ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLIS-KIRJASTO.FI
Ivaloon.
Niinkuin edellä mainitsin,on Lappi saanut viime aikoina uuden kulkuvä-lineen poro- ja hevoskyydin sekä sauvomisen lisäksi, nimittäin biilin. Itse Lapin pääkaupungissa, Rovaniemellä, vallitsee biili ylinnä muita. Useim-missa taloissa näkee biilin pihalla. Niitä on kaikenmallisia ja kaiken suu-ruisia. Näkeepä muutamilla pihoilla jo biilin luurankojakin, joka vain to-distaa, että hiililiikenteellä Rovaniemellä jo on oma historiansa.
Lapin kirotut »jängät» ovat jo karistaneet ensimäisistä biileistä kaikki pehmeät osat, lihakset, pois, niin että rautaristikot vain surunvoittoisesti irvistelevät kesäyön aurinkoa kohti. Aivan kuin ruodot Lapin hapatetusta kalasta. Rovaniemen rakennukset tutajavat, kun raskaat autobusit por-haltavat katuja pitkin. Niiden pitkillä sivuilla lukee, mihin Lapin kolkkaan mikin biili vie halukkaita matkustajia.
Missä seisoo: Kittilän auto, missä: Sodankylän auto. Matkalla tuli vas-taamme pienempi Kemijärven auto, sekin täpösen täynnä matkustajia. Autobusit ovat korkeita rumilaita, jonne noustaan tikapuita myöten. Istu-taan vastakkain pitkin auton molempia kupeita. Ne matkustajat, jotka ha-luavat säkin istuimelleen, maksavat pienen lisämaksun, ne, jotka tyyty-vät istumaan kovalle penkille, pääsevät helpommalla.

Lapin vaara maantien varrella.

Petsamon tie. valtion rakennettua tien Petsamoon huristetaan siellä koh-ta yhtä mukavasti kuin konsanaan eteläisemmillä mailla. Toistaiseksi on tämä tie kuitenkin ainoa. Sivummalla asuville jää auto tuntemattomaksi ylellisyydeksi. Kuva: Hakkapeliitta 20.11.1926. (kuva väritetty.)
Sodankylän auton kanssa jouduimme tekemään yhtä matkaa, ei omasta tahdostamme, vaan biilimme tuhansien oikkujen tai myöskin osaksi on-nettoman kulettajamme takia. Kaikki ihmiset eivät synny autonkulettajik-si. Siihen tarvitaan aivan erityiset lahjat. Jollen loukkaisi kunnioitettavien autonkuljettajien suurta ryhmää, tahtoisin, omiin kokemuksiini nojaten, saada lausutuksi, että siihen ammattiin vaaditaan hiukan seikkailijan verta.
- Minä kotonani määrään!

Raudanjoen lautta. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Postiauto Raudanjoen lossilla v. 1928. Kuva: Iffland Heinrich. Museovirasto. / finna.fi

Yksmainen Majatalo, Pohjolan tie ja lautta, jolla kuljetetaan yli autoa. Etualalla lappalaismallinen vene. Kuva: Hakkapeliitta 20.11.1926.
Hamppuköysi kesti, missä ei paksu, uusi remmi kestänyt! Autossa ta-pahtuu ihmeitä, se on todistettu Mutta ei tämäkään köysi tehnyt tehtävä-tään, jollei se aina kahden peninkuorman perästä saanut perusteellista kylpyä.

Sodankylän kirkonkylä.

Sodankylän kirkonkylää v. 1932. Kuva: Suo Siiri. / Museovirasto. / finna.fi
Väkeä oli biilimme ympärillä, joutilasta joukkoa, joka oli saapunut Rova-niemelle juhannusaattoa viettämään. Rahvas oli juuri matkalla virran yli Ounasvaaralle, joka sijaitsee virran tuolla puolen. Suuri poikalauma sei-soi liikkumatta ja söi meitä silmillään. Sellainen on poikain tapa. Ne töl-listelevät vieraita silmiään räpäyttämättä tuntikaupalla, ne suorastaan silmillään nuoleskelevat vierasta. Mutta sitten ne sen tuntevatkin kilo-metrien päästä ja muistavat sen ulkomuodon hamaan myöhäiseen van-huuteensa saakka.
Kaikki asutus Peräpohjassa ja Lapissa on keskittynyt jokien varsille. Ar-vattavasti sentähden, että kalastus vuosisatojen kuluessa on ollut ihmis-ten pääelinkeinona. Mutta vaikka asukkaat nykyään jo ovat karjanhoidon kannalla, on sittenkin joen laakso vielä edullisin asumus- ja viljelyspaik-ka. Joki tulvii keväisin korkealle yli äyräittensä ja luopi siten rannoilleen reheviä niittyjä.
Yhden majatalon nimi oli Onnela, pienen järven rannalla. Niin, siihen oli parikymmentä vuotta sitte saapunut uudisasukas, mistä lie saapunut »etelästä», nälänkö vai muun syyn ajamana, nähnyt pienen järven ja joen, rakentanut saunan jaruvennut kalastelemaan ja raatamaan, ja mielessään miettinyt:

Suvanon majatalo. Kuva: Turisttidsskrift 1914.

