V. I. Mikkonen. / Suomen Kuvalehti 1930.

Motto:

Monta on kahvee kuppia kosken rannalla juotu tämä kun poika kulkemaan synty-mästä on luotu.

Perä-Lapin autiotuvan seinästä.

Jalkapatikassa Inarista Hammerfes-tiin


Ivalon-Inarin tienpätkä oli vastavalmistunut, toisin sanoen vielä tasoitte-lematon. Keikuimme sen matkamajan vuokraajan, kauppiaan ja Thulen talon isännän - mikä kaikki tarkoittaa samaa miestä - kuormafoordissa. Ja se juurrutti meihin lähtemättömän kunnioituksen auton iskunvaimen-tajia kohtaan. Väliin kiipesi kulkulaitteemme hirvittävää mäkeä ähkien ja puhkien kuin hengenahdistusta poteva ja kohta vilisti toista alas sellai-sella kiireellä, etteivät pyörät tuntuneet käyvän maassa ollenkaan; me suorastaan istuimme ilmassa kattolaitteita halaillen. Jotenkuten sitä kui-tenkin Inariin tultiin ja kaikki jäsenet tallella kömmittiin esiin posti- ja jau-hosäkkien, heinäpaalien, öljykannujen ja hiljakseen hymähtelevän toh-tori Itkosen seasta. Jo ensi silmäyksellä toteaa Inarin täysiveriseksi Ta-ka-Lapiksi.

Oikeastaan sen voi merkitä tämän maankolkan pohjoisimmaksi kirkon-kyläksi, sillä Utsjoella on kyllä kirkko, muttei kylää. Puuaine näyttää ole-van vähissä; talokömmänät ovat matalia ja harmaita, ikäänkuin maahan kiinni takertuvia, niinkuin Lapissa kaikki. Kirkko on komea ja edustava - samoin pappila - ja herättää kyllä järvimaan lappalaisissa pelkoa ja kun-nioitusta "Kiristin Jumalaa" kohtaan.

Katkaisimme satakilometrisen ensimäisen neljänneksen Utsjoen postin mukana ja sen lähtöä odotellessa söimme majatalossa, joka on päältä katsoen kuin keskimittaisen eteläntalon saunarakennus, mutta kattaa ruokapöytänsä herkuilla, joita melkoinenkin vatsanpalvoja voi kadehtia - lohta eri muodoissa, savustettua poronlihaa ja -kieltä.

Pohjoiseen menevät saatetaan Inariin laskevan Juutuanjoen suunivain yli. Joki on syyskesällä erinomainen ongintapaikka; Inarin selkien lihava taimen nousee siihen Kutemaan. Laskeutuessamme rantatörmää ven-heelle tuli odottamatta vastaamme oikea "neljäntuulenhattu-verkamek-ko" - vanhalappi, pikkuinen äijä, jonka naama oli kuin naurispaistikas, musta ja ryppyinen, ja joka käveli niinkuin nivelissä olisi ollut vähintään Lincolnin resoorit; se oli ihmisen kävelyksi vallan käsittämätöntä, sellais-ta hissuttelijaa emme nähneet koko matkallamme, emme tunturilapin-kaan asuinsijoilla.

Kaamanen, kauppias Waenerbergin auto v. 1928, jolla kuljetettiin myös postia. Kuva: Postimuseo. / Museovirasto.

Postiauto lähdössä Kaamasen kylästä Inarissa v. 1935. Kuva: Pietinen, Aarne. / Museovirasto.

Jouni Pennen kesäkota Inarissa.

Ensimäinen matka 7-kilometrisen harjun yli Muddusjärven rantaan, mis-tä pääsimme pari peninkulmaa postimoottorilla Kaamasjoen suulla ole-vaan Thulen taloon, oli oikea Perä-Lapin tervetuliaiskouraisu: se otti ker-takaikkiaan hentomieliset luulot pois.

