E. N. Manninen. / Seura 1938.
Jääkär`-Ant
Kolmas vene pärjäsi huonommin. Ensin tuli ammutuksi yksi sotamies, sitten toinen. Veneen perässä vielä silloin kolmas melasti venettä ran-taan päin. Nyt hyppäsi Aspelunti veteen, ui maihin. Melastaja myöskin tuli ammutuksi. Niin oli kuitattu sen veneen kohtalo.
Viidentoista minuutin arvion ammuskeli rantaan päässeitten veneitten miehistö ryssien suuntaan - lähti sitten yrittämään veneillään yli Töllevin Norjan puolelle. Kun oli päästy puolijärveen, taas alkoi ammunta kallion päältä. Kaksi miestä haavoittui, niistä toinen Ant. Meni kuula läpi oikeas-ta ranteesta. - Soutivat nyt Antin veneen miehet yli Töllevin Norjan ran-taan ja menivät taloon. Toinen vene hävisi omille teilleen ja pääsi Suo-meen - niin oli Ant kuullut. Talossa pani Norjan sotaväki vangiksi vieraan vallan miehet, pani Antinkin pajunettien väliin - vaikka oli haavoissa hän.
- Onkohan Mannisella tietoa siitä, voisiko esimerkiksi kunnallislautakunta mennä takuuseen sellaista summaa, jos joku sen lainaisi -10 000? Täällä, Utsjoella kyllä ei taida sellaisia olla muita kuin Pannen pojat ja Hentu-Niila. Mutta net, isot pororikkaat, eivät ala millekään minun muotoisen kanssa. -.Pappi sanoo itseään vähävaraiseksi vaikka ei juuri köyhäksikään - sen sanoin väärin - mutta sellaiseksi sanoo itseänsä, että ei ole liikoja pois antaa. Auttaa tosin pappi, ei omasta kukkarostaan, mutta takaa 50 markkaa toisinaan, satakin. Viimeksi saatu 50 markkaa on vieläkin maksamatta. ei viitsi siis mies mennä uusista puhumaan. - Kun olisi tehdä töitä sille, niin saisi velan kuitiksi.
Mitä sanon minä kaikkeen tuohon? Mitäpä muuta, kuin että häädymme yrittää. Elleivät anna ihmiset, eivät ainakaan ota. - Kun ei ole, mistä ot-taa!
- Mutta muuten toimeentulo? kysyn.- Noh, vastaa Ant. - Olen kelloseppä talvella, kesällä maalari; olen myöskin jonkinlainen timperi. Sulanmaan aikana jotenkin menettelee tilapäi sien työntapaisten turvin, mutta......
Tiedän, tunnen miehen ennestään. Ei kunnia eikä sinni anna periksi myöntää, että ei pärjää.
Olen aiemmin nähnyt, miten Jääkär'Ant talvella, sekä pakkasella että pyryllä, täkyttelee pitkin tietä kauppamiehineen, perässään pieni kelkka, kädessä kunnanmiehen antama atesti, todistus. Olen nähnyt hänen pa-laavan maalattiäiseen asuntoonsa, Jumpar`Johanin jo kauan sitten hyl-käämään kirkkotupaan, takan ympärillä kihisevän laumansa luo. Kelkas-sa viiden kilonpussi jauhoja, varttikilo tai puoli markariinia, sata rammia sokeria ja kahvia; lukkarissa tuuma toista Norjan makeata rullaa. Mutta sitä en ole nähnyt monesti.- Heh, heh! — Kunnanmiehet eivät ole mitään laupeudensisaria, nauraa Ant niin, että madon ja tupakansyömät hampaan juuret näkyvät.