Yrjö Kortelainen:

Jääkaudesta nykyaikaan, mutta entäs sitten? 2.


Rinnakkaiselon toinen osapuoli, pienikokoiset ja arat erämaan ihmi­set, lappalaiset, eivät jääneet neu­vottomiksi entisen kalastus- ja met­säs-tyselinkeinon antaman toimeen­tulon alkaessa nopeasti heikontua. He siirsivät taloudellisen toimin­tansa painopisteen porotalouden puolelle. Se oli ollut sivuelinkei­nona ja tyydyttänyt lähinnä liiken­ne tarpeet näihin saakka.

Varsinaisen poropaimentolaisuu­den synty, tai ehkä sopii sanoa keksimi-nen, voidaan ajoittaa his­toriallisten lähteiden perusteella 1500-luvulle ja suurporonhoidon alkaminen 1700-luvulle. Martti Lin­kola on tutkinut tätä paimentolai­suutta ja hänen mukaansa suur­poronhoito on kehitetty val-miiksi jossain Länsi-Ruijan puuttomalla tunturi alueella. Sieltä se levisi si-sä­maahan päin sammuakseen syvem­mälle outaan päästyään talollis-tu­miseen ja suomalaistumiseen. Suur­poronhoitoa voidaan syystä pitää tärkeimpänä ja taloudellisesti mer­kittävimpänä saamelaiskulttuurin saavutuksena.

Arnold Toynbee tarkastelee pai­mentolaisuutta teoksessaan "Histo­ria uu-dessa valossa" sen luvussa "Kivettyneet kulttuurit" seuraa­vasti:

"Paimentolaiselämä on todel­lakin ihmisen taidonnäyte. Hän ky­kenee tu-lemaan toimeen karkealla ruoholla (jäkälällä), jota ei voi itse syödä, muuttamalla sen kotieläin­tensä maidoksi ja lihaksi. Löytääk­seen karjal-leen elatuksen autiolta ja kitsaalta arolta (tundralta) hä­nen on tarkoin sovellettava elämän­tapansa vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Tämä karun luonnon uh­maaminen vaatii paimentolaiselta vääjäämättömästi lujaa luonnetta ja järkeviä elintapoja ja hänen on tästä teostaan makset­tava sama hinta kuin eskimon. Tyly ympäristö, jonka herraksi hänen on onnistunut päästä, on vuoros­taan kavalasti orjuuttanut hänet. tavoin paimentolaiset ovat joutuneet riippuvaisiksi ilmas­ton ja kasviston vuosit-taisesta kier­tokulusta."

Toynbee sanoo, että paimentolai­set ovat monessa suhteessa eteväm­piä ja lahjakkaampia kuin paikoil­laan pysyvät, maataloutta harjoit­tavat kan-sat. Oivalluksen paikkan­sa pitävyys on helposti todettavissa täällä män-tyrajan tuntumassa. On totta, että vain porolappalaiset ovat kyenneet saattamaan arktiset tun­turit tundrat sekä myytyrajan seudut tuottaviksi kohoamaan jopa taloudelliseen hyvinvointiin ja ainakin jatkuvaan ja varmaan toi­meentuloon.

Lantalaiset omine konsteineen ovat aina täällä joutu­neet elämään nälkä-rajan tuntumassa­, kädestä suuhun, ilman varmuut­. huomisen leivästä. He ovat kyen­neet näiden satojen vuosien aikana vain saalistajiksi, sillä yritys tulla toimeen maatalouden avulla osoit­tautui heti alusta lähtien epätoivoi­seksi ja tuloksettomaksi.

Mutta hinta, jonka lappalaiset joutuivat maksamaan tästä aineel­lisesta hyvinvoinnista, oli korkea. He joutuivat sellaisen polkumyllyn vangeiksi, joka ei päästänyt heitä hetkeksikään irti. Heidän kulttuu­rinsa kasvu py-sähtyi Toynbeen mu­kaan voimien liian ankaraan ponnistamiseen."

Hän kysyy: "ovatko es­kimot arktisen luonnon herroja vai ", ja samaa voitaisiin kysyä porolappalaisista puheen ollen.Toynbeen huomioiden valossa kummastuttaa aikaisempi lantalais­ten halveksiva ja ylimielinen

suh­lappalaisiin. Tähän on luullakseni montakin syytä.

Lappa­laisten monisatavuotinen vetäyty­minen ja heihin kohdistuneiden nöyryytysten ja vääryyksien vas­taanpanematon nieleminen kohotti koh-tuuttomasti tulokkai­den itsetuntoa. Lisäksi lantalaiset olivat fyysillisesti rotevampia, ja kun elettiin yhteiskunnan normien suuressa määrin lain-käytön ­tumattomissa, astui väkevämmän oikeus niiden tilalle korvasi tasa­puolisuuden heikomman turvan.

