ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLIS-KIRJASTO.FI

Ivaloon.


Niinkuin edellä mainitsin,on Lappi saanut viime aikoina uuden kulkuvä-lineen poro- ja hevoskyydin sekä sauvomisen lisäksi, nimittäin biilin. Itse Lapin pääkaupungissa, Rovaniemellä, vallitsee biili ylinnä muita. Useim-missa taloissa näkee biilin pihalla. Niitä on kaikenmallisia ja kaiken suu-ruisia. Näkeepä muutamilla pihoilla jo biilin luurankojakin, joka vain to-distaa, että hiililiikenteellä Rovaniemellä jo on oma historiansa.

Lapin kirotut »jängät» ovat jo karistaneet ensimäisistä biileistä kaikki pehmeät osat, lihakset, pois, niin että rautaristikot vain surunvoittoisesti irvistelevät kesäyön aurinkoa kohti. Aivan kuin ruodot Lapin hapatetusta kalasta. Rovaniemen rakennukset tutajavat, kun raskaat autobusit por-haltavat katuja pitkin. Niiden pitkillä sivuilla lukee, mihin Lapin kolkkaan mikin biili vie halukkaita matkustajia.

Missä seisoo: Kittilän auto, missä: Sodankylän auto. Matkalla tuli vas-taamme pienempi Kemijärven auto, sekin täpösen täynnä matkustajia. Autobusit ovat korkeita rumilaita, jonne noustaan tikapuita myöten. Istu-taan vastakkain pitkin auton molempia kupeita. Ne matkustajat, jotka ha-luavat säkin istuimelleen, maksavat pienen lisämaksun, ne, jotka tyyty-vät istumaan kovalle penkille, pääsevät helpommalla.


Siis ensimäinen ja toinen luokka, niinkuin tässä maailmassa olla pitää-kin. Ensimäisessä luokassa ajavat ne, joilla on tekohampaat, toisessa ne, jotka ovat tyytyneet Jumalan luomiin vaikkapa hiukan madonsyömiin samanlaisiin. Sillä nämä autobusit työttäävät kovakouraisemmin kuin loistobiilit.

Ainakin Sodankylän autolla on sellainen tie ajettavana, että sillä tiellä plombit lentelevät mitkä »Lapin jängille», mitkä omiin kitasiin. Mutta hyvä niinkin. Hevosilla kulku on näillä pitkillä taipaleilla ajan ja ruumiin sur-maa. Ei saa hevosia majataloista muuta kuin tuntikaupalla odottamalla, joskus päiväkaupalla. Ja sitten nuo murheelliset, asumattomat maat.

Nuo Lapin kirotut jängät eivät naurata ihmislasta. Itkuun minä ainakin olisin pyrskähtänyt, jos olisi pitänyt hevosen perässä ajaa kituuttaa 300
km. Ivaloon. Sinne päästyäni olisin varmaankin liittynyt joko heränneit-ten, laestadiolaisten tahi helluntaipyhien joukkoon. Jos Lapissa olisi it-kijäin lahkoa, niin mieluimmin siihen.

Ja Rovaniemeltä olisin ostanut viimeisen painoksen »Valitusvirsiä», ja niitä hyräillyt pitkien päivien ratoksi. Itikatkin Lapissa laulavat sydäntä-särkevämmin kuin Etelä-Suomessa. Hirvittävintä on Lapin metsissä joka taholla kuulla maailman ikävimmän laululintusen, vuoripeipon (Fringilla montifringilla), lyhyttä, käheää valitusta, joka sanoiksi puettuna kuuluisi: »Herra auta meitä, sillä me hukumme jänkiin».

Lapin vaara maantien varrella.

Petsamon tie. valtion rakennettua tien Petsamoon huristetaan siellä koh-ta yhtä mukavasti kuin konsanaan eteläisemmillä mailla. Toistaiseksi on tämä tie kuitenkin ainoa. Sivummalla asuville jää auto tuntemattomaksi ylellisyydeksi. Kuva: Hakkapeliitta 20.11.1926. (kuva väritetty.)

Sodankylän auton kanssa jouduimme tekemään yhtä matkaa, ei omasta tahdostamme, vaan biilimme tuhansien oikkujen tai myöskin osaksi on-nettoman kulettajamme takia. Kaikki ihmiset eivät synny autonkulettajik-si. Siihen tarvitaan aivan erityiset lahjat. Jollen loukkaisi kunnioitettavien autonkuljettajien suurta ryhmää, tahtoisin, omiin kokemuksiini nojaten, saada lausutuksi, että siihen ammattiin vaaditaan hiukan seikkailijan verta.


Itse konehan on oikullisin keksintö maailmassa, niin sanoakseni femini-ninen eli naisellinen keksintö. Hyvä ja vakava mies ei sellaisen kuletta-jaksi kelpaa, yhtä vähän kuin oikullisen naisen elämän kumppaliksi. Ku-lettajalla pitää myöskin olla vivahdusrikas luonne. Kun hän huomaa, että kone pyrkii oikuttelemaan, täytyy hänen heti keksiä, mikä siihen on syy-nä, ja siinä samassa voimalla ja ripeydellä käydä heikkoon kohtaan kä-siksi.

Aivan niinkuin miehen avioliitossa täytyy tehdä, kun hän vaimossaan huomaa oikuttelemisen oireita. Jos hän näin toimii, ei auto pääse lakkoi-lemaan eikä vaimo kiukuttelemaan. Olen ennen vanuttanut ruumistani autossa Suomen maanteillä ja tunnen kulettajia. Yksi näistä ei koskaan näperrellyt autonsa sisuksissa. Kun illalla herettiin ajamasta, jätettiin biili lepäämään ja mentiin nukkumaan.

Kun aamulla herättiin, noustiin hiiliin, ja se lähti nurkumatta, napisematta meidän matkaamme, aivan kuin nöyrä säyseä vaimo miehensä mukaan. Mutta tämä autonkulettaja olikin äkäpussin kesyttäjä. Meidän kulettajam-me Rovaniemeltä Ivaloon oli hyvänluontoinen, lempeä mies, eikä auton-kulettaja. Hän, oli voimaton, tahdoton autonsa tohvelisankari.

