ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Jäämerelle.


VALMISTUKSIA.


Täytyi henkisesti ja ruumiillisesti itsensä hyvin valmistaa,kun Jäämeri odotti tuolla alhaalla sulkeakseen meidät hyiseen helmaansa kokonai-seksi viikkokaudeksi. Molemmista piti hyvän huolen Vuoreijan (Vardön) mahtava Suomen konsuli Eero Lampio, joka sattumalta osui Könkäälle meidän sinne tullessa. Eero Lämpiön tuntee koko koillinen Ruija ja koko Petsamo, sillä hänen välityksellään ruoka saapuu Petsamon maahan ja kala vuotaa ulos maasta.

Eero Lampio on vanhaa lieksalaista sukua, alkuaan Lampen, niinkuin niin moni muu etevä hommamies meillä Suomessa tätä nykyä. En tar-koita erityisesti enkä yksinomaan itseäni tällä kehumisella, niitä on Lam-peneja, jotka hommaavat ehkä vieläkin hyödyllisemmissä toimissa kuin minä. Vaikka me lienemme mahdolliset sukulaiset kymmenennessä pol-vessa, on meidän luonteessamme se yhteistä, että me autamme lähim-mäistämme vastamäissä.

Olen saanut kaksi avunpyyntikirjettä seuraavalla osoitteella: K. Herra Ernst Lampen ( Eero Lampio.) ja toisen: K. Herra Eero Lampio (Ernst Lampen).En vielä silloin tiennyt, että Lampio oli syntyjään Lampen, nyt ymmärrän , miksi hän saa avunpyynti kirjeitä. Lampio auttoi meitä sekä neuvoilla että kulkuneuvoilla, kuin myös ruualla ja, kotonaan Vardössä, kaikilla Norjan kieltolain mukaan luvallisilla virkistys- ja lämmitysjuomilla, ynnä lopuksi käteisellä.

PETSAMONJOKI LUIKERTELEE JÄÄMERTA KOHTI. NÄKÖALA YLÄ-LUOSTARIN MAJAN LÄHISTÖSSÄ. Kuva: Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1929.

Ylä-luostari Petsamojoen varrella. Kuva: Pyrkijä 1.1.1922.

Toht. R. Numelin tutkii Norjan rajaa kolttamökkien edustalla.

Könkäällä hän meidän maatessamme sikeimmässä unessa solttupoi-kien britseillä, onki lohia ja veti ylös 15 kg:n merilohen. Aamulla noustes-samme lohi roikkui pyhän temppelikoivun konkelolla ja haukotteli Ruijan kelmeää taivasta kohti. Solttupojat valmistivat yhdenosan lohta päivälli-seksi.

Istuin yksin ruokapöydässä odotellen ateriaa. Sotilas kantaa sisään sy-vää lautasta, jossa oli kukkupää röykkiö keitettyä lohta. Asetti sen etee-ni.

- Onpa siinä kyllältä kolmen miehen syödä, ajattelin itsekseni ja vertasin sitä Helsingin lohiannoksiin.

Siirsin lautasen keskipöydälle. Solttu tulee jälleen sisään kantaen uutta vielä kukumpaa lautasta ja hetken perästä hän toi kolmannen. Ahaa! Yk-si mieheen siis! Valitsin pienimmän annoksen ja pyysin isännältä anteek-si, jollen saa annosta mahtumaan vähäiseen ruumiiseeni. Nuori tohtori Numelin sai suurimman annoksen.
- Tällaisia annoksiako sitä murennetaan möyhyksi Könkään koskella ko- valla, Meren Rutjan partahalla, Paksussa Palentolassa?

Tähän runolliseen kysymykseeni antoi kokenut kaima Eero Lampio seu-raavan vastauksen ja neuvon:

- Hyvät ystävät! Kun lähdette päiväksi Jäämeren ulapalle, on erittäin tär-keää, että vatsa on täysi. Eilen raivosi hirmumyrsky, nyt käy huoneen kokoiset mainingit. Ei siellä pysy pystyssä muuta kuin raskaalla pohja-lastilla. Huomatkaa vielä! Jäämeren ruoka on oleva rasvaista. Elämä Jäämerellä vaatii rasvaa. Valaat, mitä ne ovat muuta kuin uivia rasvapal-loja, hylkeet samoin. Kaikki kalat ovat rasvaisia, kaikki eläimet niinikään. Rasvainen ruoka lämmittää, ja lämpöä täällä juuri kaivataan. Siis, käy-käämme tosi tarmolla kiinni annoksiimme, elkäämmekä epäilkö! Jäämeri hiukaa; Jäämeri hiukaa! Amen!

Käytiin lohen kimppuun. Minun täytyi käydä ryyppäämässä vettä sotilas-ten vesihinkistä, sillä en tahtonut saada sijaa lohelle. Säälitti nuorta Nu-melin'ia. Hän kävi välillä ulkona tähystämässä Norjan rajaa ja haukkaa-massa raitista ilmaa epätoivon vallassa, mutta palasi takasin ja söi kun soikin annoksensa. Tuo intohimoinen jängänsotkija oli siis pohjaton.

Lämpiöllä oli moottorialus, joka kuljetti viljaa Pummangin kylään Kalasta-jasaarentoon. Siinä meidän piti saada kulkea Petsamoon. Alus oli ank-kurissa Elvenäsissä 2 km:n päässä Könkäältä. Alus, jonka nimi oli Tär-an oli juuri saapunut Vuoreijasta (Vardö) edellisenä päivänä hurjassa myrskyssä, niin että sen ainoa matkustaja, nuori upseerin rouva Petsa-mosta, oli kuoleman kielissä, kun alus saapui Könkäälle. Hänen virottua henkiinsä, piti lähdön tapahtua Petsamoon.

Nuori rouva ja Tärnan'in kippari Hilmer Bertheumssen saapuivat Kön-käälle ilmoittamaan, että nyt on »klaari». Soudettiin alas Könkään kos-ken virtaista alasuvantoa ja laskettiin Tärnan'in kupeeseen Elvenäsin satamassa.

Kolttakönkään kylä 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto. / finna.fi

Heinäsaaret 1940-luvulla. Kuva: Aarne Pietinen Oy. Museovirasto. / finna.fi

JÄÄMEREN MOOTTORIALUKSET.

Ne ovat kalastaja-aluksia sellaisia, jotka kestävät tämän tuiman valtame-ren mylläkät. Tärnan on suurimpia, 53 jalan pituinen. Siis pienemmän meikäläisen jahdin kokoinen. Mutta matalampi se on meidän jahteja. Tärnan oli keväällä tehnyt matkoja Novaja Semljaan ja jäänreunalle siel-lä kaukana 3 - 4 päivänmatkan päässä Muurmannin rannikolta.

Se oli siis rakennettu niin lujaksi,että se kestäisi myöskin jään puserrus-ta. Jonkunlainen Nansenin »Fram» siis pienoiskoossa. Spantit sen ku-peilla olivat viervieressä ja paksuista aineista, ja laidat taisivat olla mo-nen tuuman lankuista. Näöltään se oli kuin pähkinänkuori, pyöreä, pak-su ja tanakka. Verrattuna Itämeren aluksiin tuntui aivan kuin Tärnan olisi ollut puettuna paksuun karhunnahkaturkkiin, silloin kun Itämeren aluk-silla vain on talvipalttoot ilman täytevuoria.