Tätä kansallisuuksien rinnakkais­eloa tarkastelee Martti Miettinen teok-sessaan "Pohjoisen Tornion­laakson oloista" hän sanoo mm: "Kalastaja- ja metsästäjäkansa voi varsin hyvin harjoittaa elinkeinoaan maatavilje-levän väestön naapuruu­dessa, tuottamatta sille erityistä haittaa. Toisin on laita paimento­laiskansan, etenkin silloin kun se hoitaa puolivilliä po-roa.

Niinpä syn­tyikin uudisasukkaiden ja lappalaisten välillä heti alusta läh-tien melko ankara etu­jen ristiriita ja kireä suhde, jonka parantumista ni­-menomaan uudisasukkaat eivät mil­lään tavoin pyrkineet edistämään, vaan päinvastoin häikäilemättömän itsekkäällä menettelyllään vain kär­jistivät sitä. Lappalaiset joutuivat kärsimään usein veristä vääryyttä. Heitä sorrettiin monin tavoin.

Ti­lannetta pahensi erityisesti se, että valtiovalta oli Lapin asuttamishar­rastuksissaan yksipuolisesti uudis­asukkaiden puolella. Miettinen luette-lee suuren joukon asiakirjois­ta poimimiaan tapauksia sanojensa tueksi. Vuonna 1595, jolloin asiakirjojen mukaan Koutokeinon ja Enonte­kiön lapinihmiset olivat ottaneet käyttöön muuton kesäksi sisämaas­ta meren

rantaan ja syksyisin ta­kaisin sisämaahan, oli heillä kai melko vähälukui-set poronsa jo mu­kana.

Muuton, jutamisen, tärkeim­pänä syynä oli kuitenkin kalastus. Heidän suuri keksintönsä, suurpo­ronhoito, oli päässyt itämisvaihee­seensa, jon-ka tekniikkaa ja mene­telmiä kokeiltiin ja kehiteltiin. Mut­ta vasta 1700-luvulla keksintö oli valmis Linkolan mukaan, ja suur­poronhoito ja täys-paimentolaisuus otettiin käytäntöön. Elot olivat kas­vaneet niin suuriksi, että muutto, jutaminen, poronhoidollisista syis­tä oli käynyt välttämättö-mäksi.

Oli todettu, että porojen hoito meren tuulisella rannalla on helppoa. Oleskelu siellä oli helppoa ja mieluista poroillekin, kun oli vähän niitä ah­distavaa syöpää, ja vältyttiin pal­kimisrasitukselta ja ylettömältä laihtu-miselta. Porot saatiin melko helposti tottumaan muuttoon, vaik­ka juta-mamatka voi olla parisataa kilometriäkin. Samoin paluu syk­syllä myrs-kyiseltä rannikolta suo­jaiseen sisämaahan näytti olevan poroista mie-luista.

Ison elon koossa ­pysymisen ja paimennuksen teki mahdolliseksi sisä-maan paksu lu­mi. Eräät tutkijat näyttävät pitävän tämän vuotuisen, usein satojen ki­lometrien pituisen heiluriliikkeen ensisijaisena aiheuttajana ja syynä porojen jo villipeurakaudelta peräi­sin olevaa vaellusviettiä, johon lap­palaiset ovat vain joustavasti sopeu­tuneet. Linkola ei kuitenkaan pidä tätä selitystä riittävänä eikä biologi­sesti tyydyttävänä.

Vaikka on tot­ta, että villipeurat suorittavat pit­kiäkin vaelluksia, ei niissä ole voi­tu havaita sellaista säännöllistä ja selvää vuodenaikoihin sidottua jak­sollisuutta, kuin lappalaisten po­roinensa harjoittama jutamisryt­miikka on. Hän päätyy siihen tulok­seen, ottaen vielä huomioon kalas­tuksen tär-keän merkityksen van­himman vuotuismuuton yhtenä syy­nä, että muutto-liike on pääasiassa ihmisen tahdosta ja toiminnasta ke­hittynyt ilmiö.

Koko suur-poronhoi­tohan perustuu lauman käyttäyty­misen ja ulkopuo-lisiin vaikuteteihin reagoinnin tuntemiseen ja niiden hyväksikäyttöön ja ohjailemiseen. Esimerkiksi porojen totuttamiseen rannikolle muuttoon käyttivät lap­palaiset vaamien taipumusta suorit­taa jokakeväinen vasikoi-minen vuo­desta toiseen samalla seudulla.Linkola sanoo: "Juhlallisia sa-noja käyttäen voidaan lausua, että ihmi­nen itse, hänen tahtonsa, älynsä ja taitonsa, on luonut sen porojen säännöllisen muuttoliikkeen, joka on puhdasmuotoisen paimentolais­poronhoidon runkona"

Linkola toteaa suurporonhoidon olevan sangen pitkälle erikoistunut­ta ja edustavan erittäin korkeata ammattitaitoa. Hänen mielestään tässä yh-teydessä voidaan puhua jo­pa saamelais-kapitalismista. Kuinka lappa-laiset, lantalaisten halveksi­mat ja pilkkaamat, alempaan ro­tuun kuuluvat, olivat pystyneet täl­laiseen tuotannolliseen keksintöön ja taloudelliseen nousuun, saame­lais-kapitalismiin ennen teollisuus-­kapitalismin kehitty-mistä?

