Samuli Paulaharju. / Nuori Voima 20.1.1926.


Kummiinsa lapinkävijä joutuu, kun viikkomäärin Tenoa ja Tenon maita matkatessaan saapuu Tshuoppanjargaan ja yhtäkkiä näkee kirjavan la-pinpuvun kiitävän matalassa koivikossa, niin että punainen lakki vain ok-sien välitse vilkahtelee ... Totisesti siellä lappalainen laskee polkupyöräl-lä! Niinkuin laskeekin.


Sillä erämaiden kiertäjä on taas päässyt valtatien varrelle. Tshuoppan-jargan ohitse, suurporvari Uula Tapion tanhuvia sivuten, käy vahva maantie Tenon suulta, Tanasta, Vesisaareen ja Vuoreijaan. Tshuoppan-jarga, niin Ruijan sydämessä kuin onkin, elää aivan suuren maailman merkeissä.

Kun ison Tapion viisi pitkää komeaa poikaa eivät suinkaan mitään met-sän Nyyrikkejä, vaan oikein urheilupaitaisia "underofficierejä" parhaillaan paistattaa aamupäivää nurmisella tanhualla ja vuoronperään vetelee haitarilla "mandshurian marssia", niin että koko Tapion kartano kaikuu, silloin yhtäkkiä törähtää Tapion aidan takaakin, törähtää ja tärähtää, ja tanhualle työntyy puuskuttava auto.

Oikea omavoimainen maakiitäjä, joka jo osaa lentää tunturien maillakin, niin että sininen sauhu vain heittää hännässä vikerkoukkua. Ja ruijalai-nen ja lapinkansa astuu antoon ja ajelee kaukaisessa valtakunnassaan sinne ja tänne. Jopa lapinkävijäkin saattaa hetkiseksi heittää matkasau-vansa sekä työntyä selkäreppuineen komeaan kulkuneuvoon ajaakseen Jäämerelle.

Yli tunturiseudun auto lennättää matkamiehen, ja kohta avautuu eteen Varanginvuonon avara selkä. Aivan uus; maailma aukeaa täällä sydän-maan miehelle. Valtavia ovat kyllä Lapin rannattomat jängät ja valtavia niiden takaa siintelevät suurtunturit. Mutta täällä astuu esiin Lapinmaan kolmas suuruus: perimmäisen Lapin laitoja huuhteleva rannaton meri, ikuisten erämaiden, jänkien ja tunturien loputon loppu.

Siniviheriä, harmaaseen sumuun häipyvä ulappa, joka yhä vieläkin aina
kuusin tunnein hyökkäilee rantakallioita vasten ja taas kuusin tunnein peräytyy hengähtämään, on astunut Lapin ylpeän tunturimaan tilalle. Ikuiseen harmauteen uppoaa Varanginvuonon ulappakin. Kahta puolta sivuavat sitä korkeat siniset tunturit, jotka täällä valtameren hengessä elävät paljoa ylpeämmin kuin sydänmaan vaatimattomammissa oloissa, jänkien ja aapojen äärellä. Merta katsellen tunturit toisinaan paneutuvat täyteen juhlaasuunsa, mitä hienoimpiin ja ylelisimpiin väriloistoihin.

Varsinkin iltapuolet, jolloin autereihin painuva päivä antaa aulista apuan-sa, ovat meritunturien tunnelmallisimpia juhlahetkiä. Silloin alastomat tunturit pukevat ylleen parhaan satuverhonsa.

Tshuoppanjargan postitupa ja kauppias Tapio.

Vesisaaren parasta katua.

Lapset leikkimässä piiritanssissa Vesisaaressa 1926. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Pitkin vuonon pohjoista rantaa maantie mutkittelee, toisinaan vain kat-kaisten kapean niemenkaulan. Toisella puolella tietä on varana vetelä vesi, toisella kohoaa kova ja karu kallio. Väliin on ankara, pilviä hipova tunturipahta tunkeutunut aivan meren äärelle, jyrkkänä syöksyen syvyy-teen.

Silloin on kallionjylkyttäjän täytynyt pitkät matkat louhia tietä tunturin kyl-keen. Siinä suuri tunturi ja suuri meri aivan hipovat toisiaan, meri ala-maisena pesee tunturin jalkoja, ja tunturi ylpeäuä seisoen painaa jylhän kuvansa meren syvyyteen. Ja tien vieressä, meren äärellä seisovat tun-turin pienet pahtapojat pitkänä vartiorivinä.


Puuskuttaen ruijalainen maakiitäjä kapaisee ylös vastamäet ja taas höl-käten laskettelee myötäleet, tolvaa ja nulkkaa varovaisesti mutkat ja sil-lat, mutta suorilla tasamailla se ottaa täyden laukan. Kosteahko, mutta vilpoisa ja virkeä merenhenki puhuu vastaan, jopa toisinaan ylpeänä rii-telee hattua matkaansa.

Väkevää turskantuoksua on merellisen matkassa. Sillä turska ja turskan suku on Jäämeren suuri vilja. Meri elättää sitä yltäkyllin, niin että meren-henkikin sisältää turskaa, ja turska taas vuorostaan elättää ja vaatettaa koko Ruijan kansan.