Vaikka olimme kirkolla suorittaneet repuissamme viimeisen apuharven-nuksen - m.m. ankaran sanasodan jälkeen luopuneet parista kuivasprii-purkista, mitä myöhemmin kirosimme kovasti - kertyi painoa selkään pa-ri leiviskää, mikä pyrki yhtämittaisessa vastamaassa pusertamaan mies-tä maata kohden ja lopettamaan ilman kulun keuhkoihin. Lisäksi porotti keskikesän aurinko pilvettömältä taivaalta. Olimme märkiä kuin pesusie-net, suuta kuivasi yhtenään, ja hiki liuotti naamasta kaiken pikiöljyn, niin että sääsket uskaltautuivat kimppuumme suurina parvina.


Muddusjärvelle näkyy läntiseltä taivaanrannalta Muotkatunturien juonto. Se on mahtava näky, suuren erämaan selkäranka; sen rinteillä palki en-nenvanhaan parikymmentätuhatta poroa, ja järvikansa sekä Utsjoen tun-turimaiden rikkaat kävivät palvomassa sen seitoja ja jumalia. Vielä nyky-äänkin saattaa yksinäinen poropaimen kuulla suden ulvontaa Muotkan selällä ja aamuhämärissä löytää jonkin tokasta eksyneen vaatimen jään-nökset... Ei siis ihme, jos mieli tinki tulemaan jonkinmoiseen juhlaviree-seen silmien tähyillessä kaukaiseen tunturimaailmaan, joka sinersi lep-poisassa ilta-auringon paisteessa.

Thulen talo on viimeinen etelän talo siinä maailmankolkassa.Tosin Uts-joella on pappila, mutta oikeata taloista taloa ei ole Ruijan rantoja lähem-pänä.

Thulessa asuu "Inarin keisari" Vennerberg. Hän tarjosi illalliseksi lohta, kylmää pyytä, vihanneksia, leikkeleitä - niinkuin olisi oltu Nizzassa; vii-nejä vain puuttui. Talon vieraskirja on kunnioitettavan paksu, radio on.

Illalla kävelimme vielä peninkulman verran Kaamasjoen vartta. Edelläm-me asteli pikkuinen ja hintelä lapineukko, selässään nuotta - tosin pieni, mutta oikea nuotta kuitenkin - ja piti sellaista kiirettä, että saimme piden-tää askeltamme pysyäksemme hänen kantapäillään . . .

Eivät olleet eukolla helpot oltavat, neljä pientä lasta, joista vanhin 10-vuotias; ukko maannut koko kevättalven ja kesän kylkipistosta - toden-näköisesti keuhkotautia, jota lappalaiset häpeävät ja salailevat - lehmä ehtynyt. Eukko aikoi nyt nuotallaan yrittää kalastamista, pitääkseen per-heensä hengissä syystalveen, jolloin voi ansaita paulojen, vöiden ja verkkojen kutomisella . . .Lehmänkin piti poikia samoihin aikoihin .. Tiuk-kaa tuntui elämä olevan siinä lapintuvassa, mutta puhaltamatta muija lähti toiselle peninkulmalle ja lienee lähtenyt kolmannellekin, sillä kovin hän vaikutti tervaskannosta tehdyltä.

Komea kotkanpesä.

Tuurunkoskella kiljaisi kotka päittemme päällä. Ja vähän matkaa jyrkkiä harjunrintoja kiivettyämme löysimme pesäpuun, valtaisan hongan äkki-jyrkän partaalta. Kohta ilmestyi näköpiiriin toinenkin kotka, ja hurja leikki alkoi: mahtavia "kurvia" ja "vrillejä" heitellen ne kieppuivat yläpuolellam-me ja tulivat väliin niin lähelle, että ilman viuhina siivissä kuului; kerran ne syöksyivät päitämme kohti niin uhkaavasti, että kaverini varoitti niitä parilla pistoolinlaukauksella, jolloin ne sananmukaisesti hyppäsivät kor-keutta puolisenkymmentä metriä.