Ei tällainen alus sentään siedä yhtä paljon lastia kuin kepeämmät ja kor-keammat alukset. Tärnan otti ehkä 35 tonnia lastia. Yhtä pitkä alus Itä-merellä ottaa puolta enemmän. Kun tällainen alus on jään reunalla saa-nut hylkeen ja valaan rasvoja ruumansa täyteen, on se samalla valmis palaamaan kotiaan.

Kannattaa tehdä useampia matkoja, koti kun on sikseenkin lähellä. Kan-nattaahan ranskalaisten ja englantilaisten saapua tänne asti aluksillaan, vaikka matkoihin kuluu viikkokausia. Turvallisuuden tunne ruumiissaan astuu tällaiseen alukseen. Ei se kaadu lievillä, ei se halkea Jäämeren-kään lyijynraskaassa aallokossa.

Menisiköhän se edes heti puhki, jos rantakallioille ajautuisi? Mutta jos myrsky käy kovaa, et pysy kannella muuten kuin tarrautumalla kiinni pur-jeisiin ja köysiin. Matalan aluksen yli huuhtovat aallot niin voimakkaasti; että lakaisevat sinut mereen kuin köykäisen lastun. Ei tarvitse odottaa, että laivan kaiteet sinua pidättävät. Ne ovat mitättömän matalat.

Lohdutusta ei myöskään suo se tiedonanto, että jos suistut mereen,ei si-nua kukaan yritä pelastaa. Ken Jäämereen tipahtaa, se saa siellä hoitaa itseään parhaimpansa mukaan.

Laiva, josta tipahtanut olet, huhkii eteenpäin täyttä kyytiä. Kun kaptee-nille huudetaan:
- mies putosi mereen! niinhän vastaa vain:
- vai niin!

Hän tarkastelee kurssia eikä ole niinä miehinäänkään. Näin minulle ker-rottiin. Hirveältä se tuntuu, mutta uskottavalta. Ei yksikään tämän jylhän rannikon asukas osaa uida. Ei voi sitä urheilua harjoittaa vedessä, joka ei koskaan lämpiä yli 9 pykälän. Eikä sinne helle ketään ajakaan.

Heinäkuun, lämpimimmän kuukauden, keskilämpöon vain + 9 pykälää, silloin kun se Keski-Suomessa on kokonaista + 17. Kun siis rantaasukas hupsahtaa mereen, on hän kuolemaan tuomittu. Hän räpisköi hetken ajan pinnalla kuin pieni sylirakki. Sitte hän jähmettyy sekä kauhusta että kylmästä, katoaa pinnalta, ja ahnaat holkerit, haijit, jotka painavat lähes 1,000 kg.,pistävät hänet poskeensa erinomaisena herkkuna.

Linja-auto todennäköisesti Jäämeren rannalla, Kuva on Erkki ja Aune Vihosen linja-automatkalta Lapissa 1960-1979. Kuva: Erkki Vihonen. Museovirasto.

Jäämerenrannan kallioita. Kuva: Museovirasto.

Matoja kaivetaan luoteen aikana Jäämeren pohjasta Nurmensätissä 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto.

Me ilmoitimme mustalle, solakalle ja iloiselle napameren kipparille, Hil-merille, eli niinkuin kaikki petsamolaiset häntä aina nimittivät, Ilmarille, että me pysymme pinnalla, ainakin niin suolaisella ja rasvaisella pinnalla kuin Jäämerellä on. Jos siis erehdyksestä joutuisimme napameren hyis-tä vettä soutamaan peukaloillamme, niin eikö voisi koettaa seisauttaa konetta ja hieman odottaa, kunnes pääsisimme peräruoteliin kiinni. Olisi-han mahdollista, että tämä onnistuisi, Tärnan kun teki vain 4 solmua tun-nissa tyynellä ja myötätuulessa.

-Ja doh, ja doh, de' maa ske, sanoi Ilmari nauraen ja varmemmaksi va-kuudeksi hän lyödä läimäytti oikein jääkarhun kämmenellä minua polven yläpuolelle. Se oli hänen tapansa osoittaa luottamusta, kiintymystä ja ystävällisyyttä.

Tärnan oli loistolaiva näillä vesillä. Valtiolla oli kaksimoottoria Petsamos-sa, samaan malliin rakennettuja, mutta hieman pienempiä. Ne olivat ni-meltään »Agnes» ja »Lansing». Nämä kolme laivan nimeä olivat kaikki-en matkamiesten huulilla. Niinkuin Helsingissä puhutaan Ariadnenja Po-lariksen, Oihonnan ja Borgån kuluista, lähdöistä ja saapumisista, niin Petsamossa juteltiin, milloin Agnes lähtee, milloin Lansing saapuu, on-kohan Agneksen kuula jo korjattu? minne hiiteen se Lansing on uupu-nut,kun se ei saavu kotiaan? »Kirotut geodeetit», jotka eivät ymmärrä ajoissa palata retkiltään!

Tärnan'in kajuutta ei siedä vertausta Ariadnen sisustukseen. Ujuttamalla minä sain ruumiini mahtumaan kajuutan aukosta sisään. Niin mahtanee korkista tuntua, kun se työnnetään pullon suuhun. Kajuuttaan johtivat pystyt portaat eikä rappuset. Kajuutassa oli kaksi seinälaatikkoa, joihin päästiin pienestä aukosta sisään, aivan kuin uunilinnun pesään.

Niillä vuoteilla oli se etu, että vaikka Tärnan olisi ruvennut piehtaroimaan humppuruisiaan Jäämeren aallokoissa, ei makaaja olisi päässyt tipahta-maan lattialle. Toisessa majaili nuori, kaunis upseerin rouva, toisessa Ilmari. Pienen rouvan laatikosta loisti täpläinen, monivärinen viltti; joka antoi laatikolle kulttuurikehdon vaikutuksen.

Ilmarin laatikosta pisti esille pitkävartiset, samojeedilaiset jääkarhunnah-kasaappaat, jotka myöskin koreudellaan todistivat kulttuuria, vaikkapa vain arktistakulttuuria. Hän oli ne vaihtanut itselleen Novaja Semljalta puolella litralla spriitä. Novaja Semljalla ei vallitsekieltolakia, yhtä vähän kuin mitään muitakaan lakeja, paitsi napaseudun luonnonlait. Ja niitten mukaan sprii on elämän ihaninta nestettä, lämmittävää, rohkaisevaa.

Kaunis rouva makasi puolikuolleena laatikossaan häikäisevän korean vilttinsä alla. Ei ollut enää tolkussaan merenkäynnin takia. Ilmari ja minä joimme ahtaassa kajuutassa kahvia. Hän tarjosi kahvit, minä sokeripa-lat. Väkevämpää kahvia en ole koskaan juonut, paitsi plöröä.Tämä ei ollut plöröä, mutta siinä oli jotakin väkevää, joka rasvaisena ui pinnalla.

Mitähän se oli? En ilennyt kysyä. Tunnustelin, tunnustelin.

No, mitäs muuta kuin kalanmaksaöljyä. Täältähän tonnittain sitä viedään ulos maailmanmarkkinoille. Kalanmaksaplöröä! Sehän on terveellistä, terveellisempää kuin spriiplörö. Me joimme kuusi kuppia yksillä istuimilla. Ilmari kertoi Jäämerestä, minä maailman asioista. Kun Ilmaria miellytti jokin juttu, löi hän minua polvelle että pasahti. Matkatoverini, nuori diplo-maatti Numelin ja Asikkalan tilalliset, makasivat kannella ruissäkkien päällä ja ajattelivat: »häilyvä on elämämme, kiusa vaelluksemme!»

