Kisakenttä 1.9.1918.

Jalkamatkalla Rovaniemeltä Pyhätunturille.


Johtuipa kolmen seikkailijan mieleen oiva ajatus lähteä jalkapatikassa Rovaniemeltä Pyhätunturille, joka sijaitsee vähän yli kivenheiton matkan päässä napapiirin pohjoispuolella. Olimme kaikki joskus nähneet kävel-tävän, jopa juostavankin ja siksi päätimme mekin kerran koettaa, mitä meidän koivistamme lähtee. Ja pyydän vakuuttaa, ettei meillä vallan pa-hasti housut tällä kertaa voimisteluhousut tutisseet, vaikka edessä olikin toistakymmenpenikulmainen "mullin luikaus", kuten yksi retkemme jäse-nistä, jota taiteellis-esteettis-plastillisten taipumustensa mukaan kutsut-tiin "Taiteilijaksi", sattuvasti huomautti.

Ja helpostihan sitä olisi nykyisten vaatimattoman vähäisten sapuska-annosten takia kevyeksi käyneen kroppansa eteenpäin vienyt, mutta pe-losta, että matkalla hupenemme kokonaan ilmaan ruuan puutteessa, sä-lytimme kukin selkäämme noin 15 kg painoisen muonarensselin, kenttä-pullot, "Pikku-Eevin" y.m. Kesäkuun 3 päivä oli jo kallistumassa ehtool-len, kun aloimme marssimisemme istumalla laivassa, joka kuskasi mei-dät Saarenkylään, josta sitten alkoi noin 9 pnk. pitkä jalkamatka Kemi-järven kirkonkylään.

Olimme kuulleet joskus pikkupoikana varoitettavan urheilijoita, ettei saa kovasti hosua alussa, jottei sisu loppuisi kesken. Tätä varoitusta noudattaen lyhensimme sinä päivänä matkaamme vain 16 kilometrillä. Rensselien matkassaoloa tuskin vielä huomasimmekaan, mutta peläten kuitenkin niiden painavammiksi käymistä, lohdutimme itseämme lauseel-la:

"Kyllä hirressäkin yhden päivän perästä jo helpottaa." Toivoimme niin, että niihinkin kyttyröihin olisi tottunut.

Kevyemmältä tuntui hengittää, kun ne majataloon päästyämme saimme karistaa harteiltamme. Yön levättyämme kaikilla jäsenillämme sekä "Tai-teilijan" seikkailtua troopillisissa ja arktisissa vyöhykkeissä, jonka viime-mainitun hänen taiteellinen vaistonsa havaitsi runollisemmaksi, lähdim-me aamulla vereksin voimin reippain mielin kohti päämääräämme. Mie-liä nostatti vielä Pohjolan tällöin varsin antelias valonlähde, joka kuin ti-lauksesta paistoi täydeltä terältään. Kun kyttyrät alkoivat kohota kor-keimmaksi kohdaksi ruumiissamme pään painuessa eteen-alas, muistu-timme tuon tuostakin toisiamme: "Aurinkohon asti nostakaatte pää!" Ja kuin taikaiskusta se ponnahtikin ylöspäin.

Seutu, jota vaelsimme, oli enimmäkseen metsäistä; metsästä päästy-ämmekin jouduimme metsään. Toisinaan oli tien poskessa niin puoleen-savetäviä paikkoja, että niihin ehdottomasti oli hetkiseksi jäätävä le-puuttamaan raajojaan. Tällaisen idyllin täydensi tavallisesti nuotio, joka lainasi osan lämmöstään "Pikku-Eevillemme" ja tämä vuorostaan kirvoitti matkailijoitten entisestäänkin löysänlaiset kielenkannat.

Nautimme kaikilla aisteillamme Pohjolan kesän sanomattomasta kau-neudesta ja panimme liikkeelle kaiken kaunopuheisuutemme tulkitak-semme tyytyväisyyden tunteitamme. Kun proosa loppui, niin silloin "Lau-lu voimallansa, flikat innosti, kulkemisen tahtiin, jalat opetti". Penikulmia pitkän metsätaipaleen keskeyttivät toisinaan järvet (Vikajärvi), joet kohisevine koskineen (Vikajoki, Vikaköngäs sekä etelämaalaista erikoi-sesti viehättävät vaarat (Mellanvaara y.m.)

