Lienee melko yleinen käsitys, että Suomi sopisi malliesimerkiksi vähem-mistön kohtelussa. Näin onkin epäilemättä asia ruotsinkielisen vähem-mistömme kohdalla. Heidän oikeutensa lienevät suuremmat kuin min-kään muun vähemmistön oikeudet missään muussa maassa. Ja näin-hän on hyvä, eikä tätä vastaan ole syytä protestoida. Mutta meillä on toi-nenkin kielellinen vähemmistö, saamelaiset, ja heidän kohdallaan asia muuttuu aivan päinvastaiseksi.

Heitä on vähän, he asuvat valtakunnan syrjäisimmässä kolkassa eivätkä he ole pitäneet suurta suuta oikeuksistaan. Siksi heidät on ollut helppo unohtaa kokonaan, helppo jättää oman onnensa nojaan. Saamelaisten oikeuksien lähes täydellinen laiminlyöminen valtiovallan taholta muodostaa todella ruman tahran meidän hellittyyn maineeseemme vä-hemmistöjen kohtelussa.

Saamelaisia, eli kuten Enontekiöllä sanotaan, lappalaisia tai Lapin ihmi-siä, on pidetty jokseenkin merkityksettöminä ja mitättöminä, eikä heidän aikaansaannoksiaan ole noteerattu minkään arvoisiksi.

Uskon kuitenkin, että heidän osuutensa ihmiskunnan historiassa kerran saa sen paikan, jonka se ymmärtääkseni ansaitsee. Varsinkin heidän osuutensa arktisten seutujen asuttamisessa ja hyväksikäytössä tullaan vielä nostamaan sille arvosijalle, jonka se täysin ansaitsee.

Seuraavilla riveillä yritetään seurailla heidän jälkiään taaksepäin kohti menneisyyttä, aluksi selvästi vuottuvia, sitten yhä heikommin näkyviä, lopuksi vain aavistettavia, mutta ihmeen kauas taakse johta­via.

Tämä tarkastelu tapahtuu vii­me vuosisatojen osalta lähinnä Enontekiön näkökulmasta.Tämä pieni kansansirpale on mo­nessa suhteessa erikoi-nen maailman kansojen joukossa. Se ei kuulu rodullisesti suomalais-ug-rilaisiin ei­kä se näytä olevan sukua millekään muulle rodulle tai kansalle.

Kuiten­kin se kielensä puolesta luetaan suomalaisugrilaisiin. Lappalais-ten jälkiä historiallisissa lähteissä voi­daan seurata Tacitukseen, jonka maininnan "fenneistä" uskotaan tarkoittavan lappalaisia.

Toivo Itkonen teoksessaan "Suo­men lappalaiset" "arvelee", että lap­palaiset luultavasti asustelivat Itä-Euroopassa jääkauden ajan en­nen Suomeen tuloaan suomalais­ugrilaisten läheisyydessä ja omaksuivat jo tällöin oman, ehkä samojedilaisen kielensä tilalle suoma­laisugrilaisen.

Sieltä hän arvelee lappalaisten saapuneen vetäytyvän mannerjään jäl-jessä Suomeen en­nen suomalaisia. Arkeologia ei ole tähän mennessä_ kyennyt valaise­maan tai todistamaan lappalaisten oleskelua Itä-Euroopan keski- tai pohjoisosissa. Kivikautta elävä pyy­täjäkansa hankki mahdolliset me­talliesineensä naapureilta, joten esi­nelöydöt eivät voi paljon lappalai­sista kertoa.

Kiviesine löydöt ehkä voisivat todistaa heistä, koska tai­teellisesti lahjakkaat lapinihmiset luultavasti olisivat ne "hervanneet" helposti tunnistettaviksi, mutta niistä Itkonen ei puhu mitään. Ai­noa löytö, joka voi viitata lapin sukuisten ihmisten oleskeluun Fennoskandian eteläpuolella kivi­kauden aikana, on Kalininin läänis­tä vuonna 1935 löydetty hauta, jon­ka luurangot olivat lyhytkalloisia ja -kasvuisia ja siten osoittivat "la­ponoidisia" piirteitä.