Lappalaiset olivat kumonneet ja todistaneet vääriksi lantalaisten käsityk-set heistä kouraantuntuvilla tosiasioilla ja osoittaneet näille hei­dän oi-kean paikkansa sosiaalisessa asteikossa. Tämä oli pakko lanta­laisten-kin myöntää vähitellen, kun viimeiset nousivat ensimmäisiksi ja ensim-mäiset putosivat viimeisiksi. Tietysti satavuotisten ennakkoluulo­jen ja väärien arvostusten hylkää­minen ja putoaminen keinotekoi­sesti pysty-tetyltä korokkeelta oli vaikea tunnustaa ja vaati aikansa.

Taloudellisesta ja ammatillisesta lahjakkuudesta huolimatta eräs piirre lappalaisissa menneinä vuo­sisatoina viittaa vahvasti heidän ro­dulliseen

alkukantaisuuteensa, nimittäin heidän heikkoutensa väki­juomiin. Vaikka silloiset lantalaiset eivät tosiasiassa olleet heitä koh­tuullisempia, osasi-vat he kuitenkin käyttää lappalaisten viinanhimoa hyödykseen.

Kuvaukset lantalaisten kauppamiesten toimesta tapahtu­neesta väkijuo-mien kuljetuksesta tänne ja silloisesta kaupankäynnin tekniikasta ovat vastenmielistä luet­tavaa. Tämä tunnoton liiketoiminta herätti lopulta valtiovallan huo­mion ja se kiellettiin. Mutta kiel­lon jälkeenkään ei väki-juomien kaupustelu Lapin ihmisille kokonaan loppunut, sillä monet uu-disasuk­kaat ryhtyivät harjoittamaan sitä, vaikkakin pienemmissä mitta-suh­teissa.

Valtion huolenpito kiinteän asu­tuksen turvaamiseksi ei jäänyt jo mainittu-jen julistuskirjojen varaan, ja ilman sitä lukuisat katovuodet ja koettele-mukset luultavasti olisivat sen karkottaneet. Laki kruunun­tiloista vuodel-ta 1789 vakinaisti lo­pullisesti lantalaisten aseman ja lakia täydennettiin asetuksella vuo­delta 1883. Mainitussa laissa ei enää monta sanaa pu-huta lappalaisten oikeuksista.

Itsenäisen Suomen en­simmäisessä asutuslaissa vuodelta 1936 muistet-tiin taas saamelaisten oikeudet ja Utsjoen, Inarin ja Enon­tekiön kunnat jätettiin lain ulko­puolelle. Tämä herääminen tapah­tui kuitenkin liian myö-hään. Kruu­nuntiloja oli perustettu liikaa, jopa koivutunturiinkin, jossa ku-kaan muu kuin porolappalainen ei kyke­ne elämään.

Tämä pyrkimys Lapin­ ihmisten etujen suojelemiseen unohtui pian, sillä

maanhankinta­laki vuodelta 1945 ulotti vaikutuk­sensa joka paikkaan maanrajojen sisällä, vain Ahvenanmaa ja ruotsa­laisseudut jäivät lain ul-kopuolelle. Viimeistä, maankäyttölakia vuodel­ta 1958 antaessaan lain-laatija lienee arvellut, että varmaankin lappalais­riesa on tästä maasta jo loppunut, koska laissa ei mainita puoltakaan sanaa heistä.

Linkola kiinnittää huomiota erää­seen suurporonhoidon kasvannai­seen, jossa hän näkee myönteistä­kin. Tarkoitan suurimittaista poron­varkautta.

Pienessä mitassa tätä oli esiintynyt varsinkin nälkäaikoina lantalaisten tulosta alkaen ja se oli lisääntynyt yhtä rintaa villipeuran vähenemisen kanssa. Joka tapauk­sessa lantalaisten harjoittama po­ronvarkaus pysyi verraten vaatimat­tomana näpertelynä.

Lappalaisten mielestä se vähäisestä merkitykses­tään huolimatta oli tuo-mittavaa, koska heidän ei ollut mahdollista porottomalta talolliselta periä saa­tavaansa takaisin. Lappalaiset olivat suurpiirteisiä poronvarkaudes-sakin ja he kehittivät sen yhtä rintaa po­roluvun kasvaessa ja poronlihan markkinoinnin kehittyessä viime vuosisadalla todelliseksi suurteollisuu-deksi.

Linkola pitää tätä poro­jen varastamista suurporonhoitoon kuuluvana li-sänä, kuten lappalai­setkin, koska se on tärkeä taloudel­linen tasapainot-taja. Se on ainoa jonkun mahtavan ­laissuvun taloudellisen vallan mur­tamiseen sekä uusien ja tarmokkai­den yrittäjien pinnalle pääsemi­seen.

