokoontuvat - jokainen vakiintuneita kulkuteitään myöten ajaen - yhteiseen talvikylään. Ja pitkän ajan autiona ollut "markkina" alkaa jäl-leen elää, ja savut nousevat liesistä aivan kuin Pohjois-Amerikan met-sissä, kun intiaanit muuttavat talvikyläänsä.

Kuollan lappalainen on puhdasverinen kalastaja. Hän tuntee tarkoin jo-kaisen järvensä kalansaantiolot, mikä käytännössä ilmenee siinä, että hän eräänlaista kiertoviljelystä noudattaen siirtyy kevään, kesän ja syk-syn aikana järveltä toiselle siinä järjestyksessä kuin kustakin järvestä parhaiten saa riistaa, viipyen samalla järvellä kuukauden, missä viikon tai pari. Eri järvillä lappalaisella on valmiina asunto ja aitta, minne saalis kootaan. Oli myös kiusallisen ahman vuoksi rakennettu ns. niliaittoja elikkä yhden korkean patsaan nenään tehtyjä varastosuojia, jonne vain porraspuun avulla voitiin kiivetä - rakennusmuoto, joka on ollut yhtä luonteenomainen mm. Siperian alkeellisille heimoille.

Kun järvet jäätyvät ja lumi on maassa, kalastaa lappalainen verkoilla jään alta. Ns. syyspaikasta käsin hän poroilla ajaen käy kokemassa verkkoja, mutta eri päivinä eri järvessä. Sanoaksemme lyhyesti tällaisen primitiivisen asumistavan, niin on sille ominaista erinomaisen vakaantu-nut kiertokulku eli rytmi: kunkin pyyntijärven kalansaantiaika määrää myös ajan,milloin järven omistava perhe saapuu sille pyytämään ja mi-ten kauan se siellä viipyy. Joka tapauksessa on kyseessä miltei alituinen muutto sulan veden aikana järveltä toiselle. Ja tämä on kaikkein kuvaa-vimpia piirteitä koko metsälappalaisten kulttuurissa.

Huotarin kota Madshashjaurilla. Valok. Eero Suominen.

Ohnaksen kesä asunto Njauvesh-jaurilla. Valok. Eero Suominen. / Kansan kuval. 1930

Njauveshjaurin Ohnas perheineen. Valok. Eero Suominen.

Syksyllä villipeuran "rykimäaikana" lappalainen lähti niitä pyytämään. Hän otti mukaansa muutamia poroja, koiran, pyssyn ja eväsneuvot. Toi-sessa kädessä hänellä oli porojen talutusnuora ja toisessa koiran. Tava-rat hän kuormitti porojen kannettavaksi. Näin mies samoili pitkin metsiä, kunnes koira vainusi saalista. Jos oli kyseeessä villipeuralauma, sitoi lappalainen porot ja koiran, jolle kuonoon oli pantu nahkainen pussi hau-kunnan estämiseksi, puuhun kiinni ja ottaen mukaansa komeasarvisen hirvaan s.o. leikkaamattoman koirasporon, hän alkoi tuulen alla kulkea peuroja kohti. Pian tuli jälkimmäisten joukosta tappelunhaluinen koiras kesyä hirvasta kohden, jolloin puiden lomassa piiloitteleva mies sen kaatoi. Ja hyvällä onnella hän tällöin saattoi ampua useita peuroja. Lihat metsästäjä nosti tuotapikaa kyhäämälleen lavalle tai hautasi ne haljis-puolikkaiden väliin pantuina maahan ns. saihoon; nahka ripustettiin ylös puuhun kuivumaan.

Talvikelillä lappalainen sitten ahkioporoilla nouti saaliin kotaansa itsensä, vaimonsa ja lastensa hengen ylläpitämiseksi. Syksyllä siis lappalaisen metsästäjäveri heräsi ja talvellakin oli tuo taloudellisesti suuriarvoinen villipeura hänen mielessään. Leveillä suksillaan hän silloin, jopa tavalli-sesti suurissa miesjoukoissa, hiihteli tuntureilla ja väsytti lumeen vajoa-via peuroja, kunnes nuoli, jonka ampumisessa lappalainen oli niin taita-va että osui vedestä hypähtävään kalaan, otuksen kaatoi. Ilmeisestikin äsken kuvatussa pyyntitavassa on havaittavissa metsästystaitoa, suurta villieläinten tuntemusta, joka on vuosisatojen ja varmaan vuosituhan-sienkin opinkäynnin tulos. Ja sanokaamme vielä: juuri lappalainen oli saraheinäkengissä omiaan astelemaan vauhkoa peuraa kohdennoissa suurissa pohjoisissa metsissä. Metsäläisvaistoista edellen johtui, että karhukin, jota Lapissa paljon pyydettiin, harvoin, jos oskaan, pääsi pyy-täjiään runtelemaan.

