E. N. Manninen. / Seura 1938.
Jääkär`-Ant
Kumpi on Suomen pohjoisin pitäjä: Petsamo vai Utsjoki? Utsjoki. Sen kaikkein kaukaisin nokka, Nuorgam, on lähempänä pohjoisnapaa kuin Petsamon Vaitolahti. Sitä ei moni ehkä usko, mutta kartta sen parhaiten näyttää sille, joka siihen viitsisi vilkaista.
Tulin Utsjoelle toissa kesänä - ensin tietysti autolla Inariin ja siitä sou-taen ja patikoiden toistasataa kilometriä sinne. Utsjoen Alperiin. En ollut oudoilla alueilla, sillä asuinhan Utsjoella kerran itsekin kahdeksan vuotta.
Alper on lantalainen ja katekeetta, siis herra niissä oloissa. Paperossin poltosta sen näkee ja alituisesta kahvin ryypinnästä. Alper on lisäksi kievarin isäntä - ja millaisen kievarin! Suomen parhaan kievarin. Maa-herran on ollut pakko luovuttaa se hänelle aina kolmeksi vuodeksi ker-rallaan, sillä kilpailijoita ei ole sen pätöisiä - vain Hans Skaiti ja Jääkär'-Ant - että heille voisi uskoa siksikin tärkeän rasitteen kuin kievarin isän-nyys.
Jääkär'-Ant? kertaan minä ja ihmettelen, että joko hänkin on silläpohjal-la, että kievareita huutelee. Huutamaan pystyy kuka vain. Alper vastaa ja lisää, että miehen elannot ja olennot näkee parhaiten, kun käypi kat-somassa paikan päällä. Jääkär'-Antin hän tosin mainitsi tässä yhteydes-sä vain leikin varjolla,- peruultelee Alper.
- Sielläkö se asuu yhä, Saddunjargassa?
- Siellä. Mutta nyt se on koululla saunan seiniä punamultaamassa.
Siihen aikaan kun minä olin utsjokelainen, sattui meillä Jääkär'-Antin kanssa pieni yhteenotto kaivonpaikasta. Ant sanoi,että se pannaan tal-liin, mikäli hän vähääkään asiaa ymmärtää; minä: ei - tuohon!
- Mikä siihen on syynä, että me emme pääse asioista oikein yksimieli-syyteen? kysyin minä. Sillä erimielisyyttä välillämme oli jo aiemminkin ilmennyt. Minä olin työnantaja, Ant työntekijä.
- Se riippuu siitä, vastasi Ante - että meissä on molemmissa liiaksi joh-tajatahtoa.
Ant oli ollut sodassa, niin myös minä. Sieltä oli meihin tarttunut johtaja-tahto, arveli Ant. Mutta Ant oli myös haavoittunut ja ollut sen päälle Nor-jassa sotavankeudessa. Sekä kaiken lisäksi: Ant oli ainoa vapaussotaan osaa ottanut varsinainen utsjokelainen. Siitä oman pitäjän panema arvo-nimi: Jääkär'-Ant.
Oli siis syytä kävellä katsomaan, miten jaksoi taistelutoveri, joka huuto-kaupoissa havitteli valtion kievareita. Ennen hän ei ollut häävi eläjä - - Puorri peäivvi! sanoo tulija, sanon minä.
- Ipinel atte, vastaa Jääkär'-Ant ja katsoo, että kuka se on ..Lannan vaat-teissa; lapiksi muka kuitenkin tervehtii.
Ei pystytä kattelemaan, sillä Ant on katonrajassa tellinkien päällä. Ja tulla alas kättelemistä varten ei viitsi ihminen.
- Vielä elät,sanon minä, en kysyäkseni, vaan aikuun päästäkseni.
Ant vastaa yllättävästi filosofoiden:
- Sanotaan, että on onni muutamilla sellainen, että elävät. Onni on se, joka toisilla valvoo - toiset saavat valvoa itse. Jos itse vain valvoo ja onni nukkuu - ei tule mitään.
Sen laatuista pyrkii Antin puhe olemaan toisinaan. Se on sillä rajalla, et-tä pysyykö toinen rattailla, vai ei.
- Seinää maalaat, sanon taaskin,en kysyen vaan todeten.
- Parisataa kelloa olen puhdistanut sen jälkeen, kun täältä muutit pois, vastaa Ant ja puhuu edelleen: - Viisi-kuusikymmentä kelloa vuotta kohti; kaikkina vuosina ei enempää kuin kaksi - kolmekymmentä. Korjauksesta otan kolmekymmentä markkaa - uusia ei tehda meillä.
Sanon kuulleeni jo ennen hänen kertomuksensa Töllevin sodasta, mutta kun nyt kerran taas olen tänne kulkeutunut pitkästä aikaa, niin tahtoisin-pa sen vielä kerran kuulla muistin virkistykseksi ja jospa sen vielä johon-kin joskus kirjoittaisin.
