J. H. A. / 12.11.1894 Kaiku no 132.

Käynti Pokan kylässä v. 1894.



Seurujärven rannalla korkean Jakovaaran rinteellä on Jakolan talo, jon-ne menimme yöksi. Talon nykyinen isäntä, keski ikäinen, hyvin reipas ja puhelias, oli vasta viime keväänä tähän taloon muuttanut vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Lapsista vanhin oli vasta 15 vuotias. Soma oli nähdä tuon lukuisan lapsilauman temmellystä pirtin permannolla. Mi-tään pahaäänisiä ja suurisuisia ne eivät olleet, siinähän vaan keskenään myllerehtivät ja nauraa kitkattivat porontaljojen päällä, joita pirtin toiselle seinustalle oli vuoteiksi levitelty.


Nuorin lapsista makasi korissa, joka nuorilla oli ripustettu katto-orteen niin korkealle lattiasta, että alun toisella kymmenellä oleva tyttö hyvin ylettyi koria heiluttelemaan. Samallaisia lasten keinuja näytään Lapin puolessa käyttävän kaikkialla; tavallisia kätkyitä ei siellä näe. Nuorinta vanhemmalla, kaksivuotiaalla tytöllä oli vesivatsa, kerrassaan muodotto-man suuri. Kysyin, eikö oltu sille haettu lääkärin apua. Isäntä kertoi ke-väillä käytetyn Kittilän piirilääkärin luona, joka oli neuvonut viemään las-ta Ouluun. Mutta silloin alkoi jo olla keliriikko, ettei ollut päässyt; kesällä ei sitä taaskaan voinut kulettaa täältä sydänmaasta. Mutta ensi lumen aikana aikoi isä tuoda lapsensa Ouluun. Poimitteli kyllä kulungeita, vaan sanoi rakastavansa niin lapsiaan, ettei niitä avutta kuolemallekaan hei-tä.

Lehmiä oli heillä 3 ja muutamia kymmeniä poroja, Perunoita ja nauriita kuului tulevan paljon. Ohraa oli muuan pieni sarka ollut, vaan kuivuus oli pilannut senkin. Niittyjä, n.s. jänkiä eli suoniittyjä kuuluu olevan niin pal-jon, ettei viitsi kaikkia niittääkää, ainoastaan sen verran tehdään heinää, mitä tarvitaan lehmille. Kahden vanhimman poikansa kanssa oli tees-kennellyt 3:n lehmän heinää jo lähes kuukauden ajan - nyt oli elokuun loppupuoli - vaan sanoi vieläkin olevan vähän kesken. Oli näet ollut sa-teiset ilmat ja silloin tällöin olivat vaan käyneet hotasemassa.

Isäntä oli kauppahenkinen mies. Kaupitteli meillekin jos jotakin: laukkua, puukkoa, tuppirustinkia, leipäjuustoa y.m. Talvella kun kulkijoita on enemmän, kuuluu pitävän yhtä ja toista tarvekalua ja ruokatavaraa kau-pan. Vaan nyt kesällä olivat melkein kaikki kaupankalut loppuneet, niin että häätyi lisakilta lainaamaan sokeria ensi hätään. Kesällä sinne on hankala mitään kulettaa, sen vaan, minkä selässään viitsii kantaa mo-nien peninkulmain takaa.

Vaatteina oli Jakolaisilla tavalliset suomalaisten vaatteet, pienimmät lap-set olivat paitasillaan. Vuoteen teki emäntä meille kamariin - talossa on näet pirtti ja kamari, jota tavallisesti pidetään maitohuoneena. Somalle tuntui taaskin heittäytyä pitkälleen pitkän pakinan ja iltasen jälestä, eikä siinä tarvittu tuudittelijaa saadakseen unen päästä kiinni.

Seuraavana aamuna- vaihdettuani isännältä paremman matkalaukun- läksimme kiipeämään korkean Jakovaaran jyrkkää rinnettä ylös. Ja siinä oli työtä ja vaivaa. Hengästytti, että luuli tupehtuvansa ja sydän löi hale-takseen. Usein täytyi seisahtaa ja hengähtää. Mutta vaara onkin korkea ja rinteet, kuten tavallisesti Lapin tuntureissa, paikoin hyvin jyrkät, pai-koin niin loivat, ettei luule nousevansa paljon laisinkaan.

Vihdoin sitä kuitenkin harjanteella oltiin ja silloin vasta huomasimme oi-kein, että korkeahan tämä vaara onkin. Avarat alat, silmän siintämättö-miin näkyi tummia metsiä, pitkällisen poudan kuivaamia kellertäviä soita, metsäisiä vaarojen harjanteita loppumattomiin aaltoillen ja siellä täällä korkeita tunturihuippuja pilkistellen vaarojen takaa.

