Eetu Aaltio. / Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1895.

Jalkamatkailijan muistelmia.


Nuorisohan on koko kansan tulevaisuuden toivo, johon hautaan hoippu-va sukupolvi luo viimeisen katseensa tullakseen vakuutetuksi siitä, että nuorisojoukko on taattuna maan tulevaisuuden turvana. Sen vuoksi on-kin nuorisoa niin kasvattaminen, että se vaurastuu voimiltaan, terästyy jäntereiltään, että terveys ja tuoreus loistavat sen kasvoilta ja että se näin ollen voisi suuremmalla pontevuudella kartuttaa henkisiä voimiaan.

Sillä sitä lujemmat henkiset voimat ovat kuta vahvempi hengen asunto, ruumis, on. Nuorella polvella pitäisi olla tilaisuutta ruumiilliseen voimis-teluun, ruumiinsa voimien karaisemiseen, etenkin ulkoilmassa. Antakaa sen vuoksi nuorisolle tilaisuutta liikkumiseen vapaan taivaan alla, varsin-kin kesäiseen aikaan, jolloin luonto on ihanimmillaan, herttaisimmillaan, jolloin sen värit ja vaikuttimet ovat täydessä tehossaan.

Muuta sopivampaa tapaa kesänviettoon en luule löytyvän, kuin että nuo-ret pojat ja immet lähetetään pitemmälle jalkamatkalle, Jumalan vapaa-seen luontoon kuljeskelemaan. Tähän vakuutukseen on tämän kirjoituk-sen laatija tullut, oltuaan jaikamatkoilla useampiakin kertoja. Virkeänä ja raittiina olen aina palannut kotiini sekä pitemmältä että lyhemmältä mat-kalta.

Olen oppinut tuntemaan Suomen suurta luontoa, sen jokia, järviä, vuo-ria, tuntureita, harjanteita ja lehtoja; kesäisen auteren verhoomia, päi-vyen kultaamia maisemia olen ihaillut ja se on saanut minut yhä enem-män rakastamaan tervettä, puhdasta luontoa, kiinnyttänyt minut ijäksi Suomen luontoon ja kansaan.

Laskekaa siis vaan poikanne ja tyttärenne tämän luonnon helmaan omin päin, sillä varmaa on, ettei sitä tule kukaan katumaan. Paljoa raittiimpina palajavat he takasin kotiinsa, kuin olivat matkalle lähtiessään: poskissa terveyden puna, silmät virkut, koko ruumis tuntien hyvinvointia ja ter-veyttä ja käytös vähän miehistynyt; siinä muutamia viikkoja kestäneen jalkamatkan seuraukset.

Tahdon tässä lukijoilleni kertoa pieniä piirteitä pitemmältä jalkamatkal-tani, jonka muutamana kesänä tein lähtien Oulusta Kuusamon kautta Venäjän-Karjalaan ja palaten sieltä Kajaanin kautta Oulujokea pitkin ta-kasin Ouluun. Meitä oli neljä nuorta ylioppilasta, jotka kaikki olimme hy-vin innokkaita lähtemään pitemmälle matkalle luontoa ja kansaa katse-lemaan omien kotinurkkien ulkopuolelle.

Matkaa varten hankimme nykyaikaisen urheilulaukun selkäämme ja tu-kimme siihen kaikki, mitä arvelimme välttämättömästi matkalla tarvitta-van. Sukkia otimme useampia pareja, yhdet alusvaatteet laukkuun, toi-set tietysti olivat päällämme; päällysvaatteita emme ottaneet muita kuin mitä päällämme oli, seuraten periaatetta että aina on otettava mukaan niin vähän kantamista kuin suinkin.

Sitä paitse oli laukuissamme vellikapseleita, kakao-ainetta, saippuaa ja hiukan paperia muistoonpanoja varten. Siinä on suunnilleen kaikki mitä matkalla tarvitsee lukuunottaen vielä kompassia, joka on välttämätön olemassa, samoin matkakartta niin tarkka kuin mahdollista. Sadetta ja muuta pahaailmaa varten ostimme vielä isot, vankat saalit, ja niin olim-me valmiit.