Lappalaisten moraalin mu­kaan epärehellisyydessä on eri as­teita ja poro-nvarkaus, kun sen suo­rittaa poromies toiselta poromie­heltä, on lievim-mänasteista, joka voidaan ymmärtää ja hiljaisesti hy­väksyä. Kuolleen tavaran, esineiden ja rahan varkaus on heidänkin mie­lestään täysin epä-rehellistä.

Käsit­tääkseni lappalaiset harjoittavat po­ronvarkautta toisiltaan myös mo-tii­veista, jotka voidaan selittää ur­heilullisiksi. Onnistuneen kaappauk­sen tuottama hyöty ei olekaan mi­kään vähäinen palkinto. Erikseen mainitta-koon vielä heidän toisillen­sa tekemät tihutyöt kostoksi todel­lisista tai ku-vitelluista vääryyksistä tai seurauksena välien rikkoutumi­sesta, jotka ai-na kohdistuvat vasta­puolen poroihin.

Kulumassa olevalta ja viime vuo­sisadalta voitaisiin mainita useita tyhjäs-tä alkaneita porokapitalis­teja, joiden maine ja muisto elää. Tämä nousu taloudelliseen mahti­asemaan antoi lapinmiehelle arvo­valtaa, joka lanta-laisenkin oli pak­ko tunnustaa. Tällainen kunnostau­tuminen oli omiaan kohottamaan koko lapinväen omanarvontuntoa ja kansallistunnetta, sillä pienissä oloissa suurmiehen loiste valaisi ko­ko heimoa. Oli varmaan hi-velevää katsella köyhää lantalaista ylhäältäpäin. En kuitenkaan tiedä heidän useinkaan käyttäneen mahtiase­maansa näiden nöyryyttämiseen.

Muistelukset kertovat elämänkohtaloista, joissa on suo­rastaan dramaat-tista loistokkuutta ja suurimittaisuutta. Tyhjäkätisen pororengin nousu monituhantisen elon omistajaksi lyhyessä ajassa, monimiljonääriksi, to-delliseksi po­rokapitalistiksi, oli mahdollista vain henkilökohtaisen kyvyk-kyyden ja aikaisemmin mainitun lievempi as­teisen rehellisyyden ansios-ta, koska mitään nykyisen markkinatalouden apukeinoja ei ollut käytet-tävissä.

Ehkä voitaisiin yhtenä syynä tällai­sen yrittäjälahjakkuuden esiintymiseen pitää rotujen sekoitusta. Tun­netaan useita lappalaistuneita suomalaissu-kuja, jotka ovat tai joiden joku jäsen on suorittanut tällaisen häikäisevän nousun suurporonomis­tajaksi. Tulee mieleen Näkkäläjär­vet ja Palojär-vet.

Edellisen suvun ensimmäinen suurmies ja poromies­dynastian perustaja oli vuonna 1921 kuollut Iisak Näkkäläjärvi eli Iso-Iisko, jota vanhana sa-nottiin Näk­kälän Äijäksi. Juuri ennen hänen näyttämölle astumistaan olivat Enontekiön porolappalaiset joutu­neet uusien ratkaisujen eteen, kun vuonna 1852 Norjan kanssa tehdyn rajasopimuksen mukaan Suo-men porojen ei ollut enää lupa mennä rajan yli.

Tällöin menetettiin entiset pitkäaikaiset porojen kesäpaikat Ruijassa ja jutamamatka lyheni muutamaksi kymmeneksi kilomet­riksi. Käsivarren lappalaisille tä­mä ei aiheuttanut pahempia vai­keuksia. Heille jäi tilaa tarpeeksi jutamista varten ja ylätuntureilla oli helppo hoitaa porot kesäi-sin.

Näkkälässä oli tilanne vaikeampi. Poronhoito, joka oli kylläkin mel­koisen vaatimatonta, oli aloitettava alusta. Kesäpaikaksi valittiin Pöy­risjärven seudut ympäristöineen, parikymmentä kilometriä kylästä koilliseen. Järvi oli ollut pitkät ajat lappalaisten siikajärvi, jota kyllä lantalaisetkin pyytivät. Kasvava elo saatiin totutetuksi uuteen paikkaan ja nyt alkoi Iiskon nousu pororuhti­naaksi.

Kiinteä asutus oli tällöin edennyt jo koivutunturiin, mm. Palojärveen ja Näkkälään, joissa se oli alkanut lappalaistua. Myös Pöyrisjoen lat­valle, lähelle järveä oli perustettu Proksin kruununtila, jonka väen kanssa Näk-kälän poromiehet jou­tuivat hankauksiin. Iiskon johdolla suoritettu painos-tus johti kuitenkin ennen vuosisadan loppua talon hyl­käämiseen ja asuk-kaiden lappalais­tumiseen. Tapaus on esimerkki niistä harvoista yhteen-otoista, jois­sa saamelaisuus nousi aktiiviseen ja menestykselliseen vas-tarintaan talollisasutusta vastaan.