Kun suuta alkoi kuivata, saatiin tien varrella olevista harvoista taloista n. s. huitua, joka on jonkinlaista kirnupiimän sukuista hapanta nestettä, kielen kastikkeeksi. Kun olimme sinä päivänä jättäneet taaksemme lä-hes 3 pnk. pituisen harppauksen, katsoimme olevan otollisen ajan aset-tua muutamaksi tunniksi vaakasuoraan asentoon, jota ihmisruumis toisi-naan vaatii. Ihme kyllä, rauhassa saimme yömme viettää, vaikkakin il-lalla pelkäsimme saavamme vähäsen tunkeilevaista seuraa kirjailija Kiannon runoudessaan ylistämistä "pikkulinnuista", jotka siellä Perä-Pohjolassa näyttävät hääräävän, kuten muutkin perheenjäsenet.

Näiden kotieläimienkö ansioksi lienee luettava, että toistaiseksi mene-timme ruokahalumme. Tämä tapahtui kyllä muutenkin joka ilta, mutta tällä kertaa jatkoimme paastoamistamme vielä seuraavana aamunakin, kunnes vasta 6 km. kävelyn jälkeen poikkesimme erääseen taloon vah-vistamaan keskipaikkojamme. Talon ystävällisen emännän viilipunkan pohja paljastui hyvin äkkiä, kun me sen kanssa rupesimme tekemään tuttavuutta.

Sinä päivänä katseli kohtalo meitä maantien päällä matkustavaisia eri-koisemman suopeasti, sillä katso: meidät yllätti kaksi hevosmiestä, joi-den huomio heti kiintyi meidän kyttyröihimme. Välillämme tapahtuneen "praatin" seurauksena oli, että nämä ihmisystävälliset hevosmiehet kor-jasivat kyttyrämme siipeinsä suojaan ja meille onnellisille jäi vain oma minämme kuljetettavaksi.

Jalannousu olikin tästä puoleen entistä nopeampaa. Tahdista piti huolta trio, jossa "Taiteilija" edusti ylä-ääntä, "Kumppanit" ala-ääniä. Ja niin sitä mentiin ja käveltiin mennessämme puitten - ihmisiä kun ei ollut - ihmetellen katsellessa tämän iloisen menon perään. Monet tyynet met-sälammet tien varrella olivat omiaan hetkiseksi tyynnyttämään iloista seuruettamme.

Vaikka koko päivän oli heilureita heitetty, niin illan tullen höyryä yhä vain lisättiin. Ikäänkuin jonkinlaisen pyhän innostuksen valtaamana kulettiin m.m. eräs 12 km. pituinen matka vajaassa tunnissa, vaikka matkalla oli puolikin kilometriä pitkiä ylämäkiä. Luulimme jo sillä nousulla kohta olevamme taivaassa, sillä yhä korkeammalle merenpinnasta aina vain jouduttiin.

Kun lähes 4 penikulmaisen päivämatkan jälkeen kallistimme päämme Ketolan pehmeille patjoille. Vaikka ei se suinkaan ollut yläpää, joka kal-listumista kaipasi, vaan kyllä se oli alapää ja ennen kaikkea sääret. Kai-ken varalta "reisupojille" oli apteekki mukana, mutta siitä ei ollut säärille apua. Tehokkain lääke niille oli uni ja seuraavana aamuna ne olivat taa-sen entistä paremmassa käyttökunnossa.


Tervein säärin ja kiitollisin mielin erottiin taas lyhytaikaisista, vieraanva-raisista tuttavuuksista ja saavuttiin 12 km. aamupromenaadin jälkeen Kemijärven kirkonkylään. Kylä kaunis, kokonaan vesien ympäröimä; ih-misetkin ihmisellisiä, yösijankin antoivat matkanaisille. Tästä eteenpäin 4 pnk. Vuostimoon saakka päästiin vähällä vaivalla; ei tarvinnut muuta kuin istui ja hengitti laivassa nim. Vuotsimon kylästä oli vielä kolmatta penikulmaa Pyhätunturille, jonka huiput jo häämöittivät kaukaisuudessa. Tästä matkasta olisi voinut mennä osan veneellä Pyhäjokea pitkin, mut-ta kun jo olimme päässeet hyvään kävelemisen alkuun, niin jatkoimme sitä entiseen tottuneeseen tapaamme.