Sillä aikaa kun tarjosin lippaa ja perhoa Kaamasjoen harreille, pystytti toveri rankisen, sääskitiiviin lapinteltan, komean petäjän suojaan pari-senkymmentä metriä joesta. Kala ei ollut syönnillään - liian myöhäistä, puoliyö jo käsissä, ja harrin ja forellin, jota lappalainen sanoo tammu-kaksi, iltasyönti loppuu klo 20:n maissa. Lisäksi varsinainen ongintakausi alkaa Lapissa vasta heinäkuun puolivälin jälkeen, siis viikkoa myöhem-min kuin olimme lähteneet matkalle. Sain puolisenkymmentä kalaa.

Ensimäinen maatapano erämaassa on ollut aina kesäretkieni juhlaelä-myksiä ... Hiljainen tuuli tuo mukanaan männynpihkan tuoksua, koski jymisee, ja telttakankaan ulkopuolella laulaa pillittävät sääsket kuorossa .. . Olen kylläinen - forellia, lohta, poronlihaa, teetä - sytytän sikarin ojen-tautuessani pehmoiselle kanervavuoteelle - sivistys, toverit, nainen -, kaikki sellainen on suorastaan äärettömyyden takana...

Thulen talo ja Kaamasjoki v. 1927. Kuva: Suominen, Eero. / Museovi-rasto.

Meillä oli kiire pohjoiseen; Thulen talohan oli vielä etelää, etelään virtasi-vat Kaamasjoen vedetkin. Petsikkotunturille, jonka takana ovat Utsjoen latvat ja vesien kierto Jäämerta kohti alkaa, oli vielä matkaa nelisenkym-mentä kilometriä. Sen vuoksi toisen jalkapatikkapäivän marssisaavutus jäikin parhaaksi Suomen Lapin osalta. Olimme liikkeessä, parin tunnin levähdystä lukuunottamatta, klo 8:sta aamulla seuraavaan aamuun klo 5:een, jolloin pystytimme rankisen Petsikon etelärinteeseen, lähelle Pe-rum-ämmir-autiotupaa.

Autiotupa on erämaan majatalo, joka ei hemmoittele vierastaan ylelli-syyksillä: puinen makuulavitsa, pata, kirves, tulitikkuja ja suolaa. eteläi-sessä Utsjoelle menevä posti yöpyy Petsikon tunturituvassa. Mutta tuu-linen tunturinkylki on kesähelteellä maailman paras makuupaikka. Sen-tähden ylenkatsoimme autiotuvan epäilemättä omalla tavallaan kodikas-ta vieraanvaraisuutta ja nukuimme riekon ja tunturikurmitsan tovereina.

Ennen Petsikolle saapumista kuljimme venheellä parin pienen järven-poikki, saattajana nuori lappalainen, Martti Saijets, Säytsjärveltä. Ne oli-vat tyypillisiä Taka-Lapin järviä, aapojen ympäröimiä, matalia ja peilityy-niä. Oli keskiyö. Aurinko häälyi Petsikon yllä ja täytti maailman punerta-valla valohämyllä. Vain veden kohina ja airojen natina rikkoivat kuole-manhiljaisuutta... Sellaisena yönä olisin halunnut kuulla lappalaisen joi-kauksen...

Mutta Martti Saijets oli nykyaikainen lappalainen, melkeinpä "tulenkan-taja-lappalainen"; hän käyttää puheessaan mielellään vierasperäisiä sa-noja - bon, allright - ja himoitsee kaukaisiin maihin. Joku lapinkävijä on antanut hänelle Sakari Pälsin "Pohjankävijän päiväkirjan", ja Saijets kul-jettaa sitä nykyjään aina mukanaan kuin pyhäinjäänöstä, eiköpä osanne sitä ulkoakin paremmin kuin katkismusta. Ja Suomen Kuvalehden hän käy lukemassa Thulessa, kolmen penikulman takana. Kun houkuttelim-me häntä hieman joikastamaan yöllisellä järvenselällä, alkoi hän laulaa "Kallavettä". Tuskinpa oikea vanhanlapin joiku sopiikaan miehelle, jolla on kultasankaiset silmälasit (Tilatut Suomen Kuvalehdessä olleen ilmoi-tuksen perusteella Toivasen liikkeestä Kuopiosta.)