Päijänteen tyyni pinta, Kopsun suojainen lahti kangasteli tilallisten sil-missä. Minä, joka nuorella ijälläni olin hyvin herkkä meritaudille, olen nyt vanhemmuuttani, kilvan yhä äityvän paatumuksen kanssa, kovettunut ja saatoin ryypätä kalanmaksakahvia kilvan mustan jääkarhun, Ilmarin, kanssa.

Vaikka Tärnan varustuksiensa puolesta ei ole Oihonnan tasolla, niin merkitsee se sentään ääretöntä kehitysaskelta Jäämeren kulkuneuvois-sa ja kalastusvälineissä. Viime vuosiin saakka on kaloja pyydystelty vain avonaisista veneistä, joita soudetaan kahdella airoparilla ja joilla purjehditaan sopivan tuulen sattuessa. Katetut veneet ovat olleet ylen harvinaiset. Niitä on ollut vain varakkaimmilla kalakauppiailla.

Nyt on valtion puolesta hankittu Kalastajasaarennon asukkaille muis-taakseni 4 katettua moottorialusta, joilla he nyt voivat ryhtyä kilpaile-maan norjalaisten ja ulkomaalaisten suur-kalastajain kanssa. Onhan siinä tuntuva eroitus, jos avonaisella veneellä täytyy uhmata napameren aaltoja tai saa leveässä, paksussa, katetussa moottorissa juoda kahviplörönsä juuri suloisessa rauhassa.

Onhan kantavuudessakin eroa, kun avonainen vene ottaa 5 tonnia las-tia, katettu moottorivene 30 - 35 tonnia. Kun tällainen moottorivene ve-tää kaikki purjeensa levälleen, isopurjeen, kaksi kokkaseiliä ja peräapi-nan, niin voihan se navakassa tuulessa tehdä 6 - 7 solmua tunnissa. Novaja Semljaan purjehtii aluss 5:ssä päivässä ja voi siis tehdä onnis-tuneen kalastusmatkan 2:ssa viikossa näille autioille, riistarikkaille mail-le.

Vaikka Jäämeren moottorit matkustajalaivoina antavat toivomisille varaa, täyttävät ne kumminkin oikean tehtävänsä moitteettomasti. Kun kalastus loppuu, on moottori mainio lastilaiva, jopa hinaajakin. Mutta kehitys kul-kee kalastuksenkin alalla yhä vain eteenpäin. Ulkomaalaiset kalastele-vat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä har-joittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohja-kasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää.

Kalastajasaarento. Haikaraportaat. Kuva: Museovirasto.

Kalastajasaarennon miehet turskaa juksaamassa Jäämerellä odotelles-saan kotiseutunsa vapauttamista. Kuva: TK-Uomala. SA-kuvat.

Kalastajasaarennon miehet turskaa juksaamassa Jäämerellä odotellessaan kotiseutunsa vapauttamista. Kuva: TK-Uomala. SA-kuvat.

Kalastajasaarennon miehet turskaa juksaamassa Jäämerellä odotelles-saan kotiseutunsa vapauttamista. Kuva: TK-Uomala. SA-kuvat.

JÄÄMEREN AALLOISSA KELLUMASSA.


Ensi kertaa olin valtamerellä näin pienessä aluksessa.Ei ollut siis kum-ma, että mieleni kävi juhlalliseksi. Tärnan lähti liikkeelle Elvenäsin sata-masta. Sitä tärisyttävää pauketta, minkä sen kone sai aikaan! Tavallisen moottorin jyske on vain tuttavallista supatusta tähän verraten. Kuuluuko tämäkin pauke valtameren ominaisuuksiin? Eikö täällä sovi kulkeakaan vähäisemmällä jytinällä?

Milloinka laiva lähtee kulkemaan täyttä kyytiä? kysyin. Ei se tämän ko-vemmin koskaan kuljekaan, vastasi laivamies. Siis neljä solmua vain. Se on hyvänlaista soutua sisävesillä. Kirkkovene jättäisi tällaisen aluksen kauas jälkeensä. Mutta minnekäpä tässä on hoppu, päivä kun on niin pitkä, 1560 tuntia pitkä.

Kuljettiin pitkät ajat Bökfjorden'in suojaisessa vuonossa. Korkeat olivat rannan kalliot, korkeat kuin norjalaisessa vuonossa ainakin. Sivuutettiin Kirkkoniemen (Kirkenäs) kaupunki Norjan puolella. Kirkkoniemen monet tehtaan piiput törröttivät siellä kaukana todistuksina siitä, että siellä val-mistetaan rautaa Europan rikkaimmasta kaivoksesta.

Tällä ei vielä ole sanottu, että sieltä saadaan parasta rautaa; rautapitoi-suus malmissa on vain 35%, silloin kun esim. Kiirunan paras malmi, A malmi, sisältää rautaa 70 - 80 %. Eiköhän Suomenkin puolella löytyisi samanlaista rautasuonta, jos oikein kunnolleen ruvettaisiin hakemaan? Eihän Kirkkoniemestä meidän rajalle ole kuin 8 km. Teoretisen geologi-an oppien mukaan ei meidän kovissa graniitti ja gneissivuorissa sovi olemaan mineraaleja. Mutta tästä opista sattuu aina silloin tällöin poik-keuksia. Nämä poikkeukset tapahtuvat aina meidän rajojemme ulko-puolella, mutta harmillisen lähellä meidän rajojamme. Miksi ne eivät koskaan satu meillä?

Karjalaistalo Näsykässä 1921. Kuva: Liikeapulainen 9.12.1921.

Petsamolaisia savusaunoja. Toinen on rakennettu turpeesta ja toinen rannalle ajautuneista lankuista (hirsirakennukset ovat Petsamossa harvinaisuuksia). Viimeksimainitun ovi on mahongista, sekin meren antimia. Kuva: Rajamme vartija. 25.8.1936.

Päästiin vähitellen vuonon suuhun. Nyt avautui koko Jäämeri kaikessa laajuudessa silmiemme eteen. Eilisen myrskyn mainingit kävivät vielä korkeina. Kun Jäämerellä tuulee, käy korkeat ja laveat aallot, kun silloin tällöin tyyntyy, käy vieläkin raskaampi kuollut aalto. Nämä mainingit voi-vat joskus olla niin itsepintaiset, ettei myöhemmin syntynyt vastatuuli-kaan voi niitä masentaa. Ne vain vyöryvät entiseen suuntaansa, syys-myrskyjen jälkeen jopa pari kolme päivää.

Tärnan rupesi heilumaan kuin pähkinänkuori sinne tänne näillä öljysillä rinteillä. Minä tartuin erääseen rautakankeen kiinni, enkä hetkeksikään hellittänyt, sillä minua ei haluttanut uida tässä hyisessä vedessä. Heinä-kuun aikana vallitsevat pohjoiset tuulet. Tuulet tulevat joko Huippuvuo-rilta, Pohjoisnavalta tai Novaja Semljan ja Frans Josefin maitten välikös-tä. Ne ovat toisin sanoen luoteis-, pohjois- tai koillistuulia, ja niiden hen-käykset eivät hivele ihmisen pintaa. Ei niin, että ne puhaltaisivat pakkas-pykälissä, mutta ne voivat lietsoa ihmiseen mitä nuhteettomimman vilun tunteen.