Joka tapauksessa lappalaiset oli­vat Suomessa esi-isiemme tänne saa-puessa ja siitä voimme olla var­moja, että he ovat voineet tänne saapua vasta jääkauden jälkeen. Jos tieteen nykyinen "arvelu" hei­dän oles-kelustaan jääkauden ai­kana jään eteläpuolella pitäisi paik­kansa, kuinka he olisivat voineet säilyä toisiin kansoihin ja rotuihin sekaantumatta? Kuinka he olisivat voineet säilyttää puhtaina omalaa­tuiset rotupiirteensä, jos he olisi­vat joutuneet asumaan kymmeniä­tuhansia vuosia toisten kansojen läheisyydessä ja seassa?

Kuinka he suomalaisugrilaisen kielen omak­suessaan olisivat pysähty-neet ­sanoisinko - puolitiehen? Voinem­me otaksua, että jos lappalaiset todella ovat asuneet mannerjään eteläpuolella, he pysyttelivät melko lähellä sen reunaa yhdessä villipeu­ran kanssa.

Minusta nimittäin lap­palaisen poron käsittely on jol­lain lailla niin luon-taista ja itses­tään selvää, että sen täytyy poh­jautua vuosituhansien, ehkä pitem­mänkin ajan kestäneeseen yhdessä tai lähekkäin elämiseen, jolloin po­ron tuntemus on muuttunut vais­tomaiseksi ja perinnölliseksi. Mut­ta siitä voimme myös olla varmat, että villipeuralaumat kiinnostivat muitakin kuin heitä.

Heille ei ollut missään tapauksessa mahdollista pysytellä erossa muista kansoista, vaikka halua ehkä olisi ollutkin. He eivät olisi voineet olla saa-matta vaikutteita kehittyneemmiltä naa­pureiltansa ja varmaan olisivat päässeet osallisiksi ainakin jossain määrin naapurien kulttuurista. Mi-tään tällaista ei kuitenkaan liene saatu selville.

On kovin vähän tosiasioita, jotka tukisivat tätä nykyistä tieteen kä­sitystä lappalaisten asumisesta mannerjään eteläreunan tuntumis­sa ja siksi sitä on. vaikea vastaan­ panematta nielaista. Mutta missä he sitten olisivat voi­neet asua ja säilyä koko jääkauden ajan? Oliko missään paikkaa, jos-sa kokonainen ihmisrotu tai sen rip­peet olisi voinut elää kymmeniätu-hansia vuosia täysin eristettynä muista kansoista ja roduista? Suomalai-nen kenraali ja kirjailija Väi­nö Oinonen ilmoittaa keksineensä tällaisen paikan.

Oinonen, joka muuten on lappa­laisten hyvä ystävä ja erinomainen Län-si-Lapin tuntija, on monilla tänne tekemillään matkoilla tarkastellut ja tut-kinut tunturien kasveja.

Kun hän on sitten kirjallisuudesta ottanut selvää, missä muualla samoja tai lähisukuisia kasveja löytyy, on hän tehnyt hämmästyttävän havain-non.

Länsi-Lapin ja Ruijan tuntureilla kasvaa lukuisia kasveja, joiden lähim-mät muualla olevat kasvupaikat ovat monen monien tuhansien kilomet-rien päässä. Näitä kaukaisia täkäläisten kasvien laji-sisarten kasvupaik-koja ovat mm. Itä-Siperia, Baikalin seutu, altain vuoristo, Karpaatit ja Al-pit. Nämä seudut jäivät kaikki viimeisen jääkauden mannerjäätikön ulko-puolelle. Tästä seuraa, että käsitys, jonka mukaan mannerjää peitti koko Fennoskandian, ei ilmeisesti olekaan oikea.