Petsikon tunturiaukeita saa astella toista penikulmaa. Sen eteläpuolelle jäävät Inarin mäntymetsät, laakeat harjutja silmänkantamaiset jängät. Muotkan selänne kiertää yhä läntistä taivaanrantaa; siellä ovat myös Po-rojärvet, joiden pajukoissa pesii villihanhi; mutta pohjoisessa näkyy vain tunturi tunturin vieressä, taustana Ruijan gaissojen lumiharjainen juonto. Kun katselimme sitä ensikerran Petsikon laelta keskipäivän hehkussa, aavistimme, ettei tuo näky jättäisi meitä koskaan rauhaan. Ja aavistus on toteutunut.

Perum-ämmir-autiotupa.

Postin kuormausta Ivalon postitoimiston pihalla Hannukselan sekalinja-autoon Rovaniemi-Petsamo -linjalla ennen talvisotaa. Autonkuljettajana edessä Martti Saijets. Kuva: Postimuseo.

Männyn pohjoisraja on Säytsjärvellä Petsikosta etelään. Jossakin joen-poukamassa voi vielä Utsjoellakin ja Tenon varressa tavata kitukasvuista petäjää. Koivu on ainoa puu, joka uhmailee Jäämeren tuulia ja lumiki-nosten painoa, mutta sekin väsyy tunturin rintaa kiivetessään jo ennen puolitietä. Huiput ovat autioita, vain tunturilieon rönsyt ja vaivaispaju ryö-mivät pitkin varpu- ja jäkälämattoa. Mutta kukkia on paljon, heleänpunai-sia azalea- ja kermankeltaisia uuvanamättäitä, samoin lintuja - keräjä-kurmitsa saattelee kulkijaa pitkät matkat, ja pikkuisten tunturilampien vaiheilla surisee taivaanvuohi ja livertää niittykirvinen.


Kolmannen jalkapatikkapäivän iltana saavuimme Mierashjäyrille, joka on Utsjoen latvajärvi. Se muistuttaa Paanajärveä, mutta on kapeampi ja jyl-hempi, synkkienpahtojen ja tunturikylkien piirittämä. Järven etelärannalle on Sammel Laiti rakentanut uutismökkinsä. Mutta Sammel on poromies ja paimentaa tokkaansa tunturissa kesäkaudet. Kotosalla oli vain emän-tä lapsineen. Hän myi meille herkullisen poronlavan ja saattoi venheellä järven pohjoispäähän. Lapset piti ottaa matkalle mukaan; nuorin makasi vielä kiedgamkäärönä äitinsä sylissä. Tämä nuori lapinemäntä oli reipas ja punaposkinen, vaikka perillisten ikäero ei näyttänyt olevan vuotta suu-rempi ja talonhoito antaa varmasti yhdelle ihmiselle puuhaa enemmän kuin tarpeeksi.

Nukuimme yön kauniissa koivikossa, joen partaalla. Harri tarttui kohta-laisen hyvin harmaisiin perhoihin ja "alexandraan". En tunne maultaan hienompaa kalaruokaa kuin hiiloksella paistettu lihava harri; se muistut-taa ankeriaan lihaa, ja siinä on samalla vanhan skotlantilaisen whiskyn ohut savunmaku.

Utsjoen varsi on maamme komeimpia nähtävyyksiä. Joki kiertelee koko ajan tunturien juuria, väliin vihaisena koskena tai iloisena nivana, väliin levittäytyen lompoloksi, jota reunustavat heleät koivuoudat. Joskus noustaan tunturiin, joskus taas kuljetaan notkoja ja niittyjä, ja vähän väliä on kahlattava villien tunturipurojen poikki.