Jäämeri vaikuttaa sekä juhlalliselta että kylmältä. Juhlallisuutta korottaa tietoisuus siitä, että tuon horisontin takana vaanii ikuinen jääraja, sen ta-kana äärettömät jääulapat, jotka eivät lopu kuunaan, vaan ulottuvat ja liittyvät välittömästi Pohjois-Amerikan rannikon ikuisiin jäävuoriin. Kun päivät päästään vain tuulee näiltä jääröykkiöiltä, eihän kumma ole, jos tottumattomassa ihmisessä asuu ainainen vilun tuntu.

Kun Suomen loitsujen runotar tahtoo lähettää jonkun pahan taudin tai kiusan hengen piinapaikkaan, niin ei se lähetä sitä kuumiin maanalaisiin luoliin, joissa on itku ja hammasten kiristys, niinkuin Vähän-Aasian runo-tar tekee, ja jota paikkaa me nimitämme helvetiksi; ei, tänne Jäämerelle se ne karkottaa. Eihän meidän runottaremme omasta kokemuksestaan tiennyt maan alla olevasta tulesta, niinkuin hänen sisarensa Palestiinas-sa, mutta senhän tiesi, että Jäämeren rannalla on hyytä, että maat siellä ovat iljamessa, kaljamassa, hetteet hyisiä, kengät hyyssä, paulat jäässä.

Sentähden se lähettää hornan hengetInarihin ilkeähän, meren Rutjan partahalle, Turjankoskenen kovahan, Paksuhun Palentolahan. Ja mikäs Rutja on muu kuin Ruijan eli Norjan pohjoisin osa, ja Turjan ranta sijait-see myöskin Kuollan niemimaalla. Tällainenko se sitte oli se suomalais-ten helvetti? Kyllähän se Palentola on, mutta kyllä se myöskin on kaunis ja mahtava, ehkä kauniimpi ja juhlallisempi kuin juutalaisten helvetti. Siedettävämmän sen ainakin luulisi olevan.

Tunsi olevansa Pohjoisnavan välittömässä yhteydessä. Eihän siinä ollut muuta kuin ensin vähän vettä ja sitte vähän ajojäätä ja sitte itse napa. Katselin aurinkoon ja sitte pohjoiseen. Ja katsos! Näin selvästi Pohjois-navan.Se oli musta kuusikulmainen patsas, joka kohosi taivaanrantaa kohti. Ja sieltä kävi tuulenhenki ja minun ruumistani vapisutti. Ei sentään sen enempää, kuin että kuusi kuppia Ilmarin mustaa kalanmaksaplöröä siellä alhaalla kajuutassa paransi vilunkohtauksen.

Tulin ajatelleeksi jos jotakin yksinäni istuessani kannella, pidellessäni rautakangesta kiinni aaltojen velloessa venettä. Sadut Jää-immestä su-kelsivat ajatuspiiriini. Tuolla siis Jää-immellä on kesähuvilansa, tuolla tai-vaanrannan takana. Tuolta hän tuijottaa kylmillä silmillään siihen maail-maan, joka on hänen omansa. Nyt kesällä hän on kahlehdittu tänne na-papiirin alueelle, mutta kun talvi tulee, silloin hän ulottaa retkensä aina kääntöpiiriin saakka.

Sadut sanovat, että hän on kylmä ja säälimätön. Toiset sanovat, että hä-nessä asuu pelkkä järki, joka ei tunteelle suo minkäänlaista arvoa. Hän joutessaan siirtelee jäälaattoja huvikseen ja tuumii ja tuumii pulmalli-sia maailman kysymysten ratkaisuja. Aivan niin! Niin kauas kuin Jää-im-pi ulottaa talvella matkansa, niin kauas kuin hänen lumisen vaippansa lieve ulottuu, niin kaukana myöskin samoja pulmia ajatellaan.

Saksalaiset, ranskalaiset,englantilaiset kuuluvat Jää-immen toimintapii-riin, Amerikan Yhdysvallat ja Japani niinikään. Juuri nämä Jää-immen reunavaltiot ovat nykyään maailman valtiaita, eivät suuremman luku-määränsä, vaan kylmemmän järkensä kautta. Jää-immen hyinen hen-käys näkyy hedelmällisesti vaikuttavan ihmisten henkisiin kykyihin.

Maailman nerot ovat syntyneet hänen vaikutuspiirissään, kuuluisat tun-neihmiset, suurten uskontojen luojat, hänen piirinsä ulkopuolella, kuu-mien hieta-aavikoiden liepeillä. Tämä kylmä, punnitseva järkemme sa-noo, että Jää-impi ei aina ole asustellut näillä vesillä. Tuolla Huippuvuo-rilla, joka ei vielä nytkään ole kenenkään maata yhtä vähän kuin vieläkin hyisemmät Frans Josefin maat, mutta josta meidänkin täytyy hankkia palstamme, on suuret kivihiilikerrostumat. Milloinka siellä on kasvanut metsiä, eikä ainoastaan tavallisia kruununpuistoja, vaan todellisia aar-niometsiä?

Onko siellä joskus vallinnut kuuma ilmanala? Vastaus ei voi kuulua muu-ten, kuin että muinoin maailmassa aurinko täällä on kavunnut aina tai-vaan kupuun saakka, että täällä on vallinnut helle samanlainen kuin nykyään päiväntasaajan maissa, sillä muilla ehdoilla nämä Huippuvuor-ten metsät eivät olisi voineet kasvaa ja menestyä. Siihen aikaan koko Suomenmaakin on ollut helteen pesä ja Jää-impi on värjötellyt jossakin Amazon virranhyisillä seuduilla.

Vuoron vieraisilla, sanotaan. Nuo korkeat ja jyrkät rantakalliot, jotka tuossa puuttomina ja elottomina heijastavat kuvaansa Jäämeren sini-senvihreään veteen, ovat ennen olleet tuuhean etelämaan kasvullisuu-den vallassa, ja tuossa Vuoreman kalliokielekkeen kupeessa on jättiläis-sisilisko paistattannut päivää, ja vähän loitompana on »Puuttuva ren-gas», ihmisen ja apinan välimuoto, uinut sammakkoa, noussut kuivaa-maan karvaista ruumistaan, ja huiskutellut lyhyttä hännänpätkäänsä sulotunteen vallassa.

Palaako tämä aika vielä kerran näille seuduille? Jos palanneekin, ei se tapahdu meidän eläissämme. Täytyy siis tyytyä Jäämereen sellaisena kuin se nyt on, kylmänä, mutta järkeä ja tarmoa kasvattavana. Jos se olisi päiväntasaajan meri, ehkä mekin olisimme mustia, alastomia nee-kereitä, joista laulettaisiin:

Oi kuinka sielu neekerin on pimiä. Taikajoukko nukkuu ain, nukkuu ain!

Keskiyön aurinko.

Pitkääsiimaa eli "poukaa" laitetaan Varangin Uuniemessä v. 1920. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Väkeä vanhalla markkinapaikalla v. 1920. (Karlbotn, Uuniemi, Varanki, Ruija, Norja) Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

"Peuravuono" Harsti Reino, tekijä 1928. Kuva: Museovirasto.

Meidän Jäämeremme ranta on korkeaa kalliota, jyrkästi mereen laske-vaa. Ei silmä eroita mereltä päin siinä lahtia tai vuonoja, vaikka sellaisia pienempiä sentään on. Rantakalliot eivät ole yhtä korkeat kuin Norjan rannikolla, mutta nousevat nämäkin paikoin yli 300:n metrin.