Suvanon majatalon isäntä Kalle Kunelius perheineen. Kuva: Turisttidsskrift 1914.

Sodankylän puukirkko v:lta 1689, kuva ennen v. 1928 korjausta? Kuva: Aalto-yliopiston kuvatietokanta Raami. / finna.fi

Sodankylä: Vanha kirkko v. 1976. Kuva: Puurunen Hannu. Museovirasto. / finna.fi
Meillä oli Inarille saakka matkassamme toveri, Suomen Matkailijayhdis-tyksen sihteeri, Volter Stenbäck, jonka suuri elämänkokemus oli meille suorastaan pelastuksena. Hän se korjaili biili-parkamme, hän se osasi splitsata, hän keksi syyt ja tajusi korjausmenettelyt kaikkiin matkan on-nettomuuksiin. Mutta hänellä oli sitä paitsi omituinen kyky, jonka olemas-saolosta minulla ei tähän asti ole ollut aavistustakaan.
- Täällä on sekä luteita että kirppuja, täitä ei.
- Kuinka voit sen niin varmasti tietää?
- Minä näen sen jäljistä.
- Mutta jospa ne ovatkin vanhoja jälkiä?
- Luuletko sinä, että minä olen mikään löyhäsuu ajokoira, joka haukun vanhoja jäniksen jälkiä.
- Kuka sinulle on opettanut tämän ylönluonnollisen taidon, vai ovatko si-nulle hyvät haltiattaret suoneet eriskummallisen vainun.
- Minä olen istunut 14:ssä venäläisessä vankilassa.
- Neljässätoista venäläisessä vankilassa?!
- Niin!

Kitisen lautta.
Sentähden he retuuttivat häntä vankilasta vankilaan, alkaen Krestystä ja Spalernajasta ja loppuen johonkin Siperian rajamaahan. Näiltä ajoilta hänellä oli tuo ihmeteltävä kyky selittää seinien ja vuoteitten mustat pil-kut ja viirut. Stenbäck opetti:
- Mutta kirppuihin ei koskaan totu. Italian kirput esiintyvät hirvittävän suurissa parvissa, mutta ne ovat hyvänluontoisempia. Meidän kirppuihin ei totu.
En rohjennut tällaisen ammattimiehen edessä lausua eriävää mielipi-dettä, vaikka teki mieleni puhua kirppujen puolesta. Minusta ne ovat suorastaan hauskoja eläimiä klovnimaisine hyppyineen ja ripeine liikkei-neen. Sitä paitsi kirjallisuudessa ylistettyjä.
Mutta ennenkuin Sodankylään päästiin, tarjoutui silmillemme suuri värinautinto.

Jakälämetsää.
Sodankylän kirkolla tavattiin ensimäinen Petsamon retkikunta. Se oli professori Castren'in johtama, ja se tutki Lapin-Petsamon rautatien suuntaviivoja.
näiden pistoja vastaan. Kun ne pyrkivät sieramiin ja korviin, silloin hän päästi pienen äkäsen äänen ja hieroi koneöljyä sieramiin ja korviin.
Nyt kuletaan yksitoikkoista maantietä myöten useita peninkuormia pitkin Kitistä, joka yläjuoksullaanko on mahtavampi kuin sekä Vantaa että Au-rajoki aivan suupuolillaan. Jo uskaltaa maantie jättää Kitisen Suvan-non majatalon luona; lautalla kuletaan joen yli, ja nyt heitetään lopulliset hyvästit kaikille asutuille seuduille, kunnes 9:n peninkuorman taipaleen jälkeen päästään Ivalon rannalle.
Valtion rakentamia majaloita vain on maantien varrella ja yksi lappalais-kylä Vuotsossa. Yksitoikkoista on kulkea Lapin maanteitä pitkin. Suota ja metsää aivan loppumattomiin. Ainoastaan silloin kun vaivaiskoivu peit-tää pitkän suon pinnan kokonaan, tuntuu näky hiukan hauskemmalta. Vaivaiskoivun lehdet ovat tummat kuin laakerin, se on täällä erittäin re-hevä, se muistuttaa paljon vesovia luumuntaimia.