Jos näin olisi ollut, ei yksikään kasvi olisi säilynyt hengissä kymmeniä tu-hansia vuosia maankuorta painavan ja höyläävän suunnattoman jää-massan alla. Ei myöskään ole mahdollista mainittujen kasvien manner-jään sulamisen jälkeen tapahtunut vaeltaminen noilta kaukaisilta kasvu-paikoilta tänne, koska välille ei ole jäänyt vähäisintäkään merkkiä tästä. Oinonen otaksuu myös, että sopulin on täytynyt elää jääkauden ajan täällä, koska lähin sukulainen löytyy Siperiasta.

Samoin hän pitää todennäköisenä, että naali ja villipeura kykenivät py-syttelemään hengissä täällä mannerjään vankeina, vaikka molempia oli mannerjään toisella reunalla. Ainoa järkevä selitys näille totea­muksille , että mannerjää ei tenkään peittänyt koko Fennoskan­diaa, vaan jätti kais-taleen Jäämeren rantaa sulaksi.

Lähinnä lienevät su­lina säilyneet Jäämeren ja Atlantin vuonojen väliin jäävät niemet ja niiden kärkiosat, manner­jään valuessa jäävirtoina vuo-nojen päihin. Ja näissä sulissa niemissä mainittujen kasvien täkäläiset kas­vustot ovat jatkaneet kasvuaan ko­ko jääkauden ajan, samoin ­kin ne eläimet, jotka mainittu.

Sitten sanoo: "Koska kasvit ja eläimet selviytyivät täällä jääkauden mah-dollisista vaivoista ja vastuksista, niin miksipä ei ihminenkin. Eihän mi-kään kestä niin paljon kuin ; se on nähty sekä rauhan että varsinkin so-dan aikana. meistä korkean elin­tason heiveröimistä ihmisistä voi­daan sanoa näin, niin kuinka pal­jon paremmin se sopiikaan voimaisiin esivan-hem­piimme".

Teoriansa tueksi maini Ruijasta ja Petsamosta löyde­tyn merkkejä asu-muksesta, joka viittaa mahdollisesti viimeistä jääkautta edeltäneeseen aikaan saakka.

Tämän teorian mukaan lappalai­tai heidän esi-isänsä olisivat asu­neet Fennoskandiassa jo ennen jääkautta ja koko sen ajan. tämä voidaan todistaa oikeaksi, ei mi­kään kansa voi kilpailla heidän kanssaan asumis-uskollisuudessa ja sitkeydessä.

Oinonen päättelee lappalaisten levittäytymisen kohti etelää alka­neen, kun jääkauden jälkeen val­linnut lämmin kausi päättyi ja Rui­jan ilmasto alkoi muuttua epämiel­lyttävämmäksi. Ja jossain Keski- ­tai Etelä-Suomen riistarikkaissa metsissä he kohtasivat kivi. ja pronssikauden rajoilla uu-delleen kymmenien vuosituhansien jälkeen toiseen rotuun ja erilaiseen kult­tuuriin kuuluvia ihmisiä.

Nämä lie­nevät olleet jotakin suomalaista heimoa. Molemminpuolisen jat-ku­van levittäytymisen seurauksena joutuivat lappalaiset jatkuvaan kans-sakäymiseen tulokkaiden kans­sa, mutta yhteydenpito lienee ollut hanka-laa. Lappalaisten kieli ja sa­nasto oli pitkäaikaisen merellisen elämän ai-kana muuttunut suures­ti.