Osa sapuskoista ja "sivistykset", kuten hameet y. m. jätettiin Korpelan kestikievariin ja verhonamme oli täst`edes tällaisilla matkoilla verratto-man käytännöllinen voimistelupuku, jota kokemukseni perusteella suo-sittelen kaikille metsänkävijöille ja soissa rämpiville. Mukaan otettiin vain mitä välttämättä tarvittiin, ja näihin välttämättömiin tarpeisiin kuului m.m. opas Vihtori Korpela, jonka suosiollisella opastuksella pääsimme vihdoin vetisten metsien ja jänkien halki matkamme päätepisteeseen, Pyhätun-turille.

Pyhätunturin Isokurunperän vesiputous, Sodankylän - Kemijärven rajalla. Nykyään tunnetaan nimellä Pyhänkasteenputous ja etualan lampi nimellä Pyhänkasteenlampi. Kuva: J. J. Sederholm,1898. GTK.

Pyhätunturi Pyhäjärven takaa nähtynä v. 1950. Kuva: Poutvaara, Matti. / Museovirasto.

Kurut jakavat tämän tunturin useampiin osiin, "kappaleisiin" joista kol-mella, nim. Keski-, Pohjois- ja Korkeimmalla kappaleella oli kunnia näh-dä meidät tämän kesän ensimäiset turistit huipuillaan. Viimemainittu, Korkeinkappale on noin 526 merenpinnan yläpuolella. Hidasta ja hanka-laa oli tämä alpeille kiipeäminen eikä laskeutumistakaan voinut suinkaan pikamarssissa suorittaa.

Erinomaisen kehittävänä tasapainoliikkeenä pyydän tätä urheilua suosit-taa varsinkin kaikille voimistelijoille, sillä jos missään, niin jyrkkää tuntu-rin rinnettä ylös kavutessa liikkuvat kivet astinlautoina tulee kysymyk-seen tasapainonsa pidättäminen. Jännitys laukesi huipulle päästyämme. Tunsimme hengittävämme vapaan Suomen vapaassa, keveässä tunturi-ilmastossa. Unohtumattoman vaikutuksen tekee ainakin tällaiseen laa-joihin lakeuksiin tottuneeseen etelä-suomalaiseen jo tällainenkin korkeu-teen kohoava tunturi.

Alapuolellamme silmänkantamattomiin metsää, jokia, järviä ja. taivaan-rannalla katkeamattomana ketjuna toisia tuntureita, jotka ikään kuin alemmuutensa tuntien kainosti kohottavat huippunsa. Olimme niin näke-myksiimme ihastuneita, näköalojen lumoamia, että laaksoon laskeudut-tuamme tunsimme olevamme pakotettuja tuomaan sävelin esiin tun-teemme. Emme koskaan ennen olleet niin sydämemme pohjasta laula-neet laulua: "Nouse tuonne kunnahille j.n.e." kuin täällä seisoessamme lämpöisen vehreän laakson sammalpeitteellä, yllämme kirkas, kuulakas taivas, vierellämme kauas ja korkealle viittovat tunturin- huiput, edes-sämme jylhänihana, karujen halkoma alppimaisema taustana jyrkkä vaara.


Tunsimme jokainen, että siinä meidän olisi ollut hyvä olla, mutta jäädä ei auttanut, eteenpäin oli mentävä kohti uusia näköaloja, joita pitkin Kuorin-ki- ja Isoakurua kulkiessamme ei suinkaan puuttunut. Huomattavin näis-tä oli Isossakurussa oleva n. 20 m. korkea vesiputous. 7 tuntia yhteen mittaan ylös ja alas heiluttuamme tunsimme kerrankin tarpeeksi tree-nanneemme ruumistamme.