Näin varustettuina läksimme astelemaan kaupungin portista ulos. Ensi päivinä astelimme noin peninkulmaa päivässä totuttaaksemme jalkojam-me astumiseen. Eräälle meistä tuli jo ensimmäisenä päivänä jalat rakoil-le, tottumaton kun oli pitempään kävelyyn, vaan vähitellen tulivat hänen-kin jalkansa entiselleen, niin että lopulta jo voimme kävellä peninkulmaa päivässä.

Jonkun ajan kuluttua olimme jo niin tottuneet kävelemiseen, että hiukan-kaan levähdettyämme jossain paikassa jo taas teki mieli liikkua eteen-päin. Ikävää oli matka maantietä Pudasjärvelle saakka, vaan sinne tultu-amme silmää jo hyväilivät Pudasjärven vedet ja jotkut kaukaa häämöt-tävät vaarat. Pudasjärvellä valvoimme juhannusyön kokkoa eli juhan-nustulia poltellen ja leikkien yhdessä seudun nuorison kanssa.

Matkailijoita, ja varsinkin jalkamatkailijoita, otetaan sydänmaitten kirkon-kylissä säätyhenkilöin puolelta oikein herttaisesti vastaan ja se tekee matkan puolta hauskemmaksi. Juhannuspäivän illalla lähdimme taas matkailemaan eteenpäin. Olimme kuulleet, että Pudasjärven pohjois-kolkassa olisi iso vuori nimeltä Isosyöte, josta näkyisi sydänyön-aurinko viikottain, ja päätimme mekin lähteä sitä katsomaan, se kun tuntui ole-van niin laajalti tunnettu vuori näillä seuduilla.

Poikkesimme siis pois maantieltä, jota Oulusta lähtien olimme 12 penin-kulmaa astelleet, ja lähdimme tallustelemaan metsäpolkuja, joita saim-mekin nyt samota noin 20 penink., ennen kuin jälleen näimme maantie-tä. Monta vertaa hauskemmalta tuntui matka metsäpolkuja pitkin kuin astuminen pölyisiä, ikäviä maanteitä. Reippaina, laulellen samosimme synkkää sydänmaan tuntemattomuutta kohden ilman opasta ja tietä-mättä, tuntematta, millaisia maita edessämme oli.

Opasta emme käyttäneet kertaakaan koko kesäisellä matkallamme ja aina kuitenkin kuljimme kartan ja kompassin avulla oikeaan suuntaan, eksymättä. Hupaisempaa oli aina kulkea aivan omin päin, sillä siinä kas-vaa huomaavaisuus ja kekselijäisyys, niin että lopulta osaa matkata oi-keaan suuntaan ikäänkuin korven pedot ja elukat. Luonto, joka tähän asti oli ollut melkein kuivaa ja ikävää, muuttui vähitellen.

Vaaroja siinti ylt`ympäri. Tavan takaa pilkahti joku pienoinen järvi eteem-me, joku metsän puro litinällään herätti huomiotamme ja viehätti meidät useinkin istumaan sen reunalle, juomaan sen raitista vettä. Jokainen pienoinen järvi ja lampi oli ihmeen ihana. Sen rannalla seisoi talo, ympä-rillään vihertäviä niittyjä ja peltoja.

Ulompana oli korkeita vaaroja melkein joka suunnalla, useinkin siner-vän, ohuen auteren peitossa, häämöittäen kuin haltiat viitoissaan. Ja kun taloon astui, oli ensimmäinen tervehdyksemme koiran haukunta ja talonväen uteliaat silmäykset. Monen monta kertaa ihailimme ja ihmet-telimme niitä kauniita maisemia, jotka vienon metsäjärven rannalla ole-van talon ympärillä levisivät eteemme.

Emme olleet aavistaneetkaan, että tässäkin osassa maata, joka kartasta katsoen ei näytä houkuttavalta, on niin paljon kauneutta; eikähän sitä kartasta katsoen koskaan näekään sitä, mikä näkemistä ansaitsee. Ja todenteolla täytyy myöntää, että matka muuan peninkulma Pudasjärven kirkolta eteenpäin suoraan Kitkan rannalle on sangen kaunista jalka-miehen kulkea ja ansaitsee katsomista.