Mantereellinen sanasto oli jää­nyt käytöstä ja unohtunut ja nyt kuivan maan oloissa ja sisämaassa kieli oli surkean ilmaisu kyvytöntä. Lappa-laisten oli pakko lainata il­mauksia ja sanoja tulokkaiden kie­lestä, voidak-seen ilmaista ajatuk­sensa ymmärrettävästi näille ja keskenäänkin. Lo-puksi, kun suuri osa sanastoa oli jo omaksuttu, lai­nattiin kielioppikin, ja kielen ra­kenne muuttui suomalaisugrilaisek­si. Oinonen ajoittaa tämän kielen­vaihdoksen pronssikauteen eli ajan­laskuamme edeltäneelle vuo-situhan­nelle.

Suunnilleen samoihin aikoihin joutuivat lapinihmiset tekemisiin germaa-nisten kansojen kanssa ja saivat kieleensä suuren joukon sa­noja. Slaa-veilta lainatuista sanoista en ole nähnyt kirjoitettavan, joten niiden mah-dollinen poissaolo todis­taisi Oinosen teorian puolesta. Kolt­tien sanojen lainaus lienee paljoa myöhäisempää perua.Ymmärtääkseni Oinosen teoria ei ole niinkään ilmassa riippuva kuin nykyinen tieteen "arveluteo­ria".

Se on ainakin johdonmukai­nen ja kykenee selittämään luonte­vasti mon-ta vaihetta lappalaisten historiasta. Siinä suhteessa se on­kin ainutlaa-tuinen. Se pyrkii selvit­tämään yhden rodun vaiheet lähes sadantu-hannen vuoden ajalta ja määrittämään sen asuinpaikan samalta ajalta.

On tietenkin mah­dollista, että tiede ei ota tätä vaka­vasti, kun teoria on maallikon käsi­alaa. Voisiko toivoa, että kielitiede, kielihistoria ja arkeo-logia yrittäisi­vät edes kumota pätevästi sen, pe­lastaakseen omansa, kovin heikko­jen todisteiden varassa seisovan teorian.

Kaikki historialliset lähteet ker­tovat lappalaisten olleen metsästä­jiä ja ka-lastajia. Poro esiintyy myös heidän käytössään jo varhaisessa vaihees-sa. Heidän kulttuurinsa on ollut viime vuosikymmeniin puh­taasti kalasta-ja- ja eränkävijäkult­tuuri, johon paimentolaisuus Länsi-­Lapissa on viime vuosisatoina tuo­nut omat lisänsä.

On luultavaa, että villipeuran kesytys poroksi, veto­ja kantojuhdaksi, on tapahtunutjo tuhansia vuosia sitten. Heidän kult­tuurinsa näyttää olleen aina, alusta saakka, mahdollisesti kymmenien­tuhansien vuosien takaa, pyyntiin ja pyyntiesineistöön rajoittunutta, ankarissa arktisissa oloissa kehitty­nyttä.

Se oli tuhansia vuosia sitten jo loppuun saakka kehittynyttä ja kehityk-sessään pysähtynyttä kulttuuria, jollaista englantilainen histo­rioitsija Ar-nold Toynbee sanoo ki­vettyneeksi kulttuuriksi. Voinemme pitää var-mana, etteivät he vielä varsinaista suurimittaista poron­hoitoa harjoit-taneet, vaikka poroja käyttivätkin. Se ei ollut tarpeellis­ta, kun villipeuroja oli runsaasti turvaamaan lihantarve.

Antropologit todistavat yksimieli­sesti, että lapinihmiset ovat ruumiin­rakenteeltaan primitiivinen rotu, jonka sukulaisuutta muihin rotui­hin ei toistaiseksi ole voitu osoit­taa. Heitä on moitittu sitkeyden puutteesta ja sanottu sielullisesti lyhytjännitteisiksi. Aikaisemmassa kirjallisuudessa heitä moititaan mo­nista muista puutteista ja vioista.

On ollut yleinen käsitys, että he ovat monessa suhteessa alemmalla ta-solla kuin muihin rotuihin kuuluvat ihmiset. Eliel Lagercrantz sa­noo, että lappalaisten aivoelimet ovat jollain lailla primitiivisemmät kuin indoeu-rooppalaisten.