Mikä nautinto nähdä joskus elämässään kappale alkuperäistä, koske- matonta luontoa, luontoa, jota ihmisten muokkailu- ja koristeluhalu ei ole päässyt turmelemaan. Tällaisiin näköaloihin ei koskaan kyllästy, mikä usein voi tapahtua ihmiskäden luomaa luontoa katsellessa, todiste siitä, että tämä alkuperäisyys on sukua omalle luonnollemme, joka usein ka-pinoi kulttuurin väärentämässä ilmapiirissä, mutta tuntee syvintä tyydy-tystä vain koskemattoman luonnon parissa.


Entä sitten yö tunturin juurella nuotion ääressä. Ympärillä erämaan sa-naton rauha, jonka ainoastaan räiskyvä nuotio silloin tällöin rikkoi; keski- yölläkin yllä ääretön valomeri, jota ei hetkeksikään hämäryys häirinnyt. Pian sen jälkeen kuin kello oli kaikkensa lyönyt, alkoi lintujen moniääni-nen kuoroviserrys, jota tuon tuostakin säesti käen kultainen kukunta. En muista kotikummuillanikaan kuulleeni sointuvampaa musiikkia. Eikä ih-mekään! Täällähän koko kaikkeus myötävaikutti harmonian syntyyn. Mitkä soraäänet sitä olisivat siellä häirinneet? Eivät mitkään.

Mutta kauaa emme me kulkijat saaneet nauttia tämän koskemattoman korven suloista. Valoisan yön vaihduttua vielä valoisammaksi päiväksi oli meillä edessämme paluumatka, joka Kemijärven kirkonkylään saakka kulki samaa reittiä kuin mennessäkin. Mutta vielä emme olleet kyllästetyt näke- myksillä ja havainnoilla. Paljon olimme saaneet, mutta lisää kaipa-simme.

Siksi päätimme lähteä Kemijärveltä vesiteitse takaisin Rovaniemelle ja se reitti oli Kemijärven Kemijoen. Luonnon tarjoamasta syvästä rauhasta muutaman päivän nautittuamme emme jo ehtineet unohtaa maassam-me vallitsevan sotatilan. Yllämainittuun kirkonkylään saavuttuamme siitä ensi mainingit kuuluivat. Tiedustellessamme nim. laivan lähtöä Luusu-aan, Kemijärven eteläkolkkaan, vastattiin meille, että laivojen kulku on kokonaan sotilasviranomaisten määrättävissä, ja siksi ei voida edeltä-päin sanoa aikaa eikä hetkeä, milloin lähtökäsky annetaan.

Niukoiksi käyneitten muonavarojemme takia emme halunneet jäädä paastoomaan kuivaan kirkonkylään, vaan päätimme jatkaa matkaa kei-nolla millä tahansa. Oiva onni seurasi meitä edelleenkin, ja se onni oli tällä kertaa pukeutuneena kolmen kalastajan haahmoon, joiden mieli paloi myöskin Kemijärven eteläpäähän.

Mitäs muuta kuin lyötiin sapuskat yhteen, eikä aikaakaan, niin jo "Taitei-lija" "Kumppaneineen" keikkui Kemijärvellä vaatimattomassa kalastaja-veneessä. Nyt täytyi kuin täytyikin meidän kaikkien hillitä hurja luontom-me ja pitää melkein aina liikkuvat raajat paikoillaan, sillä jo pieninkin lii-kehtiminen saattoi aluksemme arveluttavaan heilumistilaan. Vene pieni, lasti suuri, allamme petollinen Kemijärvi, eikö ollutkin syytä opetella olemaan melkein hengittämättä. Ja saihan "Kattilasaaressa" taas ottaa vaikka metrin pituisia hengenvetoja.