Pudasjärven kylä v. 1867. Kuva: Friis, J. A. / Museovirasto.

Pari vuorokautta sen jälkeen kun olimme lähteneet Pudasjärven kirkolta saavuimme erääseen Naamanka nimiseen taloon, josta oli vielä puoli peninkulmaa Isosyötteen kukkulalle. Oli iltapäivä. Aikomuksemme kyllä oli saapua yöksi vuorelle, vaan juuri taloon päästyämme synkkeni taivas ja vettä alkoi sataa aivan taivaan täydeltä, niin että täytyi yöpyä taloon ja niin jättää aurinko majestettisuuksineen näkemättä.


Seuraavana aamuna neljän aikana olimme jo ylhäällä, ja päätimme kä-väistä vuorta katsomassa. Talon isäntä tuli meitä venheellä saattamaan vähäisen matkaa ettei tarvinnut kiertää isonlaisen järven ympäri. Hert-taista oli kulku venheellä näin aamuvarhaisella pitkin tyyntä, siloista jär-ven pintaa, jota ylt'yleensä kiersivät vaarat ja kukkulat.

Opastettuaan meitä muutamia syliä oikealle polulle toisella rannalla, kääntyi talon isäntä takasin ja me jäimme taas omiin hoteihimme kulke-maan sydänmaan polkuja. Ennen pitkää loppuivat meiltä kuitenkin polut ja nyt saimme astua hapuroida suoraan vaan vuorta kohden, ilman tietä, poikki soiden, kankaiden ja vaarojen. Lopulta tulimme vuoren juurelle, vaan siitä oli vielä pari kilometriä huippuun, sillä vuori nousee hyvin loi-vaan.

Väsyneitä olimme huipulle päästyämme, vaan vaivan ja väsymyksen maksoi kaunis näkyala. Oleskelimme kolmisen tuntia siellä ihaillen luon-non tauluja, jotka edessämme olivat suuremmoisina. Kaikkialla, minne silmänsä loi, oli kukkuloita ja vaaroja niin taajaan, että ne sulivat yhteen vuorta kiertäväksi renkaaksi. Järviä ja lampia vilkkui joka suunnalla. Utuinen harso, auer, verhosi ympäristön hienoon, pehmoiseen vaip-paansa.

Tyytyväisinä, virkistynein mielin lähdimme taas lipumaan vuoren toista rinnettä alas. Suuntasimme kulkumme muutamaa vuorelta näkyvää ta-loa kohden kompassin avulla. Soita jos kuin pehmeitä oli edessämme. Saavuimme juuri eräälle läheiselle suolle, kun muudan joukosta huo-masi-pudottaneensa saalin vuorelle ja sillä aikaa kuin hän kääntyi sitä etsimään, jäimme me muut suolle odottamaan, tehden tulen suomät-täälle sääskien ja hyttysten karkoittamiseksi. Jonkun ajan perästä palasi toverimme ja me jatkoimme kaikki taas matkaa taloa kohden, puoleen-päivään asti rämpien soita ja rämeitä kuumassa, helteisessä päiväpais-teessa. Vinkuva nälkä olikin tämän marssin seurauksena.

Kun nyt olimme jättäneet Isosyötteen taaksemme, suuntasimme mat-kamme suoraan Kitkan laajaa järveä kohden. Samosimme yökaudet eteen päin poikki ihanien sydänmaan metsien, yli harjujen, kautta laak-soin sekä pienien metsäjärvien ja lampareitten sivuitse.

Ihailimme auringonlaskua ja nousua, sen kultasäteillään purppuroidessa hiljaisiaseutuja.Iloisina, leikkiä laskien ja tavantakaa vakaviakin haastel-len astelimme hanhimarssia hauskoja metsäpolkuja pitkin. Kun väsyim-me, laitoimme nuotiovalkean johonkin mukavaan paikkaan ja loikoilim-me sen ympärillä poltellen piippua ja lausuen ihastuslauseita ympäröi-västä luonnosta ja erittäin hauskasta matkastamme.