Suomalaisen silmään ne vaikuttavat sangen mahtavilta, sillä mehän olemme tottuneet pitämään Kolia ja Pisaa ylen korkeina vuorina. Laivat kulkevat aina noin 1 - 2 kilometrin päässä rannasta, sillä tältä etäisyydel-tä ei enää tapaa minkäänlaisia kareja tai luotoja. Väylä on syvää ja sel-vää. Ei yhtään saarta ole rannalla, eikä silmä eroita siinä yhtään luotoa-kaan tahi merenalaista karia.

Jos oikein kova hätä tulee merellä, voi pistäytyä pieniin poukamiin, ku-ten Peuravuonoon ja Nurmensättiin hakemaan suojaa. Peuravuonon pohjukasta on louhittu hopeaa ja lyijyä. Onko näitä mineraaleja hyöty-mään asti, vai onko niitä olemassa vain härniksi, niinkuin kaikkialla muuallakin Suomessa, se selvinnee vastaisten tutkimusten kautta.

Tärnan puskutti pitkin tätä jylhää rantaa kokonaista puoli vuorokautta. Mainingit kävivät koko ajan korkeina ja raskaina ja räiskyivät vaahdoten gneissikallioita vastaan. Kaunista ja komeaa se oli terveelle, sairaille tuskan taival.

Siellä makasi kaunis rouva henkitoreissaan kajuutan laatikossa, ja sääli ajoi minut sinne luolaan häntä mahdollisesti auttamaan, häntä lohdutta-maan. Mutta kovassa aallokossa jalkani liukasti kajuutan ahtaan kaulan tikapuissa, ja minä mätkähdin kajuutan lattialle hellälle kantapäälleni, niin että tuskan huuto pääsi ilmoille. Kiipesin heti ylös lohduttamatta ja auttamatta nuorta rouvaa, ja ajattelin kavutessani: »Meidän Jumalamme on kiivas Herra, joka ei salli, että mies auttaa ja lohduttaa toisen aviovai-moa edes niinkään apua tarvitsevassa tilassa kuin meritaudin tuskissa. Hän rankaisee usein päättömästi, mielenlaatuun katsomatta».

Kun tulin ylös, kysyi laivamies:

-Eikö tämä ole maailman kaunein meri?

- On kyllä, on kyllä! Hiukan epätasainen se sentään on, ja hiukan kyl-mähkö. Muuten sanomattoman juhlallinen ja hallitsevan luontoinen. Sen edessä ihminen tuntee itsensä maan matoseksi. Sen kosketus voi tap-paa. Suomalaiset runot sanovat tätä »Paksuksi Palentolaksi, miesten-syöjäksi sijaksi».

Laivamies katsoi ihmetellen minuun. Tarkenihan täällä, ja kuka sitä kan-nelta tipahtaa mereen!

Salttijärven isäntiä, Pelto-Kalle, K. Jokela ja Tallavaara, Mäntyjärvi Pohjois-Varangissa v. 1927. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Maattivuonon merilappalaisia. Alarivi vasemmalta: Inga Eikjokk, 45 v; Ka-ri Sliden, 72 v; Ell Ann Sliden, 35 v; Osti Kemoff, n. 40 v; Anna Halt, 45 v. Ylärivi vasemmalta: Anund Sliden, 5 v; Ola Snaula, 30 v; Hans Anreas Sliden, 3 v. Muut oikealle ovat karjalaisia. Inga, Anna ja Osti ovat Karin tyttäriä. Kuva: Väinö Tanner, 26.09.1926. GTK.

Sisarukset Maria Leontjeva Afanasjeva (68 vuotta ) ja Krishan Timofe-jevitsh Titoff (69 vuotta) Petsamon Maattivuonossa tulisijan luona. Kuva: Väinö Tanner, 21.10.1926. GTK.

KALASTAJASAARENNOSTA JA KALOISTA.

Laivamiehiä Ilmarin aluksella oli kaksi. Toinen oli synnynnäinen kalasta-jasaarentolainen, toinen syntyään Nivalasta, Suomesta. Molemmat oli-vat hyvin puheliaitaja iloisia miehiä, olivat seutuunsa, elämäänsä ja Jää-mereen erittäin tyytyväisiä.

Heti kun tuo merkillinen Kalastajasaarento rupesi näkymään, olivat he valmiit siitä juttuamaan ja laveasti vastailemaan kaikkiin kysymyksiin. Kun nuoren alkuasukkaan kanssa puheli, täytyi monta kertaa juohtaa mieleensä, ettei tuo henkilö koskaan ollut nähnyt Suomea. Hän nimittäin puhui suomenkieltä aivan verrattomasti, niin hyvin kuin kieltä taitaa voi, hänen ajatuksensa liikkuivat niin suomalaisilla aloilla, että minä suoras-taan hämmästyin. Hänestä ja muista Kalastajasaarennon asukkaista päättäen tämä seutu on ainakin jo 50 vuotta ollut Sydän-Suomea, en-nenkun se nyt virallisestion liitetty Suomen tasavaltaan.

Eiköhän se todista sitä, että suomalainen kulttuuri on siksi kehittynyttä, että se pysyy pystyssä vieraassakin maassa pari kolme miespolvea. Norjalainen kulttuuri, joka on korkeampi, ei ole päässyt näihin siirtolaisiin vaikuttamaan niin väkevästi sentähden, että itse Pohjois-Norjassa suo-malaisuudella on vankat ja vanhat juurensa. Kyllä nämä meidän laiva-miehemme puhuivat jonkunlaista norjaa kippari Hilmerin eli Ilmarin kans-sa, joka ei osannut suomea, mutta vaikka kuinka olisin teroittanut kor-vaani, en päässyt kuulemaan, minkälaista se oli. Mutta eipä suinkaan se hääviä liene ollut.

Kalastajasaarennon omistaminen on Suomelle mitä tärkein, jollei se ole vielä tärkeämpi itse Petsamon asukkaille.Tosin meille rajankäynnissä ei ole luovutettu tästä suuresta Saarennosta muuta kuin sen läntisin ranta, mutta juuri se ranta on Jäämeren kalastukselle tärkein.Tämä merkillinen saarento on vielä siinä suhteessa omituinen, että sen rakenne on vallan toisenlaista kuin koko ympäröivä muu seutu.

Sen pohja ei nimittäin ole graniittia ja gneissiä, niinkuin Petsamon, ja voimme sanoa, koko Suomen kallioperusta on. Saarento lepää hiekka-kivipohjalla,ja on se kumpuinen ylänkömaa. Tämän eroavaisuusuuden huomaa jo ensi silmäyksellä. Petsamon ranta on alastonta, jyrkkää, sär-mikästä ja rosoista vulkaanista kivilajia. Kalastajasaarennon piirteet taas ovat pehmeämpiä, pyöreämpiä, multavampia, muistuttaen rantaäyrästen kohdalla Viron rantoja Räävelistä länteen käsin.

Ylänkö nimittäin ulottuu meren partaalle saakka, jossa se äkkiä tuuskah-taa suoraan alas, muodostaen vedenrajaan pienehkön laakean, hiekkai-sen rantakaistaleen. Luullaan että tämä muodostuma on jäte vanhasta vuorijonosta, joka ennenmuinoin on reunustanut vulkaanisia vuorilajia Fenno-Skandiassa.

Kalastajasaarennon mäet eivät paljonkaan anna perää Petsamon jylhille rantakallioille, mitä niiden korkeuteen tulee merenpinnasta. Ottaakseni vertaukseksi tuttuja korkeuksia Suomessa, luulen, silmämitalla arvostel-len, Kalastajasaarennon kumpujen kohoavan Kolin huipun tasolle. Ka-lastajasaarento on kuin käsivarsi, joka pistää ulos Petsamon maasta.