Metsästysmatkoilla jouduttiin tietenkin paljon liikkumaan ja kulkeillaolon vaatima kestävyys oli näille ihmisille ominaista niin miehille kuin naisille. Muuan matkailija, joka viime vuosisadan alkupuolella kävi Kuollannie-mellä kertoo kolttanaisten tehneen jalkaisin 100 virstan pituisia matkoja, jolloin 5-6 ikäiset lapset astelivat äitinsä perässä, ja vain kaikkein pie-nimpiään vaimot kantoivat selässä; ei kuitenkaan läntisten lappalaisten tapaan "komsiossa" elikkä puukehyksisessä ja nahkalla päällystetyssä lappalaiskehdossa, vaan yksinkertaisesti selkään sidottuina. Muutenkin ovat naiset siellä töissään pystyviä. Alinomaan tapaa heitä järvillä nuot-taa vetämässä ja tiedetään Kuolan naisten usein rakentaneen asunnon-kin perheen suojelemiseksi kylmää vastaan, mikä seikka tuo mieleen meidän kaukaisimmat sukulaisemme Siperian tundroilla, missä naiset pystyttävät siirrettävän kotaasunnon.

Kolttain hautauspaikka Petsamon Vuonnejannejuurilla Luttojoelta etelään. Valok. E. Mikkola.

Jäkäläkangasta ja poroaita vanhan rajan luona Luttojoen varrella. Valok. Eero Suominen.

Lappalaiskota Tuulomissa

Hirvasjärven (Ahkalan) koltta.

Muuten olivat näiden lappalaisten asunnot alkeellisia ja sellaisinakin kehnoja. Saattoikin muuan matkailija1820-luvulla väittää, että tiheät met-sät näyttävät olevan heidän paras suojansa pohjoistuulta vastaan. Asun-tona oli tuolloin kesällä turpeilla peitetty kota ja talvella pieni ja matala hirsipirtti. Tällainen hirsimaja oli vetoisa ja kylmä senkin vuoksi, että nur-kassa olevan alkeellisen, harmaista kivistä tehdyn takan savunjohto oli aina avoinna. Sitä paitsi pirtissä ei ollut permantoa; olipa pirtin liesi toi-sinaan tehty maalattialle ikään kuin kodassa olisi vielä asuttu. Ja sitten oli talviasunnon primitiivisyydelle varsin kuvaavaa se, että lampaat oleilivat siellä ihmisten joukossa. Juuri likaisuutta, syöpäläisten runsautta ja asumukseen pesiytynyttä löyhkää, onkin aina moitittu Kuollan lappa-laisten perisynniksi. Mutta he eivät tällöinkään olleet maapallolla yksi-nään: ainut ja kamtsadualit Koillis-Siperiassa, joiden kulttuuri enemmän tai vähemmän muistuttaa näiden lappalaisten sivistysastetta, ovat sa-manlaisen maineen kantajia. Ei ole ihmekään, vaikka Kuollan lappa-laisten elintavat ovat länsimaisen kulttuurin omaavasta näyttäneet siinä määrin vajanaisilta, että Jacob Feltmankin, joka sentään oli lappalais-kansan ystävä, saattoi heidän parissaan v. 1829 matkustaessaan kirjoit-taa:
"Hän (Tuloman lappalainen) kuolee ilman, että on tuntenut kärsimys-tensä tuskaa, sillä koko hänen elämänsä on ollut horrostilaa."

Mutta on muistettava, että pohjan lappalaisetkin ovat olleet inhimillinen kulttuurivartio, jonka on täytynyt selviytyä ankaran luonnon keskellä tu-lemalla toimeen kalalla, petäjänkuorella ja peuran pyyntiaikana lihalla. Ja ennen kaikkea monipuolisena metsästäjäkansana se on osoittanut luonnonkansan mittapuuta käyttäen - suorastaan tarmoa.

Kuolanniemellä liikkuessaan ovat matkailijat joutuneet kokemaan, miten suuresti lappalainen pelästyi, kun hän yht`äkkiä huomasi tuntemattomia ihmisiä tulevan hänen yksinäiselle kodalleen. Koko perhe juoksi säikäh-tyneenä metsään ja vasta kun tuttu opas oli käynyt selittämässä, uskal-lettiin tulla saapuville. Mistä tuollainen pelko lieneekin johtunut, se on joka tapauksessa ollut nimenomainen luonteenpiirre yksikseen metsä-järviensä rannoilla asuvissa Venäjän lappalaisissa. Muuten oli kahden tuttavan lappalaisen, semminkin sukulaisten, kohdatessa toisensa ter-vehtimistapa läheinen ja samalla primitiivinen. Kuollan Lapissa pantiin nenänpäät yhteen, mutta lännempänä syleiltiin ja painettiin vuoroon kumpaakin poskea toisen poskea vastaan. Tässäkin kohden kulttuurin alkuhistoria osoittaa laajalla alalla esiintyneitä samankaltaisuuksia. Alkuasukas jostakin eteläiseltä pallonpuoliskolta olisi Lapissa tavannut tervehtimistavan, jota hänen omassa heimossaan noudatettiin.