Tällaista oli koko kesämme matka. Yöllä kuljettiin useinkin eteenpäin, väliin päivilläkin sentään, ja päiväsydämmet jaarittelimme ukkojen kans-sa jossain metsäpirtissä tahi torpassa. Kun olimme toisinaan päivän um-peen kulkeneet, useampia peninkulmia, menimme iltamyöhällä johonkin tupaan sisälle, herättämättä ketään ja heittäysimme lattialle pitkäkseen laukut pään alle ja saalit hartioille. Eikä ne talonväkikään sitä kummas-telleet, kyselivät vaan, mistä kaukaa vieraat ovat j.m.s.

Näkymä Nuoruselta länteen v. 1892. Kuva: Inha, I. K., kuvaaja ; Ståhlberg, K. E., tuottaja/ Museovirasto.

Kitkan rannalle saavuttuamme lähdimme veneellä viiltämään sen tyyntä, laajaa pintaa pitkin muutamaan kestikivariin, josta kuljettiin Kuusamon kirkolle. Tuntui sangen mukavalta saada istua veneessäkin,varsinkin kun oli niin kaunis laaja ja sievä saarinen järvi kuin Ala-Kitka on.

Huvikseen koettelimme vuorotellen käsivarsiemme vantteruutta airoissa soutaessa. Kuusamon kirkonkylässä viivähdimme muutamia vuorokau-sia, jolla ajalla poikkesimme katsomaan Pyhätunturin ja Rukatunturin ihania näköaloja, niitten idyllimäisiä vuorilampia ja puuttomia, kaljuja huippuja.

Matkaa oli kirkonkylästä 6 peninkulmaa edes takaisin näille vuorille ja yhden yön seutuvissa teimme sellaisen matkan, vaikka perillä hiukan viivähdimmekin. Kuusamon kirkolta lähdimme Nuorusta kohden, joka on noin 1,800 jalkaa korkea vuori. Kuusamonjärven pohjois kolkka oli ensin yli soudettava, sitten jalan, taas veneellä, jalan j.n.e. aina Nuorusen juurelle saakka.

Nuorusen harja kohosi uhkeana ja komeana edessämme, emmekä suinkaan olleet turhaan odottaneet sitä hetkeä, jolloin saisimme pysäh-tyä sen huipulle ja yhtäkkiä täysin siemauksin henkiä raitista tunturiilmaa keuhkoihimme ja painaa mieleemme yhden noista suuremmoisista ku-vista, joita Pohjois-Suomen luonto katselijalle tarjoo.

Oli jo iltamyöhä, kun kiipeilimme vuoren kylkeä pitkin ylöspäin. Auringon haalean lämpimät säteet loivat juuri sille puolen vuorta omituisen sala-peräisyyden tiheään kuusimetsään, jossa olisi voinut luulla haltioiden ja peikkojen asustavan. Väsyttävän pitkän ylösnousun jälkeen saavuimme rajalle, jossa metsä loppui ja eteemme aukeni kerrassaan puuton, kivi-nen kalliomaa. Joku käkkyräpetäjä vengotti siellä täällä kallion kolossa. Hengähdimme hiukan ja melkeinpä puoli juoksua pantiin viimeinen väli-matka ja siinähän se sitten vihdoin olikin kuuluisan Nuorusen laki.

Lapin maisema levisi eteemme koko mahtavuudessaan, korkeine, jylhi-ne tuntureineen. Kaukana ja lähellä vilkkui järviä tyyninä, harmaan värit-töminä yön hiljaisuudessa. Auringon mahtavan kiekon olivat pilvet koko-naan peittäneet, joten emme siis nähneet sitä yöllisessä komeudessaan. Sinertävän harmaa auer verhoi hellävaroen maisemat tuolla etäämmäl-lä, mutta ei kuitenkaan estänyt ihailemasta kaukaistenkin näköalojen viehätystä.