Olisi ihme, ellei eristyneenä elä­neen rodun kehitys olisi kehityk­sessään vienyt selviin, toisista roduista eroaviin ominaisuuksiin. Luultavasti kui-tenkin eroavuudet on toisten silmissä näyttänyt vioilta, jollaisia niiden ei suinkaan ole tarvinnut olla. Puutun tässä vain moitteisiin pitkäjännit-teisyyden puutteesta.

Tiedämme heidän vuo­situhansien ajan pitäneen kiinni it­sepintaisesti pri-mitiivisestä keräily­elinkeinostansa. Nyt tiedämme myös, että se olisi ollut ainoa tunturi-lappiin sopiva elinkeino, jonka varassa melko harvalu-kuisen väes­tön jatkuva toimeentulo täällä oli­si mahdollista. Tämä itse-pintaisuus ja kaukonäköisyys eivät suinkaan ole mikään todistus lyhyt-jännitteisyy­destä eivätkä alkeellisuudesta vaan päinvastoin.

Lappalaisten elämäntapa, elinkei­nosta johtuen kuljeskeleva ja usein olinpaikkaa vaihtava, ei salli suurta eikä kohtuullistakaan asukastiheyt­tä. Sitä voisi ehkä sanoa "neliöpe­ninkulma-asutukseksi", kun sitä verrataan kaupunkilaisten "neliömetri- ja maalaisten "hehtaari asu­tukseen". Tämä alituinen lähtemi­nen ja jokapäiväinen ruoan hankki­minen vaati niin tar-koin perheit­täin tai pienissä ryhmissä elävien lapinihmisten ajan ja mie-lenkiin­non, ettei mistään yhteisöjen muo­dostumisesta heidän vaellus-kaudel­laan voida puhua.

Näiltä ajoilta lie­nee saanut alkunsa heidän kielensä hajoaminen murteik-si, joista kau­kaisimmat ovat nyt jo enemmän eri kieliä kuin murteita. Kun kiinteän suomalais-asutuksen leviäminen sisämaahan alkoi ajan-­las-kumme alkuvuosisatoina, oli ha­janaisen lappalaisväestön pakko lähteä vetäytymään kohti pohjois­ta. Tämä vaihe lappalaisten histo­riassa on pian kerrottu, vaikka se kesti toista tuhatta vuotta. Ve­täytyminen oli aluk-si hidasta ja kansallisuusraja ei ollut jyrkkä. Vuonna 1390 oli lappalaisia vielä Keski-Suomessa ja 1600-luvulla Poh­jois-Savossa. Tällä ja varsin-kin seu­raavalla vuosisadalla kiihtyi suo­malaisten muutto pohjoiseen ja pääsi Länsi-Lapissa jo mäntyrajan tuntumaan.

Tässä vaiheessa eivät kaikki lappalaiset vetäytyneet, vaan monet jäivät tulijoiden keskuuteen. He omaksuivat nopeasti näiden elämäntavat ja asettuivat asumaan ku­ten nämä, eivätkä he kyenneet vas­tustamaan suomalaistumista, vaan menettivät hyvin nopeasti oman kielensä ja kansallisuutensa.Historiallisten lähteiden mukaan lappalaisten luku on aina ollut pie­ni. Vaikka heitä on pidetty primi­tiivisenä kansana, ovat heidän syn­tyväisyyslukunsa olleet aina uuden­aikaisen pienet. Tämä ei ole todis­tus mistään perhesuunnittelusta, vaan syynä oli alkeellisista oloista johtuva suuri lapsikuolleisuus ja alhainen keski-ikä, mitkä karsivat heikomman ihmis-aineksen nopeasti kuluttamasta rajoitettuja luonnon­antimia.