Minä kysyin, hienotunteisesti kyllä, miten on laita hänen ja hänen vai-monsa suhteissa, kuka komentaa, hänkö vai elämänkumppaninsa.
- Minä kotonani määrään!

Mutta sen hän sanoi niin vapisevin silmäluomin, että minä en tahdo sitä oikein uskoa. Kun meidän automme ei voinut muuten kiukutella, niin se keksi mitä jonninjoutavimman syyn äkäilemiseen. Se ei sietänyt ilma-viuhkan remmiä. Tuo pikkuinen, arvoton esine autossa sai aikaan kiu-sallista harmia. Vaikka meillä oli remmejä Åström veljesten paksuinta pohjanahkaa, suoraan tehtaasta Oulussa ostettuja, niin ne peninkuor-man matkalla menivät poikki kuin rullarihmat.

Koetettiin laittaa sellainen köysistä. Ostettiin ja splitsattiin. Eivät ne kel-vanneet mihinkään. Ne laajenivat liiaksi eivätkä pyörittäneet viuhkaa ja viuhka herkesi pyörimästä, kone lämpeni ja seisattui. Mutta silloin tapah-tui selittämätön ihme. Yksi nuora kesti. Se ei kestänyt ainoastaan penin-kuorman, se kesti ensin 30 peninkuormaa ja sitte vielä uudelleen 30 pe-ninkuormaa paluumatkalla. Se oli noiduttu. Se oli hamppuköysi, sanoivat Sodankylän tukkijunnut

Raudanjoen lautta. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Postiauto Raudanjoen lossilla v. 1928. Kuva: Iffland Heinrich. Museovirasto. / finna.fi

Yksmainen Majatalo, Pohjolan tie ja lautta, jolla kuljetetaan yli autoa. Etualalla lappalaismallinen vene. Kuva: Hakkapeliitta 20.11.1926.

Hamppuköysi kesti, missä ei paksu, uusi remmi kestänyt! Autossa ta-pahtuu ihmeitä, se on todistettu Mutta ei tämäkään köysi tehnyt tehtävä-tään, jollei se aina kahden peninkuorman perästä saanut perusteellista kylpyä.


Tämä liestynyt hamppukapine otettiin aina silloin pois paikoiltaan, pais-kattiin ojaan kaikissa Lapin ojissa on vettä kylvetettiin 10 minuuttia, itikat ja sääsket silloin hyökkäsivät kimppuumme kuin villipedot, ja kun kylvyn jälkeen hamppuköysi pantiin paikalleen, kulki 45 hevosvoimainen auto kuin vimmattu.

Olisiko tämä ihme tapahtunut sentähden, että olimme saaneet Kuopion piispan biilin käytettäväksemme? Vai onko ihmistä, hampun erikoistunti-jaa, joka voi tämän näennäisen ihmeen luonnollisesti selittää? Vielä ar-velen, että olisivatkohan Lapin kuulut noitahenget hyväntahtoisuudes-saan tämän avun meille suoneet. Ilman hamppuköyttä emme mitenkään olisi päässeet Ivaloon.

Tämän kirotun, noidutun köyden kylvettämisen takia kaikki biilit sekä tapasivat että sivuuttivat meidät. Mutta kyllä sittenkin kuljimme nopeam-min kuin hevosella. Rovaniemeltä läksimme kahta tuntia aikasemmin kuin Sodankylän autobusi. Lauttapaikalla tapahtui ensimäinen seisah-dus. Kulettaja oli unohtanut Rovanniemelle öljyvaraston. Mutta tästä ei aiheutunut kiusaa, päinvastoin nautintoa.

Kun me siinä Ounasjoen ja Keminjoen yhtymäpaikassa istua kyykötim-me hiilissämme, avautui silmiemme eteen mitä omituisin ja ihanin näkö-ala. Suomen mahtavimman joen, Keminjoen, kaksi haaraa, toinen va-luen luoteesta, toinen idästä, lyövät kättä toisilleen juuri tässä paikassa. Molempien haarojen vesiuoma on yli kilometrin laaja ja lauttapaikan pi-tuus yli 2:n kilometrin. Toista samanlaista vesiuomaa ei maassamme ta-paa.

Kirkas aurinko valoi loistoa yli kauniin maiseman. Ounasvaaran korkea kupu kohosi jyrkkänä Keminjoen eteläisellä rannalla, suoden maisemalle suurpiirteisyyttä. Keminjoen rannoilla hohti lukematon joukko kaksiker-roksisia, punaisia taloja ilta-auringon valossa aivan sanomattoman hela-kasti. Ikkunat säteilivät.

Me suorastaan' hämmästyimme tätä loisteliasta näkyä. En ollut odotta-nut tällaista yllätystä, en ainakaan Suomessa. Tämä maisemahan kuului Ruotsin upeimpaan viljelysseutuun. Luuli olevansa kymmeniä penin-kuormia etelämpänä. Varallisuus ja hyvinvointi pilkisti esille joka taholta. Täällähän asuu pelkkiä pohatoita.

Tukkilauttoja ujui alas sekä Ounasta että Kemiä pitkin. Laivoja risteili näillä väljillä joilla. Laivoja oli rantalaitureissakin kiinni, valmiina viemään huvimatkailijoita jonnekin, ehkä Ounasvaaralle. Laivoja, joissa oli salon-keja ja korkea kävelykansi. No sun turkanen. Lapin pääkaupunkihan on upeimpia Suomessa. Eikä se taida vielä virallisesti mikään kaupunki ol-lakaan.

Mutta mahtipontisempaa asemaa harvalla kaupungilla Suomessa on. Eihän Reinin ja Mainin yhtymäkohta tuon kummempi ole. Jos Ounas-vaara kasvaisi viiniköynnöksiä, olisi yhtäläisyys vieläkin väkevämpi.

Sodankylän kirkonkylä.