Yllämainitussa saaressa tutustuimme erääseen "metsänvahtiin" ja hä-nen patriarkkaaliseen "huvilaansa", jonka pituus ja leveys ei ollut aina-kaan enempää kuin 4 kyynärää ja kämmenen leveys ja tästäkin alasta suurimman osan vei huvilan ainoa "mööpeli", nim. takka, joka "tätien" iloksi hetken kuluttua iloisesti räiskyi. "Pikku-Eeviäkin" muistimme jä sen sisuskunnan säestyksellä murkinamme maistuikin taas eri hyvältä. Mutta tämäkin tuttavuus päättyi heti alkuunsa. Otimme taas ja läksimme. Tuu-len käännyttyä myötäiseksi nostimme purjeet airojen avuksi ja niin pääs-tiin tämä 3 pnk. pitkä järvi päästä päähän.

Mutta Kemijoen lähtöpaikkaan Kemijärvestä emme vielä pysähtyneet, vaikka kello olikin jo melkein monta. Muutettiin vain hevosia ja istuttiin taas kärryille. Kemijoen alku, noin 3 km., mentiinkin oikein "piikakyydil-lä". Hoppu oli, ajoimme nim. onneamme takaa, joka kiisi vinhaa vauhtia eteenpäin tällä kertaa kahden gentlemannin muodossa. Meitä oli nim. vähää ennen kehoitettu kääntymään kahden herrasmiehen puoleen joil-la oli aikomuksena laskea Kemijoen kosket. Meillä oli "samat meiningit kuin pastooreillakin" ja siksi koetimme saavuttaa heidät.

Ponnistuksistamme huolimatta emme me itse heitä yllättäneet, mutta sen tekivät meidän ajauksemme ja sehän olikin pääasia. Erehdyksien välttämiseksi pyydän huomauttaa, että tätä telepatiaa välitti eräs tiellem-me osunut mieshenkilö.

Nukahdimme tyytyväisinä autuaalliseen uneen ja uneksimme huomis-päivän ohjelmaan kuuluvasta koskenlaskusta y.m. Niin tulikin ehtoosta ja aamusta uusi päivä uusine seikkailuineen.

Kuorinkikurun keskiosa Pyhätunturin pohjoisrinteellä idästä katsottuna. Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Neitilän talosta lähdettyään neidit aloittivat seikkailunsa soutamalla Neiti-järven yli ja sivuuttamalla kauniin Neitivaaran. Järven päähän päästyä alkoi taasen pitkästä aikaa kulkeminen pystysuorassa asennossa pitkin kivistä, kapeaa metsäpolkua, joka johti n.s. "Kapustapirtille", missä mei-dän ajatustemme objektit toistaiseksi majailivat. Edellämainittu "pirtti" on sikäläisten metsäherrain tilapäinen asunto heidän käydessään virkateh-tävissään Perä-Pohjolan metsissä.

Tämän "pirtin" kohdalta alkaa noin km pitkä keinotekoinen "Kapustajoki", joka on kaivettu tukkien uittoa varten Kemijokeen. Tämän joen pituisen matkan taasen rämmimme eteenpäin, sillä rämpimistä se tosiaankin oli yli kaatuneitten puitten ja risujen, puhumattakaan kivistä ja mättäistä. Rämpiminen päättyi, kunnes Kemijoki oli vastassamme.

Olimme kaikki siksi kovapäisiä, ettei päitämme ollut tähän saakka erikoi-semmin huimannut, mutta nyt tuntui ikäänkuin jonkinlaista pelonsukuista kaiverrusta sydänalassamme, kun oli edessämme matkamme ehkä jän-nittävin kohta, nim. koskenlasku. Vaikka tuskinpa olisimme senkään ver-taa pelänneet, ellemme etukäteen olisi kuulleet kaikenkarvaisia, toinen toistaan hirveämpiä kuvauksia näistä koskista.

Saimme veneemme perään ukon, joka olikerran ennenkin perämelaa käsitellyt. Pelko muuttui nyt mitä hartaimmaksi haluksi päästä mitä no-peammin kiivaimpaan kuohuun. Eipä aikaakaan niin oltiin jo Lukkarin niskassa, joka oli pikkuista heiluvampi niska, kuin tavallisesti tämän ni-miset paikat. Rulettiin lyhyt luikaus suvantoa. Sitten oli edessämme mat-kamme vihaisin ärjy, Juukoski, joka on Kemijoen koskista korkein (pu-touskorkeus n. 9 m., pituus n. 2000 m.).