Penikulman päässä Mierashjäyriltä on Leppälä, missä Uula Aikio asuu etelästä tulleen emäntänsä kanssa. Uula on vanha pororenki sekä kova kalamies ja "riekustaja".

Viimeisen yön ennen Utsjoen kirkolle saapumista nukuimme aivan kos-ken äärellä, tunturien välisessä notkelmassa. Sen yöpymisen muistan aina, sillä parikiloiset lohimulloset löivät vimmatusti uistimiin koko iltayön, ja suorastaan huumaava pursujen tuoksu valvotti aamupuolella.

Aurinko oli juuri laskeutumassa tunturien harteille, kun vihdoinkin näim-me, viidentenä marssipäivänämme, maamme pohjoisimman pyhätön, Utsjoen kirkon. Maddajäyrin rantatunturin rinteeltä se kohottaa ylpeästi ristinsä Lapin kuulasta taivasta kohden, se on uuden ajan ja uskon symboli. Joen toiselta rannalta katselee sitä vanhanlapin pyhä vuori, Aili-gas. Siinä ovat vastakkain molemmat tunturimaan kansan sielun valti-aat.

Lapinemäntä lietensä vierettä.

Villihanhien kotimaa, Polmakjärvi Utsjoella - aamusumu hälvenee.

Sammel Laiti v. 1925. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Utsjoen pitäjä on suuruudeltaan kuin puolet Uudenmaanlääniä, mutta asukkaita siinä on vain kuudettasataa, nekin melkein kaikki lappalaisia. Kirkonkylän pituus pohjoisesta etelään on - 9 penikulmaa; kirkon luona asustaa vain 9 henkeä, 7 pappilanväkeen kuuluvaa,diakonissa, ja lukka-rin leski.

Kirkkoherrana oli Utsjoella sinä kesänä, jolloin tämä matka tehtiin, Juha-ni Ahola, joka on isän suvulta vanhoja Lapin verottajia, pirkkalaisia. En-nen Taka-Lapin ylämaahan tuloaan oh hän pappina Enontekiössä ja Muoniossa... Pari vuotta sitten Ahola tuli seurakunnan paimeneksi ete-lään, mutta veri veti takaisin tunturimaihin; hän lienee nykyään Petsa-mon kirkkoherrana.

Utsjoen pappila on Maddajäyrin partaalla ja itsensä Engelin piirtämä. Tuntui oudolta astua hyvin kalustettuun huoneeseen auringon ja piköljyn polttamin naamoin, parransänki luvattoman rehevänä ja kattilannokea ja rasvaa vaatteissa. Mutta isäntämme hymyili ymmärtäväisesti, ja niin ku-lui hämyinen yö erämaan pappilan valkoisessa salissa; kirkkoherra ker-toi tunturikansan tavoista ja uskomuksista - kunnes harrin aamusyönnin aika oli käsissä ja soudimme Maddajäyrin pohjoispäästä alkavan kosken niskalle. Puolessa tunnissa saatiin kolmattakymmentä kalaa, mutta kirk-koherra on tottunut toisenlaiseen ongintanopeuteen ja arveli sen vuoksi, että parasta on lähteä pois - ei näy harri olevan vielä syönnillään.

Paluumatkalla tarkastettiin pappilan lohipato, joka antaa hyvinä kalakesi-nä seitsemättäkymmentä lohta. Taka-Lapin parhaat ongintavedet ovat Utsjokeen laskevassa Kevujoessa; merilohen saaliin kappaleluku voi siellä yhtenä yönä nousta yli kahdenkymmeneen. Mitäs arvelette, Man-kalan ja Oulunjoen koskien onkijat!