Sodankylän kirkonkylää v. 1932. Kuva: Suo Siiri. / Museovirasto. / finna.fi

Väkeä oli biilimme ympärillä, joutilasta joukkoa, joka oli saapunut Rova-niemelle juhannusaattoa viettämään. Rahvas oli juuri matkalla virran yli Ounasvaaralle, joka sijaitsee virran tuolla puolen. Suuri poikalauma sei-soi liikkumatta ja söi meitä silmillään. Sellainen on poikain tapa. Ne töl-listelevät vieraita silmiään räpäyttämättä tuntikaupalla, ne suorastaan silmillään nuoleskelevat vierasta. Mutta sitten ne sen tuntevatkin kilo-metrien päästä ja muistavat sen ulkomuodon hamaan myöhäiseen van-huuteensa saakka.


Juhannusjuhla on Rovaniemen merkkiaikoja. Savonlinnalla on Olavin-juhlansa, Naantaalilla Birgitta-vesperinsä, Kuopiolla talvimarkkinansa, ja Rovaniemellä juhannuksensa. Puhuttiin että väkeä olisi ollut 5:teen tu-hanteen. Mutta niin olivatkin lähiseutujen kaikki nuoret ihmiset kokoon-tuneet Rovaniemelle.

Tapasimme juhannusyönä maantien varrella taloissa ainoastaan van-hukset ja lapsimankarat kotona. Nuoret valvoivat Ounasvaaralla ja tui-jottivat pohjoista kohti kesäyönaurinkoon. Muukalaisia siellä oli vähän. Joku partiojoukko Turusta saakka, joka asui teltoissa useampia päiviä vaaran huipulla. Etupäässä tyttölapsia, mutta niin iloisia ja äänekkäitä, ettei Lapissa vielä sellaisia tyttöjä ole nähtykään.

Kaikki asutus Peräpohjassa ja Lapissa on keskittynyt jokien varsille. Ar-vattavasti sentähden, että kalastus vuosisatojen kuluessa on ollut ihmis-ten pääelinkeinona. Mutta vaikka asukkaat nykyään jo ovat karjanhoidon kannalla, on sittenkin joen laakso vielä edullisin asumus- ja viljelyspaik-ka. Joki tulvii keväisin korkealle yli äyräittensä ja luopi siten rannoilleen reheviä niittyjä.


Keminjoki on hurja tulvimaan, niinkuin odottaa sopii Suomen mahtavim-malta joelta. Sitä paitsi se tulvii kauan, sen juoksu kun on pohjoisesta etelään. Ensin sulavat etelän lisäjoet ja purot, sitte vähitellen ylämaan joet aina pohjoisimpiin lähteisiin saakka.

Maantiet noudattavat asutusta, siis myöskin jokia. Mutta niin pian kun maantie Keminjoesta erkanee, tupsahtaa se salolle. Kemin ja Ounaan yhtymäpaikassa oli kaikki kukkeata viljelystä, tuskin 3 kilometriä joesta vaani synkkä salo. Mutta maantie kammoksuu saloa. Se hakee jokia ja virtoja, ikäänkuin peläten salon synkkyyttä.

Kulettuaan noin 14 km. saloa, se löytää järven, Olkkajärven, ja siinä asuu heti ihmisiä. Taas se pujahtaa salolle, mutta peninkuorman päästä se löytää joen, Rautajoen, Kemin lisäjoen, ja nyt se takertuu sen kupee-seen kiinni ja noudattaa sitä aina sen lähteille saakka. Eipä näe juuri ih-misasuntoja muita kuin peninkuormien päässä, nekin majataloja.

Eivätkä aina nekään näy maantielle. Säännöllisesti asumukset ovat joko jokien tai järvien rannoilla. Mutta eivät talot täällä salolla enää ole Ke-minjoen perin uhkeita kaksikerroksisia, punaisia rakennuksia, Suomen komeimpia, vaan sensijaan uutistalojen maalaamattomia, harmaita tukkirakennuksia.

Yhden majatalon nimi oli Onnela, pienen järven rannalla. Niin, siihen oli parikymmentä vuotta sitte saapunut uudisasukas, mistä lie saapunut »etelästä», nälänkö vai muun syyn ajamana, nähnyt pienen järven ja joen, rakentanut saunan jaruvennut kalastelemaan ja raatamaan, ja mielessään miettinyt:

- Tähän rakennan itselleni Onnelan.

Onnellisessa unessa uinui majatalon väki, kun saavuimme majataloon splitsaamaan uusia auton viuhkarenkaita, niin onnellisessa, ettei herän-nyt vaikka valtasimme koko tuvan ja päiväkirjahuoneen, laitoimme vuo-teet kuntoon, söimme ja hiukan lauloimmekin aamuyön kunnioiksi.

Ei yksikään huoneen ovi ollut lukittu. Eihän täällä varkaita liiku, ei varas jaksa kulkea talojen väliä kantaen varastettua tavaraa, joka kuuluu ole-van muita tavaroita painavampaa. Vasta lähtiessämme liikkeelle aamul-la, tapasimme isännän ja emännän

Suvanon majatalo. Kuva: Turisttidsskrift 1914.

Suvanon majatalon isäntä Kalle Kunelius perheineen. Kuva: Turisttidsskrift 1914.

Sodankylän puukirkko v:lta 1689, kuva ennen v. 1928 korjausta? Kuva: Aalto-yliopiston kuvatietokanta Raami. / finna.fi

Sodankylä: Vanha kirkko v. 1976. Kuva: Puurunen Hannu. Museovirasto. / finna.fi

Meillä oli Inarille saakka matkassamme toveri, Suomen Matkailijayhdis-tyksen sihteeri, Volter Stenbäck, jonka suuri elämänkokemus oli meille suorastaan pelastuksena. Hän se korjaili biili-parkamme, hän se osasi splitsata, hän keksi syyt ja tajusi korjausmenettelyt kaikkiin matkan on-nettomuuksiin. Mutta hänellä oli sitä paitsi omituinen kyky, jonka olemas-saolosta minulla ei tähän asti ole ollut aavistustakaan.