Emme kuitenkaan ruvenneet kauvan nauttimaan tästä komeasta näkö-alasta, sillä olimmehan jo Kittilässä käyneet jotenkin korkean Levituntu-rin huipulla, jonne näkyvät Pallastunturit, Ounastunturit, Aakenustunturit, Pyhätunturit y.m. aina kaukaa haamöittäviin Norjan tuntureihin asti, vaan läksimme harjanteen itäistä laitaa eteenpäin.

Vaaralla kasvoi pieniä koivuja ja kuusia. Tuntui siltä, että kulimme koko ajan yhtä korkealla, laskeutumatta ensinkään, vaan noin tunnin toista käveltyämme, kun tulimme pari kilometriä leveälle suolle ja sieltä katsah-din taakseni, näin hämmästyksekseni Jakovaaran tuolla loitolla kohoutu-van yhtä jylhänkomeana. Olimme laskeneet niin viistoon ja vähitellen, ettei ollut huomannutkaan laskeutuvansa.

Tämä Jakovaaran tienoo on Suomen Lapin korkeimpia paikkoja, sillä täällä jakaantuvat vedet. Täältä lähtee puroja Ounasjokeen, Kemijär-veen ja lnarijärveen, siis kolmelle eri haaralle. Jakovaaran eteläpuolella olimme nähneet pienten virtojen virtailevan vasemmalle, siis länteen päin, vaan heti Jakovaaran pohjoispuolella oikealle, siis itään.

Tuo omituisuus pisti heti ensikertaisen matkailian silmään, jonka vuoksi mekin istahdimme ensimmäisen puron äyräälle tuumailemaan, oltaisiin-ko nyt Suomen korkeimmalla kohdalla. Niin ainakin Iisakki vakuutti, että ”koska kerran vedet täällä virtaavat pohjoistakin kohden, niin alempana-han täytyy silloin pohjoisnavan olla kuin tämä meidän lepopaikkamme".

Kasvullisuutta täällä kuitenkin on, vaikk'ei olekkaan mitään jykeviä hon-kia. On kuitenkin tavallisia mäntyjä, kuusia ja koivuja. Ilma oli koleanlai-nen ja palavissa kun olimme purolle istuneet, tuli kylmä siinä, jonka vuoksi läksimme ottamaan uutta lämmintä taas. Kerran välillä keitet-tyämme kahvea (Lapissa ei koskaan matkusteta ilman kahvipannua ja tarpeellisia kahvineuvoja; vettä kyllä saa lukusista lähteistä) ja aina vällin istahdettuamme tulimme keskipäivällä Pokan kylään.

Kittilän Pokan kylästä: Pokan talo sekä Pokan-Pekka ja Valpuri, Takalon Aaten Liisa ja Pokka-Mikko v. 1934. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.

Tänne Pokkaan on Jakolasta noin 20 kilometriä. Pokassa, jonka läpi Ki-tisenjoki juoksee Kemijärveen, on 3 taloa, pieniä pahasia, mutta ihmis-asunnoiksi kyllä käypiä. Me menimme kestikievariin, joka on isoin talo ja jossa on pienen pieni pirtti ja vielä pienempi kamari, pari syltää ”kanttiin-sa".

- Kestikievari!" huudahtanee lukija, -onka Lapissakin kestikievareja?

Onhan siellä, vaan paljon harvemmassa kuin muualla Suomessa, toisi-naan 4:n peninkulman päässä toisistaan. Kievarista saa talvella poro-kyytiä ja kesällä kantajan tahi oppaan.


Oli vasta puolenpaivän aika - kuten sanottu - kun saavuimme Pokkaan. Olisimme vielä tänä päivänä ehtineet kulkea jonkun matkan, vaan kun edessämme oli 30 kilometrin taloton taival ensimmäiseen taloon, Matti-laan, joka on Ivalojoen rannalla, niin päätimme jäädä makailemaan täksi päivää tänne, varsinkin kun kuulimme saavamme saunaakin.

Pokassa oli meidän tullessamme Inarin postimies ja vanki, jota kuletta-massa oli vanginvartija ja maapoliisi. Vanki istui pirtin penkillä raudoitet-tuna. Oli nuori lappalainen. Jo joku aika ennen oli häntä oltu viemässä joutilaisuudesta ja joistakuista ilkitöistä syytettynä Oulun linnaan, vaan oli Rovaniemellä karannut. Miten lieneekin erämaita samoellen päässyt takaisin Inarin lappiin, josta oli kotosin. Sillä oli lappalaissille sanonut:

- Lappalainen pani kiinni, mutta lantalainen päästi irti (lantalaisiksi nimit-tävät lappalaiset suomalaisia).