Tässä yhteydessä teen syrjähypyn: annan eräitä kirkkoherra Aholan lappalaisten ja omiin kokemuksiin perustuvia ongintatietoja siltä varalta, että joku lukijoista joutuisi kalastamaan Taka-Lapin vesissä; urheiluka-lastuksesta piittaamattomat voinevat siirtyä seuraavan kappaleen al-kuun.

Perhoja on lohenongintaan käytetty sielläpäin vähän - lappalaisille ne ovat liian kalliita, lyhytikäisiä ja vaikeasti saatavissa -, joten perhoslajilla on loistavia kokeilumahdollisuuksia esim. "munsterhjelmeillä". Yleisper- hosta näyttävät kelpaavan Sweep, JockScott,Silver JockScott, Silver Grey ja alexandrat; harriperhoista ovat alexandrat ylivoimaisia, syyske-sällä liiankin hyviä - suosittelen yksikoukkuisia,vaikka karkaavien pro-sentti onkin melkoisen suuri -, heinäkuun loppupuolella söi harri harmai-ta, harmaan-valkeankirjavia, harmaan-punaisia lajejamme, kun sensi jaan ruskeat jäivät aivan"mykiksi".

Puuuistimiin emme saaneet edes ainoatakaan nykäystä, vaikka koetim-me useaa muotoa ja väriä, yhtä huonon tuloksen antoivat täky ja silkki-kalat; lappalaiset väittävät puu-uistimia liian "karkeiksi" saivovesissä. Devoneista lienee kultainen hopeaista parempi - päinvastoin siis kuin esim. Kolttakönkäässä -; lappalaiset käyttävät myös vihreänruskeita, ruskean-mustia. Lusikkauistimist aon kultapäällyksinen, , hopea-aluksi-nen ensisijalla; lappalainen vetääsen oikeaan alareunaan uistimenpitui-sen verenpunaisen viivan, jonka läpimitta on noin 1/4 uistimen levey-destä. Hyvä on myös hopeapäällyksinen, kulta-aluksinen, jonka hopea-pinnassa on viininpunaisia täpliä; lajeista mainittakoonTenon malli muis-taakseni norjalaista valmistetta - Kemi 77 ja Professor. Lusikan kärjen pitää olla pyöreä eikä uistin saa kiertää kovin. Lohen iltasyönti on heinä-kuussa klo 17-23 ja aamusyönti klo 2-8, syksyä lähestyttäessä iltasyönti tulee aikaisemmaksi ja aamusyönti myöhästyy. on usein leikattava sulkia vähemmäksi, joskus 1/3. Onginta vaatii suurta varovaisuutta, sillä joet ovat kirkasvetisiä ja matalia sekä kalat, varsinkin lohet, arkoja.

GTK:n lentomittauskone Twin-Otter OH-KOG Tenojoen varrella Suomen pohjoisrajalla 1.9.1995. Taustalla näkyy Norjaa. Kuva: Kai Nyman. / GTK.

Tenojoen länsirantaa kilometri Nuovusen (Nuvvus) yläpuolella; taustalla oikealla Ailigas (Ailegas). Kuva: Emil Sarlin,1901. GTK, Vanhatkuvat nro 244. Kuvateksti Tannerin 1915 kirjassa: Näkymä Tenojokea alas 1 km Nils Vuolabin pihasta ylöpäin (mutkassa oikealla). Taustalla oikealla Aili-gastunturi. Vasemmalla Norjan puoleinen Nuovvus. Kuva: Emil Sarlin 1901. / GTK.