Kun tultiin majataloon, kiersi Stenbäck huoneitten seinät, ja hänen suu-ret, surulliset silmänsä hakivat jotakin. Ihmettelin tätä erinomaista tarka-stusta, mutta en kysynyt syytä siihen, eikä Stenbäck itse koskaan mi-tään virkkanut. Hän on niitä ihmisiä, jotka hankkivat arvonantoa ja kiin-tymystä itseensä itsepintaisella vaikenemisellaan.

Kerran poikettiin majataloon, jonka emäntä oli niin siistin ja puhtaan nä-köinen, jonka huonekalut, liinavaatteet ja vuoteet olivat aivan moitteetto-massa kunnossa, niin että riemastuksissani huudahdin:
- Tässä majatalo, joka on kemiallisesti puhdas kaikista syöpäläisistä.

Stenbäck'in hienostuneissa, siropiirteisissä kasvoissa ei näkynyt min-käänlaista liikettä muuta kuin ylhäistä raukeutta. Hän nousi kumminkin pystyyn, teki kierroksen huoneustossa ja puhkesi vihdoin viimein sanoi-hin:
- Täällä on sekä luteita että kirppuja, täitä ei.

Tämän hän sanoi totisuudella, joka olisi kaunistanut pappia hänen eh-toollislukuja lausuessaan. Stenbäck on isän puolelta Pohjanmaan he-ränneitä, äidin puolelta vanhaa aatelia. Siitä totisuus, siitä ylhäiset eleet. Kummastuneena kysyin:
- Kuinka voit sen niin varmasti tietää?
- Minä näen sen jäljistä.
- Mutta jospa ne ovatkin vanhoja jälkiä?
- Luuletko sinä, että minä olen mikään löyhäsuu ajokoira, joka haukun vanhoja jäniksen jälkiä.
- Kuka sinulle on opettanut tämän ylönluonnollisen taidon, vai ovatko si-nulle hyvät haltiattaret suoneet eriskummallisen vainun.
- Minä olen istunut 14:ssä venäläisessä vankilassa.

Tuijotin mieheen kotvan aikaa:
- Neljässätoista venäläisessä vankilassa?!
- Niin!

Nyt minä ratkesin hillittömään nauruun, iloiseen nauruun, kunnioittavaan nauruun, osaaottavaan nauruun, surulliseen nauruun. Aina vuoroon. Stenbäckin silmäys ei värähtänytkään.

Niin siinä istui edessäni mies, joka oli ensimäisiä maassamme tako-massa Suomen tasavallan vapaata kilpeä. Hän oli ylitä salaperäisen hil-jainen kuin pelättävä tsäarivallan sortosakin silmissä.

Kitisen lautta.

Sentähden he retuuttivat häntä vankilasta vankilaan, alkaen Krestystä ja Spalernajasta ja loppuen johonkin Siperian rajamaahan. Näiltä ajoilta hänellä oli tuo ihmeteltävä kyky selittää seinien ja vuoteitten mustat pil-kut ja viirut. Stenbäck opetti:

- Luteisiin ihminen tottuu neljässä päivässä. Sen jälkeen ne eivät enää vaivaa. Ruumis on tunnoton. Täihin menee hieman pitempi aika. Mutta kun niihin kerran tottuu, ei niitä edes viitsi tappaakaan. Niitä voi olla kau-luksien alla kokonaisia helmivöitä, mutta eivät ne herätä mitään vasten-mielisyyttä.

Minulta meni naama inhon syviin ryppyihin. Stenbäck jatkoi:
- Mutta kirppuihin ei koskaan totu. Italian kirput esiintyvät hirvittävän suurissa parvissa, mutta ne ovat hyvänluontoisempia. Meidän kirppuihin ei totu.

En rohjennut tällaisen ammattimiehen edessä lausua eriävää mielipi-dettä, vaikka teki mieleni puhua kirppujen puolesta. Minusta ne ovat suorastaan hauskoja eläimiä klovnimaisine hyppyineen ja ripeine liikkei-neen. Sitä paitsi kirjallisuudessa ylistettyjä.


Stenbäck meille neuvoi, missä maata ja miten maata, sillä kaikkialla Lapissa on syöpäläisiä. Kerran hän pelasti autonkulettajan ennenaikai-sesta kuolemasta, kun hän oli käynyt makaamaan muutamaan tupaan, jossa oli luteen jälkiä kuin tähtiä linnunradassa. Hän teki kulettajalle vuoteen keskilattialle ja varusti sen sellaisilla juoksuhaudoilla, etteivät luteitten hyökkäykset onnistuneet.

Kun Raudanjokea oli noudatettu alkulähteisiin saakka, jouduttiin taas puhtaaseen korpeen. Tie hamuili jälleen löytääkseen joen. Sen se vihdoin tapasikin lähellä Sodankylän kirkkoa, nimittäin Kitisen joen.
Mutta ennenkuin Sodankylään päästiin, tarjoutui silmillemme suuri värinautinto.

Pyhätunturi, joka on 540 m. yli merenpinnan, näkyi noin 25:n km:n päässä maantieltä. Se oli ensimäinen tunturi, Lapin airut, ensimäinen vaara nimittäin, jonka kummulla ei kasva puita. En tiedä, tarjoaako Suomen luonto mitään muuta niin silmiä hivelevää värinautintoa, kuin on metsäinen vuori 2:n tai 3:n peninkulman päässä katsojasta.

Se on sininen, niin kuulakkaan sininen, että se ikäänkuin vähitellen häi-pyy itse taivaan sineen. Sen väri on niin helakkaa ja ohutta, että luulisi läpinäkyvän esineen sen aikaansaavan. Tuo näky vaikuttaa minuun vä-kevästi. Minä voin siihen tuijottaa pitkät ajat. Ei se koske silmiin, se päin-vastoin tuntuu ikäänkuin silmiä parantavan, ikäänkuin se olisi silmälää-kettä.