Tässä koskessa saimme jo hiukan hajua koskenlaskusta, mutta suurem-paa höyryä olisimme kuitenkin odottaneet. Ajattelimme itseksemme: - "Ja huolt'ei tuntis ollenkaan, kun laineet vaan sais kasvamaan". Mutta kauaa ne eivät kasvaneet, päinvastoin oltiin jonkun hetken kuluttua taas tyynillä vesillä, kunnes Karukallionkari, Vieremä ja Keltastenrinne pikkui-sina peräkaneetteina johtivat uudelleen mieleemme kosket ja vakavan-laatuisen keinumisen niiden vaahtopäisten hyrskyjen välissä. Tähän päättyikin tämä märkä lysti

Ajattelimme kiivetä jonkun seipään nokkaan kuivattamaan itseämme, mutta lauha kesätuuli kuivasikin meidät osaksi ennenkuin ehdimme pan-na ajatuksiamme täytäntöön. Loppuja kuivailimme Antin talossa, jonne jäimme yöksi ihmettelemään loppuunkuluneen päivämme ohjelmaa. Seuraavana päivänä oli ajateltu käydä katsomassa n.s. Antinköngästä, joka oli noin penikulman matkan päässä tiestämme. Vuokrasimme ve-neen ja viiletimme pitkin luonnonihanaa Korojokea, jonka kauneutta ve-silinnut poikueineen lisäsivät.

Noin 7 km. soudettuamme saavuimme könkäälle. Komea luonnon luo-ma vesiuoma tämäkin. Kahden puolen korkeat äkkijyrkät vuorenseinä-mät, joiden väliin jää kapea sola, josta vesi kohisevana koskena vyöryy eteenpäin. Jos olisimme joutuneet sinne tulvan aikana, olisimme näh-neet yhden Perä-Pohjolan mahtavimmista putouksista (kosken putous-korkeus on n.18 m). Melkeinpä väsähtäneenä kohisi se nyt kiihkeimmän kevätkamppailunsa sivuutettuaan. Tämä olikin matkamme varrella vii-meinen mainitsemisen arvoinen nähtävyys.

Tämän mutkan tehtyämme pidimmekin jo kompassimme Rovanientä kohti suunnattuna. Tiemme kulki pitkin kaunista Kemijoen vartta osaksi itse jokea pitkin. Vaihtelevia, juuri täyteen vehreyteensä puhkeamaisil-laan olivat läpikulkemamme seudut. Enempi olisimme tahtoneet nähdä pohjolan lumoavaa luontoa, mutta matkamme läheni loppuaan. Viimei-sen, noin 4 pnk. pituisen osan matkastamme, Viirinkylästä Rovanie-melle, istuimme taasen laivassa ylen tyytyväisinä muistellen onnistu-neen, virkistävän ja monipuolisen matkamme monia mutkia.

Ja lopuksi "Sanat muut jos vaihtuneekin, loppu aina kuuluu näin": Jos kaupunkien tai liikekeskuksien kuumeinen hyörinä aivojamme ahdistaa, hermojamme heikontaa, niin paetkaamme haihtuvaksi hetkeksi salojem-me siimekseen, jossa meille on tarjona alkuperäisen luonnon viihdyttä-vä, rauhoittava syli ja ennen kaikkea, jossa me voimme tutustusta kan-samme puhtaimpaan, jaloimpaan ainekseen, korpia perkaavaan talon-poikaisväestöön.


Täältä korpien kätköistä työntyi vapaustaistelummekin aikana miehiä, joiden kasvoista et olisi hakemallakaan löytänyt kulttuurimaailman keika-rien elähtänyttä ilmettä, vaan joista loisti teräs ja tarmo. Tehkäämme niin usein kuin mahdollista vierailuja tällaisiin luonnon parantoloihin, tällais-ten todellisten ihmisten keskuuteen, niin varmasti saamme siellä itsel-lemme uutta elämänuskallusta sekä uutta, tervettä ja täysipainoista si-sältöä elämäämme.

"Kumppaneista" toinen.