On syytä panna merkille lappa­laisten sitkeä kiinnipitäminen omas­ta kie-lestään ja kansallisuudestaan sekä paimentolaiskulttuuristaan, jotka he onnistuivat säilyttämään näihin kulumassa oleviin vuosikym­meniin asti. Ja kaiken tämän he kykenivät tekemään aivan ilman yhteiskunnan tu-kea. On jotakin merkillisen tutunomaista ja nyky­aikaista siinä tämän puolen maata­omistavan väestön -aseman pönkit­tämisessä, jota valtio on toiminnas­saan osoittanut 1600-luvulta lähtien.


Lappalaisten kielipäätä sanotaan hyväksi ja ainakin paremmaksi kuin heidän kielinaapuriensa. Ja kai hyvä onkin. Oinonen sanoo Käsi­varren lappalaisten osaavan kol­, jopa neljääkin kieltä autta­vasti. Heidän on ollut pakko oppia molempien isäntä-kansojen kieliä, ai­kaisemmin voidakseen asioida hei­dän kanssaan, olipa kielipää millainen tahansa, ja viime vuo-sikym­meninä koulussa.

Ei suomalaisenkaan kielipäässä lapinkielen oppimiseen näytä olevan vi-kaa. Suurporonomistus nosti useat lappalaiset viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alku­puolella työnantajiksi, sillä ympä­rivuotinen paimennus vaati melkoi­sesti parhaassa isässä olevaa työvoi­maa. Monet lantalais-nuorukaiset ovat palvelleet lappalaisen renkinä pitkät ajat ja hankkineet silloin poromiespätevyyden ja auttavan saamenkielentaidon.

Useimmat heis­tä katsoivat kuitenkin poronhoidon niin raskaaksi amma-tiksi, että ai­kansa lappalaista palveltuaan pala­sivat talollisen paljon vai-vattomam­paan, mutta taloudellisesti sur­keaan elämään. Näiden entisten

po­rorenkien, joita vieläkin on useita elossa, kokemusten mukaan ei saa­menkielen oppiminen ole heille tuottanut mitään vaikeuksia.

Kuten olemme todenneet, ovat lappalaiset jääneet vaille valtioval­lan tu-kea ja ymmärtämystä ja ovat saaneet tulla toimeen omin avuin. Valtion huolenpito on rajoittunut maksujen ja verojen määräämiseen ja perimi-seen. Ehkä nämä ikävät kokemukset valtiovallan yksipuoli­sista toimen-piteistä ovat tärkeänä syynä siihen, etteivät lapinihmiset ole uskaltaneet korottaa ääntänsä oikeuksiensa puolesta.

He ovat vain varovasti hiiviskelleet erä­maassa poroinensa toivoen, että val­tio joskus edes unohtaisi heidät ottokiirille sattuessaan ja edes jos-kus muistaisi heidätkin anto kiirillä ollessaan. Kohtuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että on valtiovalta sentään joskus muistanut lap-palais­tenkin olemassaolon. Onhan se asettanut pari komiteaa tutkimaan lappalaisten oloja ja laatimaan suuntaviivoja niiden parantamisek­si.

Komiteat ovat istuneet vuosikau­sia ja luovuttaneet lopuksi mietin­tönsä toimeksiantajallensa. Ne on otettu vastaan ja ne on painatettu, mutta niitä tuskin on luettu läpi asianomaisessa portaassa. Jos on, se on hyvä, mutta mitään muuta ei sitten ole tehtykään.

Nyt olemme päässeet lappalais­temme vaiheiden tarkastelussa käänne-kohtaan. Vaikka Enontekiön poropaimentolaisuus saavutti huip­pukoh-tansa tämän vuosisadan alku­puolella, kalvoi sitä jo sairaus, joka autta-matta näivettää poronhoidon mitättömäksi näpertelyksi.

Vaivan alkusyy on vuoden 1852 rajasopi­mus Norjan kanssa, ja sen nimi on jäkälän loppuminen kunnan alueelta.Toisen maailmansodan Lapissa näytelty loppunäytös muodostui kohtalokkaaksi vanhalle Enonte­kiölle, niin lantalais-kulttuurille, jo­ka ryöpsähti savuna taivaalle, kuin vanhalle paimentolais-kulttuurillekin.

Sitä ei kohdannut äkkituho, mutta sodan jälkeinen kehitys alkoi jäytää siltä henkeä pois, jatkuvasti ja hellittämättä. Saamelaisuus koki jo sodan aikana vakavan vastoin­käymisen, josta se kuitenkin suotui­sissa oloissa olisi toipunut.

Tarkoi­tan valtion suorittamaa porojen pakkoluovutusta armeijalle, kuten sanottiin. En ole tavannut yhtään armeijassa sodan aikana ollutta, jo­ka olisi nähnyt näistä lihoista pa­laakaan. Luovutetuista poroista saa­tiin suurella työllä ja tuskalla mon­ta vuotta jälkeenpäin mitätön kor­vaus, joka ei vastannut läheskään menetyksiä. Lisäksi inflaatio vei kor­vausten os-tovoimasta suurimman osan. Uskon tämän suoneniskun vie­neen mo-nelta poromieheltä huomat­tavan osan yrityshalusta.