Heidän lukumäärästään ei ole mitään täsmällisiä tietoja aikai­semmilta vuosisadoilta. Myöskään heidän määrittämisensä Suomen tai muun ra-joitetun alueen asukkaiksi ei ole oikein mielekästä, koska vaeltelivat laa-jalla alueella. Kuiten­kin heidän lukunsa ehkä voidaan nykyisen Suomen alueella arvioida karkeasti 1500-luvulla.

Professori Armas Luukko arvioi pirkkalaisten luvun perusteella 1500-luvun puoli­maissa Tornion ja Kemin Lapissa olleen n. 200 lappalais-perhettä. Jos arvioimme keskimääräiseksi per­heen kooksi 5 henkeä, saisimme lappalaisten luvuksi n. 1000 hen­keä. Lukumäärä näyttää py-sytelleen suunnilleen samana, ehkä vähän laskien, aina viime vuosisa-dalle saakka, josta lähtien se on alkanut kasvaa.

Ymmärtääkseni tällaisen olemat­toman pienen rodun rippeiden säilymi-nen satojen vuosien ajan ei olisi ollut mahdollista, ellei se olisi saanut verenvahvistusta naapureil­tansa. Pieni hajanainen ihmisryhmä ei olisi voinut välttää rappeuttavien tekijäin vaikutusta. Norjalainen la­pintutkija J. A. Friis väittää teok­sessaan "En sommer i Finnmar­ken" että suomalai-set tosiasiassa ovat syrjäyttäneet lappalaiset hei­hin sekaantuessaan.

Kun tarkaste­lee Koutokeinon sukujen alkuperää Steenin teoksesta "Kautokeino ­släkter", huomaa todellakin mel­kein jokaisen suvun olevan suoma­laista lähtöä_ On vain tapahtunut lappalaistuminen kielellisesti ja tu­lokkaat ovat sulautuneet lappalai­siin. Tällaista suomalaisten sulautu­mista lappalaisiin on tapahtunut Suomen puolellakin, mäntyrajaan saakka. Sen eteläpuolella ovat saa­melaiset sulautuneet suomalaisiin.

On todettava, että tilanne Ruot­sin puolella on suunnilleen samoin. Suo-malaiset eivät sielläkään ole tunteneet mitään rotuennakkoluu­loja, kuten ruotsalaiset ja norjalai­set aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta näyttävät tunteneen. Luulen suomalaisveren ansiota ole­van, että ihmiset, joita nykyisin pidämme saamelaisina, ovat fyysi­sesti rotevampia ja psyykkisesti ko­vanaamaisempia kuin alkuperäiset saamelaiset kos-kaan olivat. Koko pitkän vetäytymisvaiheensa ajan lappalaiset säilyttivät vanhan arktisen kulttuurinsa.

Lantalaisilta saadut vaikutteet lienevät jääneet vähäisiksi ja sulautuivat alkuperäi­seen kulttuuriin sitä suuresti muut­tamatta. Yksi vetäytymisen loppu­vaiheessa tai oikeammin jo päätyt­tyä lantalaisilta saatu lisä on syytä mainita. Varmaan monet meistä ovat aprikoineet lapinpuvun alku­perää. Onhan se todellakin erikoi­nen ja vain lappalaisille ominainen. Tanskalainen Broby Johansen to­distaa kuvin, että pukumallin esi­kuvana on ollut 1500-luvun renessanssin hovipuku. Puvun alkuperää voidaan seurata juuri 1500-luvulle.

Olaus Magnus sanoo "Pohjoismais­ten kansojen historiassaan", että nämä miehet (pirkkalaiset) tun­tee punaisesta vaateparresta". Tätä ei voida käsittää siten, että koko vaatetus olisi ollut punaista kan­gasta, vaan että se oli runsaasti punaisella ja luultavasti muillakin vä­reillä kir-jailtu, joten mahdollisesti punaista oli näkyvissä enemmän kuin puvun pohjaväriä. Tällainen pukeutuminen oli vallalla ja muo­tia 1500-luvun re-nessanssin hovipiireissä ja ylhäisön keskuudessa.´

Pukumallin kulkeutumista Lap­piin on helppo seurata. Pirkkalais-­kaup-piaat olivat omaksuneet vaasa­renesanssin ja tuoneet sen muka­naan Lappiin. Ja kun tiedämme, että suurin piirtein jokainen lappa­lainen kuu-lui jonkun pirkkalaisen kynittäviin ja joutui vuodesta toi­seen näkemään näitä herrojensa asuja, ei voida ihmetellä, että he itsekin omaksuivat sen.

