Yrjö Kortelainen:
Jääkaudesta nykyaikaan, mutta entäs sitten? 1.
Motto: Was nun, kleiner Mann
Lienee melko yleinen käsitys, että Suomi sopisi malliesimerkiksi vähem-mistön kohtelussa. Näin onkin epäilemättä asia ruotsinkielisen vähem-mistömme kohdalla. Heidän oikeutensa lienevät suuremmat kuin min-kään muun vähemmistön oikeudet missään muussa maassa. Ja näin-hän on hyvä, eikä tätä vastaan ole syytä protestoida. Mutta meillä on toi-nenkin kielellinen vähemmistö, saamelaiset, ja heidän kohdallaan asia muuttuu aivan päinvastaiseksi.
Heitä on vähän, he asuvat valtakunnan syrjäisimmässä kolkassa eivätkä he ole pitäneet suurta suuta oikeuksistaan. Siksi heidät on ollut helppo unohtaa kokonaan, helppo jättää oman onnensa nojaan. Saamelaisten oikeuksien lähes täydellinen laiminlyöminen valtiovallan taholta muodostaa todella ruman tahran meidän hellittyyn maineeseemme vä-hemmistöjen kohtelussa.
Saamelaisia, eli kuten Enontekiöllä sanotaan, lappalaisia tai Lapin ihmi-siä, on pidetty jokseenkin merkityksettöminä ja mitättöminä, eikä heidän aikaansaannoksiaan ole noteerattu minkään arvoisiksi.
Uskon kuitenkin, että heidän osuutensa ihmiskunnan historiassa kerran saa sen paikan, jonka se ymmärtääkseni ansaitsee. Varsinkin heidän osuutensa arktisten seutujen asuttamisessa ja hyväksikäytössä tullaan vielä nostamaan sille arvosijalle, jonka se täysin ansaitsee.
Seuraavilla riveillä yritetään seurailla heidän jälkiään taaksepäin kohti menneisyyttä, aluksi selvästi vuottuvia, sitten yhä heikommin näkyviä, lopuksi vain aavistettavia, mutta ihmeen kauas taakse johtavia.
Tämä tarkastelu tapahtuu viime vuosisatojen osalta lähinnä Enontekiön näkökulmasta.Tämä pieni kansansirpale on monessa suhteessa erikoi-nen maailman kansojen joukossa. Se ei kuulu rodullisesti suomalais-ug-rilaisiin eikä se näytä olevan sukua millekään muulle rodulle tai kansalle.
Kuitenkin se kielensä puolesta luetaan suomalaisugrilaisiin. Lappalais-ten jälkiä historiallisissa lähteissä voidaan seurata Tacitukseen, jonka maininnan "fenneistä" uskotaan tarkoittavan lappalaisia.
Toivo Itkonen teoksessaan "Suomen lappalaiset" "arvelee", että lappalaiset luultavasti asustelivat Itä-Euroopassa jääkauden ajan ennen Suomeen tuloaan suomalaisugrilaisten läheisyydessä ja omaksuivat jo tällöin oman, ehkä samojedilaisen kielensä tilalle suomalaisugrilaisen.
Sieltä hän arvelee lappalaisten saapuneen vetäytyvän mannerjään jäl-jessä Suomeen ennen suomalaisia. Arkeologia ei ole tähän mennessä_ kyennyt valaisemaan tai todistamaan lappalaisten oleskelua Itä-Euroopan keski- tai pohjoisosissa. Kivikautta elävä pyytäjäkansa hankki mahdolliset metalliesineensä naapureilta, joten esinelöydöt eivät voi paljon lappalaisista kertoa.
Kiviesine löydöt ehkä voisivat todistaa heistä, koska taiteellisesti lahjakkaat lapinihmiset luultavasti olisivat ne "hervanneet" helposti tunnistettaviksi, mutta niistä Itkonen ei puhu mitään. Ainoa löytö, joka voi viitata lapin sukuisten ihmisten oleskeluun Fennoskandian eteläpuolella kivikauden aikana, on Kalininin läänistä vuonna 1935 löydetty hauta, jonka luurangot olivat lyhytkalloisia ja -kasvuisia ja siten osoittivat "laponoidisia" piirteitä.