Se vetää. Kyllähän Ant muistelee:
Ennen juhannusta 1918 oli kolme suomalaista venettä liikekannalla Ina-rin Virtaniemestä Patsjokea alas Poris-Kleppiin, jossa toiset suomalaiset pitivät kenttävartiota muka. Meitä oli 17. - 12 sotamiestä ja viisi soutu-miestä. Päällikkönä oli Aspelunti. Tarkoitus oli Poris-Kiepin vartion vaihto ja muonan vienti sinne jääville.
Töllevijärvellä, pari kolme kilometriä taloista eteenpäin, ruvettiin ryssän puolelta ampumaan rantakallion päältä. Kaksi venettä oli jo kerennyt kallionsivuuttaa, kun ammunta alkoi kohti viimeisiä venettä, jossa oli kuularuuta. Aspelunti oli itse myös viimeisessä veneessä. - Kaksi ensim-mäistä venettä - toisessa niistä Ant - souti maihin ja aloitti, kallion takaa sekin, vasta ammunnan ryssiin päin,jotka taisivat olla ainakin osaksi omia tölleviläsiä ja siis suomalaisia.
Kolmas vene pärjäsi huonommin. Ensin tuli ammutuksi yksi sotamies, sitten toinen. Veneen perässä vielä silloin kolmas melasti venettä ran-taan päin. Nyt hyppäsi Aspelunti veteen, ui maihin. Melastaja myöskin tuli ammutuksi. Niin oli kuitattu sen veneen kohtalo.
Viidentoista minuutin arvion ammuskeli rantaan päässeitten veneitten miehistö ryssien suuntaan - lähti sitten yrittämään veneillään yli Töllevin Norjan puolelle. Kun oli päästy puolijärveen, taas alkoi ammunta kallion päältä. Kaksi miestä haavoittui, niistä toinen Ant. Meni kuula läpi oikeas-ta ranteesta. - Soutivat nyt Antin veneen miehet yli Töllevin Norjan ran-taan ja menivät taloon. Toinen vene hävisi omille teilleen ja pääsi Suo-meen - niin oli Ant kuullut. Talossa pani Norjan sotaväki vangiksi vieraan vallan miehet, pani Antinkin pajunettien väliin - vaikka oli haavoissa hän.
Yöllä tuli myöskin Aspelunti ja yksi toinen suomenmies. Olivat kumpikin sodittaessa jääneet epähuomiossa ryssän puolelle. Olivat tavanneet siellä toisensa ja katselleet kytäten, miten ampujat veivät pois soudutto-maksi jääneen kolmannen veneen kuularuutineen. Kun suurin vaara oli ohi, alkoi Aspelunti hommata pääsyä yli Töllevin. Löysivät rannalta ui-tossa hajonneita tukkeja; ne he laittoivat lautaksi vitsaestein ja meloivat sitten yli järven yön kirkkaassa hiljaisuudessa.- Seuraavana päivänä marssitettiin Suomen sotamiehet Kirkkoniemeen, Aspelunti ja Ant pantiin sairaalaan. Kolmas vielä, raanassa hänkin - ei muista Ant nimeä - oli helppo korjata; vain pikkuinen lihasreikä paistin kantissa.
Ensin vietiin miehet Harstaan, länsi-Norjalle, ne, jotka olivat terveet, ja niitten mukana Poris-Klepissä sitä ennen vahtia pitäneet suomalaiset. Nämä kun olivat tässä välissä myös tulleet Norjan puolelle. Parin viikon päästä kuskasivat myöskin Antin laivassa eli hyrtissä Harstaan toisten suomalaisten joukkoon.- Harstassa oli hyvä hoito. Sai tehdä töitä lähi taloissa, panivat paperossin suuhun joskus ja antoivat vähin palkkaakin.
Pari kuuta pitivät siellä, sitten patistivat kotiin Haaparannan ja Suomen Tornion kautta. Sellaisessa sodassa Ant oli ollut.
- Nopa lapsia? kysyn taistelutoverilta.
- Kuusi sanoo Ant olevan.
- Onhan meitä seitsemän, oikaisee pikku Ririt, joka on tullut tuomaan isälle kahvia.
- Nu -nuu, hoksaa äijä - onhan tosiaan Ink'-Änne. Se on Loipijoh'-Heikal-la pikkupiikana. Oli unehtua.
Ja sitten Ant luettelee lastensa nimiä, luettelee niitäkin, mikäli muistaa. Viimeinen on varmasti Saimi Siiri Elviini, eikä Maaret-Soofe, esimerkiksi, niinkuin luulisi se, joka tietää Antin täysiveriseksi lappalaiseksi.