Kun tarkastelemme Enontekiön nykyistä asutusta, voimme todeta lanta-laisasutuksen vähitellen lisään­tyneen ja tihentyneen niin, että lappalais-ten käytettävissä on mäntyra­jan ja Norjan rajan väliin jäävä kapea kais-tale koivutunturia. Käsi­varsi ja jonkin verran oudan poh­joisreunan aluet-ta.

Kunnan kaak­koisosan ja Ounastunturin seudut, joissa ovat parhaiten säilyneet jä­kälämaat, ovat Peltovuoman lanta­laiset ottaneet hallintaan-sa. Käsi­varren puolessa olisi paimentolais­poronhoito vielä mahdollista, kun jutamatilaa olisi riittävästi, mutta talvilaitumet alkavat olla pilalle pol­jetut.

Kunnan keski- ja itäosassa on tilanne toinen. Siellä on lapinihmis­ten käytössä alue, jolla on itä-länsisuunnassa leveyttä paljon, mutta pohjois-etelä-suunnassa vain 30–40 kilometriä. Juuri tässä suunnassa tarvittai-siin matkaa paljon enem­män, jotta poronhoito paimentolais­menetelmin olisi pitemmän päälle mahdollista.

Nyt voidaan todeta, että suur-­poronhoito olisi ollut mahdol­lista Enonte-kiöllä jatkuvasti vain, jos sitä olisi harjoitettu lappalaisen menetelmin.

Täytyy ihmetellä sitä, kuinka tarkoin kaikki edellytykset oli otettu huomi-oon sitä keksittäes­sä ja kehitettäessä. Ehkä tärkein keksinnön yksityis-kohdista on juuri kesä- ja talvilaitumien tarpeeksi suuri välimatka, joka turvaa jäkälän häiriintymättömän kasvun ke­sän aikana ja estää sen polkeentu­misen sulan maan aikana. Vain tä­män huomioon ottaminen ja nou­dattaminen olisi voinut estää jäkälän katoamisen. Voidaan todeta sen vähenemisen alkaneen heti vuoden 1852 jälkeen, vaikka hitaasti ja pai­koitellen.

Piera Proksi todistaa vuonna 1918 Eliel Lagercrantzille jäkälän olevan paljoa heikompaa Vaaranvälissä kuin muutamia kym­meniä vuosia ai-kaisemmin. Joka ta­pauksessa Näkkälän lappalaiset yrittivät poronhoi-dossaan pitää jutamamatkat niin pitkinä, en osaa sanoa, vaistomaises-tiko vai tietoi­sesti, että jäkälä kasvukautenaan sai suurin piirtein rauhas-sa kasvaa. Tähän vaikutti suuresti huolellinen paimennus. Tästä kaikes-ta jäkälän suojelemisesta huolimatta se kui­tenkin oli alkanut vähene-misensä näkkäläistenkin alueella, kuten Proksin Piera sanoi.

Nyt on vii­sikymmentä vuotta kulunut, eikä kunnon jäkälää näe missään maan­tien ja rajan välillä. Paikka paikoin pikemmin aavistaa kuin näkee jä­kälän, jota on toisin paikoin kuin kuuraa vähäisen pakkasyön jälkeen varpujen joukossa. Tulee surku po­roa, jonka on nuoltava tuollaisesta ravintonsa talven aikana.

Meillä on tällä hetkellä käytän­nössä professori Erkki Itkosen laa­tima or-tografia, joka olisi hyvin lapinkieleen sopiva. Meidän tunturi­lappia ym-märtävien saamelaistem­me luku on kuitenkin pieni, vain toista tuhatta henkeä, eikä heitä varten julkaistu kirjallisuus voi ol­la kannattavaa, sillä Inarina ja kol­tanlappia puhuvat eivät ymmärrä sitä tarpeeksi.

Muuten tällainen kiistely, kun jokaisen murteen käyt­täjät tinkaavat omaansa ainoaksi oikeaksi kieleksi ja kaikkia muita murteita pilatuiksi ja vääriksi, on primitiivinen piirre, joka sivistys­tason kohotessa jää pois. Ymmär­tääkseni meillä ei ole varaa pitää kynsin hampain kiinni Itkosen orto­grafiasta, niin hyvä kuin se onkin, koska saamea voidaan kirjoittaa täysin ymmärrettävästi naapurimai­den tavalla.

Ehkä vielä on syytä mainita eräs menetys, jonka nämä saareke-lappa­laisemme ovat joutuneet kärsimään. Heiltä nimittäin näyttää olevan jää­mässä unhoon heidän vanha käsi­työtaitonsa, ainakin miesten käsi­töiden osalta. Jos näin annetaan käydä, vahinko on arvaamattoman suuri. Nämä käsityöt ovat niin kauniita ja tyylikkäitä, että niitä tarvittaisiin välttämättä matkamuis­toesineiksi arvottoman ja muual­ta tuodun matka-muistorihkaman ja rojun tilalle.