Ennenkuin seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Ylä-Jalveen Tenon varteen, kävimme tutustumassa Utsjoen kirkkoon. Se on sisältä vaati-maton, mutta harrastunnelmainen. Lappalaiset ovat kuulema hyviä kris-tittyjä, sillä »Lapin profeetan", Laestadiuksen, henki häälyy vielä tunturi-maan yllä. Vanhojen jumalien palvonnasta on luovuttu. Kirkkoon saavu-taan aina juhlapukimissa, sinisessä, punaisella kirjaillussa verkamekos-sa. Sanankuulijoita on keskimääräisesti parikymmentä, mutta kirkkojuh-lina vaeltaa tunturikansa temppeliinsä suurina joukkoina. Silloin on liiket-tä ja hyörinää Maddajäyrin rantasiljolla ja kirkkotuvissa, jotka muulloin ovat kylmillään ja autioina. Kun kirkosta puuttuvat lämmityslaitteet, saa seurakunnan paimen suorittaa kirkonmenot talvella turkki päällä ja kynt-tiläin valossa, sillä pakkanen kohoaa joskus kolmeenkymmeneen astee-seen ja moni kuukautinen pimeys peittää tunturimaata.

Parin penikulmanmarssi MaddajäyriltäYlä-Jalveen oli matkamme iha-nin. Iltayö - yhtämittaista tunturinselkää; aurinko oli jäänyt Rastegaissan varjoon, joka näytti jymöttävän melkein käden ulottuvilla jäätiköt ja lumi-kentät sinipunaista valoa hehkuen .. . Rastegaissa, Taka-Lapin ja Rui-janmaan jättiläinen, pyhistä pyhin vuori -; kirjoittaessani tätä kolme vuot-ta myöhemmin olen näkevinäni sen ääriviivat jossakin tuolla, missä au-rinko on painumassa mereen Helsingin kattoerämaan takana. Niin väke-vä tunto ei ole koskaan vapisuttanut minua kuin tuona yönä, jolloin näin sen ensikerran Tenon rantatunturilta. Se muuttui silmissäni erämaan ja rajattoman vapauden vertauskuvaksi.

Vuosituhansia on tunturikansa sitä pelännyt ja rakastanut - vielä nytkin Tenonvarren asukas katsoo sitä joka aamu ja ilta,antaako se murkua tai hirmubieggaa vai lupaako kauniin ilman, jotta parileiviskäinen merilohi purisi kalauistimeen... Ja kun kuvittelen tuota vuorta talviyönä, revontul-ten hurjan leikin kiertäessä sen lakea, ymmärrän, että Rastegaissan rakastaja, Stuorra-Jouni, saattoi langeta sellaiseen hurmokseen, että näki sen huipulla Lapinmaan jumalan. Se istui jäisellä valtaistuimella valkoinen peski päällä, ympärillään valtavat laumat susia ja kettuja, ja kun se käänsi päätään, helisi jäinen parta kuin sata hopeaista tiukua.


Tunturit kohoavat täällä viiteensataan metriin. Laet ovat tasaisia, vähän väliä tapaa pieniä kirkas- ja kylmävetisiä järviä. Notkoissa on lintuja run-saasti, varsinkin kahlaajia; niitä saattaa päristä ilmassa yhtä aikaa kym-menkuntakin; ja rinteissä päästää tunturikurmitsa pitkiä vihellyksiä, joille löydän muistiinpanoistani seuraavan määritelmän:

"Enemmän surullinen kuin valittava, enemmän yksinäinen kuin surulli-nen; Lapin sieluko puhuu? - mutta älä kuuntele tuota ääntä, sehän on kuin hullun naurua ja kuolleen tunturien kiertäjän rauhattoman sielun-valitusta julmasta kohtalostaan!"

Edelleen muistiinpanoista:

"Nukuimme aamuyötä tunturissa, laskeuduimme melkein kohtisuoria rinteitä Ylä-Jalveen - iltapäivällä hienoista sadetta ja uistimet viiltämässä Tenon vettä - keskiyöllä taistelu lohen kanssa, jonka pyrstön iskuista va-pa taipui kuin ruoho ja rulla suorastaan ulvahteli, mutta Devoninkoukut pitivät ja 'Stag BrandG'-siima kesti ... Jahren muorin kahvi on mustaa ja paksua kuin terva ja voittaa varmasti suola- pitoisuudessa suolalohen-kin."