Nuotion vierellä katselimme kauan, useita tuntia, sorean Pohjois-Suo-men ihanan hurmaavaa luontoa, nauttien samalla yön rauhallisuudesta, jota ei häirinnyt muu kuin kylmän koleahko tuuli puhalluksillaan. - Tuli teki loppuaan, ja auringon suuri kehrä pilkisti esiin, kun aloimme astella vuorelta alas. Mahtavan vaikutuksen oli meihin Nuorusen suuruus teh-nyt. Aamulla nukahdimme kolmisen tuntia muutamassa talossa, johon olimme vuorelta laskeuduttuamme saapuneet ja sitten lähdimme aste-lemaan Paanajärveä kohden, jonne saavuimme klo 2 päivällä.

Näkymä Paanajärveltä Kauppilan talosta Oulankajoen yli luoteeseen v. 1903. Kuva: Hugo Berghell. / GTK.

Olimme olleet jokseenkin korkealla maalla vaan kuta lähemmä Paana-järveä tulimme sitä alhaisemmalle jouduttiin, niin että vihdoin olimme jo tavallista alempana jonkunlaisessa rotkossa ja siinä oli silloin järvikin, tuo Suomemme epäilemättä kaunihin järvi, komean alppimaisen luon-non ympäröimänä.

Soudimme järven länsipäähän Riekki nimiseen taloon.Talo oli sievällä rantatörmällä, yltympäriinsä suljettuna viheriöivien, kauniitten laihojen keskeen, ja koko ranta sekä pihaseutu vilisi väkeä,nuorta ja vanhaa, jota oli kokoutunut tänne peninkulmien takaa kinkereilleeli kylänluvuille.

Tulimme sisälle, söimme makeaa viiliä ja suolattualohta, juttelimme kinkeriväen kanssa iltamyöhään saakka ja vihdoinpaneusimme maata tuvan lattialle, väsyneinä viime yön ponistuksistaja päivän marssista vaarojen rinteitä ylös ja alas. Aamulla kun jälleen oltiin hereillä, herätti ensin huomiotamme muudan keski-ikäinen vaimo joka neljän pienen lapsen kanssa ovensuussa valitteli kanttorille suurta onnettomuuttaan, kun kontio oli repinyt ainoat lehmät talosta.

Köyhäinhoitoon kai sitä nyt joutunee, kun navettakin tyhjeni, ja hevosen vei jo viime suvena meiltä. Koetimme lohdutella ja rohkaista eukkoa. Kanttori lupasi hankkia apua ja niin poistui vaimo parka tuvasta. Karhuja kuuluu muutoin asustavan kosolta Paanajärven ja etenkin Venäjän puo-lella olevan Kivakkatunturin läheistössä, aivan laumoittain, ja kuitenkaan ei sen puolen miehillä ole yhtäkään kunnon pyssyä.

Päivällä kävimme veneellä järven läntisintä päätä silmäämässä. Iltapäi-vällä jouduimme ”messuväen” veneessä lähtemään järven itäpäähän. Rattosain, punaposkisten, vankkatekoisten tyttärien kanssa rupateltiin ja järven uhkeaa kauneutta ihmeteltiin.

Ruskeakallion, joka on tavattoman korkea, pysty kallioseinä suoraan jär-veen, niin suora ja jyrkkä kuin jonkun jättiläiskirkon seinä, pysähtyi vene ja meidät laskettiin maahan. Kiipesimme ylös. Väsyneitä, niin väsyneitä, ettei koskaan ennen, oltiin, kun vihdoinkin seisoimme kallion äyräällä. Vene näytti keinuvan kuin lastu lainehilla ja ihmiset siinä olivat pienen pieniä. Kiviä kun heitti alas tuolta huimaavasta korkeudesta niin paukahti se veteen kuin pyssyllä ammuttuna. Paikka ansaitsee katsomista sille, joka kerran Paanajärvellä liikkuu.

Seuraavana aamuna noustuamme Mäntyniemen suuressa, rikkaassa talossa vuoteiltamme lähdimme katselemaan Paanajärven rikasta kasvi-maailmaa. Kiipesimme eräälle läheiselle kukkulalle, jotta voisimme kat-sella järveä koko mahtavuudessaan ynnä sitä ympäröiviä suuremmoisia maisemia. Korkeat vuorirannat syleilevät pitkää, kaitaista järvenuomaa karehtivine laineineen, joihin rantavuorien tumma varjo lyö synkän lei-man.