Tällä käsityö­taidolla olisi taloudellista merkitys­tä. Ruotsin valtio on ym-märtänyt näiden käsitöiden merkityksen jo vuosia sitten, samoin vähän myö­hemmin Norja, ja molemmissa maissa valtion toimenpitein pyri­tään käsityötaitoa säilyttämään ja kehittämään ja niiden tasoa pitä­mään kor-keana. Merkkejä herää­misestä on Suomessakin havaitta­vissa. Mainitta-koon, että Ruotsissa lukuisat saamelais-perheet hankki­vat toimeentu-lonsa tällaisella käsi­teollisuudella.

Olemme tutkistelemuksessamme tulleet Enontekiön saamelaisuuden tämän hetkiseen vaiheeseen ja olemme todenneet tilanteen synkäk­si. Pahinta on, etteivät lappalaiset, ainakaan nuori polvi heistä, näytä us-kovan kielensä ja kansallisuuten­sa säilymiseen. He eivät odota eivät­kä toivo enää valtiovallan taholta mitään tukea kansalliselle olemassa. oloIleen. He ovat alistuneet sulau­tumaan suomalaisiin.

Norjassa ja Ruotsissa on asia toisin. Molemmis­sa näissä maissa on valtio, kuten sivistys valtion pitääkin, kiinnostu­nut tästä pienestä vähem-mistöstä ja tekee voitavansa heidän oikeuk­siensa turvaamiseksi. Kuun-telin muutama kuukausi sit­ten Yleisradion lähetystä, jossa asiantuntijat neljältä paikkakunnal­ta keskustelivat Lapin ongelmista. Inarissa oli kes-kustelijoina lappa­laisia ja he yrittivät hätääntyneinä tuoda keskusteluun saamelaisten vaikeuksia ja ongelmia.

Arvoisat asiantuntijat eivät kuitenkaan kiin­nittäneet vähääkään huomio-ta ina­rilaisten puheenvuoroihin, ne olivat kärpäsen surinaa heidän kor-vis­saan. Minusta tuntuu, että valtioval­tapitää sopimattomana sitä, että lappalaiset yhä antavat elonmerk­kejä itsestään. Helsingissä kai arvellaan, että kun yksi saamelaispa­riskunta kutsutaan presidentinlin­naan itsenäisyyspäivänä, silloin on uhrattu tarpeeksi ja ehkä vähän lii­kaakin saamelaisten hyväksi.

On myönnettävä, että syytä tähän surkeaan asiantilaan on saamelai­sissa itsessäänkin. He eivät ole pitä­neet suurta suuta oikeuksistaan ja sellaista eivät poliitikot ymmärrä. Lappalaistemme joukosta ei tosiaan ole noussut yhtään johtajaa, joka olisi kyennyt heimonsa asiaa ajamaan. Mutta tämä ei kuitenkaan tee oikeutetuksi heidän tuhoamis­taan unohta-malla ja laiminlyömällä heidät täysin.

Mielestäni on korvaamaton va­hinko Länsi-Lapille, jos lappalaisen anne-taan kadota mäntyrajan tie­noilta ja takaa. Nämä seudut ovat maita, joita vain paimentolaislap­palainen voi käyttää hyväkseen. Ei kai enää kukaan vakavissaan usko­ne, että nämä seudut sopivat maa­talouden harjoittamiseen. On jo ai­ka myöntää, että ainoa tänne so­piva elinkeino, joka ihailtavan täy­dellisesti - tekisi mieli sanoa: ne­rokkaasti - kykenee käyttämään täkäläisen luonnon tuotantomahdollisuudet niitä hävittämät-tä tai pilaamatta, on vanha lappalainen suurporonhoito eli poropaimento­laisuus.

Lantalaisten menetelmät ovat ennättäneet näyttää kelvotto­muutensa mäntyrajalla ja tunturis­sa. Ne johtavat lähivuosikymmeni­nä siihen, kun valtio näyttää lak­kaavan pönkittämästä keinotekoisesti lantalaisasutusta, että nä­mä seudut jäävät joutomaaksi, hyl­jätyksi ja tuottamattomaksi.

Näyttää siltä, että kaikki Skandinavian valtiot ovat syyllistyneet lappalais-ten kohdalla kolonialis­miin. Lapinihmiset voivat kiistä­mättä väittää ole-vansa Lapin ensim­mäisiä ja alkuperäisiä asukkaita, jotka käyttivät tätä karua maata sille ainoalla sopivalla tavalla. Kun vahvemmat naapurit tunkeutuivat heidän mailleen, eivät he voineet kuvitella sellaista maan hallintaa ilman kiinteätä omistusta ja ilman tarkoin määriteltyjä rajoja.