Joka tapauksessa lappalaiset olivat Suomessa esi-isiemme tänne saa-puessa ja siitä voimme olla varmoja, että he ovat voineet tänne saapua vasta jääkauden jälkeen. Jos tieteen nykyinen "arvelu" heidän oles-kelustaan jääkauden aikana jään eteläpuolella pitäisi paikkansa, kuinka he olisivat voineet säilyä toisiin kansoihin ja rotuihin sekaantumatta? Kuinka he olisivat voineet säilyttää puhtaina omalaatuiset rotupiirteensä, jos he olisivat joutuneet asumaan kymmeniätuhansia vuosia toisten kansojen läheisyydessä ja seassa?
Kuinka he suomalaisugrilaisen kielen omaksuessaan olisivat pysähty-neet sanoisinko - puolitiehen? Voinemme otaksua, että jos lappalaiset todella ovat asuneet mannerjään eteläpuolella, he pysyttelivät melko lähellä sen reunaa yhdessä villipeuran kanssa.
Minusta nimittäin lappalaisen poron käsittely on jollain lailla niin luon-taista ja itsestään selvää, että sen täytyy pohjautua vuosituhansien, ehkä pitemmänkin ajan kestäneeseen yhdessä tai lähekkäin elämiseen, jolloin poron tuntemus on muuttunut vaistomaiseksi ja perinnölliseksi. Mutta siitä voimme myös olla varmat, että villipeuralaumat kiinnostivat muitakin kuin heitä.
Heille ei ollut missään tapauksessa mahdollista pysytellä erossa muista kansoista, vaikka halua ehkä olisi ollutkin. He eivät olisi voineet olla saa-matta vaikutteita kehittyneemmiltä naapureiltansa ja varmaan olisivat päässeet osallisiksi ainakin jossain määrin naapurien kulttuurista. Mi-tään tällaista ei kuitenkaan liene saatu selville.
On kovin vähän tosiasioita, jotka tukisivat tätä nykyistä tieteen käsitystä lappalaisten asumisesta mannerjään eteläreunan tuntumissa ja siksi sitä on. vaikea vastaan panematta nielaista. Mutta missä he sitten olisivat voineet asua ja säilyä koko jääkauden ajan? Oliko missään paikkaa, jos-sa kokonainen ihmisrotu tai sen rippeet olisi voinut elää kymmeniätu-hansia vuosia täysin eristettynä muista kansoista ja roduista? Suomalai-nen kenraali ja kirjailija Väinö Oinonen ilmoittaa keksineensä tällaisen paikan.
Oinonen, joka muuten on lappalaisten hyvä ystävä ja erinomainen Län-si-Lapin tuntija, on monilla tänne tekemillään matkoilla tarkastellut ja tut-kinut tunturien kasveja.
Kun hän on sitten kirjallisuudesta ottanut selvää, missä muualla samoja tai lähisukuisia kasveja löytyy, on hän tehnyt hämmästyttävän havain-non.
Länsi-Lapin ja Ruijan tuntureilla kasvaa lukuisia kasveja, joiden lähim-mät muualla olevat kasvupaikat ovat monen monien tuhansien kilomet-rien päässä. Näitä kaukaisia täkäläisten kasvien laji-sisarten kasvupaik-koja ovat mm. Itä-Siperia, Baikalin seutu, altain vuoristo, Karpaatit ja Al-pit. Nämä seudut jäivät kaikki viimeisen jääkauden mannerjäätikön ulko-puolelle. Tästä seuraa, että käsitys, jonka mukaan mannerjää peitti koko Fennoskandian, ei ilmeisesti olekaan oikea.
Jos näin olisi ollut, ei yksikään kasvi olisi säilynyt hengissä kymmeniä tu-hansia vuosia maankuorta painavan ja höyläävän suunnattoman jää-massan alla. Ei myöskään ole mahdollista mainittujen kasvien manner-jään sulamisen jälkeen tapahtunut vaeltaminen noilta kaukaisilta kasvu-paikoilta tänne, koska välille ei ole jäänyt vähäisintäkään merkkiä tästä. Oinonen otaksuu myös, että sopulin on täytynyt elää jääkauden ajan täällä, koska lähin sukulainen löytyy Siperiasta.
Samoin hän pitää todennäköisenä, että naali ja villipeura kykenivät py-syttelemään hengissä täällä mannerjään vankeina, vaikka molempia oli mannerjään toisella reunalla. Ainoa järkevä selitys näille toteamuksille , että mannerjää ei tenkään peittänyt koko Fennoskandiaa, vaan jätti kais-taleen Jäämeren rantaa sulaksi.
