V. Ikonen. / Hakkapeliitta 1933.

Itävaltalaisen soturin matkan pää



Sieltä täältä, Lapin laajojen korpien kätköistä, voi eränkävijä löytää sinne sortuneiden aikaisempien kulkijoiden viimeisiä lepopaikkoja, joita aika vähinerin painaa yhä enemmän unohduksiin. Kukapa niitä kaikkia tietäi-sikään, koska muistotieto unohtuu tavallisesti jo toisessa sukupolvessa. Osuessaan tuollaiselle paikalle, missä joku aikaisempi erämies on mar-taana maannut - kuka ties miten kauan - harras erämies paljastaa pään-sä ja korpikuusten humistessa palauttaa mieleensä "Isämeitäänsä", Mutta ajanhammas syö pois ja maahan lahottaa paikalla olevan mahdol-lisen honkaristin, kunnes paikka ei ole ympäristöään kummempi. Toista on, jos näihin yksinäisiin kalmistoihin liittyy erikoisia muistoja, kuten roh-keutta, uljuutta, isänmaanrakkautta; eli yhteisesti sanoen: oikeaa mie-huutta! Silloin ne säilyvät perintätiedoissa kestävästi, vaikkapa olisivat syrjässäkin asumaalueilta.

Erikoisesti mutkikkaan itäisen rajamme Korva- ja Nuortitunturin välinen osa on ihme kyllä aivan suora. Tämän suoran miltei puolivälissä on Ra-javaara, jonka valtakunnan raja rumasti leikkaa kahtia. Suomen puolel-la, n. 9 syltä rajasta, Koltakosken rannalla on savukoskelaisten poropirt-ti, jonka kartastakin sillä nimellä löytää. Nimi jo ilmaisee sen poromies-ten tilapäisasunnoksi silloin, kun "poroviljaa pidellään" näillä rajamailla. Mutta pirtti on ja - varsinkin maailmansodan aikana oli - myöskin Kuollan matkamiesten pysähdys- ja lepopaikkana. Sen avaraan takkaan (piisiin, kuten paikkakuntalaiset sanovat) onkin sopiva tehdä mukava honkaval-kea, jonka äärellä unohtuu ankara pakkanenkin. Siinä mielessä nekin vienalaiset "Itä-Karjalan toimituskunnan" kuriirit, jotka myöhäissyksyllä v. 1916 ajattelivat poropirttiin yöpyä, sytyttivät pystytulen takkaan. Vilk-kaasti jutellen keskenään ja alkavalla loisteella pahimman kylmän koh-man poistettuaan, tarttuvat siinä eväslaukkuihinsa illastaaksensa. Ne putoavat kumminkin äkkiä lattialle ja honkatulesta huolimatta horkka puistaa matkamiehiä. Takan sivulta loukosta tuijottaa avoin, eloton sil-mäpari, joka havaitaan kuuluvan elottomaan, istuvassa asennossa ole-van miehen ruumiiseen. Ristinmerkkejä tehden karjalaiset peräytyvät varovasti ovelle ja suinpäin painuvat väsyneillä poroillaan lähes kahdek-san peninkulmaisen taipaleen lähimpään Suomen puoleiseen kylään.

Herrala, "Sauherran" koti. Maailmansodan aikana oli taustassa oleva vanhempi rakennus Muurmannin pakolaisten vakinaisessa käytössä. Myöhemmin on siinä asunut L. R:n sotilaita.

Takkatuli on syttynyt täyteen loistoonsa ja näyttää aivankuin loihtineen eloa vainajan silmiin. Kyyneleet, mitkä kuolinhetkellä jähmettyivät silmä-kulmiin myöhemmin jääksi muuttuakseen, tulen iloinen loiste nyt uudel-leen kirvoittaa. On kuin vainajakin vielä eläisi niissä kodin, omaisten ja isänmaan muistoissa, jotka elämän sammuessa mielen täyttivät. Raskas sotavankeus Muurmannilla oli noita muistoja vain kirkastanut ja ne pa-koittivat kotiin Itävaltaan, jonne nuorisotilas oli kuvitellut jouluksi vielä ehtivänsä. Oliko tuo toivo ja usko niin vahva, ettei maallinen rapistunut tomumaja pystynytkään sitä seuraamaan, sen tietää vain Korkein. Mut-ta, kuten vainajan taskuista löydetyistä kirjeistä kävi selville, rakasti hän kotiaan ja isänmaataan suuresti, joten voimme todella olettaa hänen jou-luksi päässeen oikeaan kotiin ... Sinne matkalla olija ei kaivannut enään niitä maallisia hyvyyksiä, mitkä pirtin lattialle unohtuneen vienalaisen eväslaukusta olivat esiin valahtaneet, vaikkakin aikaisemmin niiden avulla olisi pelastus tullut kauheasta kuolemasta