Saimi Siiri Elviini syntyi Mandojärven rantaan äkinpuoleisella tavalla. Ol-tiin soutamassa yli järven, jonka pohjoispäässä oli kolmen kilometrin tai-val jalan sairasmajalle. Mutta kävelymatkaa ei päästy edes alkamaan-kaan, kun pääasia jo oli ohi. Ei muuta keinoa kuin palata takaisin lähim-män naapurin, papin luo ja vedättää äiti ja juuri maailmaan tullut ihmisen alokas lainahevosella määräpaikkaan.- Papilla oli, nähkää, siihen aikaan hevonen, Jalven Lemmetiltä ostettu rumpukka, lältä arvaamaton ja nii-neltä Pimpula. Mutta näissä olosuhteissa siinä oli liikaakin hevosta, ar-veli Ant.
Antin toimeentuloasiaan minä myöskin sekaannun:
- Entä poroelukkaa, onko sitä omasta takaa?
- Niitäpä kun omistaisikin, pysyisi joukko aina ruoassa ja vaatteissa.
Liikuntaelimenä poro myös on hyvä, innostuu Ant ja kertoo muutamana talvena ostaneensa vaatimen Pirih' Aslakilta. Siitä piti paisutettaman ko-konainen tokkaporoja. Vaatimen hintana antoi Ant Pirih' Aslakille kaksi viidenkolmatta millin pienenkalan verkkoa. Oli puhe antaa sitten lisää rahaa tai tavaraa, kun syksy tulisi ja vaadin olisi tuossa.- Mutta sitäpä ei löytynytkään, ei tullut takaisin laitumelta seuraavana syksynä! Joko neli- tai kaksijalkainen hukka sen kuittasi, päättelee Ant ja toteaa, ettei ollut päässyt vielä ainoata kertaa näkemään poroansa. Verkot silti jäivät Pirih' Aslakille omaksi. Poro kun oli ollut laitumella Antin onnettomalla onnel-la.- Niin päättyi miehellä poronhoito alkuunsa.
Mitä minä tekisin, jos käteen laskettaisiin 10 000 markkaa? Mitäkö teki-sin, en hoksaa heti.
- No, mitä - Ant tekisi sellaisessa tapauksessa?
- Hankkisi ison maakappaleen - neljä, viisi hehtaaria- -metsähallituksel-ta. Kutsuisi miehet kokoon, yhtä perää teettäisi talon - kaksi, kolme huo-netta. Muokkauttaisi maat. Saisi kai ne 10 000:lla markalla? - Sanoisi miehille sitten, kun kaikki olisi valmista, että saatte mennä — — minäpä jo pärjään.
- Onkohan Mannisella tietoa siitä, voisiko esimerkiksi kunnallislautakunta mennä takuuseen sellaista summaa, jos joku sen lainaisi -10 000? Täällä, Utsjoella kyllä ei taida sellaisia olla muita kuin Pannen pojat ja Hentu-Niila. Mutta net, isot pororikkaat, eivät ala millekään minun muotoisen kanssa. -.Pappi sanoo itseään vähävaraiseksi vaikka ei juuri köyhäksikään - sen sanoin väärin - mutta sellaiseksi sanoo itseänsä, että ei ole liikoja pois antaa. Auttaa tosin pappi, ei omasta kukkarostaan, mutta takaa 50 markkaa toisinaan, satakin. Viimeksi saatu 50 markkaa on vieläkin maksamatta. ei viitsi siis mies mennä uusista puhumaan. - Kun olisi tehdä töitä sille, niin saisi velan kuitiksi.
Mitä sanon minä kaikkeen tuohon? Mitäpä muuta, kuin että häädymme yrittää. Elleivät anna ihmiset, eivät ainakaan ota. - Kun ei ole, mistä ot-taa!
- Mutta muuten toimeentulo? kysyn.- Noh, vastaa Ant. - Olen kelloseppä talvella, kesällä maalari; olen myöskin jonkinlainen timperi. Sulanmaan aikana jotenkin menettelee tilapäi sien työntapaisten turvin, mutta......
Tiedän, tunnen miehen ennestään. Ei kunnia eikä sinni anna periksi myöntää, että ei pärjää.
Olen aiemmin nähnyt, miten Jääkär'Ant talvella, sekä pakkasella että pyryllä, täkyttelee pitkin tietä kauppamiehineen, perässään pieni kelkka, kädessä kunnanmiehen antama atesti, todistus. Olen nähnyt hänen pa-laavan maalattiäiseen asuntoonsa, Jumpar`Johanin jo kauan sitten hyl-käämään kirkkotupaan, takan ympärillä kihisevän laumansa luo. Kelkas-sa viiden kilonpussi jauhoja, varttikilo tai puoli markariinia, sata rammia sokeria ja kahvia; lukkarissa tuuma toista Norjan makeata rullaa. Mutta sitä en ole nähnyt monesti.- Heh, heh! — Kunnanmiehet eivät ole mitään laupeudensisaria, nauraa Ant niin, että madon ja tupakansyömät hampaan juuret näkyvät.