Se käsivarsi kokoo koukkuunsa kaikkine kalaparvet, jotka keväällä siirt-yvät lännestä itään käsin. Meidän puoleisella rannallamme on kaksi sy-vää vuonoa, Maattivuono ja Pummangin vuono, jotka ovat kuin nuotan-periä saarennon muodostamassa nuotassa, tai kuin katiskan sisimmäi-nen perä.

Pohjoisimmassa huipussaon kylä, Vaitolahti eli Vaidaguba, ikivanha ka-lastuspaikka, ikivanha kauppapaikka Muurmannin rannikolla. Ylimuis-toisista ajoista asti on sinne keväisin kokoontunut satoja kalastajia kau-kaa Venäjältä, jotka ovat kalastelleet parhaimman kalastusajan ja palan-neet sitte kotia. Vasta sitte kun suomalaiset noin 50 vuotta sitte sinne siirtyivät, ovat nämä yllämainitut kylät saaneet vakituiset, pysyväiset asukkaansa. Ja niin on tämä kalakasranta nyt vankan ja vakavan suo-malaisen asutuksen hallussa.

Suomalaislapsia myymässä näkinkuoria ja pyöreitä kiviä turisteille Vaito-lahdessa 1936. Kuva: Nikkilä Eino. Museovirasto.

Kalastajasaamelaisen talo Maattivuonossa 1934. Kuva: Ravila Paavo. Museovirasto.

Katarine Sliiden kesäpuvussa Maatti-vuonossa 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto.

Kalastaja, jolla on pyyntivälineenä juksa ja veneen laitaan kiinnitetty valppeeni (pyöreä rulla) Heinäsaaressa 1936. Kuva: Peltoniemi Uuno. Museovirasto.

Kirvannon kylää Kalastajasaarennolla. Kuva: Suomen Kuvalehti 7.9. 1929.

Haaksirikkoutunut venäläinen laiva Vaitolahdessa. Kuva: Suomen Kuva-lehti 7.9.1929.

Asumus- y.m. rakennuksia Kirvannon kylästä. Kuva: Suomen Kuvalehti 7.9.1929.

Asumus- y.m. rakennuksia Kirvannon kylästä. Kuva: Suomen Kuvalehti 7.9.1929.

Turskaa ja koljaa kuivumassa Kirvannon kylässä Kalaslajasaarennolla. Kuva: Suomen Kuvalehti 7.9.1929.

Suomen POHJOISIN MAJAKKA Jäämeren rannalla Vaitolahdessa Kalastajasaarennon uloimmalla niemekkeellä Valaisee noin penink. päähän. Sytyteltynä seitsemän talvikuukauden aikana. Valok. E. Hellevaara. Suomen Kuvalehti 21.1.1922.

Suomen alue päättyi Vaitolahdessa, missä kylän halkaisi rajalinja. Oikealla Raja-Tuovilan nurkkaus, takana venäläisen kasarmin rakennuksia. Kuva: Rajamme vartija. 24.8.1940.

Vaitolahden teki tavallaan maailmankuuluksi säähavainto-asema, jonka säätiedoltukset kuulimme joka päivä radiossa. Kuvassa aseman hoitajan asunto. Vasemmalla turvemökki, jollaisia oli vielä monta Saarennolla. Kuva: Rajamme vartija 24.8.1940.

Maattivuonon kylässä asui luterinuskoisia kalastajalappalaisia, jotka polveutuivat Norjan puolelta tulleista siirtolaisista. Heidän asuntonsa olivat yhtä siistit kuin suomalaistenkin. Kuva: Rajamme vartija 24.8.1940.

Pummankilainen talo. Saarennolla rakennettiin kaikki suojat saman katon alle, koska talvella lumimyrskyjen aikana olisi ollut mahdoton käydä ulkosuojissa. Asunnot olivat esimerkillisen siistejä. Kuva: Rajamme vartija 24.8.1940.

Saarentolaisten ainoana elinkeinona oli kalastus. Merellä käytiin pienillä moottorialuksilla. Kuva: Rajamme vartija 24.8.1940.

Maailmansota on omituisella tavalla kohentanut kylien ulkomuotoa. Sak-salaiset vedenalaiset upottivat paljon lankkulastissa kulkevia laivoja Saarennon ulkopuolella. Lankut uivat maihin, asukkaat kalastivat ne ylös kuivallemaalle, rakensivat niistä muhkeita rakennuksia, ja nyt elävät Saarennon suomalaiset komeammin ja siistimmin kuin Petsamon muut asukkaat.

Varsinkin on siisteys silmiinpistävä. Siisteyden asukkaat ovat oppineet norjalaisilta, sillä sieltä on kaikki kulttuuri virrannut Petsamon luterilaisel-le väestölle. Yhteinen usko vei nämä erirotuiset kansat yhteen. Ikävä kyllä, jäi paljon yhtä hyviä suomalaisia vielä venäläiselle alueelle. Mutta onhan näillä tukea ja turvaa vastaisuudessa, kun entiset naapurinsa ovat joutuneet suomalaisen kulttuurin vaikutuksen alle, kun suomalailai-set kansakoulut tästä lähin voimakkaasti tulevat edistämään sivistystä kansan omalla kielellä.

Ehkä voimme keksiä syyn tähän omituisen voimakkaaseen suomalai-seen tuntuun asukasten olemuksessa, kielessä ja ajatussuunnassa, vaikka maa on kuulunut Venäjälle, vaikka venäläisyys on pyrkinyt sulat-tamaan itseensä kaikki Petsamon asukkaat, vaikka kansa on ollut vailla omia kouluja, omankielistä opetusta ja omaa pappia, siitä seikasta, että luterilainen uskonto on vieroittanut tänne siirtyneet suomalaiset Petsa-mon alkuasukkaista, karjalaisista ja venäläisistä.

Lisäksi se seikka, että melkein kaikki pohjalaiset siirtolaiset ovat lukeutu-neet laestadiolaiseen ryhmään, on ollut väkevänä turvana kansalliselle säilymiselle. Laestadiolaisilla on omat saarnamiehensä, omat opettajan-sa, jotka ovat korvanneet papin ja kansakoulunopettajan puutteen ja päälle päätteeksi torjuneet kaiket uskosta luopumiset.

Laestadiolaisuus on niin yleistä täällä päin, että on turha sitä keltään tie-dustella. Sillä laestadiolaisuus täällä Jäämeren rannalla edustaa kor-keinta kulttuuria, parasta lukutaitoa, raamatun tuntemista ja sivistynyttä käytöstä ylimalkaan.

Eräs mies, jonka kanssa puhuin näistä asioista, sanoa tokasi syvällä hartaudella:

- Kaikesta tuntuu, että tekin olette laestadiolainen.

Hyväksi onneksi ei kukaan matkatovereistani sitä kuullut. Skandaali välttyi. Jätin miehen siihen luuloon, että minäkin olen hihhuli. Olihan se minulle suurin suositus hänen mielestään.

Maattivuono, vääpeli Nurmela ja hänen ampumansa maitovalas kesällä 1925. Kuva: Peltoniemi Uuno. Museovirasto.

Ankkuri Maattivuonossa 1934. Kuva: Ravila Paavo. Museovirasto.