Kuriirien tuoma tieto, mikä lisäksi oli hyvin väritetty, herätti hälinän savu-koskelaisten herkistyneissä mielissä. Äskenhän venäläinen kaksipäinen kotka oli iskenyt kyntensä "Sauherraan", maanviljelijä Kaleb Savukos-keen, Lapin kruunaamattomaan kuninkaaseen, johon aikaisemmin oli totuttu luottamaan. Ettei kotka saalistaan hevillä päästäisi, siitä oli ta-keena af Enehjelmin Oulun vankilan tyrmä, missä Lapin kuningas nyt virui. Santarmikuulustelut olivat juuri odotettavissa Savukoskellekin ja mieliala senkin johdosta jännittynyt. Nyt tuli lisäksi kuriirien tuoma tieto. Jokainen ymmärsi heti kyseessä olevan jonkun "Savuherran viljaan" kuuluneen sortuneen soturin, sillä olihan "viljaa" niin päivällä kuin yöllä-kin totuttu Herralan tanhuvilla näkemään parin viime vuoden aikana. Sen tähdenhän "Herrakin" parhaillaan virui af Enehjelmin vankina. Odotettiin asiain kehitystä.

"Sauherra" kotinsa ovella, joka aina on ollut avoinna valkoiselle niin työmiehel-le kuin herralleko. Viimei-sin kuva K. Savukoskes-ta.

Joseph Nemethin hauta v. 1932 kesällä takana näkyy Kaleb Savukosken hauta. Tahän saakka on Herralan emäntä pitänyt hautoja kunnossa. Nyt on savu- kosken suojeluskunta- laisten mieleen herännyt ajatus pystyttää paikalle yhteisvoimin vaatimaton muistomerkki. Ajatus olisi toteutettava.

Viranomaiset etsivät sopivan "läskilaatikon", jollaisella Amerikan silava kuljetettiin pohjoisille tukkityömaille, ja siinä, monien chicagolaisten y.m. leimojen kruunaamassa laatikossa vainaja matkasi kruununkyydillä Sa-vukoskelle, missä sijoitettiin moneksi kuukaudeksi kylmillään olevaan riiheen. Virastot käsittelivät hautausasiaa. Savukoskella ei tällöin vielä ollut omaa hautausmaata. Nyt ei mitenkään löytynyt siunatuissa maissa muukalaisen haudan paikkaa. Virastojen puolesta olisi asia ehkä vielä-kin venynyt, mutta silloin maaliskuun vallankumous vapautti Lapillekin kuninkaansa, joka yksinkertaisesti vain määräsi vainajan haudattavaksi kotinsa lähellä olevaan kauniiseen hiekkakankaaseen, jonka oli jo aikai-semmin valinnut Savukosken hautausmaaksi, mutta "vankila kiireiden" tähden asia oli jäänyt keskeneräiseksi. Kirkkaimpien keväthankien puh-taana loistaessa haudattiin sitten itävaltalainen soturi Joseph Nemethin tomu kunnialaukausten kaikuessa täten vihityn kalmiston parhaimpaan paikkaan, jonka viereen "Sauherra" määräsi myös oman ja sukunsa viimeisen lepopaikan.

Siellä uinuvat nyt autettava ja auttaja rinnakkain valkoisen Savukosken ja toivottavasti myös aina valkoisen Suomen povessa. Kummallekin oli yhteistä palava kodin- ja isänmaan rakkaus, joka kuolemassakin voi yh-distää.