Vuotson lappalaisia. »Kuulu kaunotar» vasemmalla. Kuva: Museovirasto. / finna. fi
Metsällä tällaisessa loppumattomassa korvessa ei näy olevan minkään-laista arvoa. Maantie ei ole vielä vanha, noin 7-vuotias, mutta vielä ve-nyvät kaikki ne puut, jotka maantien linjalta hakattiin alas, koskematto-mina pitkin ojanvarsia, mädäten siinä suloisessa rauhassa. Siinähän oli-si halkopuita pienen kaupungin poltella kymmeniä vuosia.
Paksuja tukkipuita peninkuormamitoilla kokonaisia ruuhkia. Ja kun kat-selee metsiin, näkyy joka taholla kaatuneita honkia. Kaatuneilla puilla-han jo ansaitseisi liikepaikoilla kymmeniä miljoonia markkoja. Seudun harvat asukkaat eivät kajoa näihin oivallisiin tervaksiin, heillä on niitä liiaksi omien nurkkiensa ympärillä. Ja miten tiivistä, kovaa puuta! Pilkotut halot hohtavat kellalle, ikäänkuin olisivat värnissalla sivellyt.
- Onko majatalo tuolla?
- On.
lappalaiseksi ja suorastaan hiihti tuvan lattiaa edes takaisin. Suksisauvat vain puuttuivat käsistä.
- Mitäpä minä enää viittisin kielastella, sanoi Jussi. Pankaa paperille, niin minä kerron kaikki.

Linjalla Rovaniemi - Sodankylä - Ivalo (pituus 300km.) kuljetetaan postia ajanmukaisilla Benz-autoilla. Postiauto kiipeämässä Maanselälle, jossa vallitsee tunturi-ilmasto; nim. kasvullisuusrajan yläpuolella. Kuva: Suomen Kuvalehti 40/1923.

Laanilan kultainen puro.

Laanilan kievari maantien suunnasta 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto. /finna.fi
Rakennettiin taloja erämaahan kultakuumeessa. Nyt ne seisovat autioi-na. Valtion rakentama majatalo vain on asuttu syvässä notkossa lorise-van joen rinteellä. Sen huomasin omilla silmilläni, että kaikki kivet maan-tien vieressä ovat keltaisia kuin kulta. Joen kivet niinikään.
Kaikki kiviset esineet hohtavat kullalle. Kissankultaako lienevät vaiko tuota pirunkultaa, jota ihmismieli kiihkoten hakee. Näytettiin miestä siellä rotkon pohjassa joen rannalla kultakivien keskellä. Se on kullanetsijä, sanottiin. Juhani Ahonkokoinen mies pitkässä bonjuurissa tallusteli siel-lä alhaalla ja suinaili kosken ryöppyjä.
Murheellista on meidän mineraalilöytöjemme laita. Niitä on vähin joka paikassa, mutta ei riittämään asti missään. Niitä on vain mielen harmiksi. Ruotsalaisilla on maailman parasta rautaa; meilläkin sitä on, mutta ei si-tä kannata valmistaa. Meidän raudassamme on kaikenlaista törkyä li-säksi. Norjalaisilla on 8 km:n päässä rajastamme Kirkkoniemessä suuria rautakaivoksia, mutta me emme vielä ole löytäneet omalta puoleltamme mitään. Outokummussa on kuparia, mutta tuskinpa siitä kuparista vielä on valmistettu yhtään ainoaa kastrulliakaan.

Maantie Kaunispään tunturilla.
Ei tästä henno ajaa ohi. Liian on valtaava näköala. Ei tavata Suomessa tällaista maantienkohtaa mistään miinalta. Joka taholta näkyy tunturise-länne tunturiselänteen vieressä. Syviä notkoja välissä. Ei mikään puu estä näköalaa, ei edes tunturikoivukaan. Kasvaa vain sammalta ja var-vikkoa. Jo tämän näköalan takia kannattaa tehdä matka tänne kauas pohjoiseen. Lunta näkee kaukaa tunturien rotkoista, vesi virtaa alas pu-roista Valkosena harsona. Tunturin kuve hohtaa vihreää ja keltaa, sam-malta, varvikkoa, kukkaa, yrttiä.
Lähdemme kävelemään Kaunispiian puuttomalle kunnaalle. Tunturia kävelee aivan kuin sileää kenttää pitkin. Väitetään, että joku olisi biilil-lään ajanut maantieltä ojan yli tänne tunturille, ja että ajo olisi onnistunut mainiosti. Olin jo kauan aikaa kuullut muutamien toverieni, Lapin kävi-jöitten, haltioituneina haastelevan matkoista näillä tuntureilla. He väitti-vät, ettei mikään ole sen veroista kuin retkeily tällaisella korkealla, va-paalla tunturilla, ei edes kävely kauniimmassa puistikossakaan.
Olin kylmällä korvalla kuunnellut heitä. Liioitteluja, liioitteluja, olin arvel-lut. Kun he olivat huudahtaneet, että vasta siellä sielu oikein avartuu ja kirkastuu, olin salavihkaa hymähtänyt. Nyt huomasin, että heidän ylis-tyksessään oli perää. Väkevin vaikutus lienee tuo esteetön näköala kai-kille suunnille.