Ollapa sellainen näköala asuntonsa ikkunasta! Saadapa päivän mittaan nähdä kuinka sinen vivahdukset vaihtuvat, kuinka helakka sini vähitellen pimeän tullen muuttuu tummaksi, mustaksi. Eivät mitkään muut värit meidän maassamme esiinny niin edukseen kuin siintävän salon.

Ei edes siintävän järven hohde. Tältä puuttuu tuo helakin vivahdus. Kuka risti tuon tunturin »pyhäksi»? Hänellä on ollut samanlaiset silmät kuin minulla. Toinen mahtava tunturi tällä välimatkalla on Luostotunturi. Mutta se tulee liian lähelle maantietä. Sille ei siis synny tuota ihanaa siniharsoa, mikä Pyhällä oli.

Pisaa ja Vuokattia olen ihaillut myöskin ennen muinoin loitolta. En alpeil-lakaan ole nähnyt niin ihania horisontti-värityksiä kuin katsellessani näitä kukkuloita. Ne ovat kuin seitsemännen taivaan tikapuut. Ne ulottuvat tai-vaaseen saakka, niiden huippu katoaa taivaan sineen.

Jakälämetsää.

Sodankylän kirkolla tavattiin ensimäinen Petsamon retkikunta. Se oli professori Castren'in johtama, ja se tutki Lapin-Petsamon rautatien suuntaviivoja.


Sanotaan, kirkko keskellä kylää. Mutta niin eivät vanhat sodankyläläiset ajatelleet. He rakensivat kirkon Kitisen länsipuolelle ja kylän sen itäpuo-lelle. Mutta nyt kun maantie on rakennettu Kitisen länsipuolelle, on kir-kon ympärille kasvanut uusi kylä. Uudisasukkaat ovat enimmäkseen si-säänmuuttaneita »etelämaalaisia», mutta varsinaiset talolliset asuvat yhä itäpuolella.

Sodankyläläiset olivat myöskin miehissä kerääntyneet kirkolle juhannus-päivää viettämään. Erittäin reipasta ja hyvin puettua kansaa. Mistä niin paljon kansaa oli kerääntynyt, kun Sodankylässä ei asu puoltakaan hen-kilöä neliökilometrillä? Mutta ei mitään Sodankylällä ole niin paljon kuin neliökilometrejä.

Pitäjän pinta-ala voittaa Uudenmaan läänin, ja sen omistaja on melkein kauttaaltaan ukko Kruunu. Lähdettiin ajamaan tähän kruunun mittaamat-tomaan saloon, jota nyt jatkuu, kunnes Jäämeri Kolttakönkäällä (Boris Gleb) ja Petsamossa tekee siitä lopun.

Edellä ajoi prof. Castren'in retkikunta virallisen varmasti ja nopeasti, jä-lestä tulimme me puolivirallisen ontuvasti ja liikkaavasti. Istuimme maan-tien ojien reunoilla ja kylvetimme hamppupätkäämme sekä paikkasimme kummejamme. Ajajaparkamme hikoili ja huokailija itikat imivät hänen he-lakinta vertansa. Synnynnäisenä oululaisena oli hän melkein immuuni
näiden pistoja vastaan. Kun ne pyrkivät sieramiin ja korviin, silloin hän päästi pienen äkäsen äänen ja hieroi koneöljyä sieramiin ja korviin.

Maantie kulkee Kitisessä kiinni. Tämä joki muodosti ennen muinoin ai-van yleisen ja paljon kuletun vesitien Inarista Sodankylään, Kemijärvelle ja Rovaniemelle sekä päinvastoin. Sauvomalla noustiin ylöspäin, laske-malla alas. Joki kulkee vähin mutkin suoraan pohjoisesta etelään, niin että se on kuin Luojan luoma valtatie Lapin ja muun Suomen välillä.

Nyt kuletaan yksitoikkoista maantietä myöten useita peninkuormia pitkin Kitistä, joka yläjuoksullaanko on mahtavampi kuin sekä Vantaa että Au-rajoki aivan suupuolillaan. Jo uskaltaa maantie jättää Kitisen Suvan-non majatalon luona; lautalla kuletaan joen yli, ja nyt heitetään lopulliset hyvästit kaikille asutuille seuduille, kunnes 9:n peninkuorman taipaleen jälkeen päästään Ivalon rannalle.

Valtion rakentamia majaloita vain on maantien varrella ja yksi lappalais-kylä Vuotsossa. Yksitoikkoista on kulkea Lapin maanteitä pitkin. Suota ja metsää aivan loppumattomiin. Ainoastaan silloin kun vaivaiskoivu peit-tää pitkän suon pinnan kokonaan, tuntuu näky hiukan hauskemmalta. Vaivaiskoivun lehdet ovat tummat kuin laakerin, se on täällä erittäin re-hevä, se muistuttaa paljon vesovia luumuntaimia.


Finbyn ja Kemiön luumulehdot nousivat selvästi esille mieleeni. Sekö pani minut ihailemaan näitä kilometrin pituisia vaivaiskoivuvarvikoita? Kaikki on tähän asti muistuttanut Suomea, mutta yksitoikkoista, rumaa Suomea. Kitisen ja Ivalon välillä muuttuu luonto muuksi. Nyt vasta ollaan siinä Lapissa, joka vastaa meidän mielikuviamme Lapista.

Nyt häämöttävät kaukaa Lapin tunturit, ei siellä täällä joku tunturin huip-pu, vaan pitkät tunturiharjut. Tämmöistä näköalaa ei tavata muualta Suomesta. Nyt lähestytään vuorimaata. Suomihan, monista mäistään huolimatta, on alankomaata.

Mutta Pohjois-Lapissa on Köölin tunturien viimeinen hännännipukka näkyvissä. Eivät tunturit juuri yhtä korkeita ole kuin Norjassa, mutta sa-manmallisia ja samanluontoisia ne ovat. Maakin, jota myöten maantie on vedetty, on jo toisenlaista. Jäkäläkankaita näkyy yhä enemmän. Kas-vaa laveita mäntymetsiä, tosin harvempia kuin Etelä-Suomessa, mutta puut ovat jokseenkin yhtä korkeita. Näkee maantieltä metsään kauem-maksi kuin mitä etelässä on tavallista.