Etäällä, joka suunnalla ympäri järveä oli edessämme jylhän ihana luonto tunturimaisemineen, laaksoineen ja rotkoineen, joissa karhut elävät pai-nia lyöden ja karjaa kaataen. Siinä oli kaunis kappale omaa tuhatjärvien maata. Ja ajatus, että se oli osa isänmaatamme, teki rinnan niin lämpöi-seksi ja mielen niin iloiseksi, että innoissamme pistimme isänmaalliseksi lauluksi alas laskeutuessamme vuoren rinnettä.

Näkymä Kivakkatunturilta Oulankajoen alajuoksun suuntaan. Kuva: Wilipedia.

Illalla jätimme Paanajärven ja nyt oli meno Venäjän-Karjalaan, tuohon laulujen ja laukkuryssäin maahan. Olimme ihailleet Nuorusen laelta Kuu-samon jylhiä maisemia, olimme Paanajärven hurmaavilla laineilla haa-veilleet ja nyt olimme rajan takaisia maita katselemassa, Venäjän-Karja-lassa.

Yö oli silloin kun rajan yli jokea pitkin soudimme.Oulanganjoen korkeat rannat loivat kummat varjonsa joen pintaan.Hiljainen tuuli toi tervehdyk-sensä matkaamiltamme mailta. Käen kukunta tuolta korkealta rantatöy-räältä helkkyi niin tutusti korvissa. Vene liukui alas virtaa sangen nope-asti. Yösydän oli käsissä, kun saavuttiin ensimmäiseen karjalaiseen ky-lään. Menimme rikkaimpaan ja paraimpaan taloon, vaan kuitenkin oli se suomalaisiin rakennuksiin verraten sangen mitätön. Talossa olimme yötä ja vasta seuraavan päivän iltapuolella taas tungettiin eteenpäin suuria sydänmaita kohti.

Oulanganjoen rannat kasvavat tiheää kuusikkometsää, ja usein paikoin kohoavat rantaäyräät korkeiksi vaaroiksi, jotka viistoon laskeutuvat alas jokeen. Maa oli vähitellen sentään mataloitunut, tullut paikoin hyvinkin alhaiseksi, kivikoiseksija rannat loiviksi. Pujottelimme puitten lomitse pit-kin luikertelevaa kaitaista metsäpolkua, kierrellen kiviä ja kantoja.

Kotvan kuljettuamme kuulimme jonkunlaista kaukaista, hiljaista kohinaa. Se tunki korviimmee destäpäin. Ensin ei sitä juuri huomannut eroittaa metsän huminasta, vaan vähitellen sen selvään kuuli, kunnes se vihdoin kuului aivan edestä. Lähestyimme Kivakkakoskea, jota olimme kuulleet usein mainittavan, paljon ihmeteltävän ja ylisteltävän.

Valkohyrskyt vilahtivat jo puitten lomista ja kova kohina jännitti, tärisytti kuulokalvoa. Sellainen ihannetar keskellä autiota, synkkää, asumatonta erämaata! Ei siinä komeilleet upeat palatsit eikä huvikartanot kosken äy-räillä. Ei löytynyt mitään maalatuita käsipuita eikä siltoja häiritsemässä luonnon vapaata kauneutta. Ei kuulunut huvimatkustajien teeskenneltyjä ja häiritseviä ihastushuutoja.

Toverini seisoi vaan vakavana, kuten minäkin, kallion kielekkeellä, kes-keyttämättä sisäistä syvää luonnon ihailuani. Korkea ja kolkon mahtava Kivakkatunturi kohotti totisena ylpeän huippunsa kosken vierellä ja luon-nonraittiit, tuoreen vehreät puut kuuntelivat kosken hyrskylaulua.

Kivakka on kaksihaarainen. Toinen on leveämpi, monta vertaa laajempi kuin toinen, vaan kuitenkin tuntui pienempi haara mielestäni mahtavam-malta. Vesi ryntää siinä kallioitten lomitse sellaisella vauhdilla ja voimal-la, että ainainen kostea sumu lepää ilmassa kosken alapuolella. Leve-ämpi haarake on ikään kuin vanhempi, elämää kokenut, tasaisempi nuo-ren hurjapään rinnalla, joka ei ajattele muuta kuin eteenpäin menoa, maksoi mitä maksoi.