Lähinnä lienevät sulina säilyneet Jäämeren ja Atlantin vuonojen väliin jäävät niemet ja niiden kärkiosat, mannerjään valuessa jäävirtoina vuo-nojen päihin. Ja näissä sulissa niemissä mainittujen kasvien täkäläiset kasvustot ovat jatkaneet kasvuaan koko jääkauden ajan, samoin kin ne eläimet, jotka mainittu.
Sitten sanoo: "Koska kasvit ja eläimet selviytyivät täällä jääkauden mah-dollisista vaivoista ja vastuksista, niin miksipä ei ihminenkin. Eihän mi-kään kestä niin paljon kuin ; se on nähty sekä rauhan että varsinkin so-dan aikana. meistä korkean elintason heiveröimistä ihmisistä voidaan sanoa näin, niin kuinka paljon paremmin se sopiikaan voimaisiin esivan-hempiimme".
Teoriansa tueksi maini Ruijasta ja Petsamosta löydetyn merkkejä asu-muksesta, joka viittaa mahdollisesti viimeistä jääkautta edeltäneeseen aikaan saakka.
Tämän teorian mukaan lappalaitai heidän esi-isänsä olisivat asuneet Fennoskandiassa jo ennen jääkautta ja koko sen ajan. tämä voidaan todistaa oikeaksi, ei mikään kansa voi kilpailla heidän kanssaan asumis-uskollisuudessa ja sitkeydessä.
Oinonen päättelee lappalaisten levittäytymisen kohti etelää alkaneen, kun jääkauden jälkeen vallinnut lämmin kausi päättyi ja Ruijan ilmasto alkoi muuttua epämiellyttävämmäksi. Ja jossain Keski- tai Etelä-Suomen riistarikkaissa metsissä he kohtasivat kivi. ja pronssikauden rajoilla uu-delleen kymmenien vuosituhansien jälkeen toiseen rotuun ja erilaiseen kulttuuriin kuuluvia ihmisiä.
Nämä lienevät olleet jotakin suomalaista heimoa. Molemminpuolisen jat-kuvan levittäytymisen seurauksena joutuivat lappalaiset jatkuvaan kans-sakäymiseen tulokkaiden kanssa, mutta yhteydenpito lienee ollut hanka-laa. Lappalaisten kieli ja sanasto oli pitkäaikaisen merellisen elämän ai-kana muuttunut suuresti.
Mantereellinen sanasto oli jäänyt käytöstä ja unohtunut ja nyt kuivan maan oloissa ja sisämaassa kieli oli surkean ilmaisu kyvytöntä. Lappa-laisten oli pakko lainata ilmauksia ja sanoja tulokkaiden kielestä, voidak-seen ilmaista ajatuksensa ymmärrettävästi näille ja keskenäänkin. Lo-puksi, kun suuri osa sanastoa oli jo omaksuttu, lainattiin kielioppikin, ja kielen rakenne muuttui suomalaisugrilaiseksi. Oinonen ajoittaa tämän kielenvaihdoksen pronssikauteen eli ajanlaskuamme edeltäneelle vuo-situhannelle.
Suunnilleen samoihin aikoihin joutuivat lapinihmiset tekemisiin germaa-nisten kansojen kanssa ja saivat kieleensä suuren joukon sanoja. Slaa-veilta lainatuista sanoista en ole nähnyt kirjoitettavan, joten niiden mah-dollinen poissaolo todistaisi Oinosen teorian puolesta. Kolttien sanojen lainaus lienee paljoa myöhäisempää perua.Ymmärtääkseni Oinosen teoria ei ole niinkään ilmassa riippuva kuin nykyinen tieteen "arveluteoria".
Se on ainakin johdonmukainen ja kykenee selittämään luontevasti mon-ta vaihetta lappalaisten historiasta. Siinä suhteessa se onkin ainutlaa-tuinen. Se pyrkii selvittämään yhden rodun vaiheet lähes sadantu-hannen vuoden ajalta ja määrittämään sen asuinpaikan samalta ajalta.
On tietenkin mahdollista, että tiede ei ota tätä vakavasti, kun teoria on maallikon käsialaa. Voisiko toivoa, että kielitiede, kielihistoria ja arkeo-logia yrittäisivät edes kumota pätevästi sen, pelastaakseen omansa, kovin heikkojen todisteiden varassa seisovan teorian.