Tulok­kaat kahmivat mielestään parhaat maat ja valtiot ottivat ja jakoivat koko lappalaisten maan. Tämä ei olisi haitannut pahemmin lapinihmis-ten toimeentuloa, mutta kun valloittajat sulkivat rajansa mel­kein veden-pitäviksi, ja lappalaiset ahdettiin liian pieneen tilaan, teh­tiin heille vää-ryys.

He eivät voi tulla toimeen jatkuvasti porojensa avulla ahtaassa tilassa, kuten edellä on jo todettu. Tämän vääryyden korjaaminen on vieläkin mahdol­lista ja olisi kai oikein, että sen tekijät korjaisivat sen. Pohjois-maiden väliltä on toisen maailmansodan jälkeen poistettu suuri joukko muodollisuuksia ja lienee tarkoitus avata rajoja vähi­tellen vielä enem-män. Luulisin, että nyt voitaisiin aloittaa keskustelu ra­jojen poistamisesta kokonaan la­pinihmisten osalta, samoin heidän porojensa osalta. Tämä ehdotus ei tietenkään koske Suuren ja Mahta­van rajaa.

Tarkoitan lähinnä sitä, että eikö Suomi ja Ruotsi voisivat lähiaikoina, kun idän ja lännen vastakohtaisuu­det toivottavasti lieventyvät, ryhtyä neuvottelemaan Norjan kanssa vuo­den 1852 rajasopimuksen purkami­sesta ja palaamisesta ennen sopi­musta vallinneihin poronhoitomenetel-miin.

Ajatus ei ole minun päästäni lähtöisin, vaan lappalaiset lienevät hauto-neet sitä päässään kaiken aikaa. (Ks. Oinonen 1947 s. 104). Tämä rajojen avaaminen kos­kisi vain lappalaisia ja heidän po­rojaan ja jättäisi lantalaiset mel­lastamaan Ounastunturiin. Kysees­sä olisi siis oikeastaan Koutokei­non porarihoitoalueen laajentami­nen etelään Muonion rajaan saak­ka ja meidän lappalaistemme pää­seminen koutokeinolaisten jouk­koon.

Jos näin pitkälle päästään, tulee eteen sopeutumisvaikeuksia lappa­lais-ten keskuudessa, mutta yhteis­pohjoismaiset toimenpiteet, perus­teellinen valmistelu ja lappalaisten valmennus, suunnitelmat, neuvon­ta, ohjaus ja valvonta ainakin aluk­si uskoakseni auttaisivat alkuhan­kaluuksien yli.

Tämä ehdotus toteutuessaan te­kisi mahdolliseksi suurporonhoidon jat-kuvuuden ja kun jäkälämaat jäi­sivät kesän ajaksi rauhaan polke­misesta, kääntyisi jäkälä katoami­sen tieltä paluuta kohti. Tämä muu­ten olisi eh-dottomasti varmin ja halvin tapa pelastaa jäkälä tuholta. Samalla se olisi nopein tapa. Kyllä jäkälä palaa näille maille sitten, kun porot ovat kuol-leet nälkään ja maat jäävät autioiksi, mutta tämä tapa tekee samalla lopun lapinihmi­sistä.

Jos meidän saareke-lappalai­semme olisivat niin lantalaisuuden pehmit-tämiä, ettei heistä olisi pa­laajiksi tähän uuteen ja samalla vanhaan po-ronhoitotapaan, saisim­me heidän tilalleen keskitalven ajaksi Koutokei-non lapinkyliä eloi­neen. Mielestäni Tunturi-lapin tal­vinen maisema ilman lapinihmistä ja hänen eloaan, ilman kellon kil­katusta ja koiran haukuntaa on liian masentava ja armoton.

Erittäin tärkeätä olisi lappalais­temme säilymisen kannalta joutu­minen eroon puoleksi vuodeksi suo­malaisista ja pakko käyttää lapin­kieltä kanssakäymisessä toisten la­pinihmisten kanssa. Tämä käsit­tääkseni johtaisi pakosta suomalais­tumisen pysähtymiseen ja saame­laisuuden
elpymiseen.

Uskoisin tä­män mainitsemani suunnitelman toteuduttuaan, jos se sitten kos­kaan toteutuu, todella estävän po­ronhoidon alaspäin menon ja lop­pumisen sekä saamelaisuuden ka­toamisen näiltä seuduilta, joilla mo­lemmat totisesti ovat ansainneet paremman osan kuin riutumisen ja

sukupuuttoon kuolemisen.

Olemme yrittäneet seurata lapin­ihmisten vaellusta, mikä todellakin on ollut pesunkestävää korpivael­lusta, jääkauden kylmyydestä nyky­päivän "hyvinvointivaltioon". He ovat osoittaneet kykynsä ja lah­jansa tulla toi-meen vaikeissa luon­non oloissa. Voimme vain toivoa, että valtiovalta lopultakin tekisi jo­takin heidän hyväkseen palauttamalla heille ja heidän poroilleen toimeentulon edellytykset ja oikeu­den olemassaoloon, jotka valtioval­lan toimenpitein ja tekemättä jättä­misin heiltä on vähitellen riis-tetty.