Kauan istuimme kosken partaalla ihailemassa veden temmellystä ja mahtavaa luontoa. Tunnin, pari olimme siinä katselleet, kun vihdoinkin erkausimme varmoina siitä, ettemme kotvaseen aikaan saane moista nähdä. Astelimme sanattomina sydänmaata, kuunnellen vähitellen heik-kenevää kosken vapaudenlaulua ja salohonkien huminata.

Jonkun aikaa kuljettuamme upeili edessämme uljaan Pääjärven selkä. Kylmät ilmat tekivät meidän Venäjän-Karjalassa olon ikäväksi. Sitä en ensi vielä sekin, ettemme löytäneet silmillemme mitään nautintoa luon-non ihailussa. Seutu oli nimittäin karua, soista, rämeistä erämaata. Väestö on sentään sangen herttaista, ystävällistä ja vierasvaraista.

Ihmetellen, silmät suurina katselivat he meitä, sillä harvoinhan siellä puolessa tällaisia vieraita olikin nähtävänä.

- Mistähän kaukaa nämä matkavieraat kulkevat?

- Tuolta Oulusta päin astellaan.

- Vai Oulusta, no mitä sitä tänne asti on kuljettu, totta kait se on joku sil-mämääräkin matkalla, eihän sitä suotta syyttä lähtene tuollaista taivalta tarpomaan kesä-kuumalla?

Kysymyksiä tuli joka taholta. Olimme oppineet jo ulkoa kaikki kysymyk-set, sillä ne olivat joka paikassa, joka talossa olleet samat. Kukaan ei tahtonot uskoa meidän huviksemme matkustelevan ja ihmettelivät vaan sitä, miks'ei hevosella ajettu. Olisihan se heidän mielestään ollut haus-kempaa.

Koetimme parhaamme mukaan antaa aina tyydyttäviä selityksiä asian valaisemiseksi. Pois alkoi tehdä mieli Karjalasta. Olimme saaneet elellä laihalla ruoalla koko ajan, niin että kummako oli, jos alkoi tehdä mieli oi-kean viilin ääreen. Tsajua vesirinkelien kanssa olimme enimmäkseen nauttineet, joskus siivottomasti valmistettua leipää ja voita, pari kertaa omalla uistimellamme saatua lohta; muuta ruokaa emme olleet maista-neetkaan.

Kiireistä oli kulkumme lopulta. Olimme astelleet jo useita peninkulmia syömättä, kun saavuimme karjalaiseen taloon lähellä rajaa. Oli keskiyö. Koputimme ovelle. Melkein alaston vaimo-ihminen avaa oven ja kysyy asiatamme. Selitimme tahtovamme hiukan ruokaa kun olimme pitkän taipaleen astuneet nälkäisinä ja väsyneinä.

Vaan mitään ruoan tapaista ei kuulunut talossa olevan. Emme saaneet ostaa edes yhtä leipääkään, sillä vaimo selitti, ettei ole kuin muudan lei-pä lapsia varten. Köyhyys oli kova. Ei nyt auttanut muu kuin lähteä vielä samana yönä eteenpäin puolentoista peninkulman pituiselle taipaleelle Suomen puolella olevaan ensimmäiseen taloon.

Vastahakoista se kyllä oli, aivan uupuneina kun olimme, lähteä tyhjin vatsoin tarpomaan soita ja kivikoisia vaaroja. Tieto siitä, että perillä oli toivo saada hyvää ruokaa ja joku heinälato makuuhuoneeksi, virkisti sentään mieltä. Ei kukaan puhellut alkutaipaleella juuri mitään, astua jurrittiin vaan eteenpäin; vaan kun raja alkoi lähestyä, vilkastui mieli ja lämpesi sydän. Vilpitön ilo valtasi vihdoin mielen, jopa lauleskeltiinkin lopulta.