Paljon juttelin laivamiesten ja muitten ihmisten kanssa Jäämeren kalas-tuksesta. Nyt heinäkuussa oli paras kalastus ohi, nyt kalastettiin maltilli-semmin, noin vain kotitarpeeksi. Turska on se kala, joka ranta-asukkaille antaa elämisenehdot. Niin sanotaankin kalastajain kesken: turska antaa ruokaa, turska antaa rahaa, turska antoi muinoin juomaakin. Kaikesta kalastuksesta tuottaa turska kaksikolmannesta, muut kalat loput.

Oikeastaanhan turska on huonointa herkkua mitä Jäämerestä saadaan, mutta kun se esiintyy niin äärettömissä laumoissa, on sen kalastus tuot-tavinta. Jokainen Suomen lapsi on joutunut enemmän tai vähemmän ikäviin tekemisiin turskan kanssa livekalan muodossa. Harva lapsi sitä itkemättä syö. Vanhemmuuttaan turskan kanssa sopii kuta mitenkin, mutta vain livekalan asussa; luonnollisessa tilassaan se ei vedä vertoja serkulleen sisämerissämme, valkoiselle kuhallemme.

Molemmat mauttomia, mutta ruodottomia syötäviä. Turskan pyynti on alkeellisinta mitä ajatella voi. Sitä ongitaan. Mutta sellaisella menestyk-sellä, että kokonainen perhe voi pysyä hengissä ongenkoukun varassa. Turskan ongintaa sanotaan juksaamiseksi. Siima on paksu, raskas on lyijypaino, koukku kiiltävä, johon ei tarvitse edes panna täkyä. Paljas koukun välkyntä riittää.

Sillä turskia on meren pohjalla yhtä sakeasti kuin itikoita ja mäkäröitä Lapin jängillä. Eivät kaikki turskat tartu suustaan kiinni. Monet tarttuvat vatsoistaan, evistään ja mikä mistäkin. Siellä pohjalla on sellainen väen-tungos, että viaton joutuu viallisen mukana surman suuhun. Aivan niin-kuin väentungoksissa kaupungissa kapinan aikana-satunnainen sivukul-kija saa kuulan otsaansa.

Nykymaailman aikana pidetään onkimista vain urheiluna. Järkiperäinen ja voimaperäinen kalastus vaatii konstikkaampia vehkeitä. Vehkeet mak-savat paljon rahaa. Niitä ei köyhä saa hankituksi, jolleivät köyhät liity yh-teen. Juksaamiseen ei paljon vaadita, ei kuin siimaa ja koukku ja kaksi käsivartta, jotka eivät väsy nytkyttämiseen.

Juksaamisessa nytkytetään alinomaa siimaa ylös ja alas. Arvattavasti ruvetaan turskiakin pyytämään verkoilla ja muilla vehkeillä, mutta yhtä luultavaa on, että juksaamistakin vielä kauan harjoitetaan ammattina ei-kä vain urheiluna. Omasta kokemuksestani voin todeta, että juksaami-nen on sangen hauskaa urheilua, ei hetikään niin hermoja tärisyttävää kuin lohen onginta, mutta erinomaista voimailua.

En tahdo kertoa, minkälaisista rekordeista puhuttiin ja kuinka paljon sa-nottiin tunnissa ylös juksatun. Kalastajien ja merimiesten juttuihin ei aina ole luottamista. Mielikuvitus on näillä ammattilaisilla koko joukon enem-män kehittynyt kuin meillä maanmaleksijoilla.

Kehittymään päin kalastus sentään on Jäämeren vesillä, nyt kun suoma-lainen yhtiö on perustettu, nyt kun keksintöjen viimeinen koje otetaan käytäntöön turskien ja muitten kalojen päänmenoksi. Juksaamisen aika menee ohi, mutta hassuna urheiluna juksaamista varmaankin harjoite-taan, kunnes viimeinen turska Jäämerestä on livetty ja syöty.

Kaameat ovat turskan kuivatuslaitteet meren Rutjan partahalla jokaises-sa kylässä, jokaisessa kaupungissa. Niitä katsellessa muistui mieleen bolsevikien tapa rauhoittaa Krimin alue. Siellähän 300 valkoisen päätä koristi Sevastopolin pylväitä ja patsaita.

Täällä voidaan nähdä telineitä, joissa roikkuu kuivamassa 13,000 turs-kan päätä. Lehmille niistä kuulutaan valmistettavan ruokaa, mutta myy-tiin niitä eräänä vuonna yksinomaan Arkangeliin 101,710 kg. Se vain merkitsee miljoonien turskien hengen lähtöä.

Kuivattu turskan pää ei suuria paina; ei sen järki paljon painane tuorees-sakaan tilassa, se kun tarttuu tyhjään koukkuun; kuivattuna sen paino lienee lopen köykäinen. Mutta antaa se Jäämeri herkkukalojakin. Niistä lienevät mainittavimmat monet kampelalajit. Suurin ja ehkä maukkain on jättiläismäinen pallas, ruijanpallas, helleflundra.

Kun se oikein täyteen mittaansa paisuu, painaa se 200 kg., siis yhtä pal-jon kuin Ananias Jauhiainen Kiuruvedellä tai hyvä teurassonni. Sen liha on valkoista ja rasvaista kuin amerikansilava. Omituista! Kampelan toisintonimi suomenkielellä on Maariankala, siis Neitsyt Maarian kaima.

Pallas nimitys taas muistuttaa kreikkalaisten Pallas Athenae-, Minerva-nimeä. Miksi juuri nämä kalat ovat saaneet naisjumalien nimet? Tosin kampelat ja paltaat hieman muistuttavat lihavia maalaisemäntiä, mutta se kuva, minkä me olemme saaneet Neitsyt Maariasta, ei muistuta emäntää, vaan hoikkaa, kapeaa neitsyttä. Katso Sixtiniläistä madonnaa!

On hauskaa nähdä, kun kalastaja kantaa näitä kaloja käsissään. Ne muistuttavat Akilleksen loistavaa kilpeä Troian sodassa, tai nyljettyä vasikan nahkaa. Ken Köpenhaminassa on käynyt, on varmaankin syö-nyt punakampelaa,rödspottaa. Ne ovat siellä lautasenmittaisia. Täällä ne ovat karitsan vuodan kokoisia.

Erinomaisia ovat myöskin merikissat, stenbit. Niinikään puna-ahvenet. Meidän ahvenemme ei rakasta suolaista vettä, ei pistä päätään Juutin-raumaa edemmäksi. Mutta Jäämeressä hänellä on serkku niin kirkkaan punainen, kuin kommunistisen lehden päätoimittaja Suomessa.


Erinomainen kala, kasvaa koko joukon suuremmaksi kuin meidän oma, rakas, herkullinen kyrmyniskamme. Lohista en tässä yhteydessä enää puhu. Niitä on paljon meressä jos koskissakin. Tärkeä tuote kaloista on myöskin maksaöljy. Turskilla on taas se ominaisuus, että ne maksallaan-kin panevat lapsemme irvistelemään. Ensin lipeellään, sitte maksallaan. Lasten kiusakaloja.

Silli on Muurmannilla halveksittu kala. Se kuuluu olevan liian laiha. Var-sinkin kesäsilli. Siis jokseenkin samalla tavalla kuin meillä silakka. Ke-vätsilakka on laiha kapura, potkariksi sanottu, mutta syys- ja talvisilakka lihavampi. Suuret silliparvet uiskentelivat laivamme ympärillä ja tuhannet lokit leijailivat parven päällä, mutta ei kukaan niitä pyytänyt. Kai sekin ai-ka kohta koittaa, jolloin silli rupeaa kelpaamaan ihmisille. Silloin petsa-molaisetkin pannaan silliä pyytämään tarkoituksenmukaisilla pyydyksillä, joita heillä tähän asti ei ole ollut.