Kaikki historialliset lähteet kertovat lappalaisten olleen metsästäjiä ja ka-lastajia. Poro esiintyy myös heidän käytössään jo varhaisessa vaihees-sa. Heidän kulttuurinsa on ollut viime vuosikymmeniin puhtaasti kalasta-ja- ja eränkävijäkulttuuri, johon paimentolaisuus Länsi-Lapissa on viime vuosisatoina tuonut omat lisänsä.
On luultavaa, että villipeuran kesytys poroksi, vetoja kantojuhdaksi, on tapahtunutjo tuhansia vuosia sitten. Heidän kulttuurinsa näyttää olleen aina, alusta saakka, mahdollisesti kymmenientuhansien vuosien takaa, pyyntiin ja pyyntiesineistöön rajoittunutta, ankarissa arktisissa oloissa kehittynyttä.
Se oli tuhansia vuosia sitten jo loppuun saakka kehittynyttä ja kehityk-sessään pysähtynyttä kulttuuria, jollaista englantilainen historioitsija Ar-nold Toynbee sanoo kivettyneeksi kulttuuriksi. Voinemme pitää var-mana, etteivät he vielä varsinaista suurimittaista poronhoitoa harjoit-taneet, vaikka poroja käyttivätkin. Se ei ollut tarpeellista, kun villipeuroja oli runsaasti turvaamaan lihantarve.
Antropologit todistavat yksimielisesti, että lapinihmiset ovat ruumiinrakenteeltaan primitiivinen rotu, jonka sukulaisuutta muihin rotuihin ei toistaiseksi ole voitu osoittaa. Heitä on moitittu sitkeyden puutteesta ja sanottu sielullisesti lyhytjännitteisiksi. Aikaisemmassa kirjallisuudessa heitä moititaan monista muista puutteista ja vioista.
On ollut yleinen käsitys, että he ovat monessa suhteessa alemmalla ta-solla kuin muihin rotuihin kuuluvat ihmiset. Eliel Lagercrantz sanoo, että lappalaisten aivoelimet ovat jollain lailla primitiivisemmät kuin indoeu-rooppalaisten.
Olisi ihme, ellei eristyneenä eläneen rodun kehitys olisi kehityksessään vienyt selviin, toisista roduista eroaviin ominaisuuksiin. Luultavasti kui-tenkin eroavuudet on toisten silmissä näyttänyt vioilta, jollaisia niiden ei suinkaan ole tarvinnut olla. Puutun tässä vain moitteisiin pitkäjännit-teisyyden puutteesta.
Tiedämme heidän vuosituhansien ajan pitäneen kiinni itsepintaisesti pri-mitiivisestä keräilyelinkeinostansa. Nyt tiedämme myös, että se olisi ollut ainoa tunturi-lappiin sopiva elinkeino, jonka varassa melko harvalu-kuisen väestön jatkuva toimeentulo täällä olisi mahdollista. Tämä itse-pintaisuus ja kaukonäköisyys eivät suinkaan ole mikään todistus lyhyt-jännitteisyydestä eivätkä alkeellisuudesta vaan päinvastoin.
Lappalaisten elämäntapa, elinkeinosta johtuen kuljeskeleva ja usein olinpaikkaa vaihtava, ei salli suurta eikä kohtuullistakaan asukastiheyttä. Sitä voisi ehkä sanoa "neliöpeninkulma-asutukseksi", kun sitä verrataan kaupunkilaisten "neliömetri- ja maalaisten "hehtaari asutukseen". Tämä alituinen lähteminen ja jokapäiväinen ruoan hankkiminen vaati niin tar-koin perheittäin tai pienissä ryhmissä elävien lapinihmisten ajan ja mie-lenkiinnon, ettei mistään yhteisöjen muodostumisesta heidän vaellus-kaudellaan voida puhua.