Linnut säikähtelivät outoa ääntä ja lennähtelivät arkoina polun varsilta kauas metsään. Leveä rajalinja oli mennyt sivu. Eteemme ilmestyi vasta hakattuja aidanseipäitä kasassa polun varrella. Polku leveni, jo vilahti tuolta vihreälaiho aidan takaa ja sen takaa näkyi riihi, sauna ja vihdoin talorakennus. Se oli oikea suomalainen talo, eikä enää mikään navetan näköinen.

Heittäysimme väsyneinä pihalle pitkälleen, sillä aikaa kuin yksi meistä meni herättämään talonväkeä makeimmasta unesta. Ystävällisenä tulee emäntä, laittaa sitten ruokaa tuvan pöydälle, maitoa, viiliä, kalaa, voita ja leipää. Oikein kuninkaallista ruokaa näin kauan ajan jälkeen. Syömme kuin sudet. Tuntui niin hyvältä, aivan kuin olisi omassa kodissaan, oman kotinsa pöydän ääressä. Ja syötyämenemme aittaan lepäämään pois voivuttavan väsymyksen ruumiistamme.

Sangen hupaiselta tuntui taasen, kun tiesi olevansa niiden rajojen sisäl-lä, jossa saa hyvää ruokaa kyllikseen; sillä ruokaa kaipaa jahkailija. Olimme Lentiiran takamailla, josta astelimme sen kirkonkylään saakka jalkaisin. Täältä pääsimme tervaveneellä Kuhmon kirkolle. Söimme, joimme ja nukuimme tervatynnyrien päällä; kuljettiin, näet, yötäpäivää, ja juteltiin tervamiesten kanssa kaikista maailman asioista, mitä vaan miel-een sattui.

Hauskaa on tervaveneellä kulku, varsinkin kun on kauniit säät ja myö-tätuuli. Silloin ei juuri muuta nautintoa kaipaa. Päällä on taivaan sini-kansi, ympärillä sinervät veet rantoineen, saarineen ja salmineen, ja to-vereina on suoria sydänmaan miehiä. Purjehtien ja koskia laskien saa-vuimme Lentiiran kappelista Kuhmon kauniiseen kirkonkylään, siitä kä-velimme maantietä myöten Sotkamoon ja laivalla hurautettiin Kajaanin pieneen kaupunkiin.

Ämmäkosken korvalla katseltiin aaltojen tuimaa taistoa, laineitten leik-kiä, linnan raunioilla uneksittiin entisistä Suomen vainoajoista. Sotka-mosta Ouluun kuljimme kokonaan vesimatkaa, sillä tällainen matkusta-mistapa on paljoa virkistävämpää ja muutenkin hauskempaa kuin jalan kierrellä Oulujärven rantoja ja kuljeksia koskien kupeita.

Laivalla tulimme Vaalaan ja siitä tervaveneellä lähdettiin ”Oulua souta-maan”. Komea ja mahtava on Niskakosken pauhu ja sen raivoisanvim-mapäiset aallot, vaan toista sentään Pyhäkoski korvineen. Leikkiä se ei ollut noiden laineiden hurjan intoisa riento. Se ansaitsi todella nimen ”pyhä”. Pyhää se oli kosken kuohusta aina korkeitten rantaäyräiden pu-iden latvoihin saakka, jotka tuulen edessä kumartuivat arvokkaina, ylevi-nä ja pyhinä.

Kun sitten saavuimme Ouluun takasin muutamana sunnuntaina edellä puolenpäivän, viisi viikkoa siitä kun olimme sen jättäneet oli matkamme lopussa, vaatteemme rikkinäisinä, kenkämme pilalla, vaan mieli tyyty-väisenä, iloisena, raittiina ja ruumis terve, hyvinvoipa ja virkeä.

Aina sen jälkeen kun tein ensimmäisen jalkamatkani, on minua vetänyt vastustamaton halu sellaisille matkoille, sillä hauskempaa kesän vietto-tapaaen tunne. Ja samalla kun ne ovat hupaisia, niin ovat ne myös vir-kistäviä sekä nuoren seikkailuja ja vaihtelevaa elämää haluavaa mieltä tyydyttävää. Ennemmin saa katua sitä, että asuu kesän yhdessä kohdin, kuin että kulkee katselemassa suurta luontoa kauneuksineen.