Jospa rautatie saataisiin Petsamoon, syöksyisivät kaikki nämä herkku-kalat keittiöihimme. Kahdessa vuorokaudessa matkustaa kala pikaju-nassa Petsamosta Helsinkiin. Sillä ajalla se ei ehdi pilaantua. Merikissat ja meripantterit-hyppisivät ruokapöydillämme, paltaat, maata rähmisivät keittiön puulaatikon kansilla, kommunistien juhlaaterioilla pöydät notkui-sivat puna-ahvenien painosta.

Ennen ruokaveroja ryypättäisiin kolme kertaa tisleerattua kalanmaksa-öljyä, ja kahvin sekaan tiputettaisiin raakaa öljyä pari »troppia», ja riisi-tauti lähtisi ruumiistamme, ehkä keuhkotautikin. Herkkusuut ahmisivat Jäämeren ostereita ja hummereita ja kulauttaisivat mukanaan tuoduista liinonadipulloista pari kolme lasia sitruunan mehuapalan painoksi. Eijaa, eijaa! Toivokaamme, että se rautatie valmistuu ennenkun ehdimme kuol-la. Jos Petsamon maantietä myöten ruvetaan kaloja kuljettamaan, niin ne hillona saapuvat perille, petokalat hampaattomina, muut kalat liuon-neina. Sen kokemuksistani voin edeltäkäsin päättää.

Hurja on elämä tässä syvässä altaassa Norjan rannikon ja Kalastajasaa-rennon välillä, kun kevätaurinko maaliskuussa rupeaa helottamaan. Siel-lä tapahtuu vuosittain suuria kalainvaelluksia, jotka täydelleen muistutta-vat kuuluisia kansainvaelluksia vanhan ja keskiajan taitteessa.Ensin läh-tevät turskat liikkeelle. Ne tulevat miljoonissa parvissa lännestä päin ja täyttävät koko tämän suuren poukaman. Mutta rauhassa eivät ne kauan saa leikkiä kesäisiä kisojaan. Niitä seuraa kintereillä suuret parvet hyl-keitä, sekä parrattomia että parrallisia.

Hylkeet syövät luotansa lohia sekä turskia, ja pyydykset täyttyvät pake-nevia kaloja. Hylkeet estävät ja vahingoittavat kalastusta varsinkin Nor-jan puolella. Mutta on niilläkin pöpönsä. Juoksijat, delfinit, hyökkäävät esille ja heidän mukanaan muut valaat. Nyt tulee kiire hylkeille. Niiden täytyy jättää saaliinsa juoksijoille. Vihdoin viimein saapuu Attila laumoi-neen taistotantereelle, saapuu miekkavalas (Orca gladiator) pienissä erillisissä ryhmissä.

Jumalan vitsana tämä puhdistaa vedet sen entisistä herroista. Sitä pel-käävät sekä partahyljeettä juoksija, sekä suuret että pienet valaat. Yksin jättiläismäinen sillivalas panee propellinsa käymään ja vesijohtonsa ryöppyämään, sillä miekkavalaille sekään ei mahda mitään. Laumoissa ne hyökkäävät jättiläisen kimppuun, pureutuvat kiinni terävillä hampail-laan sen kylkiin, ja niinkuin foxterrierit ne eivät hellitä otettaan,ennenkuin valas väsyneenä ja verettömänä heittää henkensä.

Syövät minkä syövät valaan ruumiista, loput vaipuu pohjavesiin, missä ahne holkeri, 700 kg. painava haikala,pistää ne poskeensa. Paksu pal-lasemäntä siellä pohjakivien päällä korottaa molemmat silmänsä Jää-meren kirkkaan sinervän veden kalvoon, siunustelee ja miettii: kilvoitus-ta on elämä ja elämä on kilvoitusta. Puna-ahvenet syvissä merikuopis-saan kiroilevat, nostavat harjansa pystyyn ja vannovat, että tästä elä-mästä täytyy tulla loppu. Nuo verenimijät ovat tuhottavat, kaikille on suo-tava kohtuullinen elatuksensa, Jumalan rauha on saatava aikaan niin meren pinnalla kuin pohjalla.

Vaitolahden nähtävyyksiin kuului myöskin Saarennon ainoa auto, jolla ajettiin tundran yli Kervannon kylään. Kuva: Rajamme vartija. 24.8.1940.

Saatu kala kuivattiin ulkona, sitten se vietiin varastoihin ja niputettiin siellä markkinoille vietäväksi. Koko Suomi tunsi nämä turskat livekalan nimellä. Kuva: Rajamme vartija. 24.8.1940.

Mutta vedenalaista sotaa jatkuu vain jatkumistaan, niinkuin vedenpääl-listäkin, yhtä hyvin kuin ilmataistelulta. Siellä korkealla leijailee merikotka ja tutkii terävillä silmillään tätä taistelua kristallinkirkkaassa Golfvirran tuomassa vedessä ja kirkaisee ilosta. Se näkee, kuinka suurkaakkuri kaula ojona syöksee kuin sukkula silliparveen. Se odottaa sen pinnalle kohoamista, syöksee pommina alas pintaan, iskee kyntensä suurkaak-kurin selkään, ja pitkän taistelun perästä se vie raadellun saaliinsa pe-säänsä tunturien suojaiseen rotkoon.

Kiihkeää on elämä Jäämeren pinnan alla ja pinnan päällä, kiihkeämpää kuin sävyisämmän Itämeren partailla. Pienemmät ovat meidän turska parvemme, vähäisemmät silakkaparvet, ei harmaa hylje kasva kolmea metriä pitemmäksi, ja väkevämpää herraa ei Itämeressä olekaan. Mutta Itämerihän onkin vain lampare verrattuna tähän suureen valtamereen, eihän sen vesikään ole muuta kuin tuoretta riimisuolaa, eikähän sillä ole edes luodetta eikä vuoksea.

Täällä Jäämerellä keinuessa muistui Itämeri, muistui Saimaa mieleen. Muistui Itämeren lehtoiset saaristot, muistui Saimaan pehmyt ilma ja lep-poisat rannat. Onhan meillä suomalaisilla nyt parempi vara kuin monella muulla kansalla keinua sekä tuimilla että suolaisilla aalloilla. Ken suola-tonta veden henkeä rakastaa, hän valitsee Laatokan tai Saimaan ulapat, ken suolaista, hän hakeutuu Itämeren rannoille.

Mutta se, joka rakastaa kirpeintä meren henkeä, hän samotkoon Jää-meren partaille. Kaikki saavat halunsa tyydytetyksi. Nyt on siis Ruijan suu meidän. Toteutuuko vielä kerran runoilijan ja ennustajan haltioitunut toivomus Suomen rajoista:

- Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu.

Ehkä joskus maailmassa saamme puhua Äänisjärvestäkin suomalaise-na vetenä. Ihmeempiä on tapahtunut.

Finlandia-katsaus 35FK-35/44 (PVA-tunnus) Finlandia Survey No 35 (englanninkielinen nimi)Elokuva, lyhyt katsaus, Suomi 1944 Kevättal-koot ovat alkaneet. Taideakatemian piirustus- ja maalausluokat. Sillin-pyyntiä pohjoisella Jäämerellä.