Näiltä ajoilta lienee saanut alkunsa heidän kielensä hajoaminen murteik-si, joista kaukaisimmat ovat nyt jo enemmän eri kieliä kuin murteita. Kun kiinteän suomalais-asutuksen leviäminen sisämaahan alkoi ajan-las-kumme alkuvuosisatoina, oli hajanaisen lappalaisväestön pakko lähteä vetäytymään kohti pohjoista. Tämä vaihe lappalaisten historiassa on pian kerrottu, vaikka se kesti toista tuhatta vuotta. Vetäytyminen oli aluk-si hidasta ja kansallisuusraja ei ollut jyrkkä. Vuonna 1390 oli lappalaisia vielä Keski-Suomessa ja 1600-luvulla Pohjois-Savossa. Tällä ja varsin-kin seuraavalla vuosisadalla kiihtyi suomalaisten muutto pohjoiseen ja pääsi Länsi-Lapissa jo mäntyrajan tuntumaan.
Tässä vaiheessa eivät kaikki lappalaiset vetäytyneet, vaan monet jäivät tulijoiden keskuuteen. He omaksuivat nopeasti näiden elämäntavat ja asettuivat asumaan kuten nämä, eivätkä he kyenneet vastustamaan suomalaistumista, vaan menettivät hyvin nopeasti oman kielensä ja kansallisuutensa.Historiallisten lähteiden mukaan lappalaisten luku on aina ollut pieni. Vaikka heitä on pidetty primitiivisenä kansana, ovat heidän syntyväisyyslukunsa olleet aina uudenaikaisen pienet. Tämä ei ole todistus mistään perhesuunnittelusta, vaan syynä oli alkeellisista oloista johtuva suuri lapsikuolleisuus ja alhainen keski-ikä, mitkä karsivat heikomman ihmis-aineksen nopeasti kuluttamasta rajoitettuja luonnonantimia.
Heidän lukumäärästään ei ole mitään täsmällisiä tietoja aikaisemmilta vuosisadoilta. Myöskään heidän määrittämisensä Suomen tai muun ra-joitetun alueen asukkaiksi ei ole oikein mielekästä, koska vaeltelivat laa-jalla alueella. Kuitenkin heidän lukunsa ehkä voidaan nykyisen Suomen alueella arvioida karkeasti 1500-luvulla.
Professori Armas Luukko arvioi pirkkalaisten luvun perusteella 1500-luvun puolimaissa Tornion ja Kemin Lapissa olleen n. 200 lappalais-perhettä. Jos arvioimme keskimääräiseksi perheen kooksi 5 henkeä, saisimme lappalaisten luvuksi n. 1000 henkeä. Lukumäärä näyttää py-sytelleen suunnilleen samana, ehkä vähän laskien, aina viime vuosisa-dalle saakka, josta lähtien se on alkanut kasvaa.
Ymmärtääkseni tällaisen olemattoman pienen rodun rippeiden säilymi-nen satojen vuosien ajan ei olisi ollut mahdollista, ellei se olisi saanut verenvahvistusta naapureiltansa. Pieni hajanainen ihmisryhmä ei olisi voinut välttää rappeuttavien tekijäin vaikutusta. Norjalainen lapintutkija J. A. Friis väittää teoksessaan "En sommer i Finnmarken" että suomalai-set tosiasiassa ovat syrjäyttäneet lappalaiset heihin sekaantuessaan.
Kun tarkastelee Koutokeinon sukujen alkuperää Steenin teoksesta "Kautokeino släkter", huomaa todellakin melkein jokaisen suvun olevan suomalaista lähtöä_ On vain tapahtunut lappalaistuminen kielellisesti ja tulokkaat ovat sulautuneet lappalaisiin. Tällaista suomalaisten sulautumista lappalaisiin on tapahtunut Suomen puolellakin, mäntyrajaan saakka. Sen eteläpuolella ovat saamelaiset sulautuneet suomalaisiin.
On todettava, että tilanne Ruotsin puolella on suunnilleen samoin. Suo-malaiset eivät sielläkään ole tunteneet mitään rotuennakkoluuloja, kuten ruotsalaiset ja norjalaiset aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta näyttävät tunteneen. Luulen suomalaisveren ansiota olevan, että ihmiset, joita nykyisin pidämme saamelaisina, ovat fyysisesti rotevampia ja psyykkisesti kovanaamaisempia kuin alkuperäiset saamelaiset kos-kaan olivat. Koko pitkän vetäytymisvaiheensa ajan lappalaiset säilyttivät vanhan arktisen kulttuurinsa.