Vuotson lappalaisia. »Kuulu kaunotar» vasemmalla. Kuva: Museovirasto. / finna. fi

Metsällä tällaisessa loppumattomassa korvessa ei näy olevan minkään-laista arvoa. Maantie ei ole vielä vanha, noin 7-vuotias, mutta vielä ve-nyvät kaikki ne puut, jotka maantien linjalta hakattiin alas, koskematto-mina pitkin ojanvarsia, mädäten siinä suloisessa rauhassa. Siinähän oli-si halkopuita pienen kaupungin poltella kymmeniä vuosia.

Paksuja tukkipuita peninkuormamitoilla kokonaisia ruuhkia. Ja kun kat-selee metsiin, näkyy joka taholla kaatuneita honkia. Kaatuneilla puilla-han jo ansaitseisi liikepaikoilla kymmeniä miljoonia markkoja. Seudun harvat asukkaat eivät kajoa näihin oivallisiin tervaksiin, heillä on niitä liiaksi omien nurkkiensa ympärillä. Ja miten tiivistä, kovaa puuta! Pilkotut halot hohtavat kellalle, ikäänkuin olisivat värnissalla sivellyt.

Lähestytään Vuotson lappalaiskylää, lappalaismajataloa, ainoata koko Suomessa. Tankavaaran mahtava tunturi nousee taivaalle sen takana. Harjulla suuria vierinkiviä, jääkauden nostamia. Autonajaja huokailee:

- Onko majatalo tuolla?
- On.
Hän tappoi yhdellä kädenliikkeellä kymmenittäin itikoita niskastaan.

Lappalaismajatalo sijaitsee tasaisella mäntyjä kasvavalla kankaalla. Siis ympäristö niinkuin olla pitää poronhoitajakansalla. Mutta päärakennus ja ulkohuoneet ovat täysin suomalaiset, samanlaiset kuin seutukunnan muullakin väestöllä. Matkustajahuoneet ehkä yhtä hyvät tai yhtä huonot kuin muuallakin. Ei kotakulttuurista jälkeäkään!

Mutta talon väki, kaikki koreissa lappalaispukimissa. Ensi näkemältä kaikki tuntui naamiaisilta. Lappalaiselle kuuluu meidän mielikuvitukses-samme kota. Ilman kotaa ei lappalainen tunnu aitolappalaiselta. Talossa asuva lappalainen on vain naamioitu suomalainen. Miehet talossa olivat pitkiä, mutta naiset olivat lyhyitä lylleröisiä. Siinä ensimäinen merkki, että taisi kaikki olla totta.

Toinen merkki: koirat olivat villaisia, likaisen valkoisia porokoiria. Kolmas: naiset astuivat laahaten. Tämä viimeinen on vakuuttavin todistus oikeas-ta lappalaisesta alkuperästä. Niin hyvin koltta- kuin suomenlappalaiset eivät astu joustavasti, vaan laahaavat jalkojaan ikäänkuin heillä olisi kymmenkunta paisetta pahassa paikassa.

Oli pikkainen palkkapiika talossa, jonka isä oli Pohjois-Karjalan suoma-laisia, mutta äiti lappalainen, ja tämä tyttönen oli puettu täys-
lappalaiseksi ja suorastaan hiihti tuvan lattiaa edes takaisin. Suksisauvat vain puuttuivat käsistä.

Vuotson lappalaiset, Hetta nimisiä, ovat tottuneet ottamaan vastaan vie-raita. Kaikki matkustajat heitä valokuvaavat ja lupaavat lähettää heille ottamiaan kuvia. Useimmat unohtavat. He eivät enää suostu seisomaan valokuvauskoneen edessä, jollei ottaja pyhästi lupaa lähettää heille ku-viaan ja päälle päätteeksi monta kappaletta.

Sitä varsinkin painosti eräs nuori vaimo, kuuluisa muka kaunotar mui-noin, erään suomalaisen taiteilijan maalaama, häneen rakastunut ja häntä uskollisesti odottanut, kunnes taiteilija kuoli. Nyt onnellisessa avio-liitossa lappalaisen kanssa, oikein puhtaaksi pestynä ehkä vieläkin jon-kun verran kaunis.

Tunturien juurilla asustaa lappalaisia vielä viidessä muussa kylässä. En-nen muinoin oli Sodankylän lappalaisilla 10-tuhantisia porolaumoja, nyt ne kuuluvat arveluttavasi vähentyneen. Porot ovat suuria, komeita eläi-miä, eivätkä niinkuin Norjan porot, pikkuisia raukkoja. Todistus vain pa-remmista laitumista.

Ei noustukaan Tankavaaran harjulle biilinemme, vaikka vanha postipolku sinne muinoin kiipesi. Tuo vanha polku, jota myöten tuhannet matkus-tajat muinoin vaeltivat, otsansa hiessä kantaen taakkoja, nääntyneinä, väsyneinä, uupuneina sydänjuurihin saakka, ei ole vieläkään kasvanut umpeen. Se kulkee siinä maantien vieressä, milloin pujahtaen oikealle puolen milloin vasemmalle puolen maantietä, milloin hävinneenä maan-tien soraan.

Erämaan ihana, viehättävä polku. En malttanut pysyä hiilissä, piti koetel-la hiukan sitä astua. Se oli niin paljon runollisempi kuin hiekoitettu maan-tie. Joka kerta kun se tuli näkyviin, tuntui niin omituiselta mielessä. Mikä sen aiheutti? Arvattavasti rakkauden, kaipauksen tunne kaikkea sellaista kohtaan, joka muinoin on ollut parasta, tärkeää, välttämätöntä, mutta joka vanhentuneena on tuomittu häviämään.

Nyt kun autobusi jo kulettaa postia ja tavaroita Sodankylän ja Inarin vä-liä, kapenee vanhan polun ura kapenemistaan, se peittyy jäkälähautaan-sa. Kun juna joskus hihkuu näillä seuduin, on puita jo kasvanut polku-paran haudalle. Ehkäpä silloin polun ensimäiset polkijat, uran aukasijat, hiljaiset lappalaisukot ja-akat, jo myöskin ovat kerääntyneet esi-isiensä luo.