Nimismiestä peläten oli kuitenkin asuskellut tuntureissa varastellen po-roja, olipa eräästä Lapin kodasta asukasten poissa ollessa vienyt ruo-katavarat ja rahat. Vihdoin kuitenkin oli kiinni uudelleen joutunut. Vähän levättyään lähtivät postimies ja vankijoukkue astelemaan Kittilään päin. Vangilla on kävellessään kädet raudoissa.

Pokassa asuu, kuten jo sanottiin, kolme perhettä lapsineen. Miehet näyttävät olevan jonkunlaista lappalaisen ja suomalaisen välimuotoa. Ne ovat pieniä kuin lappalaiset, mutta hyvin suhteellisia ruumiiltaan ja kas-voiltaan erinomaisen sievät. Tukka on sysimusta ja huuliparta, sekin musta, on vankka ja kauniisti kaarevaksi muodostunut, ikäänkuin unka-rilaisilla.

Kysymykseeni, olivatko jostakin muualta tänne muuttaneet, vastasivat täällä Lapissa syntyneensä ja kasvaneensa. Suomalaista pukua he käyttävät, samoin kuin naisetkin, ja puhuvat sujuvammin suomea kuin lappia. Karjaa heillä on tarpeekseen, muutama lehmä ja lammas. Mitään muuta viljaa eivät kylvä kuin perunaa ja naurista.

Sanoi isäntämme kuitenkin kokeeksi huvikseen joka kevät kylvävänsä kourallisen ohraa. Useimmiten sen oli vilu pannut, vaan tänä kesänä oli-si ohra kyllä ehtinyt kypsyä. Karhuja ja susia kertoivat paljon olevan näil-lä synkillä sydänmailla, varsinkin susia, jotka ovat pahimpia porojen sur-mia. Usein on nähty 20 sutta ja yli siitäkin yhdessä laumassa.

Hankalaa kuuluu olevan niitä luodilla tavottaa, arkoja kun ovat, mutta myrkyllä on paljon saatu. Viime talvena eivät tosin olleet silläkään saa-neet yhtään, sillä myrkky, jota olivat Kittilän apteekista tilanneet, ei ollut vaikuttanut ensinkään, vaikka hukat kyllä olivat sitä syöneet.

Karhujakin kertoivat tappavansa jonkun joka talvi, jonakin useamman-kin. Karhut kuuluvat kesällä olevan jotenkin kesyjä ja kulkijat näkevät nii-tä usein. Kun karhu näkee ylsinäisen matkamiehen, nousee se takaja-loilleen ja tähystelee tarkkaan tulijaa päästäen sen aivan lähelle. Sitten heittää se kuperkeikan ja pötkii metsään vihellellen mennessään. Se ei koskaan tule ihmisen kimppuun, ellei tämä sitä haavoita.

Nämä erämaan asukkaat, joiden usein täytyy yksin kulkea pitkiä, yksi-näisiä taipaleita, eivät pelkää karhua vähäkään; arvelipa isäntämmekin, että jos polulla vastaan tulee, niin karhu kyllä väistyy syrjään kohteliaas-ti. Ja niin kummalta kuin kuulostaneekin, sattui tänä iltana seuraava ta-paus.

Illalla myöhäsellä kun lehmät eivät vielä olleet tulleet kotiin, oli isäntä mennyt niitä hakemaan. Ja päästyään satasen syltää talosta metsään näki karhun mennä jurmivan pitkin polkua ja kääntyvän sitten metsään. Isäntä ei ollut tuosta välittänyt, eikä säikkynyt, vaan oli hakenut lehmät, jotka eivät kovin kaukana olleetkaan.

Tämän kertoi hän meille seuraavana aamuna ja arveli meidänkin ehkä näkevän mesikämmenen, kun tästä lähdemme kävelemään. Sitä onnea ei meille kuitenkaan sattunut. Tämän iltapäivän lepäiltyämme ja saunot-tuamme saimme porontaljoista tehdyn lämpöisen vuoteen yöksi.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, elokuun 26 päivänå oli meidän käve-leminen 30 kilometrin taival Pokasta Mattilaan Ivalojoen rannalla eli lva-lon Mattiin, kuten taloa kansan kesken sanotaan. Matkalla oli joitakin matalampia tunturiselänteitä, joita kulettiin, vaan enimmäkseen oli laajo-ja soita ja alaisia kankaita. Muuan autiotupa oli välillä.