Lantalaisilta saadut vaikutteet lienevät jääneet vähäisiksi ja sulautuivat alkuperäiseen kulttuuriin sitä suuresti muuttamatta. Yksi vetäytymisen loppuvaiheessa tai oikeammin jo päätyttyä lantalaisilta saatu lisä on syytä mainita. Varmaan monet meistä ovat aprikoineet lapinpuvun alkuperää. Onhan se todellakin erikoinen ja vain lappalaisille ominainen. Tanskalainen Broby Johansen todistaa kuvin, että pukumallin esikuvana on ollut 1500-luvun renessanssin hovipuku. Puvun alkuperää voidaan seurata juuri 1500-luvulle.
Olaus Magnus sanoo "Pohjoismaisten kansojen historiassaan", että nämä miehet (pirkkalaiset) tuntee punaisesta vaateparresta". Tätä ei voida käsittää siten, että koko vaatetus olisi ollut punaista kangasta, vaan että se oli runsaasti punaisella ja luultavasti muillakin väreillä kir-jailtu, joten mahdollisesti punaista oli näkyvissä enemmän kuin puvun pohjaväriä. Tällainen pukeutuminen oli vallalla ja muotia 1500-luvun re-nessanssin hovipiireissä ja ylhäisön keskuudessa.´
Pukumallin kulkeutumista Lappiin on helppo seurata. Pirkkalais-kaup-piaat olivat omaksuneet vaasarenesanssin ja tuoneet sen mukanaan Lappiin. Ja kun tiedämme, että suurin piirtein jokainen lappalainen kuu-lui jonkun pirkkalaisen kynittäviin ja joutui vuodesta toiseen näkemään näitä herrojensa asuja, ei voida ihmetellä, että he itsekin omaksuivat sen.
Meidän aikanamme länsimaisen sivistyksen piirissä muoti vaihtuu vuo-sittain ja jopa vuodenajoittain. Saman muodin pysyminen lähes muuttu-mattomana yli neljänsadan vuoden ajan osoittaa sellaista jäykkyyttä ja vanhasta kiinni pitämistä, että sitä voidaan pitää kivettymänä. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että lappalaiset keksivät puvun sopivan erikoisesti heidän tarpeisiinsa ja kehittivät sen edelleen niin pitkälle, että muutokset voisivat olla vain huononnuksia. Arktisissa oloissa ei ole varaa leikitellä
alituisilla muodin vaihteluilla.
On jo mainittu, että suomalas-asutus saavutti Länsi-Lapissa mäntyrajan 1600-luvun loppupuoliskolla, jossa vastaan tullut tunturi pysäytti etene-misen. Tänne saakka edennyt asutus oli vähälukuinen ja lappalaisten oli mahdollista jatkaa elämistään poroinensa, joita oli jo jonkin verran, outa-maan pohjoisosissa ja tunturissa. Pohjoisin Lappi oli tällöin vielä erään-laista yhteismaata, jossa minkään valtion ylivalta ei ollut vielä vakiintunut eikä tullut tunnustetuksi. Tästä joutuivat lähinnä kärsimään lappalaiset, koska Norja, Ruotsi ja Venäjä kynivät heiltä veroja.
Saadakseen perusteen vaatimuksilleen näiden seutujen saamisesta yk-sin hallintaansa Ruotsin valtiovalta ryhtyi toimenpiteisiin pohjoisimman Lapin asuttamisesta kiinteästi asuvalla väestöllä. Sellaista ihmisainesta, joka oli halukas hakeutumaan uusille ja kaukaisille seuduille, oli runsaasti sotaväenottojen, sotien ja katovuosien koettelemassa Suomes-sa. Ruotsin valtio oli näihin saakka tahtonut varata nämä seudut lappalaisille, mutta nyt vaativat poliittiset syyt heidän oikeuksiensa kaventamista. Valtio tunsi astuvansa lappalaisten varpaille, koskapa julistuskirjoissa, joista ensimmäinen on syyskuun 27. päivältä vuonna 1673 ja toinen syyskuun 3. päivältä vuonna 1695, kehotetaan asukkaita muuttamaan Lappiin ja siellä nauttimaan luvatuista oikeuksista.