Meidän aikanamme länsimaisen sivistyksen piirissä muoti vaihtuu vuo-sittain ja jopa vuodenajoittain. Saman muodin pysyminen lähes muuttu-mattomana yli neljänsadan vuoden ajan osoittaa sellaista jäyk­kyyttä ja vanhasta kiinni pitämistä, että sitä voidaan pitää kivettymänä. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että lappalaiset keksivät puvun sopivan erikoisesti heidän tarpeisiinsa ja kehittivät sen edelleen niin pitkälle, että muutokset voisivat olla vain huononnuksia. Arktisissa oloissa ei ole varaa leikitellä
alituisilla muo­din vaihteluilla.

On jo mainittu, että suomalas-asutus saavutti Länsi-Lapissa män­tyrajan 1600-luvun loppupuoliskol­la, jossa vastaan tullut tunturi py­säytti etene-misen. Tänne saakka edennyt asutus oli vähälukuinen ja lappalaisten oli mahdollista jatkaa elämistään poroinensa, joita oli jo jonkin verran, outa-maan pohjois­osissa ja tunturissa. Pohjoisin Lap­pi oli tällöin vielä erään-laista yh­teismaata, jossa minkään valtion ylivalta ei ollut vielä vakiintunut eikä tullut tunnustetuksi. Tästä jou­tuivat lähinnä kärsimään lappalai­set, koska Norja, Ruotsi ja Venäjä kynivät heiltä veroja.

Saadakseen perusteen vaatimuksilleen näiden seutujen saamisesta yk-sin hallin­taansa Ruotsin valtiovalta ryhtyi toimenpiteisiin pohjoisimman La­pin asuttamisesta kiinteästi asuval­la väestöllä. Sellaista ihmisainesta, joka oli halukas hakeutumaan uu­sille ja kaukaisille seuduille, oli run­saasti sotaväenottojen, sotien ja katovuosien koettelemassa Suo­mes-sa. Ruotsin valtio oli näihin saakka tahtonut varata nämä seudut lap­palaisille, mutta nyt vaativat poliit­tiset syyt heidän oikeuksiensa ka­ventamista. Valtio tunsi astuvansa lappalaisten varpaille, koskapa ju­listuskirjoissa, joista ensimmäinen on syyskuun 27. päivältä vuonna 1673 ja toinen syyskuun 3. päivältä vuonna 1695, kehotetaan asukkaita muuttamaan Lappiin ja siellä naut­timaan luvatuista oikeuksista.

Kui­tenkin edellisessä sanotaan: "louk­kaamatta lappalaisten nautintaoi­keutta heille tarpeellisissa maa-alueissa". Jälkimmäisessä julistus­kirjassa painotetaan maanviljelyk­sen hyviä edellytyksiä Lapissa ja suo-sitellaan sen harjoittamista. En­sin annetussa puhuttiin lisäväestön tar-peellisuudesta näillä uusilla alu­eilla sekä kehotettiin raivaamaan peltoa. Makein täky lienee tulijoi­den mielestä kuitenkin ollut neuvo hakea elä-misen apua metsistä, jois­ta ja järvistä.Kuten on jo mainittu, julistuskir­jat
johtivat nopeasti toivottuun tu­lokseen. Useat Enontekiön kylät saivat ensimmäiset asukkaansa 1600-luvun loppuun mennessä ja 1700-luvun alkupuoliskolla. Varsin­kin Iso Viha näyttää antaneen läh­tösysäyksen mo-nille Lappiin lähti­jöille.