Vuotson, Pumumukan ja Sara-Pieran lappalaiset ovat riisuneet korean vihreät, siniset ja keltaiset puvut päältään, pukeutuneet yleis-europalai-siin pukimiin, sekaantuneet suomalaisiin, jättäneet joikumisensa, ja asu-vat ratavahteina Petsamon—Rovaniemen rautatien varrella.

Museoissa näemme vain lappalaisten vahakuvia helakoissa verkata-keissaan, peskeissään, sieppuroissaan ja säpikkäissään. Sellainen on maailman kulku. Alpit ja tunturit tasoittuvat lopullisesti, niin myöskin eroavaisuudet ihmisten ja elintapojen välillä.

Muistui muukin mieleeni tätä polkua ihaillessani. Sitä astui muinoin hyvä ystäväni, Inarin välikäräjien pitäjä, nuori tuomari, jonka piti tuomita suuri poronvaras ja muitten kolttosten tekijä lappalainen, Juho Morottaja, hä-nen monista synneistään. Hän astui yhdessä poliisin ja syytetyn Jussin kanssa.

Mutta näillä suurilla jäkäläkankailla, huimilla tuntureilla, runollisilla erä-maan poluilla, haihtui koko ankara yhteiskunta lakineen, asetuksineen kaikkien mielestä. He tunsivat olevansa vain samanlaisia avuttomia, syntisiä ihmisiä kaikki kolme, niin tuomari ja poliisi kuin veli Morottaja-kin.

Kun he sitte rakovalkean ääressä kaikki kolme joivat yökahviansa, ja kesäyön aurinko kultasi Nattastunturin ja Saariselän kaikki huiput, lan-kesi heidän ylitsensä avomielisyyden, veljellisyyden ja ystävyyden puuska.
- Kuulepas nyt, veli Jussi Morottaja, sanoi nuori tuomari, sanopa julki, mitä kaikkia tihutöitä sinä olet tehnyt. Ovatko syytökset sinua kohtaan oikeat?
- Mitäpä minä enää viittisin kielastella, sanoi Jussi. Pankaa paperille, niin minä kerron kaikki.

Ja Jussi lateli kaikki syntinsä lähimmäisten porolaumoja kohtaan ja li-säksi pienempiä erehdyksiään. Nuori tuomari pani paperille, minkä ker-kesi, ja kun kahvit oli juotu, oli pprotokollakin valmis.

Kun sitten tultiin välikäräjille, istuutui tuomari pöytänsä ääreen, poliisi ja Morottaja seisoivat pöydän edessä. Tupa oli täynnä porojen omistajia. Tuomari luki Jussin tunnustuksen rakovalkean ääressä, Jussi nyökkäsi koko ajan päätään. Kaksi vuotta Kakolaa! Kaikki olivat tyytyväisiä, niin syyttäjät kuin syytetty. Tuomari, poliisi ja Morottaja palasivat takasin ete-lään, Morottaja suoraa päätä Aurajoen suuhun.

Lähestyttiin Laanilaa, tuota paikkaa, josta paljon puhuttiin joku vuosi ta-kaperin, kun eräs Amerikan suomalainen, Henry Kerkelä, löysi kultaa eräästä joesta. Siellä porattiin kallioita, pistettiin oikein syvälle kymmeniä metriä kallioon, löydettiin joskus vähän, mutta liian vähän.

Linjalla Rovaniemi - Sodankylä - Ivalo (pituus 300km.) kuljetetaan postia ajanmukaisilla Benz-autoilla. Postiauto kiipeämässä Maanselälle, jossa vallitsee tunturi-ilmasto; nim. kasvullisuusrajan yläpuolella. Kuva: Suomen Kuvalehti 40/1923.

Laanilan kultainen puro.

Laanilan kievari maantien suunnasta 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto. /finna.fi

Rakennettiin taloja erämaahan kultakuumeessa. Nyt ne seisovat autioi-na. Valtion rakentama majatalo vain on asuttu syvässä notkossa lorise-van joen rinteellä. Sen huomasin omilla silmilläni, että kaikki kivet maan-tien vieressä ovat keltaisia kuin kulta. Joen kivet niinikään.

Kaikki kiviset esineet hohtavat kullalle. Kissankultaako lienevät vaiko tuota pirunkultaa, jota ihmismieli kiihkoten hakee. Näytettiin miestä siellä rotkon pohjassa joen rannalla kultakivien keskellä. Se on kullanetsijä, sanottiin. Juhani Ahonkokoinen mies pitkässä bonjuurissa tallusteli siel-lä alhaalla ja suinaili kosken ryöppyjä.


Tuollainenko se kullankaivaja on näköjään? Tuohan muistuttaa kirjailijaa ja runoilijaa, joka ön taimenia onkimassa. Jos kaikki kullankaivajat noin lyyrillisen näköisiä ovat, niin eihän ole kumma, jollei meidän maasta kul-taa löydy. Mikäli minä tiumen amerikalaista kirjallisuutta kulta-alueista kaukaisessa lännessä, ovat kaikki kullankaivajat enemmän- rosvojen kuin laitihmisten näköisiä. Eiväthän runoilijat ja haaveilijat kultaa hae, he sitä päinvastoin sirottelevat ympärilleen minkä ennättävät.

Murheellista on meidän mineraalilöytöjemme laita. Niitä on vähin joka paikassa, mutta ei riittämään asti missään. Niitä on vain mielen harmiksi. Ruotsalaisilla on maailman parasta rautaa; meilläkin sitä on, mutta ei si-tä kannata valmistaa. Meidän raudassamme on kaikenlaista törkyä li-säksi. Norjalaisilla on 8 km:n päässä rajastamme Kirkkoniemessä suuria rautakaivoksia, mutta me emme vielä ole löytäneet omalta puoleltamme mitään. Outokummussa on kuparia, mutta tuskinpa siitä kuparista vielä on valmistettu yhtään ainoaa kastrulliakaan.