Kuitenkin edellisessä sanotaan: "loukkaamatta lappalaisten nautintaoikeutta heille tarpeellisissa maa-alueissa". Jälkimmäisessä julistuskirjassa painotetaan maanviljelyksen hyviä edellytyksiä Lapissa ja suo-sitellaan sen harjoittamista. Ensin annetussa puhuttiin lisäväestön tar-peellisuudesta näillä uusilla alueilla sekä kehotettiin raivaamaan peltoa. Makein täky lienee tulijoiden mielestä kuitenkin ollut neuvo hakea elä-misen apua metsistä, joista ja järvistä.Kuten on jo mainittu, julistuskirjat
johtivat nopeasti toivottuun tulokseen. Useat Enontekiön kylät saivat ensimmäiset asukkaansa 1600-luvun loppuun mennessä ja 1700-luvun alkupuoliskolla. Varsinkin Iso Viha näyttää antaneen lähtösysäyksen mo-nille Lappiin lähtijöille.
Tämä Lapin asuttaminen suomalaisilla oli poliittisesti tarkoituksenmu-kaista ja valtakunnalle hyödyllistä, mutta lappalaisten kannalta se osoit-tautui erittäin vahingolliseksi ja muuttaneelle lantalaisväestöllekin suuria kärsimyksiä tuottavaksi.
Jos asiaa tarkastellaan lappalaisväestön kannalta, täytyi heidän tuntea itsensä valtiovallan hylkäämiksi. Heidän oli täytynyt luopua menneinä vuosisatoina paljosta, he olivat vastaan panematta jättäneet lähes koko nykyisen Suomen alueen, ja yhä olivat lantalaiset ahnehtimassa niitä rippeitä, jotka heille olivat jääneet. Heillä näyttää olleen ikään kuin rotu-ominaisuutena ja pitkäaikaisen kehityksen tuloksena rajoittunut luku-määrä ja harva asukastiheys, joka turvasi elämän-tarvikkeiden riittä-vyyden karussakin ympäristössä. He olivat tottuneet tulemaan toimeen omin avuin ja olisivat tulleet täälläkin elämäntapojaan mitenkään muutta-matta.
Tulokkaat, nämä uudenaikaiseen rotuun kuuluvat, olivat melkein joka suhteessa erilaisia. Voimme pitää varmana, että ne suomalaiset, jotka tänne monien satojen kilometrien tiettömän taipaleen takana olevaan erämaahan ponnistelivat ylös kova koskisia jokia, kaiken inhimillisen avun ja yhteiskunnan ulottumattomiin, olivat peräänantamatonta ja kovaluontoista joukkoa. Perillä ankarat elämänehdot, taistelu olemassa-olosta ja toimeentulosta eivät olleet omiaan heitä pehmittämään. Koh-talokkaaksi muodostui heidän nopea lisääntymisensä. Osoittautui nimit-täin heti alusta lähtien, että maanviljelys pystyi kovin heikosti turvaa-maan uusien asukkaiden toimeentulon.
Siksi luonnonantimien kulutus nousi nopeasti tuottoa suuremmaksi. Ju-listuskirjojen kehotus lappalaisten oikeuksien kunnioittamisesta jäi vain hurskaaksi toivomukseksi. Luonto yritti kuitenkin pitää tasapainoa yllä karsimalla katovuosina, joita sattui tiheästi, liian väestön kovalla kädellä armotta pois. Nälkä ja kulkutaudit olivat viikate, joka niitti kaiken heikom-man aineksen ja jätti kovimmat ja sitkeimmät jatkamaan kiinteätä asu-tusta näillä lappalaisten mailla. Fyysillisesti heikoille ja luonteeltaan peh-meille ei ollut tilaa sen ajan oloissa. Kun lantalaisväestön eteneminen oli pysähtynyt, oli pakko aloittaa entisten ja uusien asukkaiden välinen rinnakkaiselo.
Ei ollut tilaa "demarkaatiolinjaa" varten, koska lappalaisille oli jäänyt niu-kasti aluetta. Lappalaiset eivät saaneet enää yksin hallita entisiä kala-vesiänsäkään, sillä rotevat, kovanaamaiset lantalaiset tunkeutuivat nälän ahdistamina niille vähääkään välittämättä lappalaisten vastalauseis-ta. Villipeura sai huomata pian tulokkaiden olevan paljon innokkaampia ja säälimättömämpiä vainoojia, kuin lappalaiset olivat koskaan olleet, samoin majava. Näin jälkeenpäin näyttää, että tulokkaiden neuvokkuus rajoittui varsinkin katovuosien sattuessa yksinomaan säälimättömään saalistukseen.
Jatkuu.....