Pitkin rantoja kylien ja talojen äärellä on pitkät rivit orsistoja, jotka ovat ihan täynnään kuivamaan ripustettua kalaa. Riettalinnun raato vain hei-luu seipään nokassa kalojen yläpuolella sukunsa pelotteena. Kalaa ja kalantuoksua on kaikkialla, irvisteleviä, kuivia kalanpäitä kymmenissä kiestoissa pitkin aidanselkiä.

Rumat merikissatkin hampaat irvessä killistelevät seipäiden nenistä, ait-tojen nurkkapatsaina on tukinpaksuisia vaalenneita valaan selkänika-mia, ja kentällä tien vieressä tönöttää ikivanha valaan luujärkäle niinkuin valkea kallio.

Kyliä ja taloja on tuon tuostakin, ruijalaisia, lappalaisia, suomalaisia. Un-niemessä, Nessehyn kirkonkylässä, on kokonainen merilappalaisten ryhmä, ja Annijoella asuu koko kylä suomalaisia.

Hirsimökeissä rantakansa elää, mutta köyhät saamattomat lappalaiset ovat rakentaneet asumuksensa turpeesta, matalan, mustan kömmänän, johon muuan ovi ohjaa ihmiskopperoon, toinen eläinten suojaan, kolmas rehukomeroon.

Puuta on kömmänässä vain tukena, sisäpuolella pyöreitä runkoja sekä laudanpalasia ikkuna- ja ovipielissä sekä katon alla.

Pitkääsiimaa eli "poukaa" laitetaan Varangin Uuniemessä v. 1920. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Väkeä vanhalla markkinapaikalla v. 1920. (Karlbotn, Uuniemi, Varanki, Ruija, Norja) Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Kalatelineitä Varanginvuonosta Uu-niemestä.

Norjalaismallisia kalajällejä Vesisaaren rannassa v. 1867. Kuva: Friis J. A. Museovirasto. / finna.fi

Vesisaaren rantamakasiineja nousuvedessä.

Puu on Jäämerellä kallista ja harvinaista tavaraa. Eantakalliot, tunturit ja jängät komottavat yhtä autioina ja tyhjinä kuin luomistyön alkupäivinä. Vain suojaisissa matalissa jokinotkoissa on käkkyräkoivulle annettu asuinmaata.

Mutta ei petäjälle eikä kuuselle kolkko merimaa jaksa varata olinsijaa. Ne ovat etäisen etelämaan suurpuita, joita moni ruijalainen ei ole eläes-sään elävinä nähnyt. Koivunkäkkyrä on Jäämeren rannan polttopuu, ja talon talvivarastona saattaa olla muutamia sylintäysiä koreiksi kuorittuja koivukalikoita aitan seinustalla.

Mutta monesti rantakansan täytyy turvautua turpeeseen. Tien vieressä turvejängällä näkee monesti polttoaineen nostajia häärimässä lapioi-neen, ja isoja ruskeita kekoja kyköttää pitkin kenttää.

Paljaalla, autiolla rantakentällä on Vesisaarikin, Euijan pieni vaatimaton pääkaupunki, suomalaisten Jäämeren kalastajain suurimpia asuinpaik-koja. Pitkään ryhmään pitkin kapeaa rantakaistaletta kaupunki on aset-tunut, niin että keskellä, suurkylän pääpaikassa, asuvat rikkaammat rui-jalaiset kaupanmiehet ja muut, pääpuolissa, »Sisä-« ja »Ulkopäässä» enimmäkseen suomalaiset vähäväkisemmät kalamiehet.

Vanhoja kauppahuoneita, kolmikerroksisiakin, moni-ikkunaisia puutaloja on keskikaupungissa, ranta taas on täynnä lukemattomia vanhoja maka-siineja, jotka vieri vieressä satajalkaisina seisoa töröttävät vuoroin kui-valla »hierualla«, vuoroin kahlaten miltei jalkojen mittaisessa nousuve-dessä.

Ja joka paikassa, missä vain vähänkään on sijaa, on täälläkin sadoittain kalan kuivaustelineitä. Kymmenin, sadointuhansin niissä turskan valta-kautena riippuu kuivamassa kalan haljispuolikkaita. Läheinen meri vili-see täynnä kalamiesten aluksia, ja koko ilmakin on kyllästytetty turskal-la.

Moni vanha Suomen ukko täällä vielä häärii kalamiesten joukossa. Poik-kisäijät, Perävaarat, Pelkosvaarit, Jumisko-äijät ja sen semmoiset ikitur-saat. Aikoinaan ukot ovat nuorina miehinä tulleet tänne kalamiehiksi, uh-manneet ikänsä Jäämerta, ja vielä vanhanakin liikkuvat nuorempain mu-kana, vaikka ukkojen niskaharja hulmuaa yhtä valkeana kuin vaahtopäi-set aaltojenharjat.

Etelästä, tunturientakaisilta sydänmailta ukot järjestään ovat lähtöisin, mutta Jäämeren tuttuja heistä on tullut. Aavasta merestä on tullut heidän aaltoileva viljavainionsa, ja tuhantinen turska on muuttunut heidän joka-päiväiseksi leiväkseen. Ja kaupungin takaa, aavasta puuttomasta tuntu-rien turvemerestä ukot lapioivat polttoaineensa.