Tämä Lapin asuttaminen suoma­laisilla oli poliittisesti tarkoituksenmu-kaista ja valtakunnalle hyödyl­listä, mutta lappalaisten kannalta se osoit-tautui erittäin vahingolli­seksi ja muuttaneelle lantalaisväestöllekin suuria kärsimyksiä tuotta­vaksi.

Jos asiaa tarkastellaan lappalais­väestön kannalta, täytyi heidän tun­tea itsensä valtiovallan hylkäämiksi. Heidän oli täytynyt luopua mennei­nä vuosisatoina paljosta, he olivat vastaan panematta jättäneet lähes koko nykyisen Suomen alueen, ja yhä olivat lantalaiset ahnehtimassa niitä rippeitä, jotka heille olivat jääneet. Heillä näyttää olleen ikään kuin rotu-ominaisuutena ja pitkä­aikaisen kehityksen tuloksena ra­joittunut luku-määrä ja harva asu­kastiheys, joka turvasi elämän-tar­vikkeiden riittä-vyyden karussakin ympäristössä. He olivat tottuneet tulemaan toimeen omin avuin ja olisivat tulleet täälläkin elämänta­pojaan mitenkään muutta-matta.

Tulokkaat, nämä uudenaikaiseen rotuun kuuluvat, olivat melkein jo­ka suhteessa erilaisia. Voimme pi­tää varmana, että ne suomalaiset, jotka tänne monien satojen kilo­metrien tiettömän taipaleen takana olevaan erämaahan ponnistelivat ylös kova koskisia jokia, kaiken in­himillisen avun ja yhteiskunnan ulottumattomiin, olivat peräänanta­matonta ja kovaluontoista joukkoa. Perillä ankarat elämänehdot, tais­telu olemassa-olosta ja toimeentu­losta eivät olleet omiaan heitä peh­mittämään. Koh-talokkaaksi muodostui hei­dän nopea lisääntymisensä. Osoit­tautui nimit-täin heti alusta lähtien, että maanviljelys pystyi kovin hei­kosti turvaa-maan uusien asukkai­den toimeentulon.

Siksi luonnon­antimien kulutus nousi nopeasti tuottoa suuremmaksi. Ju-listuskir­jojen kehotus lappalaisten oikeuk­sien kunnioittamisesta jäi vain hurskaaksi toivomukseksi. Luonto yritti kuitenkin pitää tasapainoa yl­lä karsimalla katovuosina, joita sat­tui tiheästi, liian väestön kovalla kädellä armotta pois. Nälkä ja kul­kutaudit olivat viikate, joka niitti kaiken heikom-man aineksen ja jätti kovimmat ja sitkeimmät jatkamaan kiinteätä asu-tusta näillä lappalais­ten mailla. Fyysillisesti heikoille ja luonteeltaan peh-meille ei ollut tilaa sen ajan oloissa. Kun lantalaisväestön eteneminen oli pysähtynyt, oli pakko aloittaa entisten ja uusien asukkaiden vä­linen rinnakkaiselo.

Ei ollut tilaa "demarkaatiolinjaa" varten, koska lappalaisille oli jäänyt niu-kasti aluetta. Lappalaiset eivät saaneet enää yksin hallita entisiä kala-ve­siänsäkään, sillä rotevat, kovanaa­maiset lantalaiset tunkeutuivat nä­län ahdistamina niille vähääkään välittämättä lappalaisten vastalauseis-ta. Villipeura sai huomata pian tulokkaiden olevan paljon innok­kaampia ja säälimättömämpiä vai­noojia, kuin lappalaiset olivat kos­kaan olleet, samoin majava. Näin jälkeenpäin näyttää, että tulokkai­den neuvokkuus rajoittui varsinkin katovuosien sattuessa yksinomaan säälimättömään saalistukseen.

Jatkuu.....