Ehkä kyllä, mutta se on tullut huikean kalliiksi. Onko jääkauden raskas kärsä tonkinut ylös kaikki hyödylliset metallimme ja kulettanut ne muihin maihin, onko se jättänyt meille vain vierinkivet ja vierinsorat?

Ei minuun Laanilassa kultakuume tarttunut; minä olen myöskin lyyrikoksi luotu tähän maailmaan. Mutta lensihän minunkin aivoihini ajatuksia täl-laisia: jospa tuo pitkäsyrtuutti tuolla alhaalla löytäisi kerrankin oikean kul-tasuonen, niin sillä maksettaisiin sotavelkamme, valuuttamme nousisi ja loppurahoilla rakennettaisiin rautatie Rovaniemeltä Petsamoon, saatai-siin hyvän makuisia kaloja ruokapöydällemme Jäämeren suuresta al-taasta, ja Lapin kaatuneet hongat valmistettaisiin paperiksi ja selluloo-saksi, niin että kirjamme hinnat hiukan halpeneisivat.

Ehkäpä meidän kivennäisten tutkijoilta puuttuu sitä parasta vainua, joka johtaa kuokan oikeaan kohtaan. He ovat kaikki niin siivon ja kunnon ih-misen näköisiä, eivät ollenkaan ryövärimäisiä, niinkuin ehkä olla pitäisi. Voi olla syy sysissäkin, voi olla sepissäkin.

Laanilassa yhdyimme taas prof. Castren'in retkikuntaan ja läksimme yh-dessä kiipeämään tuntureille. Maantie kiemurtelee pitkin tunturin kuvetta ja korkeat merkkipylväät näyttävät tienkohtaa, jottei matkamies eksy tal-vella suurien pyryjen perästä. Jo päästiin harjulle, oikealle tunturille, Kaunispään kauniille laelle. Täytyy seisauttaa biili.

Maantie Kaunispään tunturilla.

Ei tästä henno ajaa ohi. Liian on valtaava näköala. Ei tavata Suomessa tällaista maantienkohtaa mistään miinalta. Joka taholta näkyy tunturise-länne tunturiselänteen vieressä. Syviä notkoja välissä. Ei mikään puu estä näköalaa, ei edes tunturikoivukaan. Kasvaa vain sammalta ja var-vikkoa. Jo tämän näköalan takia kannattaa tehdä matka tänne kauas pohjoiseen. Lunta näkee kaukaa tunturien rotkoista, vesi virtaa alas pu-roista Valkosena harsona. Tunturin kuve hohtaa vihreää ja keltaa, sam-malta, varvikkoa, kukkaa, yrttiä.

Lähdemme kävelemään Kaunispiian puuttomalle kunnaalle. Tunturia kävelee aivan kuin sileää kenttää pitkin. Väitetään, että joku olisi biilil-lään ajanut maantieltä ojan yli tänne tunturille, ja että ajo olisi onnistunut mainiosti. Olin jo kauan aikaa kuullut muutamien toverieni, Lapin kävi-jöitten, haltioituneina haastelevan matkoista näillä tuntureilla. He väitti-vät, ettei mikään ole sen veroista kuin retkeily tällaisella korkealla, va-paalla tunturilla, ei edes kävely kauniimmassa puistikossakaan.

Olin kylmällä korvalla kuunnellut heitä. Liioitteluja, liioitteluja, olin arvel-lut. Kun he olivat huudahtaneet, että vasta siellä sielu oikein avartuu ja kirkastuu, olin salavihkaa hymähtänyt. Nyt huomasin, että heidän ylis-tyksessään oli perää. Väkevin vaikutus lienee tuo esteetön näköala kai-kille suunnille.


Ei missään kohdassa mikään esine rajoita eikä ahdista silmäystä. Ei mi-kään peitä aurinkoa. Ei missään näe varjoja. Tunturi-yrtit kukkivat joka taholla. En luettele niiden nimiä, enkä niitä tunnekaan. Kuovien äänet vihlovat ilmaa, riekot pyrähtelevät lentoon jalkasi juurelta. Ollapa täällä pienoinen maja, missä oleilla, mainiosti viihtyisi viikon pari!

Kun Petsamon rata valmistuu,silloin tänne Kaunispään ja Urupään kun-naille on majala rakennettava. Mikä erinomainen hermojen levähdys-paikka! Eivät Lapin kirotut itikatkaan täällä tuulessa ja vedossa ole kiu-saamassa ihmistä. Voisihan smne jo nytkin pystyttää majalan, kun ker-ran postibiili on ruvennut kulkemaan tästä sivu.

Mistä ruoka tänne erämaahan? Biili tuo ruokaa. Mistä vettä? Mistä ra-kennusaineet? Maantien ravista. Punkaharjun ja Ruoveden maantiet vaikuttavat kauniimmilta, Kaunispään ja Urupään maantiet monta vertaa suuremmoisemmilta ja juhlallisemmilta.

Jyrkkä on lasku tuntureilta Ivalon laaksoa kohti. Törmäsen luona tava-taan itse joen uoma. Siinä on kylä, ensimäinen noin 16:n peninkuorman taipaleella. On taloja, on viljelystä. Nyt on päästy suuren Inarinjärven aluemaille.

Nyt vedet valuvat alas Jäämereen. Toinen vielä suurempi kylä tavataan peninkuorman päästä, Kyrön suuri kylä Ivalojoen suupuolella. Tästä al-kaa laivakulku Inarille, tässä on postikonttori, tässä sähkölennätinase-ma, tässä kauppiaita, tässä rajavartia-asema.

Tähän on ehdotettu tulevaksi Lapin läänin maaherran asuinpaikan. Kyrö on Inarin taajin suomalaisasutus. Inarin kirkolle on maata myöten 38 km. Kyröjä on monta Suomessa, sentähden on seudun postiosoite: Ivalo. Korkeat mäet ja tunturit ympäröivät Kyrön kylää.